Japanilaiskoiria tieteessä, taiteessa, historiassa ja vähän arkielämässäkin. Blogin tekstejä, etenkään Google Lens -tyyppisiä käännöksiä ja nopeasti vanhentuvia genetiikkajuttuja, ei tule käyttää ainoana lähteenä uusille popularisoinneille ilman alkuperäislähteitä ja ajantasaisimpia tutkimusjulkaisuja.
Shiba-rotu rantautui Suomeen 1990-luvun taitteessa. Yksi ensimmäisiä suomalaisia shibakenneleitä oli kennel Gravelbay's. Yhä edelleen on olemassa Suomessa syntyneiden shibojen sukulinjoja, jotka johtavat lopulta Gravelbay's-shiboihin ja siten kymmeneen varhaisimpaan tuontishibaan.
Shibojen ja akitojen yhteisen rotuyhdistyksen vanhasta jäsenlehdestä löytyi kennel Gravelbay'sin kasvattajan Leena Hällforsin kirjoitus, joka valottaa suomalaisten shibojen historiaa. Laitan blogiin nyt poikkeuksellisesti 2000-luvun tällä puolella ilmestyneen lehtijutun kameraskannit, koska jokainen tiedonmuru shibojen varhaishistoriasta on tässä vaiheessa jo kullanarvoinen ja varjeltava unohtumiselta. Jutun teksti (c) Leena Hällfors ja kuvat (c) Matti Räsänen. Alkuperäinen julkaisu: Akita & Shiba Uutisia 4/2002.
Manlöten-shiboja oli kuin olikin käynyt Suomessa näyttelyssä jo 70-luvun puolella! 1977 haastaa jo melkein varhaisimmat tunnetut akitat. Vaikka ensimmäisiin shibatuonteihin kuluikin aikaa vielä vuosikymmen, niin en usko, että vuosiluvussa olisi painovirhettä.
Toisen aikuisen shiban kuva kiinnittää myös huomion. Voisiko se olla punaseesami? Olen ennenkin ajatellut, olisiko Suomessa aikoinaan ollut punaseesamin väriä ja geeniä, sillä Wellshim Yukari näyttää olleen läheistä sukua Euroopan punaseesamilinjan kantaurokselle Vormund Rising Starille. Ultraharvinaista seesamin väriä ei ehkä ole ollut ihan heti vaihtoehtona kun pentuja on rekisteröity, ja punaseesamit näyttävät pikkupentuina punaisilta.
Wellshim Yukarista puheenollen... mitä jos se onkin tuo toinen aikuinen shiba? Punainen se on ollut väriltään, ja kuvittelen näkeväni siinä jotain samaa kuin Shibapedigreessä sen emon kuvassa. Harmi ettei koirien nimiä ole merkitty lehteen. Yukari puuttuu Suomen kymmenen varhaisimman tuontishiban kuvagalleriasta.
Kun ympyrä sulkeutuu on muutenkin hillittömän nostalgista luettavaa. Toisinaan ajattelen tulevaisuutta ja aikaa, jolloin joudun luopumaan omista koiristani, mutta tulee ehkä myös aika, jolloin koirani luopuvat minusta. Kiitos Leena kauniista kirjoituksestasi.
Japanilainen Gotochi-postikortti. Joka prefektuurilla on omat korttinsa.
Muistan aina sen hetken, kun näin elämäni ensimmäisen akitan livenä. Hopeanuolensa lapsena kahtoneelle kohtaaminen oli shokki. Järkytys. Tuollanenko muka hyppäämässä kevyesti talon katolle?
Joo, se oli järkälemäinen amerikanakitauros.
Eipä sillä, ei japanilainenkaan malli epärealistisen ketterältä vaikuta. Paremminkin mietin, miten ihmeessä ne saavat pitkät kinttunsa pysymään hallinnassa. Myöhemmin selvisi, että Hopeanuolen akitat muistuttaa sporttisia shiboja, koska anime on ottanut vaikutteita Matagi-elokuvasta, jossa karhukoiria näyttelee shibat. Aiheena ei nyt kuitenkaan ole Hopeanuolen akitat vaan pintaraapaisu kahteen eri akitarotuun. Pintaraapaisu sen takia, koska kummankin akitan historiasta ja kehityksestä on varmasti jo kirjoitettu erittäin kattavasti englannin kielellä ja ehkä suomeksikin, eikä ne tunnu riittävän salaperäisiltä. Rodun jakautuminen kahtia sen sijaan on kiinnostava ilmiö.
Alussa oli Hachiko
Hachikon syntymästä on kulunut tänä vuotta 100 vuotta, joten haluan mainita sen. Olihan se aikoinaan japanilaisten koirien keulakuva. Muuten otsikko johtaa harhaan, eikä Hachiko ollut sillä tavalla japanilainen alkuperäiskoira kuin joskus luulin. Sillä oli pystykorvat ja hännänkippura, mutta korkeus ja massiivisuus on ollut länsimaisten koirien geenien vaikutusta. Japanista ei ole löytynyt akitan kokoisen koiran esihistoriallista luurankoa. Eikä Hachikon ns. rotu edes ollut akita vaan odate inu, Odaten kaupungin mukaan. Lähimmäksi niitä alkuperäisiä Akitan prefektuurin metsästyskoiria on luultavasti päässeet matagiakitat:
Aika erilainen kuin kumpikaan akita-niminen rotu nykyisin.
Suuria japanilaiskoiria 1930-luvulta. En osaa sanoa, milloin ja missä yhteydessä niitä alettiin kutsua akitoiksi. NIPPO-dokumenteissa ne on vaan 日本犬大.
Sitten tuli mikawankoirasekoitus
Mikawankoirasekoitus, tuo puhdasveristen japanilaisrotujen kauhu. Akitoihin mikawankoira liittyy siten, etten mä luultavasti pystyisi erottamaan mikawankoirien kuvia saman aikakauden akitoista (ellei näyttely-ympäristö spoilaa akitaa). Jotain eroa niissä on silti täytynyt olla, ainakin livenä. Olen melko varma, että negatiivinen suhtautuminen mikawankoiraan osaltaan "puhdisti" Japanin akitat maskeista. Amerikkaan lähteneille akitoille ja niiden jenkkijälkeläisille jäi maskit naamalle.
Kinttu pitenee, rakenne kevenee
Oon kirjottanut tästä jo aikasemmin johonkin, mutta nykyisen japanilaisakitan luomista voi todistaa supernopeutetulla vauhdilla kun seuraa, miten suuri japanilainen koira (tähän termiin muuten liittyy yks aika ironinen juttu) muuttuu silmien edessä vuosinäyttelyjen kuvissa. Koska rotumääritelmän säkäkorkeus oli pakko säilyttää vaikka niistä massiivisista länkkärikoirista haluttiin muuten eroon, niin nähtävästi lopputuloksena oli väkisin raajakorkeuden kasvu. Kuvan akita on Japanista 70-luvulta. Jos värejä ei huomioida, niin ihan kuin siinä orastaisi japaninakita amerikanakitan päällä.
