Siirry sisältöön

Kuukausi: lokakuu 2021

Julkaistu Kommentoi Kaikkein varhaisimmat japanilaiskoirat (osa 2/3)

Esihistoriasarjan toisessa osassa tutustutaan muutamiin tutkimusjulkaisuihin, joiden avulla japanilaisen koiran alkuperä on vähitellen tarkentunut. Luita tutkimalla on päätelty paljon, ensin mittailemalla ja sittemmin myös DNA-teknologian avulla. Artikkelit kuvastavat samalla tieteenteon historiaa.

Varhaisimpia avoimeen tietokantaan tallentuneita (vaan tuskin aivan ensimmäisiä) tutkimusjulkaisuja japanilaisista muinaiskoirista ovat professori Kotondo Haseben kaksi artikkelia Journal of Anthropologyssa vuonna 1925. Konekäännösotsikot näille artikkeleille ovat "Tietoa japanilaisista paleoliittisistä koirista (lisätietoja)" ja "Tietoa kivikauden kotikoirasta". Milloin Japanin esihistorian jomonkaudesta alettiin puhua?

Artikkelin "Tietoa japanilaisista paleoliittisistä koirista" (1925) alkua. Japaninkielistä tekstiä luetaan perinteiseen tapaan ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle. Tieteen universaalina kielenä on tuolloin ollut englannin sijasta saksa.

Jää arvailun varaan, minkä arkeologisen kaivauksen luukoiralöytöjä professori Hasebe näissä kuvailee ja minkä ikäisiksi löydöt on arvioitu. Japanilaisen koiran suojeluyhdistys NIPPO perustettiin muutama vuosi artikkelien julkaisun jälkeen, joten on mahdollista, että professori Haseben tutkimukset ovat päätyneet perustajajäsenten luettavaksi.

Varhaisia kuvia muinaisen japanilaiskoiran kallosta. Artikkeli sisältää todennäköisesti mittaustietoja kallon osista. Kallon sivukuva näyttää olevan ylösalaisin. Koiran otsapenger on vaikuttanut jomonkoirille ominaiseen tapaan loivalta.

Hypätään vuoteen 1950, jolloin professori Hasebe julkaisee luokittelunsa japanilaisista kivikauden koirista artikkelissa On a Dog Skull of Stone Age in Japan and its Ancestral Form .Vaikka teksti on edelleen japania - joskin kirjoitussuunta on länsimaalaistunut - sisältää tämä artikkeli jo kullanarvoisen tiivistelmän englanniksi. Professori Hasebe on tutkinut satojen japanilaisten muinaiskoirien kalloja ja havainnut, että kallojen pituudet vastasivat hyvin silloista käsitystä kesykoiran kantamuodoista. Nämä olivat kokojärjestyksessä Canis familiaris palustris, ladogensis, intermedius, inostranzewii ja matris optimae. Vanhimmat japanilaiskoirat olivat olleet palustrisin ja ladogensiksen kokoluokkaa, joskus harvoin intermediuksen kokoisia, mutta eivät niin isoja kuin inostranzewii ja matris optimae. Artikkelin johdannon lopusta löytyy kiinnostava toteamus "Therefor the living wolf kinds have nothing to do with the ancestral forms of the prehistoric dog races." - sillä nykytiede näyttää päätyneen samaan käsitykseen eri menetelmillä.

Canis familiaris matris optimaen ja sen aikalaisten uskottiin aikoinaan olleen kantamuotoja nykyisille roturyhmille. Pronssikaudella elänyt suurikokoinen matris optimae (joka on kuin sekoitus Matrixia ja Optimus Primeä ja siten varsin päheä valinta vaikka pennun rekisterinimeksi!) on latinaa ja tarkoittaa oikeastaan...

Japanilaisten kesykoirien luulöydöistä on julkaistu suuri määrä muitakin artikkeleita. Tyypillisesti tutkimustuloksissa raportoidaan yksityiskohtaisena taulukkona näiden koirien säilyneet luuosat sekä niiden millimetrintarkat mittaustulokset. Tällöin on kuitenkin huomioitava lajin tai populaation sisäinen luontainen vaihtelu. Hypätään nyt vuoteen 1999 ja erilaiseen lähestymistapaan, jossa on hyödynnetty luita geenitutkimukseen.

