Japanilaiskoiria tieteessä, taiteessa, historiassa ja vähän arkielämässäkin. Blogin tekstejä, etenkään Google Lens -tyyppisiä käännöksiä ja nopeasti vanhentuvia genetiikkajuttuja, ei tule käyttää ainoana lähteenä uusille popularisoinneille ilman alkuperäislähteitä ja ajantasaisimpia tutkimusjulkaisuja.
Tässä loppuosa viikonlopun roturisteytysjuttuun. Laitan listan havainnoista liittyen koirarodun geneettiseen pelastamiseen. Tylsä kahden kuvan tekstiseinä, sorry!
Norjalainen lunnikoira. Kuva (c) Karen Elise Dahlmo (CC BY-SA 3.0)
Nosta lukumäärä kriittisen rajan yläpuolelle.
Ensimmäinen askel on ollut se sama, mitä Dr. Saito teki sukupuuton partaalla olleille japanilaisroduille sata vuotta sitten. Koirat on kartoitettu ja laskettu (no nykyään tämä on itsestäänselvyys rekisteritietokantojen ansiosta) ja pyritty nostamaan lukumäärää siten, että mahdollisimman monet eri koirat on tehneet pentueita. Eli koiranpennut voi ajatella rodun geenien säilytyskoteloina. Pikkuviat tai näyttelytulokset ei ratkaise tässä vaiheessa. En tiedä, mikä se kriittinen yksilömäärä tarkalleen on.
Tiedosta, tutki, tee jotain.
Lunnikoirien terveyttä ja lisääntymiskykyä on haluttu parantaa sekä rodun että jokaisen uuden syntyvän pennun tasolla. Lunnikoirien todellista geneettistä vaihtelua (tai paremminkin samuutta) on tutkittu ja todettu, ettei geneettisinä pidettyjä ongelmia voida korjata jalostusvalinnoilla rodun sisällä koska - vain vähän kärjistettynä - kaikki maailman lunnikoirat on tässä vaiheessa geenien ja geenivirheiden osalta samoja.
Se vaikein osuus.
En ala edes arvailla, minkälaista promoamista ja paperityötä roturisteysprojektit vaativat vielä 2023 toteutuakseen ns. virallisesti. Suomessa Kennelliiton nykyinen kanta on roturisteytysmyönteinen, mutta onnea matkaan vaan sille, joka lähtee Japaniin ehdottamaan NIPPO:lle, että vois risteytellä uusia mikawankoirasekoituksia näistä teijän kansalliskoirista. Lunnikoirien tapauksessa aloite on tullut rodun kotimaasta.
Vastustuksessa toistuu aina seuraavat:
"LIIAN uusi veri toisesta rodusta on likaista ja sotkee rodun puhdasverisyyden."
"Menetetään rotuominaisuudet."
"Saadaan toiselta rodulta uusia geenivirheitä ja tauteja." Kaksi ekaa on helppo counteroida (vai pilaako shikokun veri muka aw-seesamit?) Kolmas on geenivirheiden osalta totta ja on otettava siksi huomioon.
Minkälainen valikoima geenejä adoptoidaan rotuun?
On valittu risteytyksessä käytettävät koirarodut. Lunnikoirilla ne on päättänyt rotujärjestö, ja perusteluina on huomioitu samanlainen pystykorvatyyppi, luonneominaisuudet, yhteinen historia eli paikallisuus ja oletettu geneettinen sukulaisuus lunnikoiraan (mutta ilman niitä lunnikoiran sairausgeenejä.) Kolme valittua rotua: buhund, pohjanpystykorva ja islanninlammaskoira. Huom. tässä vaiheessa ei tuijotettu geenitestejä vaan sitä mitä ne koirat nyt oikeasti olivat ja todennäköisesti periyttäisivät. Japanilaisroduilla jokainen kohta toteutuu… HMMM… voisiko olla, että toisilla japanilaisroduilla?
Risteytyjien poiminta.
Käytettäville koirille on mietitty terveysjuttujen osalta kriteerit, jotka niiden pitää läpäistä. Projektin sivustolla listataan ainakin tietyt terveystulokset (lonkat A/B, polvet 0, ei perinnöllisiä silmäsairauksia, yleisesti terve, hyväluonteinen), mutta voisin kuvitella, että on huomioitu myös koirien ikä, sukupuutiedot ja minkälaisia periyttäjiä ne omassa rodussaan on jo ollu. Roturisteytysprojekti lienee vihonviimeisin paikka jollekin dominoivalle de novo -sukusolumutaatiolle pompata esiin. Risteytyksistä syntyneille koirille on samat vaatimukset jatkokäyttöä varten.
Projektin lunnikoirille on ollut vaatimukset ei syndroomaa, polvet max 1, yleisesti terve ja hyväluonteinen.
Käytännön toteutusta lienee vaikeuttanut se, että risteytykset on tehty lunnikoiraa isompien rotujen kanssa, eli toisen rodun narttu on saanut lunnikoiraisän pentueen. Yhteistyöhalua löytyy varmana myös rodun ulkopuolelta helpommin, jos "lainataan rotuun" pelkkää urosta.
Aika toteuttaa roturisteytykset.
Sitten on toteutettu risteytyspentueet ja seurattu tarkkaan, minkälaisia eri risteytysten pentueista on tullut kasvaessaan. Risteytyskoiria (F1-sukupolvi) on takaisinristeytetty lunnikoiran kanssa, ja näitä koiria (F2-sukupolvi) jälleen lunnikoiran kanssa jne. Sitoutuneiden kotien etsiminen on pitänyt tehdä huolella. Itse asiassa en usko, että se on kovin vaikeaa, koska olet mukana jossain uudessa, tärkeässä ja ainutlaatuisessa pelastamassa koirarotua. Muistan että ainakin yhdellä tutkijoista on itellään F1- tai F2-sukupolven risteytyslunnikoira. Summaus projektin risteytyksistä. Luvut on pentuelukuja. Pisimmälle on ehtineet edetä buhundristeytykset.
Lunnikoira x buhund: 6, 2 ja 4 pentua (F1-buhundsukupolvi)
Lunnikoira x F1-buhundsukupolvi: 6, 2, 4, 2, 5, 5, 3, 5, 6 ja 4 pentua (F2-buhundsukupolvi)
Lunnikoira x F2-buhundsukupolvi: 5 ja 2 pentua (F3-buhundsukupolvi)
Lunnikoira x F3-buhundsukupolvi: 4 pentua (F4-buhundsukupolvi)
Lunnikoira x islanninlammaskoira: 2 ja 2 pentua (F1-islanninsukupolvi)
Lunnikoira x F1-islanninsukupolvi: 4 pentua (F2-islanninsukupolvi)
Lunnikoira x F2-islanninsukupolvi: 3 ja 2 pentua (F3-islanninsukupolvi)
Lunnikoira x pohjanpystykorva: 4 pentua (F1-pohjissukupolvi)
Pentueluvut, rotuominaisuudet, syndrooma?