Suomen ensimmäiset akitat
Varhaisin mun näkemä kuvatodiste akitasta Suomessa on 1976 koiranäyttelyn osallistuja. Euroopan ensimmäiset shibat saapuivat Ruotsiin kennel Manlöteniin 1972, joten periaatteessa shibakin olisi voinut käydä Suomessa jo 70-luvun alussa. Mutta jos KoiraNettiä plärää riittävän etäs, niin löytyy vuonna 1977 rekattu akitapentue. Emo on tuotu Suomeen 1975 ja villi arvaus, että kuvan Chibata-Hima ja Getsumei-Hime liittyivät jotenkin toisiinsa. Oon aika varma, että akita oli täällä jo ennen ensimmäistäkään ruotsalaista näyttelyshibaa.
Huomionarvoinen juttu: nämäkin on KoiraNetissä akitoja, ei amerikanakitoja. Amerikanakita-rotua ei ollut olemassa vielä pitkään aikaan.
"Akitan kuuluu olla vahva."
Asiat sarjassamme vaikea kuvitella jälkikäteen, mutta se amerikanakitan näkönen on täytynyt olla useimmille länsimaalaisille ainoa oikea akita. Japanilaistyyppinen akita oli jo 90-luvulla kehitetty valmiiksi, mutta missäpä niitä olisi sillon Suomesta käsin nähnyt…? Jos amerikanakitan näkeminen oli järkytys mun akita-mielikuvalle, niin minkälaisia ajatuksia ne ruipelommat japanilaiset versiot on alkuun herättäneet toiseen suuntaan. Koiramme-lehden yleisönosastolta löytyy vuonna 1996 mielipidekirjoituksia liittyen rotujaon käynnistymiseen, ja näissä käsitellään paljon muitakin näkökulmia kuin ulkomuotoa. Olisipa todella kiinnostavaa kuulla, miten rotujako on lopulta vaikuttanut.
Akita jakaantuu
Vuosituhannen vaihteessa se sitten tapahtui. Korkeampi taho eli FCI jakoi akitat virallisesti kahtia. Japaninmalliset pysyivät akitoina ja jenkkimallisia varten keksittiin uusi rotu suurijapaninkoira. Oliko ne oikeasti siihen asti olleet näyttelyissäkin samassa kehässä kisaamassa siitä, kumpi edustaa paremmin samaa rotumääritelmää, kuulostaa nyt jotenkin hullulta? Käytännössä suurijapaninkoirat potkaistiin ulos akitojen näyttelykehistä lisäämällä akitan rotumääritelmään, ettei saa olla maskia eikä pintoväristystä. Omistajat puhuivat silti lämpimään sävyyn "greiteistään" ja olivat niistä ylpeitä.
Akitojen rotuyhdistyksen jäsenlehdessä oli käsitelty historiallista tapahtumaa. Kaikki olemassaolevat akitat tyypistä riippumatta pysyivät rekisterissä akitoina, paitsi jos osallistuit koirasi kanssa rotuunottotilaisuuksiin ja legendaarinen tuomarikolmikko Hans Lehtinen, Rainer Vuorinen ja Marja Talvitie arvioi koiran suurijapaninkoiraksi. En tiiä, onnistuiko rodun vaihto myöhemmin jollain muulla tavalla, jos tilaisuudet meni ohi. Käytännössä tarkottaa sitä, että nykyisiä japanilaisakitoja on ollut Suomessa vähemmän kuin nuo KoiraNetin 1783 rekisteröityä.
Suurijapaninkoira rotunimenä muuttui sittemmin amerikanakitaksi ja unohtui. Syy? Varmaan se, että Hachiko ja nykyiset akitat Japanissa on yhä edelleen kanjimerkeillä suuria japanilaiskoiria. Onnittelut 100-vuotiaalle Hachikolle. Tämä akitajuttu on samalla Shibalogisen blogin 100. artikkeli, mikä oli yksi blogin suurimmista pitkän tähtäimen tavoitteista. Blogin päivitykset jatkuvat harvakseltaan.
Nachin Ichi Go 那智の市号, josta tuli Wakayaman Nachissa syntyneen Kishu-koiran peruskoira.
Isä: Hachi
Emo: Toku
Syntymävuosi: 1944
"Kehittyneet hartiat, todella tummanruskeat vahvat ja syvät silmät, ihana turkki, hieman pitkä vahva ja tiukka kuono, horjumaton henkinen voima, vahva villisikoja kohtaan, loputtoman hyväntahtoinen perheenjäseniä kohtaan. Kaikki nykyiset Kishu-koirat ovat peräisin tästä Nachin kaupungin Ichi Gosta. Ja voidaan sanoa, että monet koirat ylittävät Ichi Gon vartalon muodon suhteen. Nykyisesta Kishu-koiramaailmasta emme kuitenkaan löydä koiraa, joka huokuu tällaista laatua, koiraa, joka on raitis ja yksinkertainen, mutta jolla kuitenkin on vahva luonne. Nachin Ichi Go on koira, joka parhaiten ilmaisi Kishu-koirien tärkeintä "yksinkertaista tunnetta." Ichi Gon lapsista ja pojanlapsista tuli myöhemmin Kishun koiramaailman valtavirtaa ja Nachin linjan nykyinen vauraus puhuu tämän koiran laadusta. Ichi Go oli Kumanon vuoristossa ja toimi villisianmetsästyskoirana yli 10-vuotiaaksi asti. Se oli elämää, joka erosi parrasvaloissa [koiranäyttelyssä] olevasta elämästä."
Japanilaiskoiran valokuvakirja 3, Google Lens -käännös.
Pääsiäisviikonloppuna yritämme selvittää värigeenien sekasotkua, joka ilmestyi blogiin NIPPO:n v. 1976 vuosikirjasta kuin tarjottimella. Entsyymi toimii havainnekuvassa helikaasina, joka erottaa DNA-juosteet toisistaan niin että geenin luenta voi alkaa.
Koiran värigenetiikkaa ennen netin artikkelitietokantoja ja geenitestejä
THE oppikirja oli Dr. Littlen The Inheritance of Coat Color in Dogs (1957). Olipa kyseessä Japanin NIPPO tai Suomen Kennelliitto, niin tähän teokseen perustuivat jäsenlehtien väriartikkelit, ja ne tekivät sitä pitkän ajan. Ajattelin hankkia kirjan luettavaksi. Tällä hetkellä uskon, että monet Littlen perusasiat on yhä voimassa. Kaikkia hiiren värigenetiikkaan perustuvia hypoteettisia lokuksia ei ole koirilta löydetty samassa tehtävässä. Näistä kuuluisin ehkä C-lokus eli chinchilla. Jos olet ihmetellyt, miksi chinchilla liitetään joskus shiban väreihin, niin täältä se on peräisin.
Värimysteerien lista
Tässä uudestaan Google Lens -käännös vuosikirjasta väritaulukon yhteydestä. Merkitys tulee mielestäni riittävän selkeästi esille. Ratkaisujen täytyy perustua siihen värigeenimuotojen valikoimaan, joka on käytössä nykyisillä japanilaisroduilla. Eipä sillä, vielä pari viikkoa sitten olisin sanonut, ettei japanilaiskoirilla esiinny enää kumpaakaan geneettistä mustaa, kunnes näin kuvan täysmustasta metsästysshikokusta.
