Siirry sisältöön

Näkökulman vaihtaminen on usein hyödyllistä ja hauskaakin. Mitä jos shiba näyttäytyisi hetken ajan DNA:han pohjautuvana eliönä? Maapallolla tunnettu elämä perustuu nukleiinihappoihin, joihin säilötään tietoa ja joilla on ainutlaatuinen kyky monistaa itseään. Eliöt voi ajatella DNA:n ympärilleen rakentamina kuorina. Elämän historia on jäljitetty (älä kysy miten) alkamaan noin neljä miljardia vuotta sitten. Koska ihmismieli ei pysty hahmottamaan miljardien suuruusluokan merkitystä, käytetään ajankulun havainnollistamiseen monesti kellovertausta, jossa planeetan koko historia on tiivistetty 12 tuntiin.

Elämä ilmestyy planeetalle noin kello kaksi. Eliöt ovat pitkään hyvin yksinkertaisia, ja ekat monisoluiset ilmaantuvat vasta kello kahdeksan maissa. Nisäkkäitä on ollut olemassa viimeisen tunnin ajan ennen puoltapäivää. Kuvassa juuri ja juuri erottuva "First Hominins"-täppä ennen nykyhetkeä kuvaa ihmisapinoiden olemassaoloa. Ajallisesti se vastaa kahta miljoonaa vuotta. Nykyihmisiä on ollut olemassa silmänräpäyksen ajan, ja ihmisen shibaksi nimeämiä rotukoiria mitättömän hetken olematon murto-osa. Silti elämän periaate niissä on ikivanhaa.

Vuoristoalueiden pieniä japanilaiskoiria 1900-luvun alussa.

Tässä vähän lisää japanilaisrotujen historiaa lännestä päin katsottuna. Lehtileikkeet ovat peräisin 1930-luvun amerikkalaisista sanomalehdistä. Tiedon hankkiminen on ollut tuohon aikaan jotain aivan muuta. Tekstissä mainittu "Kshino" tarkoittaa koshinoa, joka on ollut todellinen paikalliskoira mutta joka katsottiin lopulta liian roturisteytyneeksi. Suolensa poikki purrut sankarishiba on luultavasti voinut olla minkä tahansa japanilaisrodun edustaja.

Tämä etsintäkuulutus on peräisin 1960-luvulta. Ensimmäiset shibat saapuivat Yhdysvaltoihin tiettävästi toisen maailmansodan jälkimainingeissa.

Koska muut nihonkenit ovat Shibalogisessa blogissa uusia tulokkaita, ajattelin kirjoittaa muistiin ajatuksia, kysymyksiä ja mielikuvia, joita nämä rodut herättävät nyt, ennen niihin tutustumista. Näitä voi olla viihdyttävää lukea jälkeenpäin. Kaikki kuvat Vanhasta japanilaisen koiran valokuva-albumista.

Akita

Kysymys nr. 1: minkä takia Japanin kansallisroduksi valittiin juuri akita? Koska se on kooltaan isoin ja näyttävin? Koska Hachiko oli akita? Akitan historiaan on varmasti kuulunut samat kannanromahdukset kuin shiboilla, ja niiden ulkomuoto on jossain välivaiheessa ottanut enemmän vaikutteita ulkomaisilta roduilta kuin shiballa. Kiinnostaisi tietää, minkälaisia oli ne isot japanilaiskoirat, jotka alkujaan löydettiin Akitan alueelta. NIPPO on ehkä joskus liittynyt jotenkin akitoihin, mutta AKIHO on niiden oman rotujärjestö. Onko modernilla akitalla samanlaista sodan jälkeen vaikuttanutta kantakoiraa kuin shibojen Naka Go? Nykyisistä akitoista tulee ennemmin mieleen ylväs pihavahti ja nallemaisuus kuin alkukantaisuus tai metsästyskoira. Niillä on livenä vielä pitemmät jalat kuin kuvissa. Geenilotossa akitoilla on ollut huonompi tuuri kuin shiboilla, ja niihin on rikastunut jotain ihon autoimmuunisairauksille altistavaa.

Shikokunkoira

Se pitkäselkäinen seesamishiban ja jomonshiban hybridi! Shikokuja on olemassa muissakin väreissä, mutta ilman muuta sudennäköinen yksilö tulee ekana mieleen. Shikoku näyttää vähän karskimmalta ja uskottavasti alkukantaiselta, eikä siitä ole alettu tehdä söpöä. Rotu on rekkausmäärien perusteella kriisissä kotimaassaan. Historiasta ja pullonkauloista ei mitään käryä, mutta oletettavasti kantakoirat on peräisin Shikokun saarelta. Olen nähnyt livenä punaisen shikokupennun. Näytti shibapennulta, mutta oli ikäisekseen isompi ja rauhallisempi.

Kishunkoira

"Ne sirot valkoiset." Kishu viittaa Kyushun saareen. Ulkomuodon perusteella voisin edelleen kuvitella hyvin metsästyskoiriksi. Historiasta tai muustakaan en tiedä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että kishuja on alkujaan ollut laajempi värikirjo, kunnes valkoisista tuli liian suosittuja ja E-lokuksen värillinen geeni katosi kokonaan. Matagi-elokuvassa (1982) elävää ketjukarhua vastaan usutettu valkoinen nihonken on mielestäni kishu, eli hurjan metsästyskoiran ominaisuudet on säilyneet ainakin siihen asti. En muista, että olisin nähnyt kishua livenä.

Hokkaidonkoira

Vanhojen koirakirjojen salaperäinen ainu! Jos hokkaido on ainujen koira, niin sillä on pakko olla todella kiehtova historia. Ulkomuoto antaa tosi oudon vaikutelman shibaan tottuneille silmille. Koira on kuin shiba, mutta ei kuitenkaan ole. Korvat on pienet nysät. Valokuvakirjassa lähes joka hokkaidouroksella on hyväntuulinen ja itseensä tyytyväinen ilme. En osaa sanoa, mikä niiden naamassa aiheuttaa tämän ajatuksen verrattuna shiboihin. Ainakin vanhoissa kuvissa sukupuoliero on kaikista nihonkeneistä selkein, urokset on niin karskeja. Kaikki muu on yhtä kysymysmerkkiä, mutta ilmeisesti rekisteröintimäärät Japanissa on samaa tasoa kuin shikokuilla eli pieniä. Olen melko varma, että olen nähnyt hokkaidon livenä, mutta luullut sitä silloin kummallisen näköiseksi shibaksi.

Kainkoira

Kainkoiriin ehdin jo vähän tutustua brindlejuttujen yhteydessä. Opin mm. sen, ettei Hopeanuolen "Harmaa tiikeri" olekaan sen värityksen merkitys. Kainkoirien oma rotujärjestö on ilmeisesti jopa NIPPO:a vanhempi (?), joten onko kait koskaan olleet "japanilaisen koiran standardin" ja sen käsittämättömän yksityiskohtaisen tulkinnan ja kielipilkkusäännön alaisina...? Kainkoirat on silmiini mahdottoman kauniita! Niistä ei ole tekemällä tehty söpöjä kuten shiboista ja akitoista. Historiasta ja kantakoirista en tiedä mitään, mutta olen nähnyt kain livenä koiranäyttelyssä. Se kiersi rotukehänsä ryhdikkäästi ja asenteella ja jatkoi samalla itsevarmuudella sijoittumaan ryhmässä.

Tässäpä alkuun. Korjasin jälkeenpäin otsikoihin -koiran. Jossakin vaiheessa rotunimet suomeksi on mielestäni olleet pelkkää kaita, shikokua, hokkaidoa ja kishua. Samalla logiikalla akitan olisi voinut muuttaa akitankoiraksi, höh.

"Kuulostaa siltä, että meillä on taas historiaa..."