Miten risteytyminen vaikutti näihin asioihin? Ainakin pentueluvut näyttävät lähteneen nousuun buhundristeytyksillä. F2-sukupolven (lunnikoira x (lunnikoira x buhund)) ulkomuotoa on kommentoitu seuraavasti: lunnikoiran spessuominaisuudet eli ylimääräiset varpaat, tiiviisti sulkeutuvat korvat ja nikamien joustavuus palasivat. Sen sijaan koossa, luuston vahvuudessa ja korvan muodossa on paljon vaihtelua. Kun buhundprojektin vanhimmat alkuperäiset risteytyskoirat (F1) on olleet 8-vuotiaita ja vanhimmat takaisinristeytyskoirat (F2) 5-vuotiaita, ei yhdelläkään vielä ollut havaittu syndroomaan viittaavaa oireilua.
Sama kuva kuin blogijutun ykkösosassa mutta nyt selityksillä, eli ylärivillä (a) lunnikoira ja (b) buhund. Alarivillä (c) niiden risteytyspentu (F1) ja (d) risteytyspennun ja lunnikoiran pentu (F2). Voisiko sanoa, että ulkomuoto palautui hetkessä. Myös ne varpaat. Kuva (c) Melis, C.; Pertoldi, C.; Ludington, W.B.; Beuchat, C.; Qvigstad, G.; Stronen, A.V. Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund. Genes2022, 13, 163. https://doi.org/10.3390/genes13010163 http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/
Geneettinen heterotsygotia oli F1:llä odotetusti suurempi kuin lunnikoiralla, ja yhtä odotetusti lähti laskuun heti ekan takaisinristeytyksen myötä (F2).
Kahdesta muusta risteytysrodusta en löytänyt vielä kommentteja. Lunnikoira x islanninlammaskoiran risteytysten pentueluvut näyttää oudon pieniltä (vain 2 pentua molemmissa pentueissa). Sattumaa, jokin muu luonnollinen selitys vai merkki siitä, ettei rodut ole jotenkin geneettisesti yhteensopivia? Villieläinpopulaatioissa on oikeasti olemassa ulkosiitostaantuman mahdollisuus, jos tietyt geenit on "tottuneet" toimimaan yhdessä eivätkä kestä erkanemista toisistaan.
Bonuksena geenitason roturisteytystutkimusta.
Projekti on aloitettu, mikä on tärkeintä. Sen jälkeen risteytysrotujen ja lunnikoiran geneettistä sukulaisuutta on tutkittu eri analyyseillä. Näistä kolmesta pohjanpystykorvan havaittiin olevan sekä rotuna monimuotoisin (niillä on avoin kantakirja) että etäisintä sukua lunnikoiralle. Buhundit ja islanninlammaskoirat oli rotuna vähemmän monimuotoisia, mutta risteytystarkoituksessa tällä ei katsota olevan niin merkitystä, koska risteytyksessä molempien rotujen sisäsiittoisuuden pitäisi purkautua. Risteytysrodut oli keskenään geneettisesti sen verran erilaisia, että kaikkien kolmen rodun käyttö on mielekästä. Samoin jokainen risteytysrotu tuo monimuotoisuutta eri alueisiin lunnikoiran genomissa. Laitoin bonuksena, koska geenitutkimus on aina kiva mutta ei mielestäni tuonut tässäkään mitään järisyttävää uutta tietoa (ja labran pyörittäminen maksaa maltaita). Hulluin havainto voisi olla, että valittu risteytysrotu on vaikka immuunijärjestelmän geenialueilta tasan samanlainen kuin kohderotu. Useampi kuin yksi rotu projektissa on ihan fiksu periaate.
Mitä jatkossa?
Buhundristeytykset nostivat pentuelukua ja lisäsivät geenitestissä heterotsygoottisuutta. Syndrooman estämisestä ei vielä uskalla sanoa, mutta toistaiseksi näyttää hyvältä. Ulkomuoto lähti palautumaan äkkiä kohti lunnikoiraa, mutta koossa ja korvissa oli vaihtelua enemmän kuin lunnikoirilla. Takaisinristeytyksissä geenit alkoivat taas "lunnikoiraistua" kuten odottaa saattaa, eli muutamat yksittäiset risteytykset ei pelasta rotua vaan pitää etsiä joku tasapaino, miten usein geenipooliin sitä uutta verta lisätään ja pitää se myös mukana.
Syndrooman osalta tilanne on vähän kaksipiippuinen. Toivoisi tietty, ettei sitä enää yhdellekään koiralle tulisi, mutta jos kuitenkin tulee, niin voidaan ehkä vihdoinkin vertailulla löytää se aiheuttava geeni sieltä ja kehittää geenitesti. Jos se todella olisi helppo yksigeeninen sairaus.
Jään seuraamaan projektin etenemistä mielenkiinnolla.
Mitä voit itse tehdä?
Keksin yhden jutun, miten kuka tahansa voi tukea roturisteytysprojekteja. Ryhtymällä projektipennun omistajaksi. Roturisteytykset kaatuvat alkuunsa, jos kukaan ei halua niitä ensimmäisten risteytyssukupolvien koiria :'( Lunnikoiraprojektissa projektipennut on käsittääkseni omistajiensa omia koiria, jotka he ovat ostaneet, mutta omistaja myös sitoutuu tiettyihin sääntöihin. Koiralle pitää tehdä tietyt terveystarkit ja käyttää se arvioitavana, koiraa ei saa käyttää jalostukseen omin päin, koiraa ei saa ilman terveyssyytä kastroida/sterkata ja sitä pitää voida käyttää projektissa (narttujen osalta ehkä leasing-tyyppisenä?) jalostuskoirana, jos se on sellaiseksi sopiva. Eli ei mitenkään kohtuuttomia vaatimuksia, etenkin jos kasvattajat tarvittaessa hoitavat nartun pentueen?
Uunintuore roturisteytyspentue! : D
Rupesin kirjaamaan lähteitä ja huomasin Norjan Lunnikoirakerhon FB-päivityksestä, että eilen on syntynyt uusi F2-pentue lunnikoira x islanninlammaskoira -risteytyslinjaan. Emo lunnikoira, isä lunnikoira x islanninlammaskoira. Neljä pulleaa pentua ja kaikki voivat hyvin. Onnea!
Lisäksi huomasin, että onhan Suomessakin meneillään ainakin yksi roturisteytysprojekti. Risteytyksistä syntyneet pennut rekataan heti rodun edustajiksi johonkin erityisrekisteriin, eli käytännössä risteytyspennun kanssa voi harrastaa ihan mitä tahansa "virallista" kuten tavallisenkin rotukoiran kanssa. Kyllä, myös koiranäyttelyjä.