1. Onko olemassa puhtaanvalkoista japanilaiskoiraa, jolla on silmissä tumma pigmentti?
Tässä täytyy olla kyseessä pigmentin puuttuminen (albiinovalkoinen) vs. resessiivinen punainen, joka japanilaisroduilla näyttää valkoisen vaalealta. Paitsi että riittävän tarkkaan katsoessa resessiiviseltä punaiselta löytyy aina jostain sitä punertavaa pigmenttiä. Koska japanilaiskoirien valkoisuus perustuu resessiiviseen punaiseen, on vastaus kysymykseen mielestäni ei. Muissa roduissa kuten bullterrierissä tunnetaan S-lokuksen äärimmäisen valkoisen geenimuoto, jossa koira on pigmenttisolujen puuttumisen takia kokonaan albiinovalkoinen. Usein pigmentin puute silmän kohdalla muuttaa silmän siniseksi, mutta katsokaa bullien kuvia. Jollain mulle hämärällä logiikalla niillä voi kuitenkin olla silmässä tumma pigmentti. Siinä mielessä vastaus kysymykseen, kun puhutaan koirista yleensä, onkin kyllä.
2. Voiko seesaminvärisellä koiralla olla musta maski?
Geneettinen musta maski, siis mustaa väriä aikuisenakin kuonon ympärillä, tulee E-lokuksen dominoivimmasta geenimuodosta Em. Eeämmää on esiintynyt aikoinaan japanilaiskoirissa, sekä mikawankoirasekoituksilla että niillä akitoilla, joista kehittyi nykyinen amerikanakita. Koska väritaulukossa 70-luvulla mainitaan vielä seesaminväriset akitat, on kombo maski + seesami (kumpi tahansa tyyppi) ollut mahdollinen. Sittemmin japanilaiskoirien maskeista on haluttu eroon. Mustaseesamin maskilla voi kuvitella työlinjaisesta harmaasta saksanpaimenkoirasta.
Muumimukin kokoinen Tiikeri havainnollistaa mustaa kantavan ja valkoista kantamattoman punaisen pennun pentuajan maskia. Se oli alkanut tässä vaiheessa jo haalistua. Em-maski säilyy aikuisiälle.
Ettei tämäkään geeniasia olisi liian selkeä, niin olen nähnyt melko modernin värikuvan hokkaidonkoirasta, joka on seesami mustalla kuonolla. Samoin Embarkin nykyisissä kishunkoirissa näkyy aikuisia (?) koiria, joiden E-lokuksesta ei ole löydetty maskialleelia mutta silti niillä on musta kuono. Joten vastaus kysymykseen on joka tapauksessa kyllä voi. E-lokus ja A-lokus on muuten niitä, joista löydetään koko ajan uusia geenimuotoja.
3. Voiko brindleraidoittuneen koiran pohjavärinä olla seesami?
VOI : D Kyse on taas kahdesta itsenäisestä lokuksesta, seesamit tulee A-lokuksesta ja brindle K-lokuksesta (tai niin uskotaan...) Kuvittele kumpi tahansa seesamityyppi ja iske päälle musta tiikeriraidoitus. Raitaefektin näkee lähinnä punaruskeilla alueilla naamassa ja etujaloissa. Nykyisillä japanilaisroduilla sekä seesamia että brindleä esiintyy hokkaidonkoiralla, joten niillä brindleseesami on yhä mahdollinen. Haluaisin nähdä sellaisen.
4. Onko olemassa black-and-tania vastaavaa väritystä sesame-and-tan, jossa mustat osat ovat seesamia?
Periaatteessa... on. Sekä seesami(t) että bläkkäri asuvat samassa A-lokuksessa. Mustaseesamin nimenomaan tunnistaa siitä, että seesamisävytys esiintyy samoilla alueilla kuin bläkkärin musta. Ongelmaksi mielestäni nousee se tan-merkkien hahmottaminen, koska kontrastiero on paljon pienempi. Kysymyksestä 10++++.
5. Onko olemassa täysmustia koiria kokonaan ilman punaista? Entä black-and-tan-koiria niin heikoilla tan-merkeillä, että ne näyttävät mustilta?
On ja on. Japanilaisroduissa se aiemmin mainittu A-lokuksen resessiivinen musta. Urajirovaatimus hävitti täysmustan näyttelykasvatuksesta. K-lokuksen dominanttimustaa en usko japanilaisroduissa esiintyvän tuon dominantin takia. Tosi heikkoja tan-merkkejä voi selittää kaksikin asiaa: resessiivisen mustan kantaminen tai bläkkäribrindle, jossa mustat raidat peittävät tan-merkit. Bläkkäribrindlet on mahdollisia kainkoiralle ja hokkaidonkoiralle.
6. Voiko kirsu olla vaaleanpunainen muilla kuin valkoisilla koirilla?
Tekninen vastaus vai japanilaisrotuvastaus. Japanilaisten värivalikoimassa punaisella, seesameilla, bläkkärillä tai resessiivisellä mustalla ei mun mielestä voi olla geneettistä pinkkiä nenää. Värivirheistä japanilaisrotujen pintoväritys (S-lokus) ei näytä riittävän nenän pinkittämiseen vaikka kuono olisi karvanvärin puolesta albiinovalkoinen. Merleväritys voisi tehdä sen, mutta sitähän ei japanilaisroduissa pitänyt esiintyä. Samoin E-lokuksen geenimuoto domino lisää pinkkiä nenään ns. perhoskirsuksi. Sitäkään ei pitäisi esiintyä japanilaisroduissa, mutta kysymys kuuluu, miten perhoskirsut on perhoskirsun nimellä osattu kieltää japanilaiskoirien ensimmäisessä rotumääritelmässä 1930-luvulla.
Vastakysymys: mikä on ollut valkean ja vaaleanpunaisen ero?
Postaan saman käppyrän kolmannen kerran putkeen, mutta tuo valkean (shiro) ja vaaleanpunaisen (usuaka) ero pitää selvittää. Kummallakin voi olla pinkki tai musta kirsu. Shibat on ollu vaaleanpunaisia eikä valkosia. Muutenhan tässä ei olisi mitään epäselvää ja vaaleanpunainen olisi vain punertavampi e/e-valkoinen kuten kultaistennoutajien koko värikirjo perustuu e/e-värin syvyyden vaihteluun...
...mutta historiakuvissa näkyy näitä valkoseksi tulkittavia koiria, joiden väriksi on merkitty usuaka eli vaaleanpunainen. Niiden isä voi olla shibojen kantakoira Naka tai joku muu alkuaikojen iso matadori. Jos polveutumiset on totta ja väri todella e/e, niin Nakan olisi pitänyt olla valkoisen kantaja ja levittää se heti sodan jälkeen koko rotuun. En usko! Kuitenkin e/e-valkoisuuteen viittaa myös pinkki kuono (taulukossa katkoviiva). Ja kai nyt vaaleimmankin punaisen shiban erottaa tummimmasta e/e-valkoisesta? No, ainakin shibahistoria pysyy kiinnostavana niin kauan kuin mysteerejä riittää.
Tänä viikonloppuna NIPPO:n keräämiä tilastoja kaikista japanilaisroduista. Vuosi on ollut 1976, joten näitä on kiinnostavaa vertailla nykytilanteeseen vaikka Suomessa.
Valokuvakirjasta löytyi harvinaisen selkeä punaseesamishikoku. Mulla on usein hankaluuksia erottaa shikokujen värit toisistaan mutta tällä on selvä piikki otsalla. Kuva (c) Japanilaiskoirien valokuvakirja 3.
Ovatko japanilaiskoirat suurentuneet?