Pieni japanilainen alkuperäiskoira määriteltiin Japanissa roduksi 1920-luvulla. Aiemmin länsimaalaiset olivat voineet lukea Japaniin perehtyneen von Sieboldin teoksesta Fauna Japonica - Mammalia (1842) erilaisista koiratyypeistä, joita hän maassa tapasi. Metsästyskoiraa ja katukoiraa esittävässä kuvassa molempia kutsutaan latinankielisellä nimellä Canis Familiaris Japonicus.

Yksi ensimmäisistä ellei aivan ensimmäinen englanninkielinen esittely shibasta shibana julkaistiin vuonna 1930 The American Kennel Gazettessa. Kyseinen perinteikäs lehti on amerikkalainen vastine Suomen Kennelliiton Koiramme-lehdelle.

Kennel Gazetten toukokuun numero vuodelta 1930 on osittain luettavissa Google Booksissa. Jos onnistut saamaan käsiisi jostain koko lehden tai artikkelin, niin jaa rotuhistoriallinen löytösi. Juttu vaikuttaa mielenkiintoiselta ja saattaa sisältää jopa kuvia.

Vuosi 2021 jää historiaan koronapandemian takia, joten vuoden viimeisen blogipostauksen aiheeksi valikoitui eräs koirien virus. Kyseinen virus on läheistä sukua tuhkarokolle ja kuuluu siten morbillivirusten perheeseen. Tämä virusperhe tunnetaan äärimmäisen tehokkaasta kyvystään tarttua ja levitä aerosolina, joka jää ilmaan leijumaan niin että tartunta näyttää tulevan tyhjästä. Blogipostauksen virus hyökkää koiran elimistössä immuunijärjestelmän soluihin, kudosten pintasoluihin ja pystyy tunkeutumaan jopa aivoihin. Oirekuva on pahimmillaan ihottuman, kuumeisen flunssan ja rajun vatsataudin yhdistelmä, joka huipentuu epilepsian kaltaisiin hermosto-oireisiin. Koska immuunijärjestelmä on ajettu alas, käyttävät muut pöpöt herkästi tilaisuutta hyväkseen ja aiheuttavat päälle keuhkokuumeen. Toisen maailmansodan jälkeen tämä virus tappoi sukupuuton partaalle lunnikoirat Norjassa ja verotti rajusti myös sodasta selvinneitä shiboja Japanissa.

Niin että ota koirallesi se penikkatautirokote.

Kahden ja puolen kuukauden ikäinen shibapentu vuonna 1948. Penikkatauti tulee iskemään tähän kaveriin sen ollessa nelikuinen.

Loikkasiko ihmisen tuhkarokko koiraan?

Ensimmäiset penikkatautiin sopivat kuvaukset ovat peräisin 1730-luvulta Etelä-Amerikasta. Eurooppaan virus ilmestyi vasta 20 vuotta myöhemmin. Oirekuvan perusteella penikkatautivirus yhdistettiin jo tuolloin ihmisten tuhkarokkoon, ja taudin arveltiin hypänneen ihmisestä koiriin. Tuhkarokko ja penikkatauti ovat nopeasti mutatoituvia RNA-viruksia, joten niiden historiaa on vaikeaa selvittää kovin pitkän ajan takaa. Osa nykyaikaisista molekyyligenetiikan tutkimuksista tukee silti hypoteesia, että penikkatautiviruksen esi-isänä olisi ollut ihmisen soluihin sopeutunut virus. Muutama kriittinen mutaatio tuhkarokkoepidemian aikana on oletettavasti muuttanut virusta siten, että uudet virukset ovat tunnistaneet kohteekseen ihmisen sijasta koiran. Loikkaus voi siis tapahtua yhtä hyvin ihmisestä eläimeen päin.

Penikkatautiviruksen elinkierto isäntäsolussa. Huomaa kuvassa SLAM ja Nectin-4. Nämä on kuin ACE2 koronavirukselle, eli solun pinnalla olevia reseptoriproteiineja, joiden kautta virus pääsee solun sisälle. Kuva (c) Rendon-Marin, S., da Fontoura Budaszewski, R., Canal, C.W. et al. Tropism and molecular pathogenesis of canine distemper virus. Virol J 16, 30 (2019). https://doi.org/10.1186/s12985-019-1136-6

Penikkatauti hengitetään sisään

Yleisin tartuntatapa on se, että tartunnan saanut koira yskäisee tai aivastaa virusta ulos hengitysteistään. Lähellä oleva tai samassa kohdassa seuraavaksi nuuskiva koira imaisee ilmassa hengailevan viruksen omiin hengitysteihinsä. Tartunnan voi saada myös minkä tahansa muun eritteen (sylki, rähmä, virtsa, ulosteet...) mukana kosketustartuntana tai esimerkiksi vesikupin välityksellä. Tartunnan saanut koira levittää virusta jo ennen oireiden alkamista, ja kaikille tartunnan saaneille oireita ei edes tule. Taudin itämisaika on 1- 4 viikkoa ja riippuu virusvariantista, koiran iästä ja luontaisesta vastustuskyvystä. Elimistön ulkopuolella viruspartikkeli kuivuu ja inaktivoituu huoneenlämmössä melko nopeasti. Koska penikkatautiviruksella on ympärillään lipidikalvo, jota se tarvitsee soluun tunkeutumiseen, voi penikkatautiviruksen desinfioida pinnoilta ja esineistä etanolin avulla.

Virukset suhtautuvat eri tavoin erilaisiin menetelmiin päästä niistä eroon. Koiran parvovirukset esimerkiksi nauravat kuorossa käsidesillesi. Käsien mekaaninen puhdistus tehoaa paremmin.

Oirekuva ja vakavuus vaihtelee

Kaikki sairastuneet koirat eivät sentään saa ekan kappaleen mässäilevää versiota penikkataudista. Kuten koronassa, tartunta voi olla myös oireeton. Varsinaiseen penikkatautiin liittyy noin 50 % kuolleisuus aikuisilla koirilla. Pennuilla lukema on tätä korkeampi. Ensioireina on yleinen apaattisuus, ruokahaluttomuus ja kuumeilu. Flunssaoireet, suolisto-oireet, silmätulehdus, ihomuutokset ja aivotulehduksen oireet seuraavat viruksen levitessä elimistöön. Harvinaisempi ja erikoinen oire on polkuanturoiden ja kirsun liikakasvu ja kovettuminen ylimääräisen keratiinintuotannon takia. Aivoihin edennyt virus voi jäädä lymyämään hermosoluihin krooniseksi penikkataudiksi, vaikka koira selviytyisi taudin akuutista vaiheesta. Pikkupentuikäisillä toipujilla penikkatauti voi jättää jälkensä pysyvien hampaiden hammaskiilteeseen, joka on ollut kehittymässä taudin aikana. Lääkettä tai parannuskeinoa ei vielä ole, joten suonensisäisellä nesteytyksellä ja muulla hoidolla pyritään tukemaan elimistön toimintaa ja estämään bakteeri-infektiot, kunnes elimistö saa viruksen kuriin.

Penikkatautirokote on Suomessa osa penturokotuksia

Suomalaiseen rokotusohjelmaan penikkatautirokote kuuluu osana kolmoisrokotetta (tai nelosrokotetta), joka annetaan pennuille kolmen ja neljän kuukauden iässä. Rokotetun emon maidosta imettyjen vasta-aineiden uskotaan suojaavan pikkupentua tartunnalta. Emolta saadut vasta-aineet katoavat jossakin vaiheessa luovutusiän jälkeen, mutta ajankohtaa ei voi tietää tarkasti. Kolmen kuukauden ikäinen pentu voi olla jo suojaton, jolloin rokotus aktivoi sen oman immuunijärjestelmän. Joillakin pennuilla emon vasta-aineita voi olla yhä jäljellä, jolloin ne hoitelevat rokotteen eikä rokotuksesta ole pennulle hyötyä. Neljän kuukauden iässä emon vasta-aineet ovat hävinneet, joten kaikki pennut immunisoituvat viimeistään "tehosterokotuksella".