Variations in Mitochondrial DNA of Dogs Isolated from Archaeological Sites in Japan and Neighbouring Islands raportoi englanniksi tutkimustuloksista, jotka perustuivat 74 muinaiskoiran luista jauhettuihin DNA-näytteisiin. Tutkimuksessa etsittiin jo juttusarjan ekassa osassa puheeksi tullutta "mitokondriogeeniä". Muinaiskoirien mitokondriogeeneistä viittä löytyi myös nykyisin eläviltä koirilta, kun taas 14 mitokondriogeeniä oli todellakin muinaisia eikä enää löydettävissä nykykoirista. Tulosten valossa on pohdiskeltu koirapopulaatioiden levittäytymisen ja yhdistymisen mahdollista historiaa Japanin saarilla. Tutkimuksessa ei kuitenkaan pystytty selvittämään, onko jokin nykyisistä japanilaisroduista "eniten alkuperäinen" eli muita lähempänä japanilaisia muinaiskoiria.

Karttaan on merkitty eri kaivauspaikoilta löytyneiden muinaiskoirien mitokondrio-DNA:n haplotyypit ("mitokondriogeenit"). Kuva (c): Okumura ym., Variations in Mitochondrial DNA of Dogs Isolated from Archaeological Sites in Japan and Neighbouring Islands (1999).

Minikatsaus muinaisiin japanilaisiin koiriin liittyvistä tutkimusjulkaisuista (joita on oikeasti kohtalaisen suuri määrä näiden lisäksi) päättyy tähän. Esihistoriasarjan viimeisessä osassa tutustutaan vielä vähän tarkemmin entisöityyn japanilaiskoiraan eli jomonshibaan.

Julkaistu Kommentoi Kaikkein varhaisimmat japanilaiskoirat (osa 1/3)

Shiba luokitellaan yhdeksi Japanin kotoperäisistä roduista. Kun japanilaisen koiran säilyttämisestä viime hetkellä kiinnostuttiin 1900-luvun alussa, luotiin shiballekin imago, joka painotti rodun ikiaikaista historiaa Japanin saarilla. Tässä kolmiosaisessa juttusarjassa matkataan kauas menneisyyteen ajalle, jossa muinaiset alkushibat kenties työskentelivät ihmisten metsästyskumppaneina.

Seitsemän tuhannen vuoden leposija

Vuonna 1961 Shikokun saarelta Japanissa löytyi todellinen arkeologin aarreaitta. Kamikuroiwan kalliosuojaksi nimetyssä paikassa oli ollut esihistoriallista ihmisasutusta. Kalliosuojasta - termi tarkoittaa kallioseinämän syvennystä, joka ei ulotu yhtä pitkälle vuoren sisään kuin varsinainen luola - löydettyjä ihmisjäänteitä ja keramiikkaesineitä on voitu ajoittaa jomonkauden alkuun, jolloin niillä on ikää lähemmäs kymmenen tuhatta vuotta.

Kalliosuojasta löytynyt koiran luuranko. Kaareutunut kylkiasento viittaa koiran asetteluun ja tarkoitukselliseen hautaamiseen. Alkuperäinen kuva (c) Esaka, ym.: "The Rock-shelter of Kamikuroiwa, Ehime Prefecture" (1967)

Ihmisten jäänteiden lisäksi kalliosuojasta kaivettiin vuonna 1962 esiin kaksi lähes kokonaista koiran luurankoa, isompi ja pienempi. Koiria ei jostakin syystä koskaan dokumentoitu kunnolla, mutta niiden arveltiin jo tuolloin edustavan Japanin varhaisimpia tunnettuja kesykoiria. Sitten koirien luurangot salamyhkäisesti katosivat. Kukaan ei pitkään aikaan tiennyt, mitä niille oli tapahtunut. Vasta vuonna 2011 japanilaisen yliopiston varastohuoneen nurkasta tehtiin löytö, joka pystyttiin varmistamaan Kamikuroiwan koirien jäänteiksi. Tunnistuksessa hyödynnettiin mm. luiden pakkausmateriaalina käytettyjen sanomalehtien päiväyksiä. Kiihkeistä etsinnöistä huolimatta nämä shiban prototyypit onnistuivat jotenkin olemaan karussa useita vuosikymmeniä.