Säkäkorkeuksia japanilaisittain mitattuna. Taulukkoa luetaan siten, että jokainen pylväs kertoo montako koiraa on tässä otannassa ollut alarivillä näkyvän senttimetrilukeman korkuinen. Shiboilla "tavalliset" shinshushibat on pilkullisia pylväitä, ja niitä on jostain syystä mukana paljon vähemmän kuin saninshiboja (miksi mä joudun toistuvasti tilanteisiin, joissa alan epäillä vanhan materiaalin kuvatekstejä...) Suurin osa urosshiboista on ollut 40 cm tai alle, ja nartut vielä pienempiä. Ei ole tietoa, onko mittaustulokset ns. virallisia vai omistajien itse ottamia. Suomessa shiboja mittailtiin jalostustarkastuksessa pari vuotta sitten. Pieni otos, mutta jos oikein katoin, niin kaksi urosta (alhaalla siniset) oli silloin sen 40 cm tai alle ja loput isompia. Nartuissa keskikoko näyttää myös vähän kasvaneen, hajonta on ollut pienempää ja noita 30-35 cm minishiboja ei osunut mukaan yhtään.
Shibojen hampaat on palanneet suuhun!
Samassa taulukossa neljää eri ominaisuutta. Valkonen tarkottaa että ei ole kielipilkkuja, ei ole kannuksia, ei ole puuttuvia hampaita, ja häntä on kippura. Pilkullinen meinaa, että kyllä on kyseinen ominaisuus, ja häntä on sirppi tai sapeli. Kannusten käännöksestä en ole varma, mutta en keksi mitä muuta "suden tassu" voi tarkottaa. Shibojen hampaisto kiinnitti heti huomion. Puolella shiboista ei varmaankaan ole nykyään hammaspuutoksia? NIPPO:han syynää hyvin tarkkaan hampaat näyttelyissään. Ehkä asiat kytkeytyvät yhteen. Onko nykyisillä kishuilla kannuksia kuten tuolloin on ollut? Haluan jonkun vahvistuksen, että 2. sarakkeessa on todella kyse kannuksista. Ellei niistäkin ole haluttu eroon. Edit: Taulukon kannukset hyvin todennäköisesti viittaavat takajalkojen kannuksiin, joita ei kaikilla koirilla ole.
Kishunkoira havainnollistaa takajalan 狼爪 :ia eli kannusta. Kuva (c) Japanilaiskoiran valokuvakirja 3
Shibojen 70-luvun pentueluvut samat kuin nykyisin
Pentuelukutaulukoita luetaan siten, että palkin korkeus kertoo, monessako pentueessa on ollut alhaalla näkyvä määrä pentuja. Sitä en tiiä, onko tuohon aikaan karsittu miten rankalla kädellä kosmeettisesti huonoja pentuja ja puuttuuko ne lukemista. Shibojen tavallisin pentueluku on ollut 50 vuotta sitten 3 (kuten nykyään Suomessa, tai ainakin keskiarvoksi tulee 3,1) ja isoin raportoitu pentue on ollut 6 (kuten nykyään Suomessa rekatuissa pennuissa). "Joskus ennen" 1940/1950-luvulla japanilaiset shibapentueet on kuulema olleet usein 7-8 pentua, mutta ainakaan ne ei ole tästä 70-luvun tilanteesta enää pienentyneet eikä yhden pennun pentueiden yleisyys hirveästi noussut. Akitat on tässä taulukossa kahtena ryhmänä, joista valkoinen on mielestäni the japanilainen akita ja pilkullinen jokin muu. Olisiko liittynyt orastavaan rotujakoon.
Harvinainen väri shikokussa
Laitan väritaulukon uudestaan, koska shikokujen mustalle värille saattoi löytyä lukijavihjeestä selitys. Täysmustista metsästysshikokuista on olemassa kuvia japanilaisissa blogeissa, siis että niitä on edelleen olemassa. Todennäköisin värigenetiikka niille on A-lokuksen pahnanpohjimmainen resessiivinen musta, jonka jopa bläkkäri peittää alleen. Vanhimmissa valokuvissa näkee usein mustavalkoisia japanilaiskoiria, jotka on voineet olla samoja resessiivisiä mustia pintovärityksillä. Sanoisin nyt, että sekä valkeat että vaaleanpunaiset on samoja e/e-valkoisia erilaisella punertavalla värisävyllä. Katkoviiva valkoisessa merkkaa nenän värin vaihtumista pinkistä mustaan. Nenäasia on askarruttanut aikoinaan kovasti, koska taulukoiden yhteydestä löytyi tällainen:
Ihan kuin blogin mysteerilistat! : D Mä niin palaan näihin myöhemmin! Ehkä värigenetiikka on 50 vuodessa tarjonnut ratkaisun muutamiin kohtiin. Onko olemassa koiraa, jonka pohjaväri on seesami ja sillä on brindleraidat on tarkalleen sama mitä kysyin hokkaidonkoiran värigenetiikkajutun yhteydessä kolme kuukautta sitten, mutta seesamia tan-merkeillä en edes osannut visioida.
Edit: Taulukot on peräisin NIPPO:n vuosikirjoista, ja aprillipäivä ei vaikuta blogijuttuun.
Viikonlopun väripostauksessa seesamishiboja. Seesamit on monella tavalla mielenkiintoisia. Nykyshiboilla on kaksi erilaista väritystä, joita molempia kutsutaan seesamiksi. Yhteistä niille on "päässä asti mustaa punaruskean päällä" -värisävy. Mustan kuvioinnin rajat ja voimakkuus on eri. Värin aiheuttava geenimuoto on eri. Värin kehittyminen pentuiässä on eri. Jako seesamiin, punaseesamiin ja mustaseesamiin näyttää mielivaltaiselta myös NIPPO:n omassa materiaalissa. Selvin ja yksinkertaisin tapa erottaa seesamityypit olisi mielestäni tämä:
Punaseesami. Tunnusomaista on piikki otsalla ja se, että musta sävytys ei jatku alas etujalkoja. Värin aiheuttaa A-lokuksen geenimuoto varjostunut keltainen (ASIP-SY). Kuva (c) Japanilaiskoirien valokuvakokoelma 4.Mustaseesami. Tunnusomaista on bläkkärishiban mustia alueita seuraava musta sävytys myös kuonolla ja etujaloissa, riippumatta sävytyksen tummuusasteesta. Aiheuttaja A-lokuksen geenimuoto agouti (ASIP-AG). Kuva (c) Tiina H.Ei seesami vaan punainen. Tunnusomaista on se, että pää on punainen vaikka niskassa ja selässä olisi mustaa. Kutsutaan myös nimellä sashige/likainen punainen. Aiheuttaja A-lokuksen geenimuoto dominanttikeltainen (ASIP-DY) + jokin muu geenijuttu, jota ei vielä tunneta. Kuva (c) Japanilaiskoirien valokuvakokoelma 4.Seesamikasvi on japaniksi goma. Kuva (c) Miansari66.
Luulen, että japanilaiset näkevät värityksissä mustaseesaminsiemeniä. Länsimaisten rotujen samoissa väreissä on nähty varjostumista ja riistaa. Piti vielä tarkistaa, mitä Ali Baba sanoo ovella japaniksi, ja kyllä se on sielläkin Hirage goma! Seesami koirien yhteydessä kirjoitetaan joko katakanoilla ゴマ tai kanjeilla 胡麻.
