Siirry sisältöön

4

Tämänkertaiset triviat ovat peräisin Lives of Japanese Dogs -kirjasta, joka on julkaistu 1984. Perinteinen Google Lens -varoitus käännöksiin. Kaikki kuvat (c) Lives of Japanese Dogs (useita historiallisia kuvaajia).

Miksi metsästyskoira puree karhua kuonoon?

...ainakin Hopeanuolen animeversiossa. En voi olla ainoa, joka asiaa on miettinyt ja lapsena luullut, että hullunrohkea strategia on TOTTA. Metsästävistä kishunkoirista löytyi nyt useampi kuvatodiste sekä kirjoitettu maininta, että "pelottomat koirat purevat villisikaa nenään". Kenties animen tekijät olivat ottaneet mallia kishunkoiran metsästyskäytöksestä ja soveltaneet samaa karhuun. Lopputuloksena oli näyttäviä taistelukohtauksia.

Kishunkoirien värikirjoa

Kuka sanoi, että kaikki modernit kishunkoirat on valkosia? No minä sanoin. Ei tosiaan pidä paikkaansa. Näkyy punaista, bläkkäriä, seesameja (joista toinen se kishunkoiran erikoinen seesami, joka poikkeaa shiban punaseesamista), valkokirjavuutta ja jopa brindle. Näissä kuvissa kiinnittää huomion myös hännän pituus. Onko muut japanilaiskippurat avonaisina yhtä pitkiä?

Selkäharjanteita ja töpöhäntiä

Kuvassa sporttisia kishunkoiria ilman otsikon ominaisuuksia, mutta tekstin puolella mainitaan kishujen yhteydessä selkäharjanne, rhodesiankoirat ja selkäharjanteen esiintyminen historiallisissa japanilaiskoirissa. Lisäksi mainitaan shiboilta tuttu "chasen tail" eli töpöhäntämalli, joka muistuttaa japanilaista teevispilää. Eli jos kishupentueeseen joskus syntyisi harjanteita tai luonnontöpöjä, niin ei olisikaan mitään uutta auringon alla.

Päivitys lukijavihjeestä: harjanteita eli irokeeseja esiintyy myös nykyshikokuissa. Lisäksi kirjasta löytyi kuva, jossa kishu esittelee niskaharjannetta.

Metsästysshikoku ja näyttelyshikoku 80-luvulla

Ylempää koiraa kutsutaan kanjeilla 四国犬実猟犬 (shikokuken jitsu ryõken?), minkä Google Lens tulkitsee "oikeaksi metsästyskoiraksi" tai "shikoku houndiksi". Olen halunnut ajatella, että shikokunkoiran muuttaminen söpöön karvaturrukkaan ei olisi vielä edennyt yhtä pitkälle kuin shiboilla ja akitoilla... ja ajattelen edelleen? Mun silmään nykyiset shikokunkoirat näyttää karskimmilta ja alkukantaisemmilta kuin näiden kuvien näyttelyshikokut. Oikeastaan ne näyttää hyvin samoilta kuin vanhat mustavalkokuvien shikokunkoirat, jotka taas ei muistuta tuota kuvan metsästysshikokua. Erikoinen ilmiö. Katsotaan, saadaanko asiaan joskus selvyyttä.

Akitan matagi-esivanhemmat

Näitä olen odottanut! Akitan alueen matagikoiria, joita pidetään nykyakitan esivanhempina. Kuvassa keskellä ja alhaalla. Kooltaan ne on olleet hiukan keskikokoisia japanilaiskoiria isompia. Ylimmän kuvan näyttelyakitasta sanotaan, että siinä voi yhä nähdä jäänteitä matagikoirasta. Vuosi on ollut 1934, ja itse asiassa luulen muistavani tämän koiran NIPPO:n vuosikirjoista, koska kiinnitin huomiota sen häntään. Alimman kuvan matagikoirasta tulee mieleen jomonshibat ja se, että joissain lähteissä mainitaan akitojen ja jomonshibojen yhteisestä alkuperästä. Jos se on totta, niin yhteyden täytyy olla nyt tässä.

Värivalokuva mikawankoirasta

Ensimmäinen näkemäni värikuva mikawankoirasta. Tämä oli se NIPPO:n arkkivihollinen, koska sitä myytiin puhdasverisenä japanilaiskoirana vaikka taustalla oli chowiristeytyksiä. Ja, jos jokin asia vaikka shibassa oli NIPPO:n mielestä pielessä, niin syynä oli erittäin varmasti mikawankoiran epäpuhdas veri. Rotunimi näille oli jossain vaiheessa sanshu, kunnes rotu mitätöitiin risteytystaustan takia. Hyviä koiria ne silti on omistajilleen olleet. Suomeksi breed ja race on sama "rotu", joten aiheesta saisi aikaiseksi mielenkiintoisen esseen.

Uusia kuvia modernin shiban alkujuurilta

Ylempänä 市六号 eli ilmeisesti Ichiroku Go Akaishisou. Eli Benimarun puoliveli. Akaishisou on paitsi tärkein vanha shibakenneli, myös ainoa shibakenneli, josta voisin kuvitellakaan kirjoittavani teemajutun. Tietoa kenneleistä ja kasvattajista on tarjolla olemattoman vähän. Bläkkärin nimi on クロ助 eli Kurosuke, ja "sama kohtu kuin Benikolla". Tulkitsen niin, että koira on Benikon pentueveli Kurosuke Go Akaishisou. Siis shibojen kantauroksen Naka Go Akaishisoun eno. En ollut ikinä ennen nähnyt näitä kuvia. Ja olenko ainoa, jolle Kurosuken turkki tuntuu käsiin kuvasta asti?

Shimayamankoira - japaninsuden sukua?

Näillä paikalliskoirilla on kirjassa oma sivunsa otsikolla 原ニホンイヌ (シマヤマイヌ). Alkuperäinen japanilaiskoira - shimayamankoira? Tekstissä puhutaan japaninsudesta. En osaa kommentoida tämän enempää, mutta lukiessa tulee tunne, että näissä koirissa olisi säilynyt jotain sukupuuttoon kuolleesta japaninsudesta.

Koiraemo kaukaiselta ajalta

Nostalginen kuva pentujaan imettävästä emosta. Kuva saattaa olla peräisin lähes sadan vuoden takaa varhaiselta Showa-kaudelta. Katsoin kuvaa uusin silmin kun opin, että akaginkoirat eivät koskaan selviytyneet sodasta ja katosivat.

Higo Wolf Dog

Laitoin rotunimen poikkeuksellisesti englanniksi, koska tästä epävirallisesta japanilaiskoirasta löytyi yllättäen tietoa netistä. Higoken, higosusikoira, näiden koirien kerrotaan syntyneen risteytymisestä japaninsuden kanssa. Erikoista on tarina higosusikoiran karvan laadusta. Jokin karvan "suomuominaisuus" olisi tyypillistä sudelle, ei kesykoiralle. Pengoin vähän lisää, ja "cuticle scale pattern" näyttäisi todella olevan asia, jolla eri karvojen omistajalajit on mahdollista erottaa toisistaan. Japanin Wikipedian mukaan higosusikoiria on edelleen olemassa.

Ainu ei sittenkään hokkaidonkoira?

Kuvia hokkaidonkoirien päänäyttelystä vuonna 1983. Osasin jotenkin odottaa tätä kommenttia (Google Lens): "Ulkonäkö oli täysin erilainen kuin 1940-luvun ainukoirilla. Mietin, kuinka moni näistä koirista kestää ruskeakarhuja." Jopa omasta mielestäni nämä on tosi shibamaisia, ihan erilaisia kuin näkemäni 70-luvun mustavalkoiset näyttelyhokkaidot, joiden uroksilla on tietty itsevarma ilme, josta olen oppinut pitämään. Onko hokkaidonkoiratkin sitten jakaantuneet eri suojeluyhdistysten alle niin että koirat pystyy erottamaan heti ulkomuodosta?

Hokkaidonkoiran pentutesti

TÄLLÄ pennulla ei ainakaan ole ollut rohkeusongelmaa karhun kohtaamisessa. Karhukoirista puheen ollen, alan uskoa, että Matagi-leffassa valkoinen karhun kimppuun iskevä koira ei sittenkään ole kishu vaan valkoinen hokkaido. Tällainen tieto lukee jossain päin blogia, pitää korjata. Hokkaidonkoira on selkeästi the karhukoira, ja kishut on keskittyneet villisikoihin.