Tutkijoiden on täytynyt olla haltioissaan. Mitä Japanin muinaiset koirat voisivatkaan kertoa menneisyydestä moderneilla tutkimusmenetelmillä? Luurangot koottiin kasaan ja nimettiin virallisesti Koira #1:ksi ja Koira #2:ksi (bloginpitäjän arvio on, että koirilla on melko varmasti ollut tutkimusryhmän sisällä myös persoonallisemmat lempinimet). Kummastakin uhrattiin luunpala radiohiiliajoitusta varten. Ajoituksen perusteella nämä koirat olivat eläneet, ja kuolleet, noin 5 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Tai yli 7 000 vuotta sitten nykyhetkestä laskettuna. (Tätä vanhempana jäänteenä pidetään vain "Natsushiman koiraa", joka on oikeastaan pelkkä alaleuka ilman viitteitä hautaamisesta.)

Jos oletetaan koirasukupolven iäksi kaksi vuotta, voi Kamikuroiwan luukoirien ja tämän vuoden shibapentujen välissä olla 3 500 sukupolven ketju. Vertailun vuoksi: modernin shiban kantaisä Naka Go odottaa useimpien polveutumisketjujen juurella noin 20-30 sukupolven päässä.

Jokainen palkki vastaa tuhatta vuotta, joten shiban olemassaolo kantakirjattuna rotuna on tällä aikajanalla hyvin uusi asia. Kamikuroiwan esihistorialliset kesykoirat uinuivat hautakummussaan pitkän ajan.

Esihistorian kesykoira muistutti urheilullista nykyshibaa - paitsi...

Kamikuroiwan muinaiskoirat analysoitiin nyt perusteellisesti. Ensinnäkin kyseessä oli kaksi aikuista yksilöä, joilla oli lähes täysi pysyvä hampaisto. Luuston koko ja mittasuhteet vastasivat hyvin nykyistä shibaa, sillä säkäkorkeuksien arvioitiin olleen hiukan yli ja alle 40 senttiä. Kallojen pituudet olivat takaraivosta kuonon luuosan kärkeen 14 cm ja 16 cm. Poikkeavaa kalloissa kuitenkin oli kuono-osan ja pääkopan välinen otsapenger, joka oli toisella koiralla hyvin viisto ja toisella hitusen jyrkempi, mutta silti nykyshiban otsaa loivempi. (Tämä anatominen piirre on oleellinen nykyiselle jomonshiballe - aiheeseen palataan esihistoriasarjan kolmannessa osassa.) Silmäkuoppien rakenteen perusteella koirilla oli ollut ennemmin susimaisen mantelinmuotoiset kuin koiramaisen pyöreät silmät.

Koira #1 ja Koira #2 - Japanin vanhimmat tunnetut kesykoirat, jotka ihminen on haudannut. Oletteko te yhä läsnä Tiikerin ja Entsyymin täydellisessä sukupuussa? Alkuperäinen kuva (c) Komiya ym.: "Morphological characteristics of buried dog remains excavated from the Kamikuroiwa Rock Shelter site, Ehime Prefecture, Japan" (2015)

Luista ja nivelistä päätellen Kamikuroiwan koirien lihakset, etenkin puremiseen käytettävät lihakset, olivat voimakkaammat kuin nykyshiballa. Myös raajojen liikeradat ovat voineet olla kehittyneemmät. Hampaat olivat kuluneet huomattavasti jo koirien eläessä - lisäksi muutamia hampaita oli irronnut. Tällaisen on arveltu viittaavan siihen, että nämä koirat olivat hampaillaan toistuvasti tekemisissä suurriistan kuten villisikojen kanssa. Niiden uskotaan olleen kaiken kaikkiaan pienikokoisia mutta tehokkaita ja ketteriä liikkujia, jotka jollakin tavalla auttoivat ihmisiä metsästyksessä. Vastapalveluksena koirat ovat luultavasti saaneet syödä ihmisravinnon tähteitä, sillä isotooppimäärityksessä ilmeni tietty ruokavaliosta kertova ero Kamikuroiwan koirien ja alueen muiden sekasyöjäeläinten välillä.