Koirien vauvakirjaan on tallentunut maininta 90-luvun penikkatautiepidemiasta. Epidemiasta on olemassa tutkimusjulkaisu "Outbreak of canine distemper in vaccinated dogs in Finland", ja syyksi on todella pystytty jäljittämään tehoton Dohyvac-rokote. Tauti alkoi levitä, kun laumaimmuniteetti heikkeni. Samaan aikaan penikkatauti todettiin luonnonvaraisessa supikoirassa.

Uudet loikkarit

Rokotteen keksimisestä huolimatta penikkatautivirus ei ole hävinnyt maailmasta, sillä rokotuskattavuus vaihtelee maittain. Lisäksi koiran penikkatautiviruksen on havaittu tartuttavan muita koiraeläimiä, näätäeläimiä, pandoja, kädellisiä ja nyt ilmeisesti myös isoja kissaeläimiä. Nämä villieläimet voivat toimia penikkatautiviruksen varantoina luonnossa ja palauttaa viruksen kesykoirille, kenties jälleen hieman muuntuneena. Korona on opettanut paljon virusten uskomattomasta kyvystä mutatoitua sekä sen seurauksista. Penikkatauti on laajan isäntälajikirjonsa ja etenkin voimakkaan tartuttamiskykynsä takia tarkan silmälläpidon alaisena. Ihmisten onneksi tuhkarokolta suojaava immuniteetti antaa ainakin osittaisen suojan myös muita morbilliviruksia vastaan.

Mutta mitä tapahtui penikkataudin saaneelle shibapennulle?

No, kerrotaan, että postauksen alussa tavattu pentu sairastui ja poti penikkatautinsa niin vaikeana, että selviytyminen vaati ympärivuorokautista hoitoa. Se kuitenkin toipui, eli lopulta lähes 16-vuotiaaksi, voitti ensimmäisenä shibana NIPPO:n kansallisen koiranäyttelyn ja nimettiin koko rodun ideaaliksi, jollainen syntyy vain kerran vuosisadassa. Jos penikkatauti olisi vienyt Naka Go Akaishisoun, näyttäisi modernin shiban sukupuu hyvin, hyvin erilaiselta kuin nyt.

Lähteitä ja luettavaa

Cross-species transmission of canine distemper virus—an update (Beineke ym., 2015)

Morbillivirus Infections: An Introduction (de Vries ym., 2015)

New world origin of canine distemper: Interdisciplinary insights (Uhl ym., 2019)

Outbreak of canine distemper in vaccinated dogs in Finland (Ek-Kommonen ym., 1997)

Pathogenesis and immunopathology of systemic and nervous canine distemper (Beineke ym., 2009)

The Total Shiba (Haskett ja Hauser, 1997)

Wildlife Reservoirs of Canine Distemper Virus Resulted in a Major Outbreak in Danish Farmed Mink (Neovison vison) (Trebbien ym., 2014)

Shibojen historiaa käsittelevissä koirakirjoissa ei voi välttyä 三河犬 :lta eli mikawankoiralta. Tarkka ilmaisu on yleensä "sekalainen mikawankoira", ja tekstin sävy on tällöin poikkeuksetta negatiivinen. Vaikuttaa siltä, että tätä koiratyyppiä on pidetty huomattavana uhkana japanilaisille alkuperäiskoirille, mutta mistä siinä oikeasti oli kyse? Tähän blogimerkintään on koottu sekalaisia mainintoja tästä mystisestä mikawankoirasta.

Koiria Mikawasta. Kuva mikawankoiria käsittelevästä osiosta kirjasta Vanha japanilainen koira - valokuva-albumi.
  • Ensinnäkin se Mikawa. Mikawan provinssi on vanha nimi nykyisen Aichin prefektuurin itäosalle. Kuten niin monilla Japanin alueilla, on sielläkin alkujaan ollut oma paikallinen koiransa, joka on ollut jonkin sortin kippurahäntäinen metsästyspystykorva ja jota on kutsuttu alkuperäiseksi mikawankoiraksi. Alkuperäinen mikawankoira on käytännössä kuollut jo sukupuuttoon.
  • Mikawan sijainti (punainen alue) on todennäköisesti iso osa ongelmaa. Naapurissa on ollut sekä Minon provinssi (jossa minoshibat) ja Shinshu (jossa shinshushibat). Sekoittumiseen on ollut lyhyt maantieteellinen matka.

  • Sitten se ongelma: kun japanilaisten alkuperäiskoirien suosio kasvoi 1900-luvun alussa, ilmestyi Mikawan alueelta risteyttämällä luotu koiratyyppi, jota markkinoitiin ja myytiin alkuperäiskoirana ympäri Japania. Syyt olivat ilmeisesti hyvin kaupallisia.

  • Risteytyksessä on käytetty ainakin kiinalaista chowchowta ja mahdollisesti shibaa tai jotakin keskikokoista japanilaisrotua.

  • Alkuperäistä mikawankoiraa ei ehkä ole ollut tässä risteymässä mukana ollenkaan. Paitsi sen epäonneksi nimessä.

  • Tämä mikawankoirasekoitus on kuvien perusteella näyttänyt suuren shiban ja pienen akitan välimuodolta. Sillä on kuvissa musta maski, usein otsakurttuja ja silmien osalta "epäitämainen ilme". Kuvista on hankala erottaa urajiroa.

  • Mielenkiintoista kyllä, "Vanha japanilainen koira - valokuva-albumi" mainitsee hybridin elinvoimaisuuden ja hedelmällisyyden leviämisen syyksi, eli ovatko nämä mikawankoirasekoitukset saaneet paljon suurempia pentueita kuin puhdasveriset alkuperäisrodut?

  • Chowchowlta mikawankoirasekoitus on oletettavasti perinyt kieleensä pigmenttitäplät.

  • Saman kirjan perusteella mikawankoirasekoituksen suosio ja leviäminen on herättänyt suuria tunteita Japanin alkuperäisrotujen suojelijoiden keskuudessa.
Tämän koiran yhteydessä mainitaan Mikawankoiran suojeluyhdistys (sekä lookin yhteneväisyys saman ajankohdan akitaan). Kuva mikawankoiria käsittelevästä osiosta kirjasta Vanha japanilainen koira - valokuva-albumi.
  • Jossakin vaiheessa on ollut olemassa Mikawankoiran suojeluyhdistys, joka sekin on keskittynyt tähän risteytysversioon.

  • "Sodan lopussa Mikawa-koiria toimitettiin yhä enemmän japanilaisina koirina koirakauppoihin valtakunnallisesti, ja yhä enemmän valtasi japanilaisia koiria, ja japanilaiset koirat lähes tuhoutuivat eri paikoissa sodan aikaisen karvan omistamisen vuoksi." (Asiat summaava Google Lens -käännös Vanhan japanilaisen koiran valokuva-albumista.)

  • Shiba Inu -kirjassa oli aiemmin puhuttu minoshiban risteytymisestä mikawankoirasekoituksen kanssa, kun kasvatuksessa on ollut tavoitteena väri. Tietty suklaanruskea väri on ollut läsnä myös mikawankoirasekoituksessa.

  • Mikawankoirasekoitus on ilmeisesti ollut jopa länsimaissa FCI:n hyväksymä koirarotu nimellä sanshu (Sanshu on toinen nimi Mikawan alueelle), kunnes rodun risteymäalkuperä on selvinnyt ja rotustatus mitätöity.

Pohdintaa mikawankoirasekoituksesta

Genetiikkafanin mielipide? Kiinnostavinta on tietenkin maininta hybridin elinvoimaisuudesta ja tähän viittaava mikawankoirasekoituksen nopea leviäminen. Japanilaisessa koirassa karsaasti katsotut ominaisuudet eli musta maski ja kielen pigmenttiläiskät, tai ainakin niiden välttely, selittyvät ehkä juuri mikawankoirasekoituksen vaikutuksella. Voi samalla kysyä, onko chowimaisen pörröturkin tavoittelu nykyshibassa historiallisesti sen järkevämpää. Mikawankoiran nimi sen sijaan näyttää kaipaavan puhdistusta, mistä johtuen otsikkoon on lisätty jälkikäteen lainausmerkit. Nythän alkuperäinen paikalliskoira on saanut niskaansa suotta negatiivisen latauksen siksi, että kaupallisen sekoituskoiran luominen sattui tapahtumaan Mikawan alueella. Nimitys sanshu on ehkä otettu käyttöön juuri sen takia.