Kainkoirilla on edelleen parhaat hännät

Ei saa unohtaa kainkoiria, vaikka niistä ei löytynytkään tähän triviaan mitään erityistä tiedonmurua. Mistä lie johtunee, mutta mulla on aina ollut tunne, että kait on jotenkin erillään kaikista muista japanilaisroduista. Mistä tuli mieleen -

Japanilaiskoirien lukuisat suojeluyhdistykset (tilanne 80-luvulla)

Kirjan informatiivisin sivu saattaa olla tässä. Se on vieläpä englanniksi. Säkäkorkeuksista näkee, miten kainkoirat ovat väliinputoajia NIPPO:n pienten ja keskikokoisten mitoissa. Olen käsittänyt, että koko oli yksi tärkeimmistä asioista sille, etteivät kait jääneet NIPPO:n alaisuuteen vaan niillä oli ja on edelleen oma suojeluyhdistyksensä.

***

Kolmas historiatrivia päättyy tähän. Blogi saavutti samalla eräänlaisen merkkipaalun, sillä webhotellista loppui kuvia lisätessä tila. : D Joten blogi asustaa nyt hieman isommassa webhotellissa.

Nykyshiban sodanjälkeisinä kantakoirina esitellään aina Ishi ja Koro, Aka Go Fukogu ja Naka Go Akaishisou, johon kaikki jälkipolvet oli enemmän tai vähemmän linjattu. Se geeniperimän muuntelu, mitä rotuun saatiin, näyttää tulleen muutamilta rotuun otetuilta vuoristokoiranartuilta. Isälinjat johtavat kerta toisensa jälkeen Nakan kautta Ishiin.

70-luvun shibakirjan sisältämä sukupuu sodanjälkeisistä shiboista on mielenkiintoinen, koska vasemmasta reunasta löytyy "vaihtoehtoinen alku", jossa kantauroksena onkin ollut koira nimeltä Pochi. Sen morsio on ollut Tachi, ja Pochille ja Tachille on syntynyt Pochi nuorempi. Nyt homma muuttuu kiinnostavaksi, koska tämä nuorempi Pochi on ollut siksi tärkeä, että mainitaan Lives of Japanese Dogs -kirjassa Nakan aikalaisena (terkuin Google Lens):

"Lisäksi yksinkertaisen makuisia koiria, kuten Pochi-goa (tuotettu Yamanashissa ja Shinshussa), mieluummin lainataan kuin käytetään, koska Naka-go oli samaan aikaan aktiivinen. (...) Pochi sai maineensa takaisin Ishimatsun ja Sankichin kanssa."

Pochi Go Yamanashista.
Ja tässäkin Pochi Go Yamanashista. Joko isä-Pochi tai yläkuvan Pochi nuorempi vanhempana. Tätä pohdittiin Instatarinoiden puolella, ja yleinen mielipide oli, että voisi olla sama koira. Kuva Mr. Nakajon kirjasta 60 vuotta shibatutkimusta.


Pochi nuorempi todella löytyy NIPPO:n vuosikirjoista kansallisen näyttelyn palkittuna koirana. Mitä sitten tapahtui? Perusperiaatteena (jota oikeasti on turha arvostella jälkiviisaana) sukupuussa on selvästi ollut, että jalostuskoirat joko oli Nakan jälkeläisiä, tai uusien narttujen tapauksessa paritettiin sille itselleen. Mutta miten yhdistää kaksi urosta? Nyt kohtaamme shibanartun nimeltä Hisamatsu.

Hisamatsu Go Akaishisou. Erinomainen, ensiluokkainen. Päämajan näyttelysuositus. Kasvonpiirteet, erityisesti silmät ja kuono, ruumiinrakenne ja ilme, hän näyttää olevan pieni nainen. Ehkä väsymyksen tai tilanteen tuntemattomuuden vuoksi häneltä puuttui elinvoimaa, lukuun ottamatta muutamaa kertaa, jolloin hän osoitti terävää ulkonäköä. Melkein hyvä turkki. Hännän kärjessä on erikoisuus. Vaikka se oli melko hyvä malli, kunto oli huono, ja sitä tuskin nostettiin erinomaiseen luokkaan. (Google Lens -näyttelyarvostelu)

Hisamatsu palkittiin NIPPO:n näyttelyssä. Emme vaan ole ikinä kuulleet siitä, koska a) se oli vain narttu ja b) sen veli Naka on vienyt kaiken huomion. Rekkarinumeroiden 1216 ja 1221 perusteella Hisamatsu ja Naka on olleet pentuesisarukset.

Ishimatsu Go.

Hisamatsun ja Pochi nuoremman poika Ishimatsu löytyy myös NIPPO:n vuosikirjasta palkittuna koirana. Siinä on poika tullut (iso)isäänsä. Johtuu ehkä kuvasta, mutta en meinannut ensin uskoa, että koira todella on luokiteltu pieniin, siis shiboihin. Ishimatsun pojanpoika Sankichi on linjan seuraava vuosikirjasta löytyvä koira. Oli aika, jolloin shibatkin vielä muistuttivat jäntevää metsästyskoiraa.

Sankichi Go. Erinomainen. Tämän koiran hyvyys on kehon koostumus. Jokainen osa on tasapainoinen ja sen voidaan sanoa olevan voimakas runko. Hänen kävelynsä oli kaunis, hänen kuntonsa oli erinomainen ja hänen asenteensa oli erinomainen, kun hänet käskettiin menemään kehään. Hyvä turkki, väriltään tumma. Harmi kuitenkin, että kasvojen ulkonäkö on heikentynyt huomattavasti hieman ulkonevien silmien vuoksi. (Google Lens -näyttelyarvostelu)

Siihen linja näyttää sukupuussa katkeavan. Ei välttämättä oikeasti katkennut, koska sukupuussa on näkyvillä vain jollain tavoin merkitykselliset tai kuuluisat koirat, jotka edustavat murto-osaa kaikista shiboista. Pennutus on ollut massiivista. Uskon, että Pochin, Hisamatsun, Ishimatsun ja Sankichin tyttäriä on voinut päätyä Naka-linjan urosten morsiamiksi, vaikka vaihtoehtoinen uroslinja ja Y-kromosomi olisikin kadonnut.

2

Tällä kertaa käsittelyssä on Pienen ja keskikokoisen japanilaiskoiran lukukirja vuodelta 1965. Kirjan ensipainos vuonna 1961 on esipuheen mukaan ollut ensimmäinen suurelle yleisölle suunnattu koiratietokirja, joka käsittelee muita kuin suurinta japanilaisrotua. Pidän myös huomionarvoisena sitä, ettei kirja ole NIPPO-sidonnainen. Nähdäänkö asioita, jotka sittemmin on tarkentuneet, muuttuneet tai unohtuneet?

Shibojen kantaisällä olikin valkoinen sukka

Vastaus edelliseen kysymykseen: heti ensimmäisillä sivuilla. Shibojen kantakoirista on säilynyt hyvin rajallinen määrä valokuvia, jotka oppii nopeasti ulkoa, koska samat kuvat tulevat vastaan lähteestä toiseen. Enkä silti ollut ikinä ennen nähnyt tällaista Aka Go -kuvaa. Voin toki olla ihan hakoteillä, mutta tulee väkisin mieleen, että onko sille jokin syy, nimittäin tuo kuvassa etualalla selkeästi erottuva pintosukka : D Sukkia ja muuta valkokirjavuutta alettiin jossain vaiheessa paheksua, eikä Aka Gon sukka näy sen muissa kuvissa samalla tavalla.

Valkokirjava edustuskoira

Kirjassa olevat kennelmainokset kertovat samaa tarinaa. Edes äärimmäinen valkokirjavuus ei ole aikoinaan haitannut muuten kelpo koirassa. Kuvan koira on rekkarinumeronsa perusteella jonkin keskikokoisen rodun edustaja. Teksti kuvan yläpuolella on Google Lensin mielestä jotain hyvin runollista.

Liity Shiba Inun Suojeluyhdistykseen!

Tulkitsen, että tässä mainostetaan nykyisten "jomonshibojen" suojeluyhdistystä SHIBAHO:a, joka on tuolloin ollut toiminnassa vasta seitsemän vuotta. Google Lens kompuroi nimissä, mutta yhdistystä edustavat kultamitalikoirat on vasemmalta oikealle Naka Go (kuvassa 14-vuotias), Koroichi Go ja tietenkin rakas Benimaru. Jomonshiboilla ja normishiboilla on ollut yhteinen alku.