Japanin Luonnonhistoriallisen museon julkaisema postikortti. Näyttelyn jomonkautta kuvaavaan asetelmaan oli otettu mukaan myös esihistoriallinen kesykoira.

Sammunut emolinja?

Koska molekyyligenetiikka selvittää polveutumista ja sukulaissuhteita tarkemmin kuin luiden ulkonäön vertailu, jauhettiin pienet palaset Koira #1:n ja Koira #2:n luista DNA-näytteiksi. Kummastakin koirasta onnistuttiin eristämään mitokondrion DNA:ta. Mitokondrion DNA on siitä erikoista, että se periytyy äidiltä tyttärelle munasolun mukana (toki myös äidiltä pojalle, mutta poika ei enää itse periytä sitä omille jälkeläisilleen). Näin on mahdollista tutkia äitilinjoja, sillä mitokondrion DNA:ssa tapahtuu vähitellen mutatoitumista. Kyseessä on oikeastaan haplotyypin määritys, mutta yksinkertaisuuden nimissä puhutaan vaikka Kamikuroiwan koirien "mitokondriogeenistä".

Kamikuroiwan kahdella muinaiskoiralla oli keskenään erilaiset mitokondriogeenit. Pohdintatehtävä, mitä sukulaissuhteita tämä rajaa pois? Toisen koiran mitokondriogeeni oli jo tutkijoille tuttu M1, jota on löytynyt nykyisistä japanilaistaroduista shibalta, akitalta ja kishulta... sekä ulkomaalaisilta koiraroduilta. Onkin arveltu, että M1 saattaa edustaa jonkin nykykoiria yhdistävän kantamuodon mitokondriogeeniä. Toinen Kamikuroiwan koira sen sijaan tarjosi yllätyksen: sen mitokondriogeeniä ei ollut aiemmin löydetty yhdestäkään elävästä tai muinaisesta koirasta. Geenille annettiin nimeksi KRA1. Koska KRA1 ei vaikuta olevan läsnä nykykoirissa, on Koira #2:n emolinja aikojen saatossa luultavasti sammunut.

Miltä varhainen japanilainen koira on voinut näyttää?

Vuonna 1972 syntynyt jomonshiba. Kuva kirjasta Japanilaisten koirien suuri valokuvakokoelma, kuvaaja tuntematon (?).

Luiden ja hampaiden perusteella voi selvästi päätellä yllättävän paljon. Pään ja ruumiin mittasuhteet, liikkumistapa, luustovahvuus, lihaksikkuus, jopa silmien muoto - jomonkauden hautalöytöjen anatomian perusteella Japanissa on jalostettu eräänlainen entisöity japanilaiskoira. Näitä koiria kutsutaan epävirallisesti jomonshiboiksi, ja niissä on haluttu painottaa alkukantaisen metsästyskoiran ominaisuuksia. Ehkä Kamikuroiwan muinaiset koirat todella muistuttivat eläessään ylläolevan valokuvan koiraa - vahvaa, ketterää ja yleisolemukseltaan täysin funktionaalista metsästyskoiraa? Toisaalta luut eivät kerro mitään turkin tai värin kaltaisista rotutyypin yksityiskohdista. Kamikuroiwan koirat saattoivat yhtä hyvin olla susimaisen harmaita eli shibakielessä seesameja.

Luista, hampaista ja etenkin hautapaikasta kalliosuojassa voi epäsuorasti päätellä jotain varhaisten japanilaiskoirien luonteenpiirteistä. Jos säkäkorkeudeltaan 40-senttinen koira on ollut apuna suurriistan metsästyksessä, on sen täytynyt ilmentää suurta rohkeutta. Hautapaikan luolassa ansainnut koira on myös oletettavasti muodostanut erityisen suhteen niihin ihmisiin, joiden kanssa se on elänyt. Tämänkertaisen historian oppitunnin myötä on herännyt jonkinlainen käsitys siitä, miksi japanilaisrotujen henkisiä ominaisuuksia - ja näiden ominaisuuksien ilmenemistä koiran ulkoisessakin olemuksessa - on pidetty niin tärkeänä vaalia.

Esihistoriallisen juttusarjan seuraavassa osassa perehdytään varhaisimpiin tutkimusjulkaisuihin muinaisista japanilaisista koirista. Aihe ei ole ihan niin tylsä kuin miltä vaikuttaa! : D Samalla selviää, mikä oli komealta rekkarinimeltä kuulostava Matris Optimae.