Lähteet: "Vanha japanilainen koira -valokuva-albumi" -kirja (Google Lensin läpi) sekä Japanin ja Suomen Wikipediat (jossa lähteenä Desmond Morrisin suuri koirarotukirja).

Japanilaisen Shiba Inu -tietokirjan (1974) viimeinen kolmannes sisältää tekstejä liittyen shiban kasvatukseen, shibamuistoihin, rodussa tavattuihin sairauksiin ja näyttelyyn osallistumiseen. Lisäksi esittelyssä on nykyiset saninshibat, minoshibat ja shinshushibat. Kirjaa on katseltu Google Lensin läpi. Muista edelleen lähdekritiikki.

Erinomainen shiba inu - luomisen salaisuus -osio näyttää korostavan seuraavia asioita:

  • Shiban kasvatus on kovaa työtä.
  • Meidän on opiskeltava ja työskenneltävä yhdessä.
  • Ensimmäisenä tulisi saada hyvä narttu.
  • Pysy uskollisena standardille.
  • Ole selvillä perinnöllisyyden laeista ja arvioi aina yhdistelmän lopputulos ennen kuin jatkat.
  • "Tavoitteena on luoda hyviä koiria, jotka täyttävät Japan Dog Preservation Societyn standardit, jotka perustuvat ihanteeseen."
Nykyisten saninshibojen tärkeä perustajakoira Tachi Go (太刀号).

Saninshibojen osiossa kerrotaan saninshiboista ennen ja jälkeen sodan sekä läpi tämän shibatyypin lähihistorian tärkeimmät yhdistelmät. Modernin perusshiban kantakoirat Ishi ja Aka on muuten listattu tähän osioon. Saninshiba on konekäännöksen mukaan vähäeleinen, ei riehu eikä metelöi, eikä ole sellainen koira, joka tekee välittömän vaikutuksen viiden minuutin aikana koiranäyttelyssä. Mutta saninshiban hienous avautuu silloin, kun siihen tutustuu ajan kanssa. [Ilmeisesti ajalla ennen sotaa:] "Suurin osa koirista oli tuolloin keskipitkiä, noin 40-45 cm ja hyvälaatuisia, ja monilla heistä oli syvempi turkin väri kuin nykyisillä." Tämä voisi selittää kuvauksen Saninin alueen vanhemmista shiboista suurina ja mustina.

Kirjan minoshibojen osiota on käsitelty jo blogin minoshibapostauksessa.

Shinshushiboista ei kirjoiteta niiden omassa osiossa kovinkaan pitkästi, sillä suurin osa kirjasta liittyy joka tapauksessa nykyisiin shinshushiboihin. Sen sijaan löytyy yllättävä maininta ympäristötekijöistä, jotka osaltaan saattoivat johtaa siihen, että shibankasvatus keskittyi juuri Shinshun alueelle? "Onneksi Shinshu on kylmä alue, jossa on voimakkaat ultraviolettisäteet, vähän hyttysiä kesällä ja siksi vähän filariahyönteisiä, joten se on ihanteellinen paikka koiran ystäville. Shinshu Shiba Inu näyttää tehneen nykypäivän mainetta." Filariahyönteisillä tarkoitetaan luultavasti koiriin sydänmatoa levittäneitä hyttysiä. Ehkä hyönteisistä järkyttyvät nykyshibat ovatkin vaistomaisen viisaita ja yrittävät välttää filariatartunnan?

Ylempi koira on modernin shinshushiban (perusshiba) kantakoira, ja sen nimen jo tunnet. Alempana näyttäisi olevan sen ja Hama Gon poika Nakamidori.

Muistoja Shiba Inusta -osiossa palataan uudestaan minoshibojen pariin. Kertomus sisältää koko kirjan ylivoimaisesti huikeimman käännöksen shiban olemuksesta: "Silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia, ikään kuin katsojan keuhkot olisivat iskeytyneet kaulaan." Tästä henkeäsalpaavasta koirasta ei harmillisesti ole kuvaa, mutta sen nimi on ollut 第一千光号.

Shiboja menneeltä ajalta.

Muisteluosiossa kohtaamme Korotaman. Siitä puhutaan kauniiseen sävyyn, harvinaisena ja arvokkaana verenä, jota käytetään shinshushiban parannukseen.

Kirja luokittelee Shikokusta lähtöisin olleen Korotaman awashibaksi.

Kirja sisältää myös katsauksen shiboissa tuolloin tavattuihin terveyshuoliin. Polvien sijoiltaanmeno ja lonkkanivelen epämuodostumat mainitaan havainnollistavien röntgenkuvien kera. Vaikka kyse on ollut oireilevan koiran kuvaamisesta, niin käännöksen mukaan "Tähän synnynnäiseen sairauteen ei ole muuta parannuskeinoa kuin tiukka päätös olla kasvattamatta tällaisia ​​alttiita sukutauluja." Suomessa korostuu usein positiivisesti innokkuus tutkia ja kuvata koiria, mutta ehkä jonkinlaista PEVISA-periaatetta on osattu noudattaa muuallakin jo viisikymmentä vuotta sitten.

Vanha röntgenkuva lonkista.

Tietyt suolistoloiset, turkin sisällä märkivät akuutit haavat ja, erikoista kyllä, silmän muoto riskitekijänä mainitaan myös. Viisto, kolmiomainen silmä on metsästystilanteessa villisikaa vastaan vähemmän altis vaurioitumaan, mutta äärimmäisyyden tavoittelulla voi olla ikäviä seurauksia.

Lisääntymisasioihin on kiinnitetty huomiota jo kauan sitten. Kirja puhuu kivesviasta ja narttujen tapauksessa jonkinlaisesta huonosta kiimasta. Vaikuttaa siltä, että kivesvika on ollut läsnä modernissa rodussa aina. Lisäksi terveysosion kirjoittaja näyttää olleen huolissaan hedelmällisyyden laskusta ja pienistä pentueista, vain 2-3 pentua, ja muistelee, että 15-20 vuotta sitten (kirjan ensipainos on vuodelta 1968, tämä painos vuodelta 1974) pentueluvut olisivat olleet seitsemää ja kahdeksaa pentua.

Näyttelyssä vuonna 1962.

Lopussa kirja ohjeistaa vielä NIPPO-näyttelyyn ilmoittautumisessa ja osallistumisessa. Mielenkiintoista on erilaiset näyttelytyypit - ilmeisesti näyttely on voinut olla ennen kirjaimellisesti myös pelkkä näyttely ilman arviointia (ehkä Suomessakin?), jossa kiinnostuneille esitellään jo aiemmin palkittuja, standardinmukaisia "referenssikoiria".

"Tiukille otti, mutta nyt on shibakirja käsitelty!"

Mitä ajatuksia sukellus shibahistoriaan herätti?

Suomalaisesta näkökulmasta erikoisinta oli ehkä se, miten paljon Japanissa painotetaan maan jakautumista eri alueisiin. Niillä oli omat paikalliskoiransa, jalostusurokset ja NIPPO:n haarakonttorit. Blogitekstistä jäi sitä paitsi puuttumaan monia historiallisia "aluekoiria" tai "alueshiboja". Suomessa on helpompaa siirtyä maakunnasta toiseen (ja kuka niitä edes muistaa...), kun Japanissa välissä on arvatenkin ollut eristävä vuoristo. Ennen kuin shiba on virallisesti keksitty, voi Japanin kartalle kuvitella monia pienten metsästyspystykorvien erillisiä populaatioita.