Seesamishiboja näkee shibahistoriassa niin harvoin, että niitä on helppo kerätä alusta asti. Tai olisi, jos mustavalkokuvista saisi jotain tolkkua.
Pieni japanilaiskoira (shiba) sotaa edeltävältä ajalta. Väritys on mielestäni mustaseesami. Tako. Kaikkien aikojen ensimmäisen NIPPO-näyttelyn (1932) ainoa palkittu japanilaiskoira kokoluokassa pienet. Takon väriksi on merkitty akagoma eli punaseesami kohdassa E. Kuvasta ei uskalla sanoa mitään. Oon hyvin skeptinen sen suhteen, onko kaikki alkuaikojen punaseesamit olleet oikeasti niitä vai pelkkiä sashigeja. Ishin molemmat vanhemmat on merkitty punaseesameiksi, jolloin Ishin värinen punainen pentu olisi niille mahdoton. Entä miksi NIPPO luopui näin hienosta ja selkeästä tietosysteemistä ekojen näyttelyjen jälkeen? Yuwa. Koira, joka toi shibat maailmankartalle 1930-luvulla. Englanninkielisessä tekstissä (by NIPPO!) väri on browninsh grey. Toisessa lähteessä taas japaniksi punaseesami. Mun mielestä Yuwan väritys paremmassa kuvassa on mustaseesami.Päätin, että tässä on kuvatekstissä virhe, ja koira ei ole Yuwa eikä edes uros. Jolloin vaihtoehdoksi jää seesaminarttu Yuri, saman ENPEEKAA-kennelin kuuluisa koira 1930-luvulla. Mitä seesamilajia se edustaa? Punaseesamiin viittaa piikkikuvio otsalla ja etujalat, joissa mustaa väriä ei näy. Mutta mikä on tuo musta satula? Mulle tulee mieleen nykyisten kishujen erikoiset seesamit. Punapääbläkkäriksi (creeping tan) mustaa ei mielestäni ole riittävästi.Sota-ajan jälkeen ensimmäinen NIPPO:n vuosikirjoihin taltioitunut mustaseesamishiba on ollut Mari 1950-luvun lopussa. Kaksikin kertaa, ja tässä näkee, miten paljon valotus vaikuttaa mustavalkokuvissa saman koiran värisävyyn. Mari on Benimarun tytär, joten mustaseesamin geeni on tullut emolta, jonka nimi on 静香 (Shizuka?). Sanallisessa arvostelussa mainitaan "turkki harvinainen seesamikarva."Matsumime (?), 1965. Valkoista kantava punaseesami vai ei? Arvostelussa mainitaan vaan miten naaman valkoinen häiritsee arvokkuutta, mutta voisiko naamasta vaalentunut punainen shiba näyttää mustavalkokuvassa tältä? Selkeä mustaseesami Marinishiki (?) vuonna 1966. Emon nimi on Marimidori. Molemmat Marit on kirjoitettu samoilla Mari-kanjeilla kuin edellinen mustaseesami Mari, joten olisivatko olleet samaa narttulinjaa. Selkeä mustaseesami Fujihime (?) vuonna 1974. Sanallisissa kommenteissa mainitaan, että "jokaisen osan värisävy on täydellinen".Selkeä mustaseesami Machihime (?) vuonna 1974. Kommenteissa sanotaan, että "sitä peittää laadukas seesamikarva täydellisellä värisävyllä."
Vuosikirjojen seesamishibat oli siinä 1928-1978. Asiat ei toki saa olla tylsän helppoja, mutta ehkä NIPPO ois voinut merkitä koirien tietoihin myös niiden värin?
Missä vaiheessa seesamigeenit on palautuneet shiboihin sodan jälkeen? Siinä sisäsiittoisessa Naka-poppoossa ei ole voinut olla, en kerta kaikkiaan usko. Punaisia ja mustia on näkynyt, ja molemmat seesamit dominoi mustaa, joten kai ne edes joskus olisi tulleet esiin säilyneissä valokuvissa. Mustaseesami lienee palautunu moneen kertaan shikokulta mutta missä koirissa punaseesamin geeni seikkaili sota-aikojen ja penikkataudin läpi? Olisin odottanut näkeväni enemmän niitä kuin mustaseesameja, mutta ehkä ne voi jäädä huomaamatta mustavalkokuvissa. Löysin kyllä muutamia epäilyttäviä yksilöitä.
Sattumaa vai jokin merkitys sillä, että nämä oli kaikki narttuja?
Mielenkiintoinen väritaulukko eri japanilaisroduista 1970-luvulla. Valkeat on jaettu vielä kahtia punaisiin ja mustiin neniin. En edelleenkään osaa sanoa, onko sekä valkeat että vaaleanpunaiset olleet e/e-valkoisia. Mustanruskea on varmaan nykyinen bläkkäri ja musta ties mitä vain shikokuissa esiintynyttä (bläkkäri, jolla huonot tan-merkit?) Samalla aukeamalla näyttää olevan muitakin kiinnostavia tilastoja mm. eri rotujen pentueluvuista. Laittelen näitä myöhemmin blogiin vertailtavaksi nykypäivään.
Tällä kertaa pari puuttuvaa Koiramme-vuosikertaa 1980-90-lukujen taitteesta. Neljä ensimmäistä tuontishibaa rekattiin vuonna 1988, japanilaistyyppisiä akitoja ei ollut kai vielä missään, ja keskikokoisista japanilaisroduista ei kukaan varmaan ollut kuullutkaan. Paitsi sitten oli, kun 1987 Koiramme-lehdessä nähtiin ainun rotuesittely. Vanhoissa koirakirjoissa ainut on toisinaan mainittu, mutta tässä on hyvin voinut olla ensimmäinen kuva. Hauskaa, että tuossa kerrotaan, miten ainua on pitkään kutsuttu Hokkaidon-koiraksi, kunnes nimi muutettiin ainuksi. Jossain vaiheessa se muuttui hokkaidoksi ja siitä taas takaisin hokkaidonkoiraksi.
Kaikki kuvat ja lehtileikkeiden palat (c) Koiramme.
Alan artikkelin luettuani ymmärtää, miksi juuri ainu/hokkaido jäi itellenikin lapsuudesta mieleen. Sen mielikuvaan liittyi suomalaisiin vetoavaa romantiikkaa.Ainu ja pentu on olleet keskiaukeaman keräilykuvassa. Go Koiramme! Eikös tämä ole akita? Rotua tai nimeä ei mainita, mutta jutun aiheena on yhden miehen koirat. Voisin kuvitella, että japanilaismallinen akita pintovärityksellä on voinut olla tällainen.
Shibojen osalta löytyi pari uutta Fukia. Se on ollut Messarissa lähes aina ROP ja päätynyt rotujen studiokatalogiin. Ryhmä- ja BIS-sijoitusten perusteella sanoisin, että Fuki on ollut kaikkien aikojen menestynein suomalainen näyttelyshiba, yhtenä vuonna jo vuoden näyttelykoirakisatilaston kakkosena pystykorvissa. RYP:it ja BIS:it ei vaan ole näkyvillä sen KoiraNetin sivulla. Se oli myös Suomen ensimmäisen shibapentueen emo. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sen nimi, joka näkyy välillä muodossa Take Tora Mi-gou Dairy Farm, eli sillä on ollut myös se japanilaiskoirien Go.