Lähteitä ja luettavaa
www.lundehund.no (Norsk Lundehund Klubb)
Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund (Melis ym., 2022)
Viikonlopun genetiikka-aiheena roturisteytykset. Lunnikoira ei ole japanilainen alkuperäisrotu, mutta pääsee nyt blogiin, koska lunnikoiran roturisteytysprojektin etenemistä on kiinnostavaa seurata. Muistan, että akitoilla on ollut puhetta roturisteytyksestä Suomessa. Shibatkin voisivat kokeilla, auttaako muiden japanilaisrotujen veri vähentämään allergian yleisyyttä ja pieniä pentueita. Jos nämä on seurausta edellisistä pullonkaulauroksista, ja tällä hetkellä suurin osa uusista tuontishiboista rikastaa eteenpäin kolmen uroksen väritrion geenejä ja geenivirheitä, niin ties mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On lunnikoirassa myös jotain samanlaista shiban kanssa. Molemmat rodut on alkujaan pieniä jänteviä pystykorvia, joita on arvostettu metsästyskoirina. Molemmat rodut lähes tuhosi yksi ja sama virus. Molemmilla on taipumus suolistosairauksiin. Lisäksi olen nähnyt kuvan shiban ja lunnikoiran pennusta, ja siitä tuli ilmiselvä punaseesamishiba lunniksen pyöreämmillä silmillä.
Kuva (c) Melis, C.; Pertoldi, C.; Ludington, W.B.; Beuchat, C.; Qvigstad, G.; Stronen, A.V. Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund. Genes2022, 13, 163. https://doi.org/10.3390/genes13010163 http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/
Lunnikoira on jokaisen geneetikon unelma
Lunnikoirista löytyy suhteettoman paljon tutkimusta, kun huomioidaan se, että rodun yksilömäärä koko maailmassa on vain 1500 + (vrt. shibat, joita rekataan pelkästään Japanissa vuosittain liki 30 000). Syynä on rodun erittäin korkea geneettinen homotsygotia-aste eli karkeammin ilmaistuna sisäsiittoisuus. Ja syy 2, lunnikoirat saattavat olla kaikkien rotukoirien tulevaisuus.
Nykyisten lunnikoirien on perinteisesti sanottu polveutuvan viidestä yksilöstä, mutta tämäkin voi olla liian optimistista, jos kyseiset koirat on olleet keskenään lähisukua. Kannassa saattaa oikeasti olla kierrossa vain yhdeltä nartulta ja yhdeltä urokselta tulleet kromosomit. Uudemmat sukupuuanalyysit on löytäneet yhden uroksen ja yhden nartun, joiden osuus nykylunnisten (tutkittu vuonna 2015 syntyneitä pentuja) geneettisestä muuntelusta on 76%, jos sukupuut pitävät paikkansa. Eli keskimäärin 76% minkä tahansa vuonna 2015 syntyneen lunnikoiran geeneistä oli peräisin näiltä kahdelta koiralta. Näistä nartun oma sisäsiitosaste on ollut 50%, jolloin sen jälkeläiset on varmaankin olleet heti keskenään samanlaisempia kuin sisarukset yleensä.
Puhkesiko sillä vanhemmalla iällä syndrooma?
Lunnikoira yli 30 vuoden takaa. Rotutyyppi on säilynyt samana nykypäivään asti. Samalla lunniksissa on tahattomasti toteutunut se koirarotujen ja rotumääritelmien keksimisen aikakauden ihanne: "rotutyypin yhtenäistäminen" eli suomeksi saada kaikki rodun koirat näyttämään samalta. Värejä oli alkujaan enemmän, mutta vain varjostunut keltainen selvisi kannanromahduksista. Kaikki lunnikset näyttää olevan shibakielellä Ays/Ays-tuplaseesameita. Kuva: Paul Scott/Koiramme.
Akrobaattinen lunnikoira
Nyt voi sanoa, että koirarotu on saatu erikoistumaan jalostusvalinnan avulla omaan tehtäväänsä. Rakenne ja turkki on peruspystykorvaa, eikä erikoisuuksien olemassaolo sinänsä haittaa koiria. Kun lunnikoira lähestyy sinua, niin luultavasti kiinnität ekana huomiota sen käpäliin. Sen räpylöihin (mun kaverilla oli lapsena kaksi lunnista 😀 ). Niillä on ylimääräisiä varpaita. Niiden avulla on ollut helpompi kiipeillä rantakallioiden koloissa etsimässä pesiviä lunneja, joita lunnikoirat ovat kuljettaneet isännilleen. Samasta syystä lunnikoiran nikamat joustavat epätavallisen paljon ainakin niskassa ja eturaajoissa. Vaikea selittää, pitää melkein nähdä omin silmin lunnikoira demonstroimassa näitä jousto-ominaisuuksia. Vielä yksi kätevä ominaisuus kallionkolotyöskentelyyn: lunnikoira pystyy kääntämään korvanlehtensä siten, että korvakäytävä sulkeutuu tiiviisti eikä sinne pääse vettä tai pölyä. Luonteeltaan muistelen lunnisten olleen kilttejä, koirasosiaalisia ja jotenkin ihanan vaatimattomia.
Lunnikoiran etukäpälä. Kuva (c) ZorroIII (CC BY 2.5)
Ja sitten se ikävä rotuun rikastunut piirre eli alttius saada lunnikoirasyndroomana tunnettu sairaus. Liian monet lunnikset sairastuvat ennemmin tai myöhemmin elämässään tähän suoliston imeytymishäiriöön, jonka virallinen nimi on intestinaali lymfangiektasia. Samaa tautia tavataan myös muilla roduilla. Ohutsuolen suolinukan ohuet imusuonet, joissa kiertää lymfa eli imuneste ja joihin ravinnon rasvat normaalisti imeytyvät, hajoavat kun imunesteen kierto menee sekaisin. Nyt rasvojen imeytyminen heikkenee, ja hajonneiden imusuonten takia myös proteiinit ja vitamiinit voivat vuotaa takaisin suoleen.
Vaikeimmassa tautimuodossa intestinaali lymfangiektasia näkyy myös nesteen kertymisenä vatsaonteloon. Ravinteiden puutteellinen imeytyminen on vaikuttanut ihoon ja turkkiin. Tämän koiran tapauksessa hoito ei auttanut, joten ainoa vaihtoehto oli eutanasia. Jäin katselemaan kuvan lunnikoiraa pitkään ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia liitän kuvan nyt poikkeuksellisesti blogin popularisointiin. Kuva (c) Metzger, J., Pfahler, S. & Distl, O. Variant detection and runs of homozygosity in next generation sequencing data elucidate the genetic background of Lundehund syndrome. BMC Genomics17, 535 (2016). https://doi.org/10.1186/s12864-016-2844-6 http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/
Taudin vaikeusaste onneksi vaihtelee siten, että lievimmillään koira on oireeton ja vain verikokeessa näkyy proteiinihukkaan ja puutostilaan viittaavia arvoja. Varsinainen vatsaoireilu voi olla lievää ja tilapäistä, tai niin rajua ja äkillistä, että koira menehtyy nopeasti. Norjassa 30% lunnikoirien kuolinsyistä on jossakin otannassa liittynyt syndroomaan. Suomessa KoiraNetissä maksan ja ruoansulatuskanavan sairaus on ollut kuolinsyynä 40/149 kuolleeksi merkityistä lunnikoirista. Lisäksi lunnikoirasyndrooma on tarkentavana tietona useilla koirilla, joiden kuolinsyyksi on merkitty muu sairaus, jota ei ole listalla. Monet menehtyneet ovat olleet jo iäkkäämpiä jalostuskoiria. Tällaista sairautta on selvästi vaikeaa vastustaa jalostusvalinnoilla. En muista, oliko akitojen autoimmuunisairauksissa sama, että ne voivat puhjeta vasta kun koira on pentueensa jo tehnyt.