Ja sitten tuli standardi. Alueiden shiboja on alettu tarkotuksella jalostaa kohti ihanteellista japanilaista koiraa. Oikeastaan koko rotumääritelmä tuntuu vähän paradoksaaliselta. Minkä perusteella se on laadittu ja vielä niin yksityiskohtaisesti, jos koiria on laatimishetkellä ollut 1) vähän ja 2) iso osa jäljellä olevista koirista ei ole ollut hyviä suhteessa rotumääritelmään...? Ja jos tavoitteena on ollut muinaisen japanilaiskoiran säilyttäminen, niin miksi luulöytöjen matalaa otsapengertä alettiin tavoitella vasta SHIBAHO:n ja jomonshiban myötä? Päivitys: Shiban yksityiskohtainen määrittely ei olekaan peräisin vuoden 1934 alkuperäistä japanilaiskoiran rotumääritelmästä vaan sen myöhemmin tehdystä tulkinnasta. Itse rotumääritelmä oli hyvin niukkasanainen, mikä käy järkeen. Kysymys muuttuu muotoon "Minkä perusteella shiban rotumääritelmää on myöhemmin tulkittu?". Pienelle japanilaiskoiralle eli shiballe sallittiin muuten alkuperäisessä rotumääritelmässä jonkinlainen lyhyt häntämalli. NIPPO:n rotumääritelmistä lisää myöhemmin omassa blogimerkinnässään.

Aiheeseen saattaa liittyä sivuilla monen monta kertaa eteen hypännyt "sekalainen mikawankoira", jossa vaikutti ulkomaalaisten koirien veri. Mikawankoiran käsite on niin epämääräinen (ja sitä mielenkiintoisempi), että se vaatii kokonaan oman blogimerkintänsä.

Onko "suomalainen shiba" muuten jo lähtökohtaisesti mahdottomuus? Entä kumpi on lähempänä ihanteellista shibaa, kirjan kuvien vanhat shibat, joita ei ole vielä ehditty jalostaa kovin pitkään, vai nykyiset, joita on ehditty jalostaa sukupolvissa pidempään... mutta onko se välttämättä hyvä asia?

Toinen tosi selkeä ero suomalaisiin nykyshiboihin on koirien nimissä. Merkittävistä shiboista käytetään yleensä pelkkää "etunimeä" vaikka niillä on tiettävästi ollut myös kennelnimiosat. Joskus etunimen perässä on suluissa vanhempien etunimet, Nakamidori (Naka x Hama). Ja yhä edelleen NIPPO rekkaa koirat siten, että kennelnimi on viimeisenä. Koira itse on tärkeämpi kuin sen kenneli tai kasvattaja. Muutenkin kirja esittelee merkittävät shibat koirakohtaisesti eikä sen ja sen kennelin mukaan ryhmiteltyinä. Tämä on tosi kiinnostava näkemysero verrattuna länsimaihin.

Mainitaan vielä yllättävänä lopun terveysosio. Aina kuulee, miten "Japanissa ei terveystutkita koiria", mutta tietoisuus patellaluksaatiosta ynnä muusta sielläkin täytyy olla. Ja onko shiboilla oikeasti ollut ennen yli tuplaten isommat pentueet, jotka pienentyivät sodanjälkeisen pullonkaulan myötä? Tästä ainakin saa hyvää ja kehityskelpoista ajateltavaa.

Pohdintaosiota estää nyt karkaamasta käsistä mielikuva vuoriston shibasta, jonka silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia. Kiitos jos jaksoit lukea shibojen historiasta 😀

Japanilaisen Shiba Inu -tietokirjan (1974) käsittely jatkuu tässä blogimerkinnässä jalostusaiheisilla osioilla. Kirjaan on koottu mielenkiintoisia jalostus- ja rekisteröintitilastoja NIPPO:n tietokannoista. Taiteltavana liitteenä löytyy modernin shiban sukupuukaavio, johon on koottu merkittävimmät ja palkituimmat shibat sekä shinshushiban että saninshiban "järjestelmistä".

Kirjan perusteella moderni nykyshiba on yhtä kuin shinshushiba, koska shibojen kasvatus keskittyi sodan jälkeen Naganoon Shinshun alueelle. Saninshiba sellaisena kuin se nykyään tunnetaan ei näytä enää liittyvän tavallisen shiban sukujuuriin. Blogin vanhat historiajutut menevät samalla uusiksi. Käännösten mahdolliset omituisuudet Google Lensistä (muista aina lähdekritiikki), mutta idea tulee toivon mukaan riittävän hyvin esiin.

Koro ja Ishi. Tämän pitemmälle menneisyyteen shibojen sukupuun valokuvahistoria ei tiettävästi ulotu. Nämä kaksi on sinunkin shibasi moninkertaiset esivanhemmat.
Modernin perusshiban (Shinshu-järjestelmä, vasemmalla) ja nykyisen saninshiban (katkoviivasta oikealla) sukupuita. Puut kasvavat ylösalaisin. Tehtävä: etsi juurista Ishi () ja Koro (コロ).

Jälkeläistilastoissa listataan ne urokset ja nartut, joilla on eniten NIPPO-näyttelyissä palkittuja pentuja. Osallistujien määrä on näissä kisoissa ollut valtava suhteessa jaettujen palkintojen määrään, joten vertailu Suomen rotukehiin ei aivan toimi. Urosten TOP 5: Koroou Go, Nakamidori Go (joka on muuten Nakan ja ihanan Hama Gon poika), Naka itse, Koronaka Go ja Beniou Go. Nimistäkin voi päätellä, että samat geenit on kiertäneet näissä uroksissa ja päätyneet näyttelymenestyksen seurauksena positiivisen valinnan kohteeksi. Samalla on varmaankin tapahtunut se, mitä tuolloin on haettu, eli shiban olemusgeenit on vakiintuneet. Mitä näissä Naka-koirissa on geneettisesti ollut on rikastunut ja säilynyt rodussa, kun taas monet muut perustajakoirien geenimuodot on voineet harvinaistua tai pudota kokonaan pois. Narttujen TOP 5:n nimet ei ole yhtä tuttuja käännettäviä, mutta kolmella viidestä näyttää niilläkin olevan isän nimenä Naka-jotain.

"Ja mikä koira on paras koira, joka haastaa seniorien ennätyksen ja tekee uuden ennätyksen? Jatkuvasti eteenpäin menevän Shiba Inun tulevaisuus on todella mielenkiintoinen."

Ylempänä keskikokoisten japanilaiskoirien (hokkaido, shikoku, kishu) ja alempana pienten (shibat) rekisteröintimääriä. Esim. 42 = 1967, johon mennessä on rekattu yhteensä 49 000 keskikokoista ja 42 700 pientä koiraa, tai 10 500 ja 14 700 koiraa edeltävien kahden vuoden aikana. Shiboja rekataan Japanissa nykyään vielä tätä enemmän. Keskikokoisten rekisteröinnit on romahtaneet lähes olemattomiin.

Rekisteröintimäärien nousu osoittaa, että shibat ovat toipuneet sota-ajan kurimuksesta. Samoin penikkatauti ja sydänmato on saatu hallintaan. Lukumäärien nousu on hyvä, mutta tarkoittaa toisaalta sitä, että näyttelyvoittajan kasvattaminen on nyt erittäin epätodennäköistä. Kansallisissa näyttelyissä kahdesti vuodessa jaetaan joka kokoluokan koirille kolme erilaista "ministerin palkintoa", eli shiboille yhteensä kuusi palkintoa vuodessa. Mutta vuonna 1967 shibaosallistujia olisi ollut 8 300. Voiko tämä oikeasti tarkoittaa vain kahden näyttelyn osallistujamäärää...?

Jalostuskoiran valinnasta kirja näyttää kertovan seuraavaa: 50 päivän ikäisistä pennuista 10 % valitaan jalostuskoiriksi, loput vahtikoiriksi (kotikoiriksi?) ja metsästyskoiriksi. Kasvatuksen painopisteet on tähän aikaan olleet muualla kuin geneettisessä monimuotoisuudessa, joten jalostuskoirien kriteerit on asetettu korkealle. Sen lisäksi...