Ei ihan japanilaiskoira, mutta kaksi juttua. Ilahduin kuvasta, koska olen halunnut nähdä Marisven Hi-Sunin. Mun näyttelyjapsin näkönen uros oli aikoinaan linjattu tähän urokseen vaikka tuohon maailmanaikaan on melkein ollut hankalampaa löytää japsia, jonka sukupuussa se EI olisi. Lisäksi tuo Marisven-kennel, joka on typotettu kuvatekstissä, varmaankin omisti varhaisen shibatuonnin Holker Takakun ja kasvatti sillä yhden shibapentueen. Holker Takaku on se 1. sukupolven mysteerituonti, joka tullaan menettämään historiaan, koska kukaan ei tunnu muistavan siitä enää nytkään mitään.
Muuten 35 vuoden takaiset Koiramme-lehdet on ihan huippua luettavaa sisällöltään! Puheenaiheina on sillon ollu näyttelyt uutena massaharrastuksena (tosin nykyään kukaan ei varmaan enää kiukkua yleisönosastolla jos ei saakaan koiralleen 1. palkintoa?), PEVISA-ohjelmat jotka on olleet yhtä lonkkakirjainta (ja niitä on kritisoitu jo silloin), rabies, karanteenit ja penikkatautiepidemiat (näiden vaikutusta en osaa edes ajatella), häntien typistäminen (jota kohtaan koirankasvattajien reaktio on ollut "Lopetan perkele kasvattamisen!" : D ), asiantuntijalausunnot siitä, että monet rodut on jo tuolloin olleet geneettisessä umpikujassa (luulin ite tätä tuoreemmaksi havainnoksi) sekä lisääntyneet allergiat (mutta ei vielä koirien vaan ihmisten koira-allergiat). Ainoa mitä ei vielä näy on termi "brakyrotu".
"Emme tiedä, mutta analyysimme mukaan piposi koostuu melko joustavista säikeistä."
Edellisen postauksen matador-maininnasta heräsi taas kerran ajatus, että olisi hauska nähdä modernin shiba-rodun sukupuu sodanjälkeisistä kantakoirista asti. Periaatteessa tämä on jo nyt mahdollista Shibapedigree.comin tietokannassa, mutta sukupuuhun ei siellä saa värimerkintöjä kertautuvista koirista tai sisäsiitosprosenteista. Netistä löytyi koirien sukupuiden laatimiseen erillinen ohjelma, joka sisältää nämä ominaisuudet. Siispä keräilemään kantashiboja. Kaikki kunnia Shibapedigreehen rotuhistoriaa lisänneille harrastajille. Nimien romanjisointien arvailussa ja etenkin narttujen etsimisessä olisi mulla mennyt ikä ja terveys, joten hyödynsin tietokannan sukupuuta. Kriittiset jutut alta pois:
Tiedot sukupuussa ei välttämättä ole oikein.
Polveutumisketjut virallisissa rekkareissa ei välttämättä ole oikein.
Jos sukupuutietoja puuttuu, ilmestyy ns. valekantakoiria.
Sisäsiitosprosentit on todennäköisyyksiä. Käytännössä ne voi olla enemmän tai vähemmän.
Benimaru saa luvan alottaa. Koirat on nyt värikoodattu, joten muulla ei ole merkitystä kuin sillä, miten monesti tietyn värinen laatikko toistuu. Vaaleansininen pari on the ultimaattiset kantakoirat Ishi ja Koro, joita etemmäksi shibojen tunnettu sukupuu ei ulotu.
Benimaru on isä x tytär -parituksesta. Sen sisäsiitosprosentti on ollut hulppeat 33%, ja jos tämä jo järkyttää, niin lue ihmeessä eteenpäin : D Näitä isänsä konsentroituneita geenejä se sitten on itse levittänyt omille jälkeläisilleen. Mutta! Benimarun pelastaa tuo valkoinen haara eli sen emonemo Pochi, joka oli erillinen kantanarttu. Se ei toivon mukaan ollut mitään sukua tuolle värilliselle sakille. Nykyshiban kantauros Naka Go on tumma violetti/punainen piste.
Käydään läpi ne neljä klassista "verilinjaurosta", joista voi lukea Nobuo Atsumin nettisivulla.
Gen-linjan, sen kuulema edelleen relevantin ison linjan, kantauros Hakuba No Gen Go Roukakusou. Sisäsiitosprosentti 41%. Sukupuuohjelmassa ei voi valita huomiovärejä, jotka ei näköjään edes pysy vakioina, joten merkkasin punasella Naka Gon sekä ne 8. sukupolven koirat, joiden takaa se vielä olisi tulossa. Alareunassa näkyy muutamia valekantakoiria, koska mun mielestä sou-loppuset kennelnimelliset shibat ei koskaan ole niitä vuoristosta löytyneitä maatiaisia.
Sitten Tenkou-linjan kantauros Tenkou Go Jounensou. Sisäsiitosprosentti vain 16%, mistä on kiittäminen kahta "uutta" kantanarttua Mari Go ja Komahime Go, jotka vaikutti sen mustavalkoisen Korotaman kautta. Nakat + pari koiraa, joiden takaa se olisi vielä tulossa taas punamerkeillä.
Tenkoun isä Senkou on ollu jo kohtalaisen rankasti linjattu jopa ajankohtaan nähden. Sen sisäsiitosprosentiksi tulee 47%. Blogijutusta puuttuu geenitutoriaali, mutta tässähän näkyy erittäin hyvin se, että sisäsiittoisuus ei periydy. Senkou on joka tapauksessa antanut vain geenipariensa toiset puolet Tenkoulle, joten sillä ei ole Tenkoun kannalta väliä, onko ne Senkoun omat geeniparit keskenään samanlaisia. Tenkou on saanut emoltaan geenipariensa toiset puolet, ja niissä on ollut jotain muutakin kuin nakageenejä.
Ichisuke-linjan Ichisuke Go Inoguchi. Woohoo, uutta verta nakageenien sekaan! Ichisuken yhteydessä mainitaan aina Korotama (jonka uniikkius perustui sen emoon ja mummoon), mutta isänkin puolella näkyy tuollaisia kennelnimettömiä erikoisia nimiä, jotka tulkitsen kantakoiriksi. Nakat merkitty punaisella, uudet kantakoirat sinisellä. Ichisuken sisäsiittoisuus vain 5%, ja se näyttää olevan todellista eikä vain polveutumistietojen puuttumista.
Sitten vielä Matsumaru-linjan Matsumaru Go Shinshuu Nakajima. Sisäsiitos% silläkin vain 8% (mikä muuten on silti enemmän kuin nykyisin suositeltu maksimi serkusparituksen 6,25%, mutta kuulostaa edellisten jäliltä vähäiseltä), mutta sanoisin, että tässä vaikuttaa myös puutteellinen sukupuu. Isoisovanhempien sukuhaaroja loppuu kennelnimellisiin koiriin. Nakat punaisella.
Mitä merkitystä ikivanhoilla sukupuilla on vuonna 2023?