Kommentti shibojen sodanjälkeisestä sisäsiittoisuudesta

VIHDOINKIN. Modernin shiban sukupuun alku, jos polveutumiset pitävät edes puoliksi paikkaansa enkä näe syytä miksi eivät pitäisi, on genetiikan kannalta hirvittävän näköinen. Joka hiton shiban isä, isoisä, isoisoisä, veli, eno ja setä on ollut yksi ja sama Naka Go. Näyttelyvoittajien "parannetun veren" hehkutuksen kääntöpuoli oli tämä:

Ja jos yritetään tulkita Google Lensin versiota, niin shinshushiboissa eli näissä moderneissa nykyshiboissa on ilmennyt sisäsiittoisuuden takia jo 60-luvulla:

  1. takajalkojen ristisideongelmia
  2. alapurentaa
  3. puuttuvia hampaita
  4. kivesvikaa
  5. arkuutta
  6. pigmentin haalistumista

Laitan vielä alkuperäisen tekstin, jos joku japaninlukutaitoinen haluaa tarkistaa tulkinnat. Kirjan edellinen omistaja on tehnyt alleviivaukset. Omituiset "ross-koirat" tulevat kohdasta ロス犬, jota googlaamalla päätyy "pet loss syndromen" eli lemmikin menetyksestä johtuvan surun pariin.

Design-rotu 60-luvulta

Roturisteytykset... ei ole uusi keksintö. Näin etäs historiassa piti vaan mennä, että japanilaisesta koirakirjasta löytyi minoshiba x normishiba, ja asia on ollut fine kuten pintoväritys.

Miten valkoisuuden geenimuoto ilmestyi sodanjälkeisiin shiboihin?

Jatkuu samalla linjalla. Hämmästyin aikaisemmin awashibaksi kutsuttujen valkoisten shibojen kuvia. Mulla on ollut aikaisemmin japaninpystykorvia, joten japsin siluetti pomppasi silmään. Pää, korvat, takakulmaukset... ja tietenkin valkoinen väri. Japsit on väriltään geneettisesti samaa haalistunutta punapigmenttiä (e/e) kuin valkoiset alkuperäisrodut. Lisäksi japsit (Nihon Supittsu eli Nihon Spitz japaniksi) olivat sodan jälkeen todella suosittu koirarotu. Ehkä e/e-valkoinen on tosiaan päätynyt joihinkin shibalinjoihin japaninpystykorvalta. Yksi pitkäkarvaisuuden geenimuodoista on voinut siirtyä samalla.

Vanhanajan bläkkärishiba

Koroni Go Soutarousou. Kaunis liioittelematon black & tan ajalta ennen pallopäiden ja chowiturkkien ihannointia. 60-luvun shibakirjassa tarjoillaan koirista massiivinen määrä tietoa. On kennelnimi, rekkarinumero, syntymäaika, vanhempien nimet ja jopa kokotiedot. Tämä muuttui jossakin vaiheessa siihen, että koirista oli näkyvillä kuva ja Etunimi Go.

Siinä kaikki tällä kertaa. Kiinnostavaa materiaalia jäi vielä ainakin yhteen historiatriviaan.

Kuva: JSRC https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/

Shibavarianttien viimeistä ja kiehtovinta kutsutaan yleisesti lempinimellä jomonshiba. Nimi on kirjoitettu suomalaisittain ja pitäisi oikeasti lausua "dzoomon". Jomon viittaa Japanin esihistorian jomonkauteen, joka tunnetaan nuorakuvioidusta keramiikasta. Tältä aikakaudelta on löydetty shiban kokoisten kesykoirien haudattuja luurankoja. Koirien uskotaan aikoinaan olleen arvokkaita metsästyskumppaneita ja vahtikoiria. Nykyinen jomonshiba on inspiroitunut näistä alkuperäisistä japanilaiskoirista, jotka kauan sitten selviytyivät kivikauden ankarassa maailmassa. Jomonshiban olemusta voisi kuvailla vaikka seuraavasti:

  • jäntevä, timmi, korkearaajainen
  • erittäin loiva otsapenger kuten kivikaudella haudattujen koirien kalloissa
  • pitempi kuono, jossa suuret ja vahvat hampaat
  • susimainen tai kettumainen naama, jossa omaleimainen ilme
  • ylipäänsä alkukantaisen oloinen
Kuva: JSRC https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/

Jomonshibat kehittyivät jalostusvalinnalla ja erkanivat NIPPO:sta sodan jälkeen. (Ne eivät siis polveudu sellaisenaan suoraan kivikaudelta! : D ) Jomonshibojen alkuperäinen rotuyhdistys SHIBAHO eli Shiba Inu Hozonkai eli Shiban suojeluyhdistys perustettiin vuonna 1959. Rodun parissa työskennellyt Tatsuo Nakajo oli entinen NIPPO-aktiivi. Suurin osa tästä jutusta perustuu Mr. Nakajon kirjaan 60 vuotta shibatutkimusta - shibakoiran puhdistus ja säilyttäminen, jonka on pakko olla yksityiskohtaisin dokumentointi kaikkien shibojen kantakoirista.

Puhdistettu shiba

SHIBAHO:n tavoitteena ei ollut luoda jomonshibaa vaan puhdistaa alkuperäinen shiba. Tähän viittaa jo yhdistyksen nimi. Oletan, että puhdistus koski ulkomaisten koirien vaikutusta ja aivan erityisesti taas sitä chowitaustaista mikawankoirasekoitusta, joka pomppaa sivuilla esiin vähän väliä kuin sarjakuvan pahis. Referensseinä esitellään hautalöytöjen luurankojen lisäksi vanhat piirroskuvat kuten Sieboldin 1800-luvun "kari inu". Jomonshibojen oma rotumääritelmä pohjautuu NIPPO:n laatimaan pienen japanilaisen koiran rotumääritelmään. Kooltaan ne muuten ovat vain normishiban kokoisia vaikka näyttävät kuvissa suuremmilta.

Benimarun perilliset

Kirjasta löytyy lukuisia sukupuukaavioita, joihin on dokumentoitu jomonshibojen kehitys. Keskeisiä kantakoiria, joista on myös valokuvat, on urosten osalta olleet ainakin

  • Naka (se ihan sama kuin normishiballakin)
  • Benimaru
  • Koronaka
Harvinaisempi sivuprofiilikuva Koronakasta, joka pärjäsi hyvin myös NIPPO:n päänäyttelyissä. Huomaa otsapenger.
Beniwaka (?). Jomonshibojen kehittymistä on kiinnostavaa seurata vanhoista kuvista. Se tapahtuu yllättävän nopeasti.

Vuonna 1962 syntynyt Beniwaka (?) on omaan silmääni näistä alkuaikojen jomonshiboista eka, jonka kuva tuo heti mieleen nykyisen jomonshiban. Siis jos ei lasketa Benimarun poikaa Benisukea, joka ei ilmeisesti koskaan saanut jälkeläisiä. Mutta totta se on, ja Benimaru todella vaikutti jomonshibojen kehitykseen. Narttujen osalta kiinnostava on kolmen sukupolven ketju, joka alkaa Naka-suvun ulkopuolisesta vuoristokoiranartusta. Tämä koira on kenties ollut ennemmin pienikokoinen yksilö keskikokoisia japanilaiskoiria. Sitten se ja sen tytär on paritettu Nakalle.

Kolme sukupolvea eräänlaisia jomonshibojen kantanarttuja. Alimmainen on kiinnostava myös värinsä takia, sillä tekstissä (muualla kirjassa) sen mainitaan olevan "usuaka" eli sama valkoiselta näyttävä vaaleanpunainen kuin saninshiboilla. Sen isäksi on kuitenkin merkitty Naka, ja jos Naka olisi todella ollut e/e-valkoisen kantaja niin -

Jomonshiban viljaton ruokavalio

Yksi erikoisia koiratutkimuksia liittyy jomonshibojen geneettiseen kykyyn tuottaa amylaasia. Amylaasi on se ruoansulatusentsyymi, joka pilkkoo tärkkelystä käyttökelpoiseen muotoon. Koska tämä entsyymi auttaa hyödyntämään viljaa ravintona, on sen geenistä monilla eliöillä useampi kuin yksi kopio. Oletettavasti geenin vahinkotuplautumiset on antaneet valintaetua, kun entsyymiä on voitu tuottaa enemmän. Kun japanilaiskoirilta tutkittiin amylaasigeenin kopiolukuja niin kävi ilmi, että jomonshiboilla geenikopioita oli vähemmän kuin normishiboilla. Eli niiden suolistossa olisi vähemmän viljojen sulattamiseen soveltuvaa entsyymiä. Ilmiö on aika mielenkiintoinen ja voi johtua siitä, että

  • jomonshibojen kantakoirat olivat ehkä kotoisin alueelta, jossa ei viljelty riisiä (koirienkaan) ruoaksi
  • jokin jomonshibojen ulkomuotopiirre, jota jalostusvalinnassa on suosittu, aiheutuu geenistä, joka sijaitsee alhaisen kopioluvun amylaasigeeniryppään vieressä ja nämä periytyvät yhdessä

Jomonshiboja lännessä?