Lähteitä ja luettavaa

Mitochondrial DNA analysis of Jomon dogs from the Kamikuroiwa Rock Shelter site in Shikoku and the Higashimyo site in Kyushu, Japan (Masuda ja Sato, 2015)

Morphological characteristics of buried dog remains excavated from the Kamikuroiwa Rock Shelter site, Ehime Prefecture, Japan (Komiya ym., 2015)

The Oldest Dog Burial Remains In Japan: https://web.flet.keio.ac.jp/~sato/DogBurials_eng/index.html

Radiocarbon dating of one human and two dog burials from the Kamikuroiwa rock shelter site, Ehime Prefecture (Gakuhari ym., 2015)

Rediscovery of the oldest dog burial remains in Japan (Sato ym., 2015)

Julkaistu Kommentoi Uusi geenitesti kaikille seesamishiboille
Napin otsalla erottuu punaseesamishiballe ominainen kuvio. Kuva: Topi Kuusinen

Vuonna 2021 julkaistiin uusi tutkimus koiran värigenetiikan A-lokuksesta, jonka erilaiset geenimuodot liittyvät siihen, onko värillinen shiba punainen, seesami vai black & tan. Linkki. Tutkimuksen ehkä merkittävin uusi löytö oli geenimuoto, joka yhdistyi varjostuneen soopelin väritykseen eri roduilla. Shiboilla varjostuneen soopelin on ajateltu vastaavan sitä seesamia väritystä, jota kutsutaan myös punaseesamiksi, widow's peak -seesamiksi, Ay/at-seesamiksi tai Ays-seesamiksi. Nämä syntyjään punaiset pennut kehittävät mustan seesamikuorrutuksen päätä myöten noin puolen vuoden iässä siten, että otsalla näkyy yleensä tumma piikkikuvio. Joskus piikki voi kuitenkin näyttää enemmän palkilta. Tälle seesamityypille ei ole aiemmin ollut toimivaa geenitestiä, vaan testitulos on ollut sama kuin punaisella shiballa eli Ay.

Punaseesamishiboista on nyt tehty geenitutkimus, joka on edennyt vertaisarviointivaiheeseen ennen virallista julkaisua. Linkki. Tutkimustulokset viittaavat vahvasti siihen, että varjostuneen soopelin geenimuoto todella liittyy shiballa punaseesamiin väritykseen. Geenimuodolle on tässä tutkimuksessa annettu nimeksi Ays (Ay + shaded eli varjostunut, tosin shiban tapauksessa voi ajatella myös Ay + seesamina). Ays-seesamiväritys on resessiivinen punaiselle värille (Ay-geenimuoto), eli punainen shiba voi olla tämänkin seesamityypin kantaja ja periyttää sitä jälkeläisilleen. Jotta pennuista tulisi väritykseltään Ays-seesameja, tulee niiden tällöin periä toiselta vanhemmaltaan jokin muu kuin punainen geenimuoto Ay.

Shibojen toinen seesamityyppi, aw-seesami, perustuu aw-geenimuotoon. Tällä ns. villityypin geenimuodolla ei ole aiemmin ollut omaa mutaatiota, jolla sen olisi voinut tunnistaa, joten sen testaaminen on perustunut labratermein eliminaatioon. Uusien tutkimusten myötä myös aw on testattavissa oman promoottorinsa perusteella. Käytännössä asialla ei ole koiranomistajalle merkitystä, vaikka tutkimustulos onkin genetiikan kannalta jännittävä.

Shiban väriGeenimuotoPromoottorit
PunainenAyVP1 + HCP1
Ays-seesamiAysVP2 + HCP1
Aw-seesamiawVP2 + HCP2
BläkkäriatVP2 + HCP3
Uusista tutkimustuloksista tukea saanut taulukko liittyen shiban värigenetiikkaan ja A-lokukseen. Ylempänä oleva väri on dominoiva alempana olevien värien suhteen, eli punainen shiba voi kantaa mitä tahansa, Ays-seesami voi kantaa aw-seesamia tai bläkkäriä, aw-seesami voi kantaa bläkkäriä ja bläkkäri ei voi kantaa muuta kuin bläkkäriä. Lisäksi kaikki värit voivat kantaa valkoista. Shiballa valkoisen värin saa aikaan toinen lokus, E-lokus, jota ei käsitellä tässä.