"Shiba Inu on ollut ylpeä metsästystaidoistaan ​​metsästyskoirana muinaisista ajoista lähtien. Nykyisen Shiba Inun esi-isät selvisivät epämukavilla vuoristoalueilla säilyttäen puhtaan veren, eikä heidän suorituskykynsä ole muuttunut ollenkaan."

Metsästysesimerkkinä kirjassa on karhu. Tämä myytti on siis totta, ja shibaa on käytetty karhunmetsästyksessä. Pesäkarhujen etsimiseen ja ilmaisuun vuoristossa rohkea, pienikokoinen ja ketterä shiba on hyvä. Alla havainnollistava kuva:

Jalostusosion lopussa kirja näyttää puhuvan monipuolisesta Shiba Inusta, jossa yhdistyvät kuuluisan jalostuskoiran, kuuluisan metsästyskoiran ja kuuluisan vahtikoiran ominaisuudet.

Kirjan keskiosiosta löytyy vanhanajan puhelinluettelon Keltaiset Sivut. : D Sivut ovat oikeasti keltaista paperia, ja niissä käydään läpi shibojen historia, nykytilanne ja tulevaisuus Japanin eri alueilla. Käytännössä näihin on listattu kunkin alueen merkittävien shibankasvattajien ja koirien nimiä sekä koirien menestyksen taso paikallisissa näyttelyissä. Otetaan esimerkiksi Chubun/Yamanashin alue, joka sijoittuu Keski-Japaniin:

  • Shibojen kannalta historiallisesti erittäin merkittävä, koska sodan jälkeen rodun elvytyksen hyväksi työskenneltiin etenkin tällä alueella.
  • Sittemmin shibojen taso heikentyi, sillä "kasvattajat ovat olleet amatöörejä, hyviä jalostusnarttuja ei ollut, ja hyvät pennut virtasivat muille alueille."
  • Paikallisena shibajulkkiksena ja verenperiyttäjänä esitellään Benimaru Go (紅丸号). Benimarusta löytyy harvinainen (ja harvinaisen hellyttävä) kuvasarja pikkupennusta vanhuuteen.
Benimaru kuukauden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Olisitko osannut ennustaa näistä luppakorvista tulevan NIPPO-voittajan?
Benimaru seitsemän kuukauden ikäisenä - ja arvokkaasti vanhentuneena.

Muutamia muita alueen shiboja eri aikakausina. Ajanlasku on jotakuinkin muotoa "ennen ja jälkeen Benimarun".

Muista alueista erityisen kiinnostava on Shikoku, sillä sieltä löytyy kokonaan oma shibatyyppinsä, jota kutsutaan kirjassa awashibaksi (Awan provinssi on entinen nimi Tokushiman prefektuurille Shikokussa).

Awashiba Shikokusta. Mustavalkokuvassakin koira on selkeästi valkoinen, ja nimen kanji "shiro" tarkoittaa valkoista. Awashibat on kirjan ainoat valkoiset koirat. Mitä awashiboille lopulta tapahtui? Tuliko valkoinen väri sodanjälkeisiin shiboihin ehkä niiden kautta?
"Siinä kaikki tältä erää! Ja muistakaa, että NIPPO-voittajatkin on nyhtäneet pikkupentuna kengännauhoja!"

Tällä kertaa käsittelyssä on vanha japanilainen shibakirja Shiba Inu. Tekijäksi on merkitty "Lemmikkikoiran ystävien" toimitus. Käytännössä kirja sisältää eri shiba-asiantuntijoiden kirjoittamia tekstejä. Kyseessä on kahdeksas painos vuodelta 1974, kun ensipainos on julkaistu vuonna 1968. Kirjaa on siis päivitetty ahkerasti. Kirjan koko "konsepti" poikkeaa todella paljon nykyisistä koirakirjoista. Se on ollut samaan aikaan sekä tietokirja, yhteiseen tavoitteeseen kannustava opas että tietokanta. Kansipaperia lukuunottamatta kahdeksas painos on mustavalkoinen. Google Lensin avulla japaninkielistä tekstiä voi nykyään suuntaa-antavasti "lukea" (muista silti lähdekritiikki). Minkälaisia shiba-asioita on viisikymmentä vuotta sitten painotettu?

Alussa esitellään NIPPO-näyttelyissä palkittuja shiboja viiden viimeisimmän vuoden ajalta. Mukana on sekä NIPPO- että SHIBAHO-shiboja (=jomonshiboja). Japanilaiseen tapaan koirien kennelnimiä ei mainita. 70-luvun alussa SHIBAHO-shibat eivät poikenneet normishiboista niin paljon kuin nykyään. Tällä sivulla näkyy harvinaisempi black&tan -jomonshiba.

Seuraava mielenkiintoinen sivu alussa on oikeastaan mainos, joka lupaa shibafaneille historiatietoutta. Mainos saa pohtimaan kansallisrotujen merkitystä eri kulttuureissa. Onko suomenpystykorvan kantakoirien valokuvakirja koskaan ollut suomalaisen pystykorvaharrastajan perusteos? Showa-kausi tarkoittaa japanilaisessa keisarikalenterissa keisari Hirohiton valtakautta ja kattaa vuodet 1926-1989.

Kirjan esipuheen on kirjoittanut mies, joka hankki kahdenkymmenen vuoden koirattoman tauon jälkeen jälleen shiban. Miksi hän päätyi japanilaiseen koiraan eikä länsimaalaiseen koiraan? Esipuheessa muistellaan ennen sotaa elänyttä Toma-shibaa, jonka mies sai ollessaan yläkouluikäinen. Toma oppi kaikki mahdolliset temput ja esiintyi NIPPO-näyttelyn yhteydessä tottelevaisuusnäytöksessä yleisölle, saaden koulutuspalkinnon. Näyttelyssä se sai "puolisuositellun koiran" arvosanan. Kirjoituksessa muistellaan "tempaan" kuolleita koiria ja sitä, miltä ne lopulta näyttivät. Kyseessä on todennäköisesti ollut (dys)temper eli penikkatauti. Kokemuksen on täytynyt olla kauhistuttava.

Sotamuistoista mainitaan shikoku, jolle kehittyi pommitusten jylystä niin voimakas pelkotila, että eutanasia oli välttämätön. Tällaista asiaa ei helposti tule nykyään ajatelleeksi. Kahdenkymmenen vuoden aikana shibojen taso oli parantunut eli näyttelyissä palkittiin useampia koiria kuin ennen. Samoin arviointi oli muuttunut "suositellun" ja "puolisuositellun" koiran arvosanasta nykyiseen "erinomainen, erittäin hyvä, hyvä, jne." -käytäntöön.

Toma Go. Harvinainen shibakuva sotaa edeltävältä ajalta.

Seuraavana kirjassa on käytännön osio, jossa ohjeistetaan oikeanlaiseen shibanpitoon. Nykyisistä koirakirjoista poiketen yllättävän monet asiat tähtäävät siihen, että pentu voisi kasvaa täyteen potentiaaliinsa ihanteellisena japanilaiskoirana.

  • Kenneltilan rakentamisessa on huomioitava Japanin ilmasto. Pohjoistuulella ulkoileva pikkupentu vilustuu.
  • Kuivamuonat mainitaan jo vaihtoehtona kotiruualle ja sardiineille (?).
  • Liikunta on tärkeää, ja pyörän vierellä juoksutus mainitaan tehokkaana treenitapana.
  • Pentu on tärkeää opettaa väkijoukkoihin sekä siihen, että näyttelyssä siltä katsotaan hampaat.

Terveysosiossa ensimmäisenä korostetaan penikkatautirokotteen tärkeyttä. Ota se rokote. Get vaxxinated! Eipä ole ajat paljoa muuttuneet. Toinen huomattava terveysuhka on olleet loiset, joita kehotetaan tarkkailemaan ja tarvittaessa antamaan koiralle loishäätö... kunhan hoito ei ole vaivaa pahempi.