Alkuperäisen SHIBAHO:n lisäksi jomonshiboilla näyttää olevan toinenkin yhdistys (?), jolla on myös kattavat nettisivut. Jomonshiba Research Center poikkeaa muista japanilaisista shibayhdistyksistä siinä, että sivuilla on pieni osio englanniksi. Tätä kautta voisi jopa tavoitella jomonshiban adoptiota ja nimenomaan adoptiota Japanin ulkopuolelle. (Mutta ennen adoptiojonoon ryntäämistä kannattanee ottaa kunnolla selvää nykyisten suomishibojen ja jomonshibojen luonne-eroista.)

SHIBAHO erkani NIPPO:sta vuonna 1959, ehkä kaukaa viisaasti. Nykyshibatkin on söpöjä, mutta alkaa olla vaikea uskoa että söpöys, pyöreys ja pörröisyys oli ihan sitä, mitä sata vuotta sitten eläneet aikuiset japanilaiset miehet halusivat kansalliskoiriensa ilmentävän perustaessaan alkuperäisen NIPPO:n.

Lähteitä ja luettavaa

60 vuotta shibatutkimusta (Nakajo, 1995)

Copy number variations in the amylase gene (AMY2B) in Japanese native dog breeds (Tonoike ym., 2015) https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/26358734/

SHIBAHO http://shibaho.net/

Jomon Shiba Research Center http://www.jomon-shiba.com/

Tämä blogimerkintä on omistettu 1950-luvun shiballe nimeltä Benimaru (Benimaru Go Izumisou, 紅丸号 伊豆美荘 ). Vaikka Benimaru ei ole modernin shiban kantaisä eikä sille ole nimetty omaa verilinjaa, on lähes mahdotonta olla törmäämättä Benimaruun shibojen historiassa. Tai ainakin itelleni on käynyt niin tälleen 70 vuotta myöhemmin Suomesta käsin. Tämä johtuu jo siitä, että Benimarusta on säilynyt luultavasti enemmän erilaisia valokuvia kuin kenestäkään muusta saman ajan koirasta.

Tässä on hyvä hetki opetella tunnistamaan nämä kanjit, koska niitä näkyy tosi usein sukupuukoirien nimissä. Eka on "Beni", viittaa syvänpunaiseen väriin (ja jos näyttää tutulta niin toinen lukutapa on Kurenai eli on myös sen X:n hittibiisin kanjinimi). Toinen on "Maru", joka on yleinen pääte koirien lisäksi laivojen nimissä. Merkitys yksinään on mm. ympyrää, kokonaista ja täydellistä.

Benimarun pentuajat

Benimaru syntyi heinäkuussa 1954. Jaksan hämmästellä sitä, että tälläinen valokuvasetti 1-4 kk ikäisestä pikku-Benimarusta on tallentunut shibahistoriaan eri koirakirjoissa. (Vasemman alakulman naperokuva on myös Benimaruna esitelty, vaikka näyttää aika erilaiselta kuin muut kuvat. Mutta lopuista ei voi erehtyä.)

Teinikuva 7 kk ikäisenä löytyy myös.

Benimarun vanhemmat

Benimaru on hyvin lähellä sodanjälkeisten Naka Go -shibojen alkua, sillä sen isä Nakaichi on Nakan poika. Emo Ichimari taas on Nakan pojantytär. Itse asiassa Benimarun vanhemmat ovat ajan hengen mukaisesti isä ja tytär. Emonsa puolelta Benimaru on kuitenkin tuonut shiboihin jotain uniikkia, sillä emonemo Pochi on yksi kantashiboista, narttu, joka ei tiettävästi polveutunut Naka-linjasta.
Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.
Benimaru sodanjälkeisten Naka-shibojen sukupuussa. Puu kasvaa ylhäältä alas, ja koiran toisen vanhemman nimi on suluissa. Kennelnimiä ei käytetä. Vaikka ei osaa varsinaisesti lukea japania, niin tästä voi huomata nimeämiskäytännön, eli Nakan jälkeläiset on usein nimen alkuosaltaan Naka-jotain, Koroichin Koro-jotain ja Benimarun Beni-jotain. Puussa on mukana vain merkittävimmät koirat, eli ei näy esim. Benimarun kolmea pentuesisarusta.

Benimaru NIPPO:n päänäyttelyissä

NIPPO:n vuosikirjoihin Benimaru on taltioitunut kahdesti. Vuonna 1955 se voittaa päänäyttelyssä nuorten shibojen sarjan (ylempi kuva) ja 1956 yhden koko näyttelyn korkeimmista ministeriöpalkinnoista.

eBm. ja jBm.

Aikuisiällä Benimaru on jatkanut kameralle poseeramista ja ollut 70-luvun shibakirjan mukaan Yamanashin alueen julkkis ja verenperiyttäjä (kirjassa on oikeasti kuvia paikallisista shiboista "ennen ja jälkeen Benimarun ajan"). Mutta emme ehkä koskaan saa tietää mitä se teki 8-vuotiaana ansaitakseen kaulaansa mitalin.

Benimaru johtaa Matsumaruun

Matsumaru polveutuu isoisoisästään Benimarusta isälinjaa pitkin (välissä kaksi muuta Beni-alkuista urosta). Mitä geenejä se olikin Benimarulta perinyt niin niillä on ollut mahdollisuus rikastua ja säilyä rodussa, koska Matsumaru ja sen jälkeläiset olivat aikanaan kovassa jalostuskäytössä. Matsumarua on näkynyt mm. joidenkin Euroopan varhaisten tuontishibojen takana.

Benimarun harvinainen seesamitytär

Mustaseesamit eli aw-seesamit ovat harvinainen näky sodanjälkeisissä shiboissa, joten väritys kiinnitti huomion näihin NIPPO-näyttelyissä menestyneisiin koiriin. Jotka tarkemmin katsottuna ovat yksi ja sama shibanarttu 真理号 (Mari Go?). Seesamin tummuusaste vaihtelee kuvissa valtavasti. Vielä tarkemmin katsottuna käy ilmi, että kyseessä on Benimarun tytär. Benimarulla on myös mustia jälkeläisiä, joten se on kantanut mustaa, jolloin seesamivärin on täytynyt tulla tälle koiralle emon puolelta.

Benimaru ja... jomonshibat?

NIPPO-näyttelyshiboja selatessa huomio kiinnittyi tähän koiraan, koska jokin siinä toi itelleni mieleen nykyiset SHIBAHO/jomonshibat. Tarkemmin katsottuna 紅助号 (Benisuke Go?) on Benimarun poika, emon puolelta todennäköisesti myös sukua. SHIBAHO perustettiin 1959, ja Beni-kanjia näkyy varhaisten SHIBAHO-shibojen lähisukupuissa. Lisäksi Benimaru on vahvasti esillä SHIBAHO:n perustajan Mr. Nakajon shibakirjassa. Voisiko olla, että Benimarua ja sen periyttämää lookkia käytettiin aikoinaan jomonshibojen kehityksessä?

Vielä yksi Benimaru

Oletko nähnyt tätä koiraa aikaisemmin? Benimaru se on vielä vanhoilla päivillään asettunut kuvattavaksi. Olen iloinen, että joku on arvostanut vanhaa koiraa ja ottanut siitä valokuvan.

***

Kuvalähteinä NIPPO:n 50-v juhlavuosikirjat, Shiba Inu -koirakirja (Lemmikkikoiran ystävät) ja Mr. Nakajon kirja 60 vuotta Shiba Inun tutkimusta. Vanhojen kuvien alkuperäiset tekijät eivät ole selvillä.

Shibojen ja muiden japanilaisrotujen historiajuttuja voi seurata nyt myös pienemmissä viikonloppuannoksissa Instatarinoiden puolella. Tässä blogiin muutamia kevään mielenkiintoisista havainnoista.

Alku oli keskikokoisten ylivaltaa.


Asia, jota on nykyään vaikea hahmottaa. NIPPO:n alkuaikoina keskikokoiset japanilaisrodut eli nykyiset shikokut, kishut, hokkaidot kahmivat näyttelypalkintoja. Ekan päänäyttelyn voittaja oli keskikokoinen narttu Hokkaidosta. Koko japanilaiskoiran rotumääritelmä laadittiin keskikokoisten pohjalta niin että akitat ja shibat olivat eräänlaisia poikkeustapauksia. Keskikokoisten rekkausmäärät ylittivät shibojen rekisteröinnit. Vuonna 2022 kaikki on toisin.