Toistaiseksi punaseesamishiboja ja Ays-geenimuodon mahdollista kantajuutta voi geenitestata ainakin VetGenomics-laboratorion kaupallisella geenitestillä (A-lokus, laajennettu). https://vetgenomics.ru/coats

Bloginpitäjän mietteitä:

"Ehkä värigenetiikka vielä joskus pystyy selittämään myös arvoituksellisen Ays-seesamishiban ja kyseisen värityksen periytymistavan." Kirjoitin näin hiukan yli vuosi sitten ja arvelin, että ehkäpä kymmenen vuoden sisällä asiasta tulee jotain uutta tietoa. En olisi ikinä uskonut, että jo vuoden päästä on löytynyt sekä geenimuoto että analysoitu seesamit shibat. Aivan upeaa toimintaa tutkijoilta ja aktiivisilta seesamishibojen omistajilta!

Muutamia juttuja jää vielä tutkittavaksi. Yksi on valkoisen värin kantamisen vaikutus Ays-seesamin lookkiin. Näiden voisi olettaa olevan kauttaaltaan vaaleampia. Toinen on sashige eli osittainen musta sävytys punaisen päällä. Tämä geenisysteemi ei todennäköisesti pysty selittämään, miksi joillakin mustaa kantavilla punaisilla on selässä jopa näyttelytuomareita hämäävä sashigeväritys ja joillakin ei.

Äärimmillään tällainen musta kuorrutus ulottuu lähes oikeaoppisen seesamin tavoin pään yli siten, että otsalla erottuu haalea piikkikuvio. Onko tällaisella shiballa vielä omanlaisensa, tuntematon geenimuoto A-lokuksessa vai aiheuttaako ilmiön jokin muu tekijä? Kolmas asia on ikivanhat rekkarit ja tietokantamerkinnät, joissa Ays-periytymismalli ei aina näytä toimivan ihan odotetusti. A-lokus on arvaamaton, joten eiköhän sillä ole vielä uusia salaisuuksia tarjottavana.

Ja mistä tästä kaikesta on pohjimmiltaan kyse...

Pätkä A-lokuksen tuottamaa signaalimolekyyliä. Tämä pikkuinen ASIP komentaa pigmenttisoluja. Erilaiset turkin värit riippuvat siitä, missä ja milloin ASIP:ia valmistetaan. Kuva PDB:n entrystä 2L1J (Patel ym. 2010)

 

Julkaistu Kommentoi Shiba ja krooninen enteropatia

Kun koiran vatsavaivat pitkittyvät eikä oireilulle löydetä eläinlääkärissä muuta yksittäistä syytä, puhutaan kroonisesta enteropatiasta. Krooninen viittaa yli kolme viikkoa jatkuneeseen oireiluun, enteropatia taas suoliston sairauteen. Koska ripulointi on enteropatian huomattavin oire, käytetään suomeksi myös ilmaisua krooninen ripuli. Japanilaisissa tutkimusjulkaisuissa on raportoitu shibojen kohonneesta enteropatian riskistä ja muita rotuja heikommasta ennusteesta, kun kyse on vaikeasta enteropatiasta.

Krooninen enteropatia on sairautena hiukan epämääräinen. Diagnoosi on mahdollinen, jos koiran pitkäkestoisia vatsavaivoja ei tutkitusti aiheuta suolistoloisten, kasvaimen tai jonkin sisäelinsairauden kaltainen muu syy. Vatsavaivojen oirekuva ja oireiden voimakkuus voi vaihdella lievästä vakavaan. Sairauden arviointiin on kehitetty CIBDAI-taulukko (canine inflammatory bowel disease activity index), jossa pisteytetään koiran apaattisuus, ruokahaluttomuus, oksentelutiheys, ulosteiden kiinteys, ulostuskerrat sekä laihtuminen.   