"[Lunnikoiran] järjestelmällinen jalostustyö alkoi vuonna 1961. Vuonna 1964 yksi kantakoirista lopetettiin 3-vuotiaana vatsaonteloon kertyneen nesteen, takajalkojen turvotuksen ja suolistovaivojen takia. Vastaava oirekuva on sittemmin havaittu useissa tämän rodun koirissa." Protein-losing enteropathy in the Lundehund (Flesjå ja Yri, 1977)
Lunnikoirasta saa hyvän harrastuskoiran näyttelyihin ja vaikka agilityyn samalla periaatteella kuin shibasta. Molemmat on alkukantaisia metsästyspystykorvia. Kuva (c) Canarian (CC BY-SA 4.0)
Geenitutkimuksessa on löydetty syndroomalle lukuisia ehdokasgeenejä, joissa lunniksilla on havaittu mutaatio, mutta tarkkaa syytä tai edes periytymismallia ei vieläkään tunneta. Synkin hypoteesi on se, että kaikilla lunnikoirilla olisi viallinen geenipari, mutta jokin muu asia on se viimeinen niitti joka ratkaisee, puhkeaako sairaus vai ei ja miten rajuna jos. Jotain geneettistä sen kuitenkin uskotaan olevan, ja tämän takia roturisteytyksellä on haluttu tuoda lunnikoirille niitä syndrooman osalta terveitä geenejä. Huom. joissakin kaupallisissa geenitestipalveluissa on näkynyt jo lunnikoirasyndrooman geenitestejä, jotka etsivät ehdokasgeenien mutaatioita. Luotettavaa testiä syndrooma-alttiudelle ei oikeasti voi vielä olla tarjolla, koska kukaan ei tiedä, mistä geenistä tai geeneistä se varmuudella aiheutuu.
Toinen roturisteytystä puoltanut piirre on rodun lisääntymisongelmat. Koirien kasvattajat on raportoineet astutusongelmia (ehkä siksi että koirat on geenitasolla niin läheistä sukua keskenään), heikkoa siemennesteen laatua ja pieniä pentuekokoja. Näitä kaikkia pidetään sisäsiitosdepression tunnusmerkkeinä. Keskimääräiseksi pentuekooksi on Norjassa laskettu 2,8 pentua, ja yhden pennun pentueet kiskoo lukemaa alaspäin. Nämähän alkaa kuulostaa ihan normishiboilta. Jos KoiraNetin tilastoista kahtoo 2000-luvun puolella syntyneitä lunnispentueita, niin keskimääräinen pentuekoko on ollut lähes sama 2,9 pentua. Shiboilla vastaava pentuelukema samalta ajalta on 3,1 pentua, ja shibat on lunnikoiraa isompia koiria.
Miten rodun korkea sisäsiittoisuus näkyy geenitesteissä?
Nyt mennään populaatiogenetiikkaan, jota en osaa kovin paljon kommentoida, joten lyhyesti ja yksinkertaistettuna:
Ihan sama millä menetelmällä lunnikoirien DNA:ta on tutkittu, niin tulos on ollut samansuuntainen kuin sukupuuanalyysissa. DNA:ssa on tosi vähän muuntelua rodun sisällä. Tai käänteisesti, näyttää siltä, että lähes kaikilla lunnikoirilla on samalta kantakoiralta tai parilta kantakoiralta peritty DNA. Ja sitä myöten niiden geenit ja geenivirheet. Usein homotsygoottisina, eli koira on perinyt samanlaisen DNA:n sekä emältä että isältä. Ja homotsygotia tarkotti sitä, että resessiiviset geenivirheet tulevat näkyviin.
Harvinaisempaa DNA:ta on rodussa vähän ja se on tosi harvinaista ja sitä myöten vaarassa kadota rodusta, elleivät kyseiset koirat jätä jälkeläisiä. Tämä on kriittistä, koska tällaisella koiralla saattaisi olla rodussa harvinaisia (ehjiä!) geenejä. Tosin lunnikoiralla nämä harvinaisuudet eivät enää pysty rotua pelastamaan.
Tässä geeni = geenimuoto/alleeli.
Käytännön elämässä liika samanlaisuus näkyy geenitesteissä siten, ettei tavallinen polveutumismääritys aina toimi, koska jokainen isäehdokas on voinut periyttää pennulle samat markkerit voi tietty miettiä että mitä merkitystä sillä isän nimellä sillon edes on. Myöskään sukupuolen määritys DNA-näytteestä (jolla voi tarkistaa, että näyte todella vastaa tiettyä koiraa ainakin sukupuolen osalta) ei onnistu joka menetelmällä vaan nartut on testissä uroksia, jos narttujen kaksi X-kromosomia on keskenään niin samanlaiset että näyttävät uroksen yhdeltä X-kromosomilta.
Lunnikoira on kotoisin kylmän meren rannikkoalueilta, jossa lunninmetsästys oli aikoinaan merkittävä elinkeino. Rotu saattaa olla monta sataa vuotta vanha. Kuva (c) ZorroIII (CC BY-SA 3.0).
Juttu uhkaa mennä ylipitkäksi, joten pätkäistään tästä risteytysprojektin teoriaosa. Kakkososassa itse projektiin. Mitä on tehty ja miksi ja mitä on opittu, kun ensimmäinen risteytyssukupolvi täyttää yhdeksän vuotta. Säilyikö rotutyyppi? Saatiinko syndrooma kuriin? Oliko pentueet isompia? Montako varvasta niille tuli?
Haluan spoilata kyssän 2. Vuosi sitten, kun yksi projektia seuraavista tutkijoista piti nettiluennon aiheesta (ja mä havaitsin, että norjaa on mahdollista ruotsin perusteella lukea mutta ei ymmärtää puhuttuna xD), ei yksikään ensimmäisen sukupolven risteytyskoirista tai toisen sukupolven takaisinristeytyskoirista vielä ollut sairastunut lunnikoirasyndroomaan.
Lähteitä ja luettavaa
Protein-losing enteropathy in the Lundehund (Flesjå ja Yri, 1977) Effective Population Size, Extended Linkage Disequilibrium and Signatures of Selection in the Rare Dog Breed Lundehund (Pfahler ja Distl, 2015) Molecular Genetics of Sex Identification, Breed Ancestry and Polydactyly in the Norwegian Lundehund Breed (Kropatsch ym., 2015) Variant detection and runs of homozygosity in next generation sequencing data elucidate the genetic background of Lundehund syndrome (Metzger, 2016) Cross-Breeding Is Inevitable to Conserve the Highly Inbred Population of Puffin Hunter:The Norwegian Lundehund (Kettunen ym., 2017) Genetic rescue of an endangered domestic animal through outcrossing with closely related breeds: A case study of the Norwegian Lundehund (Stronen ym., 2017) Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund (Melis ym., 2022) www.lunnikoira.fi (Suomen Lunnikoirayhdistys ry)
DISCLAIMER: En ole edelleenkään eläinlääkäri. Älä missään nimessä lopeta omin päin koirasi epilepsialääkitystä! Äkkiseltään samalta näyttäviä kohtauksia voi aiheuttaa useampi eri syy, ja ne pitää selvittää eläinlääkärissä, jos kohtailu alkaa toistua. Tämä juttu käsittelee liikehäiriöitä ja perustuu eläinlääketieteen kirjallisuuden tutkimus- ja katsausartikkeleihin. Muista aina lähdekritiikki.