Seuraava osio käsittelee shibapennun valintaa (yläkuvan pennun valkokuonoisuus johtuu pintovärityksen valkokirjavuudesta). Tärkeimmät kriteerit ovat olleet seuraavia:

  • Luonne. Pennun ei tule olla ujo.
  • Sukupuolileima. Uroksen tulee jo pentuna olla luustoltaan narttua tanakampi, aktiivisempi ja hiukan itsepäisempi. ("Näyttelyissä esitetään joskus koiria, joiden sukupuolesta ei ota selvää.")
  • Silmät ovat erittäin tärkeät. Kirjassa mainitaan moneen kertaan "silmät ovat ikkuna sydämeen" eli suomalaisittain sielun peili. Silmien on tärkeää olla riittävän tummat ja mielellään kolmiomaiset, joskin pennun silmien pyöreys voi vanhemmiten hiukan parantua muodoltaan.
  • Pigmentin on muutenkin oltava mahdollisimman tummaa.
  • Paras pää on iso ja leveä. Korvissa pienet on parhaat, mutta tätä voi olla hankala arvioida, mikäli korvat eivät ole vielä pystyssä. Korvien tyven ja etäisyyden toisistaan tulisi olla mahdollisimman leveä.
  • Hampaat mainitaan erityisena ongelmana. Pennun maitohampaiden lukumäärä tulisi olla täysi. Tarkasta myös purenta.
  • Ylipäänsä kirjan toistuvana teemana on, että japanilaista ihannekoiraa tavoitellaan kaikin voimin eikä niinkään puhuta koirista pelkkinä lemmikkeinä.
  • Entä onko shibapennullasi sukutaulu? Jos ei, niin selvitä miksi. Pennussa saattaa virrata sekalaisen mikawankoiran epäpuhdasta verta. Kirja saa mikawankoiran oikeasti kuulostamaan jonkinlaiselta pahikselta, joka uhkaa risteytymällä shibojen olemassaoloa. Neuvo sinänsä on yhä ajankohtainen, mutta eri syystä.

Vuorossa on rotumääritelmäosio. Vaikka japanilainen koira on ikivanha ilmiö, on sen "standardi" uusi keksintö. Vaikka asia on nykyään itsestäänselvyys, on sitä painotettu kirjassa monet kerrat. "On sanottava, että tämä oli täysin käänteentekevä asia japanilaisille koirille. Siksi tässä standardissa ei ole esitelty vain japanilaisen koiran olemus ja niiden ilmeet, vaan myös kehon muoto, ja tulevat japanilaiskoirat jatkavat tämän standardin mukaisesti." Määritelmän mainitaan pohjautuvan japanilaiskoirien muinaisiin esivanhempiin. Ennen mitään mittasuhteita määritellään se tärkein eli japanilaiskoiran yleisolemus ja sen ilmaisu. Esimerkkeinä:

  • Rohkeus, arvokkuus, innokkuus, hyvä voima. Silmät, korvat, vakaa katsekontakti, ja koko pään asento ilmaisevat näitä.
  • Kuten tekee myös häntä. Hännän laskeminen koipien väliin voidaan katsoa rohkeuden menetykseksi.
  • Tottelevaisuus, uskollisuus, hyväluontoisuus.
  • Yksinkertaisuus, rehellisyys, rauhallisuus, tyylikkyys. Ei karkeutta.
  • Koiran sukupuolen erottaa heti.
  • Liikkeet ovat ketterät, keveät ja joustavat. Aistit ovat tarkat.

Mittasuhdeosiosta voi kysyä, että lieneekö mitään muuta koirarotua koskaan mallinnettu niin matemaattisen tarkasti kuin japanilaista shibaa. Kirjasta löytyy kaaviokuva lähes jokaisesta koiran ruumiinosasta ja sen ihanneversiosta. Ylhäällä kuvissa legendaarinen Naka Go sekä ihanteellisen japanilaiskoiran mittasuhteita kuvaava kaaviokuva. Jompi kumpi kuva on taatusti tehty toisen perusteella!

Shiban pään on kuulunut näyttää edestäpäin kahdeksankulmiolta (eikä pallolta? : D). Myös silmät ovat tärkeät.

Väriosio on erittäin kiinnostava, sillä siinä listataan varsin eksoottisiakin vaihtoehtoja. Näitä ovat:

  • 赤、淡赤、紅赤: (punainen, vaalea punainen, syvänpunainen)
  • 胡麻、白胡麻、赤胡麻、黒胡麻: (seesami, valkoinen seesami, punainen seesami, musta seesami)
  • 真黒、鉄さび色 (puhdas musta, rautaruosteen väri)
  • 虎、赤虎、黒虎 (tiikeri, punainen tiikeri, musta tiikeri)
  • 白、汚れ白 (valkoinen, likainen valkoinen)

Konekäännöksessä jää epäselväksi, onko kyseessä japanilaisen koiran värivaihtoehdot yleensä vai nimenomaan shiban värit. Toisaalta käännöksessä...

Kuitenkin Shiba Inun etymologiasta jotkut ihmiset sanovat, että hiusten väri on todella nurmikonvärinen, mutta tämä ei ole selvää. Muinaisista ajoista lähtien punaisten tiikerien, mustien seesaminsiementen ja valkoisten ns. cibakoirien (eli pieniä) uskotaan olleen maassamme. Shiba Inun viimeaikaista trendiä tarkasteltaessa suurin osa näyttelyissä näytteillä olevista koirista on kuitenkin punapäitä. Tämä tarkoittaa, että Shiba Inun ainoa yhdistys, Japan Dog Preservation Society, yrittää yhtenäistää Shiba Inun turkin väriä.

Tiikeri viittaa brindleen, jota näkee nykyäänkin kainkoiralla ja akitalla. Ruohonväri on ties mitä, mutta sisältää shiban kanjin 芝草色 . Päivitys: sisältää _eri_ kanjin, joka tarkoittaa ruohikkoa ja joka luetaan myös 'shiba'. Myöhemmin kirjassa mainitaan, että rodun nimen alkuperä on voinut tulla kuivuneesta ruohikosta, kenties värin mukaan.

Sivuilla vilistää pieniä piirrosshiboja. Nämä kaksi ovat nauttineet liikaa marjamehua ja alkaneet nähdä ruohonvärisiä rotutovereita, joten ensimmäinen osa shibakirjan käsittelyä päättyy tältä erää tähän.

Minoshiban erottaa jo kaukaa sen tunnusomaisesta vahvasta mahonginpunaisesta väristä. Kuva lisenssillä iStockPhoto/Jonnyjto.

Minoshiba - tai Keski-Japanin entisen Minon alueen alkuperäinen pieni japanilainen koira - on shibavarianteista huomiotaherättävin. "Ilta-auringossa minoshiban turkki syttyy palamaan." Minon provinssi vastaa nykyisen Gifun prefektuurin eteläosaa. Saninshiban tavoin minoshiba näyttää olevan paikallinen ylpeys, jonka säilyttämisen eteen tehdään töitä Gifun yliopistoa ja lukiolaisia myöten. Alkujaan minoshiboja on käytetty metsästyksessä ja vahtikoirina. Blogin juttu perustuu jälleen pitkälti konekäännöksiin - muistathan tässäkin lähdekritiikin.

Vuoristokylien alkuperäiset minoshibat

Japanilainen koirakirja Shiba Inu vuodelta 1970 näyttää kuvailevan minoshibaa jyrkän vuoristoalueen vuoristokylän koiraksi, jota on arvostettu jo kauan sekä metsästyksessä että kotikoirana. Legendojen mukaan minoshiba on pelastanut isäntänsä milloin karhulta, milloin jättiläiskäärmeeltä. Olemukseltaan minoshiban kerrotaan olevan erittäin ketterä, sitkeä, väsymätön, sillä on japanilaisen koiran suoraviivainen luonne ja se omistaa elämänsä yhdelle isännälle. Minoshiba on sopinut erinomaisesti vuoriston pienpetojen sekä vuoristolintujen metsästykseen terävän hajuaistinsa ja jäljityskykynsä ansiosta. Ulkoisesti se on ollut jäntevä, varsin tanakka ja sillä on ollut vahva selkälinja. Korvat ovat olleet pienet, paksut ja kolmionmuotoiset. Minoshiballa on ollut erittäin vahva pigmentti sekä silmissä että turkissa. "Syvä, tulinen, helakanpunainen väri on hyvä ilmaus sille ominaisesta hengestä. Tässä suhteessa minoshiban ainutlaatuinen turkin väri on ihanteellinen shiban väri, joka ilmaisee yksinkertaisuutta, voimaa ja kauneutta."