Hoidoksi ruokavalio, antibiootit tai immunosuppressantit

Krooninen enteropatia luokitellaan tarkemmin sen mukaan, minkälainen hoito siihen tehoaa. Ruokavalioon vastaavassa enteropatiassa koiran tila kohenee, kun ravinnosta poistetaan suolistolle sopimattomat ruoka-aineet. Käytännössä tämä tapahtuu eliminaatiodieetin avulla. Vaihtoehtona on myös allergisille koirille tarkoitettu nappula, jossa proteiini on valmiiksi pilkottua. Antibiootteihin vastaavassa enteropatiassa antibioottikuuri rauhoittaa suoliston, joskin oireet voivat palata pian kuurin loputtua. Immuunijärjestelmää lamaavaan lääkitykseen vastaavassa enteropatiassa hoitokeinona on tyypillisesti tulehdusreaktiota hillitsevä kortisoni. Jos ruokavalio, antibiootti tai kortisoni ei tuo apua, luokitellaan sairaus hoitoihin vastaamattomaksi enteropatiaksi.

Aiheuttajana ehkä immuunijärjestelmä

Kroonisten enteropatioiden perimmäinen tautimekanismi ei ole vielä selvillä. Eräs epäily on koiran oma immuunijärjestelmä, joka reagoi liian voimakkaasti suolen sisältöön - esimerkiksi ravinnossa olevaan proteiiniin tai johonkin suolistobakteerilajiin. Tällöin immuunijärjestelmän puolustussoluja kertyy suolen pinnan limakalvolle "taistelemaan" oletettua vihollista vastaan, ja seurauksena on tulehdusreaktio. Pitkittynyt tulehdus taas häiritsee suolen toimintaa ja ravinteiden imeytymistä. Lopulta suolinukka voi madaltua ja suoleen kehittyä haavaumia. Muita tulehdusta kiihdyttäviä tekijöitä saattavat olla esimerkiksi suolen limakalvon heikkous tai suoliston mikrobien epätasapaino. 

Useilla koiraroduilla on havaittu rotukohtaista alttiutta tietyntyyppisiin enteropatioihin, joten vaivan uskotaan olevan osittain perinnöllinen. Shibanomistajat mainitsevat toisinaan koiransa herkkävatsaisuudesta. On epäselvää, onko herkkävatsaisuus pohjimmiltaan sama asia kuin lievä muoto ruokavalioon vastaavasta kroonisesta enteropatiasta. 

Koepala paljastaa tulehduksen 

Etenkin vaikeaoireisen kroonisen enteropatian yhteydessä koiran suolistosta otetaan usein koepala. Jos koepalasta havaitaan puolustussolujen kertyminen suolen limakalvolle, voidaan antaa myös varsinainen tulehdusdiagnoosi, joka on tyypillisesti lymfo-plasmasytäärinen enteriitti. Lymfosyytit ja plasmasyytit ovat immuunijärjestelmän soluja, ja enteriitti on hienompi nimi ruoansulatuskanavan tulehdukselle. Tulehdus (inflammaatio) tarkoittaa siis elimistön puolustusreaktiota ja se voi aktivoitua myös muun syyn kuin bakteeritartunnan (infektio) takia. 

Suolisto-oireiden kohdalla on lisäksi huomioitava suoliston imukudossyövän eli lymfooman mahdollisuus, sillä vakava-asteisen suolistotulehduksen ja lymfooman erottamista pidetään joskus vaikeana. Suoliston pitkäaikainen tulehdus itsessään saattaa altistaa lymfooman synnylle.

Yhteenveto koirien kroonisista enteropatioista. "Tulehduksellisen suolistosairauden" (IBD, inflammatory bowel disease) käyttöä ei enää suositella, sillä koiralla se poikkeaa ihmisten vastaavasta.

Vaikeassa tautimuodossa shibojen ennuste muita rotuja huonompi

Japanilaisissa tutkimuksissa on havaittu, että shiboilla esiintyy hoitoon vastaamatonta kroonista enteropatiaa enemmän kuin muilla roduilla keskimäärin. Tutkimuksissa oli tarkasteltu vain niitä eläinsairaalan koirapotilaita, jotka eivät olleet saaneet apua ruokavaliosta tai antibiooteista. Näillä shiboilla pohjukaissuolen (duodenum) vakavat haavaumat olivat yleisempiä kuin muilla roduilla. Oireista ruokahaluttomuus oli shiboilla muita rotuja yleisempää. Kortisonihoidosta huolimatta shibapotilaista oli puolen vuoden jälkeen elossa vain 46 % (muunrotuisista 83 %) ja vuoden kuluttua 31 % (muunrotuisista 74 %). Varsinaisena kuolinsyynä vaikeassa kroonisessa enteropatiassa on yleensä ravinteiden imeytymättömyys ja aliravitsemus sekä suoliston verenvuoto.