Mikä on liikehäiriö?
Kohtauksittainen liikehäiriö (paroksysmaalinen dyskinesia) tarkoittaa sitä, että koiran lihakset toimivat kohtauksessa omia aikojaan ja saavat aikaan omituisen asennon tai tahattomia liikkeitä. Koira voi kävellä oudosti, jäykistyä, nostella raajoja, täristä, kiertyä tai kaatua raajojen jäykistyessä nurin. Oire riippuu siitä, mitkä lihakset kohtauksessa aktivoituvat. Kohtaukseen ei liity muita epilepsialle tunnusomaisia piirteitä kuten tajunnan hämärtymistä. Koiralle kohtaus on todennäköisesti hämmentävä ja epämukava mutta kivuton. Kohtauksia tulee yleensä harvakseltaan. Liikehäiriöt eivät oikeasti ole uusi ilmiö, mutta niiden epäillään olevan sekä alidiagnosoituja että osittain virheellisesti diagnosoituja, koska liikehäiriökohtausten ja epilepsiakohtausten erottaminen voi olla vaikeaa.
Googletäkyihin myös koiran outo kohtaus ja outo kohtaus koiralla.
Blogijuttu koiran liikehäiriöistä on ollut tekeillä jo pitempään. Osittain siksi, että aihe on uusinta uutta, jatkuvasti päivittyvä ja työläs hahmottaa kokonaisuutena, koska niin monilla roduilla tunnetaan omanlaisiaan liikehäiriöitä. Toinen syy on se, että tutustuin koko liikehäiriöasiaan Entsyymin veljen kautta, ja olen tutkijaluonteena hiukan odotellut, saisinko juttua varten ensikäden kokemuksen. Ja sieltähän Tsyymin oma liikehäiriökohtausoletettu tuli. Kohtaus on ollut toistaiseksi ainoa huomaamani, eikä Tsyymillä ole virallista diagnoosia, jota varten pitää sulkea pois muut mahdolliset syyt. Haluan silti kirjoittaa aiheesta blogiin suomeksi hakukoneen ulottuville, koska liikehäiriökohtauksen erottaminen epilepsiakohtauksesta on tärkeää sekä koiran että omistajan kannalta.
Tultiin iltalenkiltä, ja olin silppuamassa Entsyymin muona-annokseen juustonpalaa, kun olkkarista alkoi kuulua erikoista kynsien rapinaa ja raapimista laminaattilattiaa vasten. Tsyymi oli kiertynyt kummalliseen asentoon eikä meinannut pysyä jaloillaan. Ylhäältäpäin katsottuna asento oli C-kirjaimen muotoinen. Eka älytön mielleyhtymäni oli, että koirani on alkanut harrastaa joogaa. Hokasin, että odotettu kohtaus on ehkä tässä, joten menin Tsyymin viereen lattialle ja tunnustelin samalla sen lihaksia. Kyljissä tuntui selkeästi se lihaskireys, mikä aiheuttaa kiertyvän asennon. Tälle rungon kiertymiselle on lääketieteessä käsittääkseni joku oma termi. Käteeni oli epähuomiossa jäänyt juustoviipale, minkä Tsyymi kyllä huomasi ja söi siinä kesken kohtauksensa (:D), joten sen kohtaus ei tainnut olla kummallekaan meistä kovin dramaattinen kokemus. Kokonaiskesto oli noin minuutti. Tsyymi kävi sen jälkeen syömässä iltamuonansa ja paineli nukkumaan. En huomannut siinä ennen tai jälkeen kohtauksen mitään erikoista. Entsyymin ikä oli kohtauksen aikana 4 v 9 kk.
Tragikoominen juusto oli onnekas sattuma, koska se kuvastaa hyvin kriittisintä eroa liikehäiriökohtauksen ja epilepsiakohtauksen välillä. Joka on se, että…
Liikehäiriökohtauksen aikana koiran tajunta on normaali.
Tästä asiasta kaikkien rotujen liikehäiriötutkimukset on yhtä mieltä. Koira voi olla ihmeissään siitä mitä sille tapahtuu ja saattaa reagoida omalla tavallaan (Entsyymi ei hätkähdä mistään, Tiikeriä en ehkä olisi mennyt nykimään), mutta se on kohtauksen ajan "läsnä" ja voi nähtävästi samalla jopa syödä herkun. Tosin en suosittele tarkotuksella käyttämään testinä tuota syömistä, ainakaan niin, että herkku päätyy nielaistavaksi asti. Klassisessa koko koiran kouristavassa epilepsiakohtauksessa menee samalla taju, mistä ei uskoakseni voi erehtyä, jos kohtausta seuraa läheltä. Liikehäiriöitä käsittelevä katsausartikkeli Approach to canine paroxysmal dyskinesia (2018) todella mainitsee, että kohtauksen aikana koira voi yrittää leikkiä tai osoittaa kiinnostusta ruokaa kohtaan. Huom! On silti olemassa myös epilepsiakohtausten muotoja, joissa tajunta säilyy. Näistä kohta lisää.
Liikehäiriökohtaukseen ei liity epänormaalia sähkönpurkausta aivoissa?
Epilepsiakohtaus on holtiton sähkönpurkaus aivoissa, mikä aiheuttaa näkyvät oireet. Jos liikehäiriö on lääketieteessä erillään epilepsiasta, niin silloin liikehäiriön syynä ei varmaankaan ole epänormaali sähkönpurkaus aivoissa? Kysymys on aivan asian ytimessä, mutta miten vaikeaa voi olla löytää suoraa vastausta! Ilmeisesti on niin, ettei yhessäkään tutkimuksessa ole vielä onnistuttu nappaamaan liikehäiriökohtausta siten, että koiralla olisi ollut aivosähkökäyrää rekisteröivä EEG-myssy päässä. Sen sijaan EEG-käyriä on tutkittu liikehäiriökohtausten välisenä aikana, ja ne on näyttäneet normaaleilta. Tämän katsotaan tukevan eroa epilepsiaan, koska 25-65 % :lla epileptikkokoirista aivosähkökäyrä on poikkeava myös kohtausten välissä. Lukemissani ihmisten liikehäiriötutkimuksissa EEG on ollut kohtauksen aikana normaali. Jäljelle jää pohdinta EEG:n hyödystä, jos sähkönpurkaus tapahtuukin syvemmällä aivoissa.
Miten erottaa liikehäiriökohtaus ja epilepsiakohtaus?