Aka Go, punainen minoshibauros. On sääli, ettei turkinväri ole taltioitunut vanhoihin mustavalkokuviin. Kuva(t) kirjasta Shiba Inu (Lemmikkikoiran ystävä, 1970).

Ennen toista maailmansotaa useita minoshiboja osallistui alueen paikallisiin NIPPO-näyttelyihin. Sota ja sitä seurannut ruokapula olivat tuhoisaa aikaa myös minoshiboille. Kirjassa mainitaan useaan kertaan "sukupuuton uhka." Toisena vakavana uhkana on selvästi pidetty risteytymistä mikawankoiran kanssa (Mikawan alue on sijainnut Minon alueen vieressä) - sillä mikawankoiralla on ilmeisesti ollut samantapainen väri, ja minoshiban kasvatus on tässä vaiheessa keskittynyt ehkä liiaksi pelkkään väriin?

Chibi Go - minoshibanarttu vuoristosta.

Sodanjälkeisistä minoshiboista mainitaan erikseen vuoriston kuuluisa metsästyskoira, narttu Chibi Go. Ulkoisesti se on ilmentänyt ihailtavasti minoshiban ominaisuuksia, ja "Sillä oli teräksen arvokkuutta ja arvokkuutta, johon vain omistaja saattoi koskea." Kirjan mukaan Chibi Go menehtyi traagisesti auto-onnettomuudessa ennen kuin sen verenperintöä ehdittiin käyttää minoshibojen elvytykseen. Vuorilta löytyi kuitenkin muutamia saman koirasuvun edustajia. Sodasta selviytyneet minoshibat näyttivät väistäneen "rappeutumisen merkit" eli haalistumisen ja hammaspuutokset.

Hachisuke Go, punainen minoshibauros.

Yllättävää kyllä, pieni Gifun alueen vuoristokylä Shirakawa Go nimetään kirjassa "minoshiban kotikyläksi". Nykyisellään Shirakawa Go on Unescon maailmanperintökohde ja suosittu turistikohde.

Nykyinen Shirakawa Go. Kuva: Ray Swi-hymn/Wikimedia Commons.
Ja vanha Shirakawa Go, joka on kerran ollut minoshiban kotikylä. Yhdennäköisyydestä ei voi erehtyä, vaikka kuvien välissä on kulunut yli puoli vuosisataa.

Liekehtivä minoshiba

Syvänpunainen väri on saatu säilymään nykyisissä minoshiboissa, mutta mistä väri tulee? Koska minoshiboilla voi olla mustia karvoja, se ei ole resessiivinen e/e-punainen. Valkoisia (tai muunkaan värisiä) minoshiboja ei tiettävästi synny edes satunnaisesti, joten voi olettaa, että kaikki minoshibat olisivat nykyisessä geenitestissä muotoa E/E Ay/Ay. Mutta mikä selittää urajiron puuttumisen ja sen, ettei väri haalistu, vaikka sukupolvien ajan yhdistetään pelkkää punaista? Ehkä minoshiboilla on E-lokuksessa muista shiboista poikkeava alleeli, joiden eroa värigenetiikka ei vielä tunne. Rinnassa näkyvä pieni valkoinen merkki ei ole urajiroa vaan pigmentin puutteesta johtuvaa valkokirjavuutta, mikä on yleinen ilmiö kaikilla koiraroduilla. Myös punasävyssä ja värin syvyydessä näyttää esiintyvän hiukan luonnollista vaihtelua.

Kaksi suojeluyhdistystä - ja nykyinen minoshibojen kylä

Minoshibojen suojelemiseksi on olemassa kaksi rinnakkaista yhdistystä: vuonna 1976 perustettu Gifun prefektuurin Mino Shiba Inu Preservation Society sekä vuonna 2012 perustettu Mino Shiba Inu Preservation Society. Onko näillä myös erilliset rekisterinsä? Eräässä minoshibablogissa mainitaan, että keväällä 2019 minoshibojen yhteenlaskettu määrä Japanissa olisi ollut noin 380 koiraa. Yhdistykset järjestävät vuosittaiset näyttelynsä, joissa valitaan ROP ja VSP - sekä seurataan minoshiban tilannetta yleisesti. Uudemman suojeluyhdistyksen toimintaan liittyy todellinen minoshibojen kylä Gifun Yamagatassa. Kylässä on mahdollista tutustua minoshibaan tapaamalla vakioasukkaita, tai käydä vierailulla oman minoshibansa kanssa. (Kyseessä ei ole sama kylä kuin vanhassa shibakirjassa mainittu Shirakawa Go). Kylän asukkaiden ja heidän ystäviensä kuvagalleriassa voi katsella nykyisiä minoshiboja myös Suomesta käsin.

Tieteellinen minoshiba

Minoshiban säilyttämispyrkimysten yhteydessä mainitaan usein tiede, genetiikka ja Gifun yliopisto. Vaikuttaa siltä, että minoshiboilta kerätään säännöllisesti talteen sekä DNA-näytteitä että uroskoirien siemennestettä. Näin pienen populaation säilyttäminen ei ole enää helppo tehtävä, mutta geenitutkimus voi todella auttaa vähentämään yhdistelmien todellista sisäsiitosastetta. Yliopistotason lisäksi lukiolaiset panostavat minoshiboihin, sillä Yōrōn lukiossa toimii minoshibojen tutkimusryhmä. Tällä videolla voi seurata, miten koulun oppilaat huolehtivat kahdesta heille uskotusta minoshibasta.  

Shibavarianttien monimuotoisuustutkimus. Minoshiboista on löytynyt vähemmän geneettistä muuntelua kuin normishibasta (Shinshu-Shiba/Nippo), mutta toisaalta muuntelu on jakautunut minoshiboihin suhteessa tasaisemmin kuin normishiboihin. Taulukko (c) Kuva (c) "Genetic Diversity and Relationship among Three Varieties of the Shiba Inu Revealed by Microsatellite Markers" (Maki ym., 2008).

Pohdintaa minoshiboista

Tässäpä shibavariantti, jonka soisi säilyvän. Ainakin kuvien minoshiboissa on yhä jäljellä jotain hyvin intensiivistä ja alkukantaisen yksinkertaista. Kuten saninshibojen tapauksessa, ei import-minoshiba Suomessa ole kovin realistinen ajatus. Ne ovat varmasti Gifun ihmisten oma aarre, joiden suojelemiseksi on otettu käyttöön jopa geenitutkimus, mikä vaikuttaa ehkä hiukan yllättävältä. Japanilainen shibankasvatus on tuntunut luottavan enemmän perinteisiin menetelmiin, mutta ehkä ajat ovat muuttumassa. Toivotan pentuonnea ja kannan kasvua minoshiboille!

Lähteitä ja luettavaa

Shiba Inu (Lemmikkikoiran ystävät, 1970)

Mino Shiba Inu Preservation Society (uudempi yhdistys) http://www.ccn.aitai.ne.jp/~minosibainunosato/newpage3.html

Gifu Prefecture Mino Shiba Preservation Society (vanhemman yhdistyksen vanhat kotisivut) https://web.archive.org/web/20160120032109/http://gifuminosibainu.ec-net.jp/wordpress/?page_id=97

Genetic Diversity and Relationship among Three Varieties of the Shiba Inu Revealed by Microsatellite Markers (Maki ym., 2008).