Ikä ja oireiden voimakkuus vaikuttavat ennusteeseen

Toisessa japanilaistutkimuksessa on tarkasteltu pelkkiä shiboja ja etsitty asioita, jotka ennustivat lopputulosta. Vaikeaa kroonista enteropatiaa sairastavan shiban elinajan ennuste oli kortisonihoidon alkaessa valoisampi, mikäli se oli alle 7-vuotias ja oireilun voimakkuus oli CIBDAI-taulukolla laskettuna alle yhdeksän pistettä. Shiban sukupuolella tai koolla ei ollut merkitystä. Useimmat shibat saivat aluksi apua kortisonihoidosta, mutta oireilulla oli taipumus palata jatkuvasta lääkityksestä huolimatta. 

Tutkimuksessa oli yhteensä 25 shibaa; näistä 16 menehtyi puolen vuoden sisällä diagnoosista. Yhdeksän shibaa selvisi yli puoli vuotta, ja kaksi shibaa sinnitteli vielä viiden vuoden kohdalla. Kuolinsyy liittyi kaikilla enteropatiaan. Vielä kertauksena, että nämä synkät luvut koskivat vain niitä shiboja, joiden krooninen enteropatia ei ollut vastannut ruokavalioon tai antibioottihoitoon - oman shiban mahdollisiin vatsavaivoihin löytyy apu hyvin todennäköisesti jo ruokavalion tuunaamisella.

Koiran suolisto-oireilun arviointiin käytetty CIBDAI-taulukko.

Pelastiko ulosteensiirto shiban?

Miten hoitaa suolistosairasta potilasta, jota mikään nykyinen hoitomuoto ei auta? Viime aikoina suoliston pieniin vakioasukkaisiin eli bakteereihin ja muihin mikrobeihin on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota eri sairauksien yhteydessä. Jos kroonisen enteropatian syynä onkin haitallisten bakteerilajien valikoima, voi ongelma ratketa bakteerikantaa vaihtamalla. 

Uusi tapauskertomus Japanista kuvailee hoitoihin vastaamatonta enteropatiaa sairastaneen shiban, jolle tehtiin ulosteensiirto lupaavalla lopputuloksella. Shiban paksusuoli ja umpisuoli huuhdeltiin tähystyksellä puhtaaksi, minkä jälkeen tilalle ruiskutettiin lajitoverin ulostetta vesiliuoksena. Lahjoittajana toimi terve 5-vuotias beagleuros.

Shiba alkoi toipua enteropatian oireista ja ripulointi loppui kokonaan kolmen kuukauden kuluttua hoidosta. Yhdeksän kuukauden kohdalla shibaa on voitu pitää edelleen suolistosairaudesta parantuneena, eikä haittavaikutuksia havaittu. Ulosteensiirron pitkäaikaisesta tehosta ei koirilla ole vielä olemassa riittävästi seurantatutkimuksia, mutta melko yksinkertaisena menetelmänä se saattaa hyvin olla yksi tulevaisuuden hoitokeinoista vaikeimmissa enteropatioissa.     

Lähteitä ja luettavaa:

The characteristics of short- and long-term surviving Shiba dogs with chronic enteropathies and risk factors for poor outcome (Okanishi ym., 2013)

Chronic enteropathy in canines: prevalence, impact and management strategies (Dandrieux ja Mansfield, 2019)

Pathological features of intestinal T-cell lymphoma in Shiba dogs in Japan (Matsumoto ym., 2017)

Prognostic factors associated with survival in dogs with lymphocytic-plasmacytic enteritis (Ohno ym., 2006)

A Retrospective study in 21 Shiba dogs with chronic enteropathy (Ohmi ym., 2010)

Successful outcome after a single endoscopic fecal microbiota transplantation in a Shiba dog... (Sugita ym., 2021)