Supertärkeä ENPEEKAA!


Varhaisista kenneleistä ja kasvattajista Japanissa on hankalaa löytää juttua (Japanissa tunnutaan menevän koirat eikä ihmiset edellä) mutta tässä on yksi sotaa edeltäneeltä ajalta: Mr. Nakamuran kennel ENPEEKAA. Katakanoilla kirjoitettu nimi tavoittelee toistaiseksi tuntematonta ulkomaalaista sanaa. Kennelin stara on epäilemättä ollut kuvan mustaseesamishibauros Yuwa.

  • Yuwa oli juuri se shiba, jonka muu maailma sai nähdä NIPPO:n laatimassa opetusmateriaalissa 1930-luvulla.
  • Kuvahaussa vastaan tulee kennelin mainos. Huomio kiinnittyy taas kerran 6-7 pennun pentuekokoihin.
  • Mr. Nakamura oli se henkilö, joka löysi vuoristosta Ishin ja lähetti sen kaupunkiin.

Ishin Y-kromosomi on keskuudessamme.


"Ishi on kaikkien sodanjälkeisten shinshushibojen isoisä." Ajattelin alkuun, että tämän on pakko olla liioittelua, mutta apua. Se saattaa olla pitkälti totta. Narttuja kyllä on otettu rotuun pentumaan Ishi-Aka-Naka-linjan uroksille mutta on hankalaa löytää sodanjälkeisiä uroslinjoja, jotka eivät johtaisi Ishiin. Y-kromosomi tekee uroksen ja vaihtaa X-kromosomin kanssa geenimateriaalia ilmeisesti vain kärjistä, kun sukusolut muodostuvat. Tästä seuraa se, että Tiikerilläkin luultavasti on Ishiltä asti kulkeutunut Y-kromosomin keskiosa. Pitää selvittää, onko siellä mitä mielenkiintoisia geenejä.

Japanilainen haamukoira.


Se seitsemäs kansallisaarteeksi nimetty japanilaiskoira, joka ei koskaan selviytynyt yhtenäisenä rotuna sodasta, oli koshi no inu eli koshinkoira. Kyseessä oli kirjava joukko paikalliskoiria Koshin laajalta alueelta. Näitä keskikokoisia pystykorvia kasvatettiin suurriistan metsästykseen. Rotumerkit mätsäsivät muuten japanilaiskoiran standardiin, mutta koshinkoirilla sanotaan esiintyneen pyöreitä silmiä ja mustaa maskia. Google Lens kääntää koshinkoiran kuvauksen valokuvakirjassa toistuvasti haamukoiraksi.

Akitan muodonmuutokset.


Lieneekö maailmassa toista koirarotua, joka olisi käynyt läpi yhtä erikoisen kehityskulun kuin akita. Kun selaa läpi 50 vuoden ajanjakson NIPPO-näyttelyissä menestyneitä akitoja, niin koirat muuttuvat silmien edessä. 60/70-luvuilla jalat alkavat yhtäkkiä venyä. Ehkä raajakorkeus oli tapa säilyttää suuri japanilaiskoira suurena samalla kun massiivisten länsirotujen vaikutuksesta pyrittiin eroon?

Sirpit ja sapelit.


NIPPO:n vuosikirjoihin (1928-1978) tallentuneista kuvista käy ilmi, ettei kippuran käyttö shibojen tai jopa kaikkien japanirotujen synonyyminä ole aina ollut perusteltua. Monella keskikokoisella häntä on joskus ollut toisenlaista mallia. Shiboillakin näkyy sirppejä.

Töpö, vihdoinkin.


Koshinkoirien yhteydessä tapahtui ihme, ja vanhasta valokuvamateriaalista löytyi töpöhäntä. Kuvateksti puhuu vahingoittuneesta hännästä, mutta onko kyseessä oletus vai tieto? Tältä töpöhäntäinen japanilaiskoira joka tapauksessa voisi näyttää. Jopa Suomessa on muistikuvia shibasta synnynnäisesti poikkeuksellisen lyhyellä hännällä. Ehkä harvinaiset rakennuspalikat ominaisuuteen ovat sittenkin säilyneet rodussa.

Shibojen kantaisän junnukuva.


Olitko aikaisemmin nähnyt tätä kuvaa Naka Go Akaishisousta? En minäkään. Tällainen 1-vuotias teinipoika se kuitenkin oli tehdessään shibahistoriaa NIPPO-päänäyttelyssä ja voittaessaan jonkin korkeimmista (korkeimman?) palkinnoista.

Kuka oli ensimmäinen japanilaiskoira Suomen maaperällä?

Loogisin vaihtoehto on näyttelyosallistuja Pohjoismaasta, joko akita tai shiba. Vanha Koiramme-lehti aikaistaa ajankohtaa 80-luvun Manlöten-shiboista nyt vuoteen 1976, jolloin ruotsalainen akitauros HIME CHIBATA-HIMA kävi Messarissa voittamassa pystykorvaryhmän.

Historialliset kuvalähteet: NIPPO 50 v. -juhlavuosikirjat, Japanilaisen koiran vanha valokuva-albumi, Koiramme.

6

Koska pääsiäislomalla on hyvin aikaa mutta ei uutta historiamateriaalia, tulee tässä vähän helppolukuisempi suomiversio japanilaiskoirien alkuperäisimmistä rotumerkeistä. Kyseessä oli NIPPO:n itse englanniksi laatima/kääntämä/käännätyttämä rotumääritelmä, joka lähetettiin muun maailman kennelyhdistyksille 1930-luvulla.

Pohdintatehtäviä. Jos et olisi koskaan nähnyt japanilaista koiraa, niin minkälainen mielikuva siitä syntyisi? Entä mikä on pysynyt ennallaan ja mikä selkästi muuttunut pian sadassa vuodessa? Laitan omia ajatuksiani loppuun. Jako koon mukaan vastaa lähinnä nykyistä luokittelua keskikokoiset (shikokunkoira, kainkoira, hokkaidonkoira, kishunkoira), suurikokoiset (akita) ja pienikokoiset (shiba).

Japanilaisen koiran rotumerkit
(Japanilaiskoirien suojeluyhdistyksen mukaisesti) [1930-luku]

1. Keskikokoiset

Luonne ja olemus - Valpas ja kiihkeä koira, joka on hyväntahtoisen mutkaton. Koiralla on erinomainen hajuaisti. Koko olemus henkii eloisuutta. Liikkuu reippaasti ja tyylikkäästi.


Yleisvaikutelma - Tasapainoinen vartalo. Sukupuolileima selkeä. Frame well-knit? Lihakset hyvin kehittyneet. Olkapää(säkä?)korkeus ja vartalon pituus uroksilla 50-59 cm, nartuilla 47-53 cm. Olkapääkorkeuden ja vartalon pituuden suhde uroksilla 100-110, nartuilla vartalo voi olla hieman tätä pitempi.

Korvat - Pienet ja kolmiomaiset. Korvat ovat pystyssä, suippenevat ja kallistuvat hiukan eteenpäin.


Silmät - Varsin kolmiomaiset. Silmän ulkonurkka on korkeammalla. Iiris tummanruskea.


Kuono - Kuononselkä suora, kärki terävä. Kuono on vankka ja kiinteä. Huulet tiiviit ja ohuet.


Pää ja kaula - High-browed merkityksessä hienostunut? Posket hyvin kehittyneet. Kaula voimakas.


Etujalat - Lapa hyvin kehittynyt. Kinner suora ja varpaat tiiviit.


Takajalat - Suorat ja lihaksikkaat. Voimakas kinnenivel.

Rinta - Syvä. Ribs moderately sprung? Rinta hyvin kehittynyt.

Selkä - Suora.

Häntä - Massiivinen ja voimakas. Suora tai kippura. Ulottuu kintereeseen asti.

Loins (?) - Voimakkaat.

Turkki - Päälliskarva jäykkää ja suoraa. Pohjavilla pehmeää ja tiheää. Hännässä karva pörheää.

Väri - Väri voi olla keltainen, valkoinen, vehnänvärinen, musta, brindle, ruskeanharmaa, nokisen harmaa, raudanharmaa, hopeanharmaa tai musta merkkivärinen.

Hylkäävät virheet:

  1. Kaikkien edellämainittujen ominaisuuksien tulisi erottua selkeästi.
  2. Ylä- tai alapurenta.
  3. Perinnöllinen töpöhäntäisyys.
  4. Muut kuin pystyt korvat, paitsi pennuilla.