Ihan ekana muistutus, että diagnoosit on pohjimmiltaan ihmisten yritys lokeroida biologisia ilmiöitä edes vähän hallittavammalta tuntuvaan muotoon. Sekä liikehäiriökohtauksia että epilepsiakohtauksia on monenlaisia. Kaikista liikehäiriöön sopivista kohtauksista ei välttämättä pystytä sanomaan, että ne ehdottomasti olisivat eri asia kuin jokin epilepsian muoto. Sitten on vielä sellainen mahdollisuus, että samalle koiralle voi osua sekä liikehäiriö että epilepsia toisistaan riippumatta. Liikehäiriön tunnusmerkit erottavat sen silti selvästi yleistyneestä ("isosta"), molempien aivopuoliskojen tajuttomuus-kouristuskohtauksesta, joka useimmille varmaankin tulee mieleen sanasta epilepsia. Taulukossa summaus eroista, jotka mainitaan toistuvasti eri tutkimuksissa. Taulukko on alkuvuoden 2023 versio. Liikehäiriökohtauksen määrittely voi tarkentua tulevaisuudessa.
Taulukko kolmesta kohtaustyypistä, jotka aiheuttavat koirassa poikkeavaa liikehdintää. Syitä voi olla vielä muitakin.
Liikehäiriö- ja epilepsiavideoita nyt jonkun verran katselleena lisäisin myös subjektiivisen havainnon, että erilaiset liikehäiriökohtaukset on rauhallisempia ja epilepsiakohtaukset rajumpia. Ja vielä se äärimmäisin ero: pitkittyneeseen epilepsiakohtaukseen kuolee ilman hoitoa. Liikehäiriökohtauksesta kuolinsyynä en ole nähnyt mainintaa millään rodulla.
Paikallisalkuiset ("pienet") epilepsiakohtaukset, joissa nykii yksittäinen ruumiinosa ja tajunta voi säilyä, on sitten se ongelma erottamisessa. Näiden yhteydessä mainitaan, että paikallisalkuinen epikohtaus ilmenee nimensä mukaisesti vain toisessa aivopuoliskossa, jolloin oirekin rajoittuu vain ruumiin toiseen puoleen. Liikehäiriökohtaus oireilee usein (vaan ei aina!) symmetrisesti kummallakin puolella eli molemmissa takajaloissa tai kaikissa raajoissa jne.
Älypuhelimet apuna tutkimuksessa
Liikehäiriöiden diagnosointi ja tutkimus on pitkälti vasta viimeisten kymmenen vuoden juttu. Tästä on ollut kiittäminen kamerapuhelimia, joilla omistajat on voineet kuvata koiriensa kohtauksia. Mä en ollut ikinä kuullutkaan liikehäiriöistä ennen kuin nyt. Herää kysymys, että miten monet koirat on aiemmin diagnosoitu epileptikoiksi vaikka kyseessä on ollut liikehäiriökohtailu? Epilepsiakohtailu "syö aivoja", joten kohtaukset on pakko saada kuriin lääkityksellä, mikä koirilla tarkoittaa yleensä fenobarbitaalia. Ihmisten epilepsiaa lääkittiin vielä 70-luvulla barbituraateilla. Ei lääkitä enää. En tiedä, miksi koirien epilepsian hoito on jämähtänyt barbituraatteihin. Monilla roduilla epilepsialääkkeitä ei ole pidetty kovin tehokkaina liikehäiriökohtausten hoidossa. Toisaalta joidenkin rotujen liikehäiriöissä fenobarbitaalista on koettu olevan myös apua, jos kohtaukset on alkaneet häiritä normaalia elämää. Liikehäiriökohtausten ei uskota vahingoittavan aivoja kuten epilepsian, joten lääkityksen hyötyjä ja haittoja kannattaa ehkä punnita eri tavoin kuin epilepsiassa.
Mikä liikehäiriö eli dyskinesia oikeastaan on?
Dyskinesia = epänormaaleja liikkeitä, jotka saa aikaan dystonia eli epänormaali lihasjänteyden säätely. Käytännössä lähes aina niin päin, että "lihas toimii liikaa". Lihakset alkavat yhtäkkiä omia aikojaan toimia siten, että tuloksena on omituinen asento tai jokin toistuva liike. Liikkeet voi olla kestoltaan vain sekunteja, asennot useita minuutteja, jopa tunteja. Ihmisillä nämä on kivuttomia, ja oletetaan, että koirilla on sama. Lihakset jännittyvät mutta eivät mene suonenvedon tapaiseen kramppiin.
Dyskinesian edessä on monesti tarkentava sana paroksysmaalinen, jolle ei kai ole sen järkevämpää suomennosta kuin kohtauksittainen. Tämä kuvaa sitä, että kohtaukset alkavat ja loppuvat yht'äkkiä itsestään, ja koira on kohtausten väliajat normaali. Tarkentavaa sanaa käytetään, koska ihmisillä dyskinesiaoire voi olla myös jatkuvasti päällä. Koirien yhteydessä en ole nähnyt mainintaa samasta. Veriarvoissa, aivosähkökäyrässä, neurologisissa tutkimuksissa tai aivokuvissa ei näy mitään erityistä epäiltyyn perinnölliseen liikehäiriöön viittaavaa. Tai paremminkin epäiltyyn perinnölliseen liikehäiriöön viittaa juuri se, ettei tutkimuksissa löydy mitään muuta selitystä kohtauksille. "Perinnöllisyys" tai geneettisyys jää jäljelle, eli arvellaan, että jokin tai jotkin geenien koodittamat proteiinit soluissa ei toimi aivan optimaalisesti ja häiriöt johtuvat siitä.
Mistä liikehäiriökohtaus johtuu?
Syitä voi olla monia, eikä vielä tunneta sitä mekanismia, miksi tietyt lihakset aktivoituvat kohtauksessa omia aikojaan. Häiriön alkusyy voi sijaita aivoissa, ääreishermoissa, hermojen ja lihassolujen yhtymäkohdassa tai itse lihaksissa. Liikkumiseen ja asentoon liittyvistä aivojen osista tyvitumakkeet eli basaaligangliot on kiinnostavin kohde. Samoin hermosolujen välittäjäaineet saattavat liittyä asiaan. Liikehäiriöt luokitellaan joskus karkeasti sen mukaan, onko syy rakenteellinen (kasvain tai vaurio aivoissa), perinnölliseksi vahvistunut (jos tunnistettu tietty geenivirhe), perinnölliseksi epäilty, reaktiivinen (jos kohtaus johtuu jostakin lääkkeestä tai aineenvaihduntasairaudesta) tai tuntematon (jos tietoa ei ole riittävästi).
Ainakin kolmelta rodulta on tunnistettu yksittäinen geenivirhe, ja sitä kautta viallisena pidetty proteiini, joka yhdistyy rodun liikehäiriöön. Cavalierojen proteiini tekee jotain hermosolujen aksoneissa. Vehnäterrierin proteiini rakentaa biomolekyyliä, jonka avulla tietyt proteiinit kiinnittyvät solukalvolle. Shelttien liikehäiriöön yhdistetty proteiini työskentelee mitokondrioissa, jotka on kaikkien solujen energiatehtaita. Aika laaja valikoima jo näissä kolmessa. Osalla roduista yhtä yksittäistä geenivirhettä on yritetty turhaan etsiä, jolloin tutkimustuloksena on ollut monimutkainen perinnöllisyys.