Taikasana on geenipooli. Geeniallas. Siellä uiskentelee shiba-rodun geenivalikoima, ja niistä geeneistä tänäkin vuonna syntyvät pikkushibat rakentuvat. Geenivalikoima on peräisin näiltä kantakoirilta, koska shibat on käsittääkseni olleet jo hyvän aikaa suljetun kantakirjan rotu. "Uutta verta"* ei tule ilman roturisteytystä, mutaatioiden varaan ei voi koiranjalostuksen aikaskaalassa kovin paljon laskea ainakaan hyvässä mielessä, ja jäljelläolevaa verta katoaa koko ajan. Klassiset kantaurokset oli tarkastelussa, koska ne ja niiden jälkeläiset on lisääntyneet enemmän kuin muut. Sillon niissä olleet geenit ja samalla geenivirheet on levinneet laajalle rotuun, ja syrjäyttäneet muita rodussa alkujaan olleita geenejä (ja toivon mukaan myös joitain geenivirheitä!). Ja vaikka unohdettaisiin geenivirheet, niin ainakin immuunijärjestelmän geeneihin ois hyvä olla tarjolla erilaiset geenit isältä ja emältä. Oli sen takia ihan siistiä nähdä, miten paljon tai vähän monimuotoisia ne kantaurokset ite on ehkä olleet. Korjaus: miten homotsygoottisia tai heterotsygoottisia ne ehkä on olleet. Yksittäinen koira ei tarkalleen ottaen voi olla kovin monimuotoinen, koska vastingeenejä mahtuu yhteen koiraan vain max 2 erilaista. Jäin myös miettimään resessiivisiä haittageenejä sisäsiittoisissa matadoreissa ja linjauskohteissa. Onko niillä sittenkin voinut olla enemmän merkitystä kuin yleensä, ajalla, jolloin koirat varmaankin olivat ns. tutkimatta terveitä ja lisääntyivät nuorina? Jos matadoruros on itse homotsygoottinen, niin silloin sen jälkeläiset ovat keskenään heti samanlaisempia kuin sisarukset yleensä.
*Paljon puhuttu "uusi veri" on ilmaisu ajalta ennen kuin tiedettiin mikä on geeni tai geenivirhe. Käytännössä uusi veri tarkottaa 1) ehjiä geenejä peittämään rotuun kasaantuneiden rikkinäisten geenien ilmeneminen ja 2) erilaisia geenejä etenkin rodun immuunijärjestelmän geenivalikoimaan, niin että pentu voi saada isältä ja emältä erilaiset geenit sinne. Genetiikkahifistelijät voivat korvata sanan geeni sanalla geenimuoto tai alleeli.
Oikeastaan suunnittelin jotain Mythbusters!-sarjaa shiboista, joihin helposti liitetään semmosia hienoja sanoja kuin "alkukantaisuus" tai "vähän jalostettu". No joo, ei ole vielä jalostettu kuonoja lyttyyn, mutta muistan miten ite vähän petyin kun mulle valkeni tuo sisäsiittoisuus ulkomuotojalostuksen nimissä ja miten vähistä kantakoirista tämä(kin) rotu on luotu.
Ja ihan ensimmäinen suuruudenhullu suunnitelma oli rakentaa Tiikerin tai Entsyymin koko sukupuu ja laskea niiden todelliset sisäsiitosprosentit : D Benimarun viisi sukupolvea esivanhempia alkoi aika äkkiä kuulostaa paremmalta idealta. Katsotaan miten lähelle nykyaikaa on järkeä edetä kakkososassa.
Koronaka vaikutti jomonshibojen lisäksi normishibojen kehitykseen. Sukupuun perusteella tässä on sen tytär 宝子号 (Takako Go?), syntymävuosi 1969.
Pikkubläkkäri
三重の黒潮 (Mie No Kuroshio?) on hirmuisen urheasti kirjan ainoana pikkuisena isojen koirien joukossa. Syntymävuosi 1972. Tarina ei kerro, tuliko Kuroshiosta isona jotain suurta.
Bläkkärikaksoisolento
大瀬二号 (Ooseni Go?) voisi minusta olla Tiikerin japanilaisen bläkkäriemon pentueveli. Syntymävuosi 1971.
Bläkkäriuroksen urajiro
名高市鉄 (Meisei Ichitetsu?) esittelee hyvin 70-luvun bläkkärin urajiroa. Ensin leukalappu, sitten siivet ja alimpana rusetti. Ensimmäisten vuosikymmenien bläkkärit oli tosi tummia. Valkoisen geenin yleistyminen kehitti bläkkärien urajiroa, mutta aikuisen shiban urajiro voi näyttää tältä ilman valkoistakin. Syntymävuosi 1970.
"Se tietty" ilme bläkkärillä
Tällä kertaa bläkkärien "geishailmettä" edustaa 名峰黒频子号 (Meiho Kurofuko Go?). Syntymävuosi 1964. Mä en ole analysoinut, mistä toi ilme oikein tulee, mutta se on erittäin tunnistettava vielä nykyäänkin. Ainakin silmien pitää olla sitä varten erittäin kolmiot, ja musta ehkä hivenen jo haalistunut iän myötä?
Rento bläkkäri
Tykkään tästä valokuvakokoelmasta, koska kuvissa on vähän vaihtelua. 錦竜号 (Kinryuu Go) näyttää tyytyväiseltä. Ja siltä, että se on menossa kohti SHIBAHO-shibojen linjaa. Siltä sen sukutaulukin näyttää. Kinryuun syntymävuosi on 1970.
Bonus: valokuvakirjan ensimmäinen shiba
吾妻姫 (Azumihime?), syntynyt 1969. Onko sillä jotenkin... egyptiläinen ilme? Silleen vähän... jomonshibamainen? En ollu aiemmin nähnyt, että Benimaru olisi periyttänyt itsensä näin selkeästi narttuun. Ylipäänsä 70-luvun shibojen sukutaulut on niin täynnä Benimarua että hirvittää. Fanitan sitä kyllä edelleen, koska se sai mut kiinnostumaan shibojen historiasta, mutta on se myös ollut isoimpia Nakan jälkeisiä pullonkaulamatadoreja ellei isoin. Kirjoitin jälkiviisaana ensin "pahin".
Tämä blogimerkintä on omistettu hokkaidonkoirien kantaurokselle nimeltä Aku Go (阿久号). Aku teki benimarut ja alkoi tulla vastaan vähän joka yhteydessä. Kaiken huipuksi siitä on olemassa YouTubessa metsästysaiheinen lyhytelokuva. Ja nyt puhutaan 1920-luvulla syntyneestä koirasta.
Aku Go. On ollut liian aikaista kennelnimille tai rekkarinumeroille. Nimi suluissa (Oyamada?) viittaa luultavasti omistajaan. NIPPO käyttää tätä samaa kuvaa nettisivuillaan hokkaidonkoirien esittelyssä.Japanilaiskoirien valokuvakirjassa 日本犬名犬写真集 Akun isäksi on merkitty Aka ja emäksi Shiro (ja hokkaidojen omistajat on selvästi olleet ihan yhtä omaperäisiä koirien nimeämisessä kuin shibojen omistajat!)Yksi mun suosikkikuvia japanilaiskoirien historiasta. Kattokaa tuota suun seutua. Näen saman ilmeen hokkaidouroksilla vielä nykyään. Kuva Vanhasta japanilaiskoiran valokuva-albumista. Kuvatekstissä mainitaan jonkun miehen reaktio Akun näkemiseen: koira ilmensi sellaista voimaa, että mies otti yllättyneenä askeleen taaksepäin. Palasin tsekkaamaan tän kuvan heti kun luin Akusta muussa yhteydessä, ja Akuhan se oli.