Pistevähennyksiä:

  1. Kaikenlaiset onnettomuuksista aiheutuneet vammat.
  2. Aliravitsemus.
  3. Vaaleanpunainen tai butterfly (?) kirsu.
  4. Mustavalkoinen tai ruskeanvalkoinen väri.

Huom! Ns. sotakoirilla värin ei tulisi olla valkoinen. Kannukset mieluiten poistettu.

2. Suurikokoiset


(Vain keskikokoisten rotumerkeistä poikkeavat kohdat mainitaan.)


Luonne ja olemus - Valpas ja kiihkeä koira, joka on hyväntahtoisen mutkaton. Käytöksen tulisi mieluiten olla vakava/arvokas.


Yleisvaikutelma - Sukupuolierot selkeät. Tasapainoinen, kiinteä ja tanakka vartalo. Lihakset hyvin kehittyneet. Olkapää(säkä?)korkeus ja vartalon pituus uroksilla 62-73 cm, nartuilla 57,5-65 cm. Olkapääkorkeuden ja vartalon pituuden suhde uroksilla 100-110, nartuilla vartalo voi olla hieman tätä pitempi.


Häntä - Massiivinen ja voimakas, suora tai kippura, ylettyy kintereeseen asti. Pistevähennyksiä muusta kuin kippurahännästä.

3. Pienikokoiset


(Vain keskikokoisten rotumerkeistä poikkeavat kohdat mainitaan.)


Yleisvaikutelma - Selkeät sukupuolierot. Tasapainoinen ja jäntevä (?) vartalo. Lihakset hyvin kehittyneet. Olkapää(säkä?)korkeus ja vartalon pituus uroksilla 38-42,5 cm, nartuilla 35-39,5 cm. Olkapääkorkeuden ja vartalon pituuden suhde uroksilla 100-110, nartuilla vartalo voi olla hieman tätä pitempi.


Häntä - Tiheä ja vahva. Kintereeseen ulottuva häntä voi olla suora tai kippura. Lyhyt häntä muistuttaa töpöhäntää, mutta ei ole aivan samanlainen.

Huom! Vain pienellä japanilaiskoiralla perinnöllinen lyhyt häntä ei ole hylkäävä virhe.

Munkeilla paluu nykyisyyteen ja vähän väriä blogipostaukseen.

Ihan ekana: ylläoleva rotumerkkien kuvaus oli yksi suomenkielinen käännös englanninkielisestä käännöksestä. Anatomisia osia lukuunottamatta olikin yllättävän vaikea valita sanoja. Esimerkiksi avauslause japanilaiskoiran olemuksesta "Sharp and fierce, with good-natured simplicity and excellent scenting power." --> "Valpas ja kiihkeä koira, joka on hyväntahtoisen mutkaton. Koiralla on erinomainen hajuaisti." Joku muu olisi voinut saada tästä jotain ihan muuta, etenkin kun kirjaimellisesti käännettynä kuulosti siltä, ettei koira pelaa täysillä valoilla.

Itse rotumääritelmästä loistaa minimaalisuus ja ennen kaikkea se, että yksi ja sama jäntevä, pystykorvainen, hiukan korkeuttaan pitempi japanilaiskoira on NIPPO:ssa alkujaan kattanut kaikki nykyiset japanilaisrodut. Vain säkäkorkeus vaihtelee. Ja se, että shiboilla on joskus ollut niitä töpöhäntiä. Selkeimmät erot rotumerkeissä muun maailman pystykorviin verrattuna löytyvät varmaankin korvien kallistumisesta eteenpäin sekä silmän kolmiomaisuudesta ja viistoudesta. Mielenkiintoista, että vain isoilla koirilla mainitaan luonteenpiirteenä "grave", jonka käänsin vakavaksi/arvokkaaksi. Nykyisin shiboiltakin edellytetään "rohkeaa arvokkuutta". Mutta voiko sama koira ilmentää sekä kiihkeyttä, valppautta että arvokkuutta? Mitenkä nämä on tarkoitus tulkita?

Koska rotumerkkien luettelo on niukkasanainen, on sen tueksi laadittu paljon kattavampi rotumääritelmän tulkinta. Tässä oli mielestäni aiemmin omituinen ristiriita: alkukantaiset japanilaiskoirat olivat sukupuuton partaalla, niiden tuntemus perustui vanhoihin piirroskuviin ja luihin, ja silti jollain perusteella on päätetty, että shiban silmän kaltevuuskulma ja suhde korvan ulkoreunaan on oltava tasan x jne. ynnä muuta todella yksityiskohtaista. Mutta rotumerkeistä tällaisia yksityiskohtia ei alkujaan sentään löytynyt. Oma aiheensa on se, että miten tarkkaan ihmisen päättämään muottiin mikään eliölaji tai sen alapopulaatio on järkevää edes yrittää saada. Kasvattelen soluja laboratoriossa ja niiden perusteella oon auttamatta biased ja vähän epäileväinen kaikenlaisen elämällä taiteilun suhteen. Shibojen ylipienet pentueet ja 28% allergisten osuus terveyskyselyssä ei kuulosta lupaavalta.

Enivei. Ensimmäinen rotumääritelmä ratkaisi kaksi mysteeriä: maininnan töpöhäntäisistä shiboista vanhassa koirakirjassa sekä ristiriidan liittyen tarkkoihin yksityiskohtiin. Ratkottavaksi jää vielä ainakin seuraavat mysteerit:

  • Milloin ja miksi ja miten kokoluokittelu muuttui nykyiseksi rotuluokitteluksi?
  • Milloin päätettiin, ettei shiballa voikaan olla töpöhäntää? Tarvitsemme myös välttämättä kuvan töpöhäntäisestä shibasta!
  • Milloin nykyiset värit "lukittuivat"?
  • Milloin shibalta alettiin vaatia urajiroa?
  • Ja mihin ne rotumääritelmän tulkinnan yksityiskohdat perustuvat? Mikä tulkinta on oikea tulkinta?
  • Jne.

Japanilaisrotujen maailmanvalloitus alkoi epäilemättä NIPPO:n promoamistyöllä 1930-luvulla. NIPPO lähestyi ulkomaisia koirayhdistyksiä kuvilla ja englanninkielisillä tietoiskuilla. Myös japanilaiskoiran rotumääritelmä käännettiin englanniksi. Näitä mielenkiintoisia dokumentteja löytyy NIPPO:n 50. juhlavuoden vuosikirjoista, ja käy mm. ilmi, että

  • NIPPO-lyhenne on ollut alkujaan avattuna Nippon Inu Hozonkai, ja lyhenne on ainakin englanniksi ollut N.I.H. eikä NIPPO. ("NIH" merkityksessä National Institute of Health on jo ollut olemassa USA:ssa.)
  • Tieteellisin jaottelu japanilaiskoirille on jako isoihin, keskikokoisiin ja pieniin. Tätä suositellaan rotujen syntyaluenimien sijasta. Milloinhan tämä muuttui?
  • On virhe pitää tosaa japanilaisena koirana.
Esimerkkikuvissa pientä japanilaiskoiraa, siis shibaa, edustaa mustaseesami/aw-seesami (kuva VII). Mielikuvien punainen arkkityyppishiba on muotoutunut vasta myöhemmin.
Japanilaisrotujen esittelyssä on painotettu metsästys- ja harrastus/koulutuskäyttöä. Olisiko Inga Carlsson voinut nähdä tämän esittelyn tai jonkin tähän perustuvan jutun? Hän hankki Euroopan ensimmäiset tunnetut shibat, ja niistä tuli ennakkoluulottomasti harrastuskoiria.

Japanilaiskoirien ensimmäinen standardi perustui keskikokoisiin koiriin ja sisälsi muutamia poikkeuksia isoille ja pienille.

Japanilaiskoirien yleisolemus on todella ollut aikoinaan sharp and fierce. <3 Shibojen häntiin kannattaa myös kiinnittää huomiota. Tässä ratkesi samalla yksi mysteeri vanhasta suomalaisesta koirakirjasta.
NIPPO:n juhlavuosikirjoissa on yli viisi kiloa japanilaisrotujen historiaa ja valtava määrä valokuvia. (Niiden kannet myös tunnistavat shiban karvan ja imaisevat sen hetkessä.) Kirjat on liian isoja että ne voisi käydä kokonaan läpi, mutta erilaisia pienempiä teemajuttuja ilmestyy toisinaan blogiin. Omaa kappaletta voi etsiä välityspalvelun kautta esim. Japanin Yahoo! Auctioneista hakusanoilla 日本犬保存会創立五十周年史 .