Erikoistapaus: gluteeniin yhdistetty liikehäiriö
Borderterriereissä alkujaan tutkittu ja sittemmin yksittäisissä muunrotuisissa koirissa raportoitu liikehäiriön muoto on yhdistetty gluteeniyliherkkyyteen. Gluteeni on se joidenkin viljojen sisältämä proteiini, johon keliakiaa sairastavan ihmisen immuunijärjestelmä reagoi poikkeavasti. Koiran gluteeniherkässä liikehäiriössä on se erikoisuus, että kohtauksien yhteydessä koirilla havaitaan usein vatsaoireita (oksentelu/ripuli/suolistoäänet). Myös ihmisillä gluteeniyliherkkyyden vaikutus hermoston toimintaan on uusi todellinen tutkimusaihe.
Borderterrierien liikehäiriötä on tutkittu aika pitkään, joten sen aiempia nimityksiä on ehtineet olla Spiken sairaus (Spike's disease, nimetty Spike-koiran mukaan) sekä koirien epilepsian kaltainen kouristeluoireyhtymä (canine epileptoid cramping syndrome, CECS). Nykyinen nimisuositus englanniksi on paroxysmal gluten-sensitive dyskinesia, jonka suomennos voisi olla kohtauksittainengluteeniyliherkkä liikehäiriö.
Nykyshiboilla on allergioiden ja atopioiden perusteella ongelmia immuunijärjestelmän toiminnassa, joten gluteenin mahdollinen rooli liikehäiriössä on kiinnostava ajatus. Tosin Entsyymin oletettu liikehäiriökohtaus tuskin liittyi gluteeniyliherkkyyteen, koska sitä ei sen ruokavaliossa muutenkaan pitäisi olla.
Miksi liikehäiriökohtaus tulee silloin kuin tulee?
Ihmisten liikehäiriöt jaetaan kolmeen ryhmään sen mukaan, mikä kohtauksen laukaisee: äkkiliikkeistä aiheutuvat, äkkiliikkeistä aiheutumattomat sekä pitkäkestoisesta liikunnasta (exercise) aiheutuvat. Koirien liikehäiriöissä sama jako ei nykykäsityksen mukaan ole toimiva. Monilla roduilla on huomattu, että "excitement", jonka suomensin kiihtymiseksi, voi laukaista kohtauksen. Muita raportoituja triggereitä on ainakin liikunta, säikähtäminen, stressi ja kylmä/kuuma. Toisilla roduilla selkeitä triggereitä ei tunneta.
Liikehäiriön ennuste on yleensä hyvä
Kohtailu pysyy usein ennallaan tai harvenee tai loppuu iän myötä kokonaan. Yksi ennustettava piirre kohtauksissa näyttäisi olevan se, että saman koiran liikehäiriökohtauksiin osallistuvat aina samat lihakset. Yleensäkin kohtausten olemus on pitkälti rotukohtainen. Sen sijaan kohtausten kesto voi vaihdella jopa samalla koiralla. Rodun sisällä kohtausten esiintymistiheys voi vaihdella todella paljon siten, että joillakin koirilla kohtausryppään (cluster) aikana niitä tulee useampi viikon aikana. Toisilla koirilla kohtausten välillä voi olla kuukausia, jopa vuosia. Labradorien ja jackrusselinterrierien seurantatutkimuksessa kohtausryppäät ennakoivat sitä, ettei kohtailu loppunut kokonaan iän myötä.
Arkielämää häiritsevään kohtailuun voidaan kokeilla lääkitystä
Jos kohtauksia on usein tai ne on pitkäkestoisia, voidaan kokeilla lääkehoitoa. Koska liikehäiriön oirekuvan voi aiheuttaa niin monet eri asiat, lääkkeen teho selviää tosiaan vasta kokeilemalla. Rotu- ja yksilökohtaisesti on voinut auttaa epilepsialääke (fenobarbitaali, levetirasetami), muu lääke (asetatolamidi) tai gluteeniton ruokavalio. Kohtaukset voivat harventua tai loppua myös itsestään, joten oikeasti tehoavien lääkkeiden löytäminen on eläinlääketieteelle haastavaa.
Vähän tarkemmin labradorien ja russeleiden seurantatutkimuksesta
Vuoden 2016 tutkimus Natural history of canine paroxysmal movement disorders in Labrador retrievers and Jack Russell terriers taitaa olla edelleen ainoa laatuaan, joten summataan sen tulokset tähän. Tutkimuksessa oli mukana 36 labradoria (7 narttua, 29 urosta) ja 23 russelia (8 narttua, 15 urosta), jotka ei saaneet koko aikana liikehäiriöön mitään lääkitystä. Koirien liikehäiriökohtausten tiheys ja kesto merkittiin muistiin seurannan alussa ja lopussa. Koirien seuranta-aika oli minimissään 3 vuotta mutta vaihteli siten, että mediaani oli 7 vuotta. Labbiksilla kohtausten tiheys vaihteli alussa välillä 1 kohtaus puolessa vuodessa - 12 kohtausta kuukaudessa. Russeleilla vaihtelu oli välillä 1 kohtaus puolessa vuodessa - 2 kohtausta kuukaudessa. Seurannan lopussa koirien liikehäiriökohtailu oli ilman lääkitystä...
Loppunut kokonaan
Harventunut/lyhentynyt
Pysynyt samana
Lisääntynyt
Labbikset
14
11
6
5
Russelit
5
14
2
2
Niillä koirilla, joiden kohtailu ei ollut loppunut kokonaan, oli suurimmalla osalla ollut tutkimuksen alussa kohtauksia ryppäinä eli monta saman viikon aikana. Tutkimuksessa pohditaan kohtausten vähenemisen ja loppumisen syyksi sitä, että solut ja elimistö alkavat ajan myötä kompensoida sitä asiaa, mikä siellä on alkujaan ollut vikana. Tutkimuksen koirilla kohtauksia oli havaittu vain kotona ja koiran ollessa valveilla.
Historiatriviaa liikehäiriöistä
Tähän väliin sopii hyvin pieni esittely koirien ensimmäisestä raportoidusta liikehäiriöstä. Kyseessä on ollut skotlanninterrierin ns. skottikramppi. Vuosi oli 1969, ja liikehäiriön sijaan puhuttiin hyperkineettisistä episodeista. Skoteilla kohtaus on aktivoitunut koiran kävellessä, juostessa tai leikkiessä niin että ensin takajalat ja lopulta koko skotti näyttää jäykistyvän. Diagnosointitapa on ollut aika hurja: dg-kriteerinä on ollut, että kohtaus tulee, kun koirille annetaan amfetamiinia. Testin jälkeen piripäisille skoteille on neuvottu antamaan diapameja. Luulen, että diagnosointitapaa on sittemmin muutettu. Skottikrampin periytymismallia pidetään resessiivisenä, mutta yksittäistä geenivirhettä ei vieläkään ole löydetty.