Akusta sanottua
"Hokkaido Inu -suku on karkeasti jaettu Chitose/Aku-, Chitose/Tatsuyuki-, Iwamizawa- ja Biratori-linjoihin, ja heidän vertaan pidetään neljänä päälinjana. Heistä Chitose-Aku-kanta muodosti siirtokunnan Rankoshi Chitosi Cityssä, ja sitä käytetään usein karhunmetsästykseen.
Sen ominaisuuksia ovat hyvin avautuneet [???], pienet, tiukat korvat, hyvin muotoillut silmät, tiukka ilme ja terävät aistit sekä kevyet liikkeet erittäin kuivat ja vahvan rungon ansiosta. Pinnalliset karvat ovat jäykkiä, mutta alemmat eivät välttämättä tiheitä.
Aku, tämän sukulinjan esi-isä, esiteltiin laajasti koiralehdissä ennen sotaa ja sen jälkeen harvinaisena karhunmetsästyskoirana. Sodan jälkeen herra Denpo löysi tämän Akun pennun Ryun, ja hänen jälkeläisensä Jiro-uros ja Pirika-narttu vapautettiin maailmaan ja lisääntyminen Aku-suvun alkaessa."
(Google Lens -käännös Japanilaiskoirien valokuvakirja 1:stä, suhtaudu varauksella etenkin nimiin.)
Sono kihaku, sono tsuradamashii!
NIPPO:n vuosikirjoista Akun kuvaa ei ole toistaiseksi löytynyt, mutta yksi kommentti kyllä. Kommentti on sikäli huomionarvoinen, että siinä käytetään huutomerkkejä.
Tässä yhteydessä haluaisin viitata herra Ichiro Hataan, koiran ystävään ja erinomaiseen koirien kirjoittajaan, joka kirjoitti muistoistaan ainukoirista seuraavasti: Showa-aikakauden 10. vuonna [1935] hän vieraili Chitosen kylässä Akun kanssa, joka tunnettiin tuolloin kuuluisana karhunmetsästyskoirana.
"Aku oli tuolloin vanha, 11-vuotias koira [...] Hän seisoi rauhallisesti soralla järven rannalla, seisoo liikkumattomasti kuin kivi, ei pienintäkään liikettä. Se henki! Ne kasvot! Sono kihaku, sono tsuradamashii!"
Alan uskoa, että olisin ite jo pyörtynyt, jos olisin tavannut Akun. Jos Aku oli 1935 11-vuotias, niin sen syntymävuosi on silloin ollut 1923 tai 1924. NIPPO:n sivuilla syntymävuosi on 1927, mutta en ole nähnyt tarkkaa syntymäaikaa missään muussa lähteessä. Näistä 1927 on kyllä realistisempi, jos Akun "lapsenlapsilla" voi olla syntymäaikana 1948, eli kolme sukupolvea venyisi silloinkin aikajanalla kahden vuosikymmenen yli.
Aku kantakoirana
Aku on selkeästi ollut Chitose-Aku-linjan kantauros. Chitose viittaa paikkaan. Pienen ja keskikokoisen japanilaiskoiran lukukirjasta löytyi käsin piirretty sukupuukaavio tämän linjan alusta. Osa nimistä on kirjotettu eri tavoin kuin valokuvakirjassa, mutta uskoisin, että samoista koirista on kyse.
Ryuu (tässä 龍, valokuvakirjassa 竜 ) on varmaankin se aiemmin mainittu Akun poika, jolla pitäisi olla jälkeläiset Jiro ja Pirika. Jiroja näyttää löytyvän kaksikin, mutta mikä näistä on oikeasti Pirika? Ainakin sillä pitäisi olla tärkeitä jälkeläisiä. Vai eikö sitä mainita, koska se oli vain narttu? En myöskään ole löytänyt Ryuusta mistään kuvaa vaikka koko Aku-linja kulkee sen läpi. Alla tarkemmin Jirosta, Pirikasta, Jirousta ja Shuusta. Jiro ja Pirika on kirjotettu katakanoilla, joten ne todella on Jiro ja Pirika. Jiroulla ja Shuulla voi olla oikeasti jokin muu lukutapa.
Jiro
Jiro (Ryuu x Aka), syntymäaika tuntematon. DOKENPO-rekkarissa koira nr. 540. Uros. Väriksi on merkitty "tuhka" eli se salaperäinen sudenharmaa, jota pohdittiin hokkaidonkoiran väripostauksessa???? 😮
Pirika
Pirika (Ryuu x 美光 ), syntynyt 1947. DOKENPO-rekkarissa koira nr. 20. Punainen narttu. "Sillä on tottelevainen persoonallisuus, kuiva ja jäykkä runko, hyvin kehittynyt etu- ja takaosa sekä kevyt liike, mutta takaraajojen vahvuus oli hieman puutteellinen, luultavasti vamman vuoksi. Tämän vuoksi voit nähdä arvokkuuden, ja hänellä oli tämän aikakauden naismaailman nr. 1 ansiot." (Google Lens)
Jirou 次郎
Jirou 次郎 (Ryuu x 第二狼 ), syntymäaika tuntematon, punainen uros, rekisteritietona "NKC 87". "Kirjoittaja näki tämän koiran ensimmäisen kerran vuonna 1954, kun hän oli 11-vuotias. Runko oli suuri, tiheä ja hyvin kehittynyt rinnan leveydestä kylkiluihin. Onko syynä hänen erityisen hyvin kehittynyt päänsä, pulleat posket ja ikä? Hänen korvansa olivat hieman vinot eteenpäin, mutta hänen terävät silmänsä antoivat vaikutelman vahvasta miehestä, jolla on vahva veteraanihistoria, ja hänen villi persoonallisuutensa oli täynnä Aku-linjan hyvyyttä. [Jalostuksessa Jiro jätti vain Shuun Pirikan kanssa, mutta koska Shuu oli keskeinen koira Aku-linjan kehityksessä (kts. sukupuu), pidetään Jiron vaikutusta merkittävänä.] (Google Lens)
Laitan tän oletettuun Jiro-nimeen perään u-kirjaimen, ettei mene heti sekaisin veljensä kanssa.
Shuu 秀
Shuu 秀 (Jirou x Pirika), syntymävuosi 1948, DOKENPO-rekkarin koira nr. 32. Musta eli bläkkäri uros. "Oikealla ruumiinrakenteella luuston tiheys on erittäin tiivis, hyvin kehittyneet eturaajat, voimakkaat takaraajat, tilava pää, paksu ja tiukka kuono sekä maskuliiniset kasvonpiirteet, voimakkaat takajalkojen askeleet ja jäykkä selkä. Hänen hyvä korvansa ja täyteläinen sisäinen henki heijastui hänen ulkonäöstään." (Google Lens)
Nyt tunnemme hokkaidonkoirien kantaisän Aku Gon. Ainakin kuvittelen näkeväni sen verenperintöä vielä nykyisissäkin hokkaidouroksissa. Hokkaidoilla ei ilmeisesti ole netissä alkuun asti ulottuvaa sukupuutietokantaa, mistä voisi katsoa kanjinimien lukutapoja, mutta jos joku osaa sanoa onko Jirou ja Shuu oikeasti Jirou ja Shuu, niin olisin kiitollinen tiedosta. Repeilin täällä yksinäni noiden väliotsikoiden takia, jotka alkoi kuulostaa Aku Ankan taskukirjojen nimiltä.