Nihon no inu to ookami (Japanilaiset koirat ja sudet, 1964) on NIPPO:n perustajan tohtori Hirokichi Saiton viimeinen tutkimusteos. Kirja on selvästi erilainen kuin blogin aiemmat shibakirjat. Se ei keskity nykyisiin japanilaisrotuihin vaan niiden taakse, siihen, mihin nykyiset japanilaisrodut perustuvat. Vastaavasti moderni valokuvamateriaali on hyvin vähäistä. Painopisteet on historiallisissa teksteissä ja piirroksissa sekä muinaiskoirien arkeologisissa luujäänteissä.

Seuraa häkellyttävä oivallus. Muinaiset piirroskuvat ja luujäänteet oli kai lähestulkoon kaikki, mitä japanilaiskoirista oli kaupunkilaisen näkökulmasta 1920-luvulla jäljellä. Olet saattanut nähdä tänäänkin netissä enemmän shiboja kuin Dr. Saito yhteensä perustaessaan NIPPO:n. Kirja on miljoona kertaa mielenkiintoisempi tutkittava, jos oman ajattelun pystyy nollaamaan tuohon pisteeseen.

Esipuheessa varmistuu jokin, mistä heräsi epäilys jo Hachiko-kirjan yhteydessä. Hachin luujäänteet olivat Dr. Saiton hallussa, mutta tuhoutuivat Tokion massiivisessa ilmapommituksessa vuonna 1945. Samalla menetettiin ainutlaatuista materiaalia NIPPO:n varhaisilta ajoilta. Arvokasta tutkimustyötä japanilaiskoirista on haluttu tallentaa tähän kirjaan.  

Kirjaa on katseltu jälleen Google Lensin läpi. Muista lähdekritiikki.


Pystykorvat ja pystyhäntä

Suurin osa muinaisesta koiramateriaalista on peräisin Edo-kaudelta (1600-1868). Kirjassa puhutaan keisarillisista hoveista ja salaisista kirjoituksista, jotka liittyvät "haukkakoiriin" eli linnunmetsästyskoiriin. Näin vanha japani on Google Lensille liikaa, eikä tekstistä saa juuri tolkkua. Parempi turvautua kuviin.

Kaaviokuva koiran tärkeistä ruumiinosista. Kuvasta erottuu hyvin japanilaiskoirille ominainen eteenpäin kallistuva pystykorvan muoto. Häntä on harvinainen Japanissa arvostettu sapeli. Perustuuko sapelihännän arvostus tämänkaltaisiiin kuviin?
Toinen kaaviokuva linnunmetsästykseen käytetystä koirasta. Tällä kertaa häntä on erittäin selkeä kippura. Huomaa myös koiran valjaat. Kirjassa puhutaan paljon erilaisista pannoista, hihnoista ja solmuista, jotka on ilmaisseet koiran arvoa.
Tämä koira on esiintynyt blogissa jo aikaisemmin. Mittasuhteet näyttävät realistisemmilta.
Tästä kuvasta hyppää omaan silmääni koiran ryhdikkyys, vaikka se on istuma-asennossa. Hihnakiinnityksellä lienee jokin symbolinen tarkoitus.

Yläluokan metsästyskoiriin on liittynyt oma sanastonsa, jota rahvas ei ole tuntenut (hanatsu = koira haistelee linnun hajua jne.). Jopa koiran ruumiinosille on ollut erikoiset terminsä, jotka poikkeavat nykyjapanilaisesta ja kansainvälisestä sanastosta. Tällaisen tiedon merkityksellisyys voi piillä siinä, miten paljon japanilaisia metsästyskoiria on aikoinaan arvostettu.

Sopimus koiran kaupasta?

Kirjasta löytyy 12-osainen kuvasarja, jossa kaksi miestä neuvottelee jostakin. Keskustelun aikana pieni valkoinen pystykorva ilmeisesti vaihtaa omistajaa. Herää kysymys, miksi asia on ollut niin merkittävä, että taiteilija on nähnyt vaivaa tilanteen ikuistamiseen. Myydäänkö koira vai onko se lahja?

Loppukumarrukset, kun homma on jo hoidettu. Kippurahäntäinen pystykorva on noin polvenkorkuinen. Onko kyseessä shiba vai pentukoira?

Metsästyskoiran hoidosta ja koulutuksesta

Tästä aiheesta on vanhoissa kirjoissa ollut paljon asiaa, mutta käännökset eivät ole kovin järkeviä. Lintujen lisäksi saaliseläiminä mainitaan (myös kuvina) villisiat ja peurat. Todella erikoinen on "ankkakoiriin" liittyvä kappale. En ole varma, onko kyseessä alkuperäinen Edo-kauden kuvitus vai Dr. Saiton piirtämä havainnollistava kuva, mutta tässähän...

...japanilainen koira toimii kuin novascotiannoutaja eli tolleri ja houkuttelee ankat rannalle. Paras väri tällaiselle koiralle on kuulema ollut syvä punaruskea (viittaus minoshiboihin?). Pikainen perehtyminen novascotiannoutajan historiaan kertoi, että niiden punainen väri on kehitetty, koska koira muistuttaa silloin enemmän kettua, joka huiputtaa ankkoja samalla tavalla. Onko shibojenkin punaturkit ja kettumaisuus seurausta uteliaista ankoista? : D

Perinteisemmän lintukoiran koulutusta siipirikolla linnulla.

Vielä vanhempia koirakirjoja

Dr. Saito esittelee muutamia varsinaisia koirakirjoja historiasta. Allaoleva 犬狗養畜伝 kääntyy jotakuinkin koirankasvatuksen elämäkerraksi. Onko kyseessä varhainen koiranjalostuksen opas? Jollakin tavalla kirjan täytyy olla merkityksellinen, koska kansikuvan kolme pentua on lainattu myös Saiton kirjan kanteen.

Seuraava koirakirja 犬の草紙 (Inu no soushi, kääntynee lähinnä "koirakirjaksi") on ollut kuusiosainen teos, joka sisälsi tarinoita ja legendoja uskollisista koirasta sekä ohjeistusta koiranhoitoon ja lääkintään.

Inu no shoushin kuvituksessa esiintyy jälleen kippurahäntäisiä pystykorvia.

Varhaista värikirjoa

Vanhassa japanilaisessa kuvataiteessa koirilla esiintyy myös piirteitä, joiden ei enää nykyään katsota hyvällä ihanteellisessa japanilaiskoirassa. Voi tietysti kysyä että miksi.

Pystykorvat, kippurahäntä ja laikukas kuviointi. Väritys syntyy erilaisista pintogeeneistä. Tällainen kuvio oli yksi niistä asioista, joka jakoi japanilaistyyppiset ja amerikkalaistyyppiset akitat omiksi roduikseen 2000-luvun alussa.

Kerrotaan, että Dr. Saito halusi itselleen koiran, joka muistuttaisi muinaisten kirjoitusten kuvia. Kaupungista hän ei sellaisia löytänyt. Miten olisit lähtenyt pelastamaan japanilaisia alkuperäiskoiria, jos käsityksesi japanilaiskoirista perustuisi näihin vanhoihin kuviin? Mitkä asiat olisivat tärkeitä? Ei tarvii laatia vastausta, mutta ajatusleikkinä tämmösiäkin voi shibafanina pohtia.

Yksi kirjan harvoista koiravalokuvista, mutta erittäin kiinnostava sellainen. Kuvatekstien perusteella vasemmanpuoleinen koira on matagi inu Akitasta. Eli nykyisen japanilaisen akitan esi-isiä? Oikealla on villikoira.
Entsyymi keräilee ja kuljettaa mielellään kadulta löytyviä lapasia. Sillä on epäilemättä "pehmeä suu", jollainen Edo-kauden lintukoiralle on pitänyt opettaa.

Maailman kuuluisimman akitan, Hachin, syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Kaikki japanilaisrotujen harrastajat länsimaissa tuntevat Hachikon tarinan ja ovat ehkä nähneet Hachiko-elokuvista ainakin yhden. Mutta Hachi oli luonnollisesti muutakin kuin "Chuken Hachiko", isäntäänsä odotteleva hiljainen hahmo juna-asemalla.

Hachiko-raamattu "Hachiko - Solving Twenty Mysteries About The Most Famous Dog In Japan" (Mayumi Itoh) kertoo Hachin elämänvaiheista ja Hachiin liittyvistä ihmisistä ja koko Hachiko-ilmiöstä varjopuolineen todennäköisesti kaiken sen, mitä sata vuotta sitten eläneestä koirasta enää voidaan saada selville. Hachin syntymä ja kuolema, luonteenpiirteet, jälkeläiset, terveyshuolet, ihmisten asenteet, korvagate, käsittämätön kebabgate ja mitä seurauksia yhdellä sanomalehtiartikkelilla voikaan olla. Todellinen Hachi Hachiko-kunnianimen takana löytyy hyvin yhdestä kirjasta. Suosittelen lämpimästi.

En halua spoilata kirjan koko sisältöä blogiin, joten otan käsittelyyn vain erään sivujuonteen, joskin erittäin merkityksellisen sellaisen. Hachi ja Japanilaisten koirien suojeluyhdistyksen NIPPO:n perustaja Dr. Hirokichi Saito tunsivat toisensa, ja me tunnemme Hachikon siksi, että Dr. Saito antoi hyvän juttuvihjeen tokiolaiselle sanomalehdelle. Ja siinä samalla saattoivat pelastua sukupuutolta kaikki muutkin japanilaiset alkuperäiskoirat. Vielä Hachin syntyessä japanilaiskoirien arvostus oli ollut aallonpohjassa.

Tapahtui niin, että...

  • Marraskuussa 1923 Odaten kaupungissa Akitassa nartulle nimeltä Goma Go syntyy neljä urospentua. Pennut ovat odate inuja, koska rotunimeä akita ei vielä käytetä. Goman omistaja kuuluu vauraaseen Saiton klaaniin… joka ei nimestä huolimatta ollut sukua tohtori Hidekichi Saitolle. Yksi pennuista matkustaa junalla Tokioon professori Hidesaburo Uenon koiraksi. Se saa nimen Hachi.
  • 1924-1925: Hachi ja professorin kaksi muuta länsimaista koiraa ottavat tavaksi saattaa professorin aamuisin joko läheisen yliopiston porteille tai toisinaan Shibuyan juna-asemalle. Iltaisin ne palaavat samaan paikkaan odottamaan, milloin professori tulee töistä.
  • 1924: Taidealan opiskelija Hirokichi Saito on ratsastamassa tovereidensa kanssa ja näkee yliopiston lähellä suuren, kermanvärisen koiran. Koiralla on japanilaiskoiran tunnusmerkit, eli pystykorvat ja kippurahäntä. Saito pysähtyy ihailemaan koiraa ja ajattelee, että jos ottaisi itselleen koiran, sen tulisi olla samanlainen.
  • 1925: Hirokichi Saito näkee saman koiran uudestaan, tällä kertaa yliopiston portilla, kuin odottamassa jotakuta. Tässä vaiheessa Hachin isäntä on vielä elossa.
  • 1925: Hachin isäntä, professori Ueno, menehtyy kesken työpäivän. Hachi on oppinut, että pitempien poissaolojensa jälkeen professori palaa Shibuyan aseman kautta, joten se kehittää tutuksi tulleen rutiininsa. Hachi lähtee aamuisin asemalle ja palaa iltaisin kotiinsa.
  • Valmistumisensa jälkeen Hirokichi Saito sairastuu ja päättää toipilasaikanaan ottaa itselleen koiran, sellaisen pystykorvaisen ja kippurahäntäisen japanilaiskoiran, joita kuvataan vanhoissa kirjakääröissä. Kaupungin eläinkaupoista ja kasvattajilta löytyy kuitenkin vain luppakorvaisia länsimaiskoiria.
Dr. Hirokichi Saito.
  • Saito vierailee Odatessa, jonka pormestarilla on muutamia pystykorvaisia odate inuja. Pormestari Izumi on perustanut odate inujen suojeluyhdistyksen keväällä 1927, mutta kukaan ei ollut liittynyt mukaan toimintaan. (Yhdistyksestä tuli sittemmin nykyinen AKIHO.)
  • Toukokuussa 1928 Hirokichi Saito perustaa japanilaisen koiran suojeluyhdistyksen eli NIPPO:n. Hän alkaa koota yhteen jäljelläolevia japanilaiskoiria lehti-ilmoitusten perusteella ja kierrellen itse ympäri maata. Koirista muodostetaan rekisteri niin että niiden omistajat saavat yhteyden toisiinsa ja pystyvät kasvattamaan japanilaiskoirien pentueita.
  • Heinäkuussa 1928 Saito näkee jälleen Hachin Shibuyan aseman lähellä. Koira ei antaudu kiinni, mutta johdattaa Saiton nykyisen omistajansa taloon. Saito kuulee Hachin tarinan. Samana kesänä Saito julkaisee tavoittamiensa japanilaiskoirien ensimmäisen rekisterin. Hachi on mukana tässä rekisterissä parin-kolmenkymmenen muun koiran joukossa.
  • Hirokichi Saito alkaa pitää kirjaa Hachin elämästä ja käy toisinaan tapaamassa sitä asemalla. Hän ostaa Hachille kebabvartaita, ja Hachi tekee sellaisia temppuja kuin "istu" ja "anna tassu". Saito panee merkille, että Hachia kohdellaan asemalla kaltoin. Sitä potkitaan, sen päälle kaadetaan vettä ja sen naamaa jopa töhritään musteella. Mutta milloinkaan Hachi ei sano ihmisille vastaan.
  • Syksyllä 1932 Hirokichi Saito julkaisee NIPPO:n jäsenlehdessä tarkan elämäkerran Hachista. Hän antaa myös isolle tokiolaiselle sanomalehdelle vihjeen hyvästä juttuaiheesta siinä toivossa, että ihmiset alkaisivat osoittaa myötätuntoa vanhenevaa koiraparkaa kohtaan ja kohtelisivat sitä ystävällisemmin.
  • Lokakuun alussa 1932 Hachista julkaistaan sanomalehtiartikkeli. Jutun kirjoittanut toimittaja tosin kutsuu Hachia sekarotuiseksi akitaksi, sillä Hachin toinen korva on alkanut roikkua puremavamman ja ihotulehduksen takia.
  • Hachista tulee sanomalehtijutun myötä uskomattoman suosittu. Se opitaan tuntemaan Chuken Hachikona, uskollisena koirana. Faneja virtaa asemalle, ja Hachikon ympärille muodostuu kaupallinen ilmiö. Samalla sukupuuton partaalla olleet akitat ja muut japanilaisrodut saavat kaipaamaansa mainosta ja nostetta.
  • Marraskuussa 1932 Hachi osallistuu kunniavieraana ensimmäiseen NIPPO-näyttelyyn, joka pidetään Ginzassa tavaratalon katolla. Julkisuuskohu Hachikon ympärillä jatkuu. Hachikon kunniaksi tehdään patsaita. Hachiko esiintyy jopa elokuvassa. Koko tämän ajan Hachi kuitenkin saapuu aamuisin Shibuyan asemalle palaten illaksi nykyisen hoitajansa luokse.
Japaninkielinen taulukko Hachin ruumiinosien mitoista. Päivämäärä 3.11.1933 viittaa toiseen NIPPO-näyttelyyn, johon Hachi myös osallistui. Koiria mittailtiin rotumääritelmän laatimista varten.
  • Maaliskuussa 1935 vanhuuden, sydänmatojen ja syöpäkasvainten heikentämä Hachi löydetään kuolleena Shibuyan asemalta. Hachin muistoksi järjestetään rukoustilaisuus, jonka jälkeen Hirokichi Saito toimittaa Hachin ruumiin yliopiston eläinlääketieteelliseen laboratorioon kuolinsyyn selvittämistä varten. Hachin turkki täytetään museoon ja luut jäävät Saitolle tutkimuskäyttöön. Hachin luujäänteet tuhoutuvat toisen maailmansodan aikana Tokion ilmapommituksessa, mutta tarina uskollisesta akitasta jää elämään.

***

Oliko Hachi ratkaisevan tärkeä japanilaisrotujen uudelle suosiolle ja elpymiselle? Olisiko mikä tahansa koira voinut nousta samalla tavalla ikoniksi, vai olisivatko japanilaiskoirat selviytyneet ilmankin? Entä kuka olisi pelastanut shibat, jos ei Dr. Hirokichi Saito ja hänen perustamansa NIPPO? Koska historia meni kuten meni, lienee turvallista sanoa, että Hachin olemassaolo vähintäänkin myötävaikutti shibojen ja muiden japanilaisrotujen säilymiseen. Tuntuu hauskalta ajatella, että kauan sitten Dr. Saito pyysi Hachia antamaan tassua kebabherkkua vastaan Shibuyan asemalla, ja osittain sen ansiosta minulla voi olla Suomessa vuonna 2022 oma shiba sekä shiba-aiheinen blogi.

Nuori Hachi. Kumpikin korva on ollut alkujaan urheasti pystyssä.