Listaus eri roduilla tähän mennessä kuvatuista liikehäiriöistä
Kaksi vuotta sitten julkaistussa katsauksessa International veterinary canine dyskinesia task force ECVN consensus statement: Terminology and classification (Cerda-Gonzalez ym.) on haluttu selkeyttää koirien liikehäiriöiden luokittelua ja terminologiaa. Paperissa on älyttömän hyvä yhteenvetotaulukko rotukohtaisista liikehäiriöistä (tilanne 2021), jonka suomenkielinen tiivistelmä on alla. Muuten, eikö tuon paperin viimeinen eli tärkein tekijä Holger A. Volk ole tuttu nimi myös vanhalta saksalaiselta shibasivustolta?
Bokseri. 1-5 minuutin kohtauksia, joita triggeröi kiihtyminen/innostuminen. Helpottaa iän myötä. Periytymismalli tuntematon.
Borderterrieri. Alle 1-150 minuutin kohtauksia, joita triggeröi kiihtyminen, stressi ja lämpötilanmuutokset. Etenemisestä ei tietoa, mutta gluteeniton ruokavalio voi auttaa. Periytymismalli tuntematon.
Cavalierkingcharlesinspanieli. Kohtauksen kesto alle 1 - useita minuutteja, triggereinä liikunta, kiihtyminen ja stressi. Helpottaa/stabiloituu iän myötä. Geenivirhe tunnistettu BCAN-geenistä, periytymismalli resessiivinen.
Chinook. Kohtausten kesto 1-60 min, ei selkeitä triggereitä. Periytymismalli tuntematon.
Jackrusselinterrieri. Kohtauksen kesto 10 min. Triggereinä stressi ja lämpötilanmuutokset. Helpottaa iän myötä. Periytymismalli tuntematon.
Labradorinnoutaja (liikehäiriötyyppi 2). Kohtausten kesto 10 min, triggereinä kiihtyminen, stressi ja säikähtäminen. Helpottaa iän myötä. Periytymismalli tuntematon.
Maltankoira. Kohtausten kesto 1-90 min (mutta mediaani 4.5 min), ei selkeää triggeriä, etenemisestä ei tietoa, mutta gluteeniton ruokavalio voi auttaa. Periytymismalli tuntematon.
Norwichinterrieri. Ei raportoitu muuta kuin "stable" eli tila pysyy samanlaisena.
Pointteri, lyhytkarvainen. Kohtausten kesto tyypillisesti 10-30 min, mutta jopa 180 min. Liikunta ja kiihtyminen voi triggeröidä. Periytymismalli tuntematon.
Shetlanninlammaskoira. Kohtauksen kesto minuuteista tunteihin. Stressi, kiihtyminen ja liikunta voi triggeröidä. Etenemisestä ei tietoa mutta tryptofaania sisältävä ruokavalio voi auttaa. Geenivirhe tunnistettu PCK-geenistä, periytymismalli dominoiva.
Skotlanninterrieri. Kohtauksen kesto 5-20 min. Triggereinä kiihtyminen, stressi, liikunta. Helpottaa iän myötä. Periytymismalli resessiivinen, mutta geenivirhettä ei ole vielä löydetty.
Markiesje. ROTUKOHTAISTEN LIIKEHÄIRIÖIDEN EXTREME-VERSIO. Jo kymmenenviikkoisilla pennuilla kaikki yritykset liikkua triggeröi sen, että kaikki raajat jäykistyvät lukkoon eikä koiran normaalista elämästä tule enää mitään. Muutoin oirekuva sopii silti liikehäiriön määritelmään. Resessiivinen periytymismalli, ja geenivirhe onneksi paikallistettu SOD1-geeniin.
Näille muutamalle rodulle, joiden liikehäiriön geenivirhe on tiedossa, löytyy geenitesti. En jaksa uskoa, että sheltin, cavalierin tai terrierin geenivirhe olisi sama kuin shiboilla (= vaadittaisiin yhteinen esi-isä verrattaen läheltä sukupuusta). Entsyymin geenitestipaneelissa on ollut mukana tuo PIGN, joka oli sillä puhdas.
Mikä voisi olla shiban liikehäiriön periytymismalli?
Koska Entsyymin pentuesisaruksista useammalla on esiintynyt samanlaisia omituisia kohtauksia, herää epäilys, että taustalla on perinnöllinen alttius. Pentue on paperilla täysin ulkosiittoinen, joten yhteisiä esivanhempia pitää etsiä 6+ sukupolven päästä historiasta, ja silloin ne näyttävät olevan japanilaisten shibojen isoimpia jalostusmatadoreja. Tsyymihän on silti DLA-alueiltaan täysin homotsygoottinen ja geneettisesti vähemmän monimuotoinen kuin shibat keskimäärin, mikä kuvaa hyvin sitä, miten shiboissa pyörivät samat geenit vaikka sisäsiitosprosentti on KoiraNetissä 0. Jälleen mulle tulee mieleen se, että shibojen epilepsiat ja muut kohtailut on aikaisemmin voineet olla osittain liikehäiriöitä. Yksinkertainen yhen geenin resessiivinen periytymismalli on yhä mahdollinen mutta ei niin ilmiselvä jäljitettävä kuin voisi olla.
Muita mahdollisia periytymismalleja:
Monen tekijän summa, eli on tarvittu useampi altistava geeni kummaltakin vanhemmalta (realistinen vaihtoehto).
Yksinkertainen yhden geenin resessiivinen periytymismalli siten, että kantajien geenivirheet on samassa geenissä mutta mutaatiot on erilaiset (epätodennäköinen vaihtoehto tapahtumien todennäköisyyden takia).
Dominantti yhen geenin periytymismalli epätäydellisellä penetranssilla, jolloin jo yksi geenikopio aiheuttaa liikehäiriön useimmille mutta ei kaikille koirille, joilla geenivirhe on (epätodennäköinen vaihtoehto liikehäiriön harvinaisuuden ja modernin shiban populaatiorakenteen takia).
Toisen vanhemman hedelmöittyneessä munasolussa tai vain sukusolujen kantasolussa mutta ei muissa soluissa on tapahtunut uusi dominantti mutaatio täydellisellä tai epätäydellisellä penetranssilla (epätodennäköinen vaihtoehto tapahtuman todennäköisyyden takia).
Lisäksi sukupuoleen sitoutunut resessiivinen periytymismalli olisi Tsyymin (narttu) takia erittäin epätodennäköinen vaihtoehto.
Jos Entsyymillä oikeasti on perinnöllinen liikehäiriö, niin sillä on käytännössä testipentue, jota seuraan mielenkiinnolla. Pidän luultavana, että periytyminen on tavalla tai toisella resessiivistä ja pikkuiset on todennäköisyyksien perusteella turvassa isän ansiosta, mutta tilanne on silti geenijuttujen kannalta kiinnostava. Shibapiirit huolehtivat terveystietojen kohdennetusta urkkimisesta omaa kampanjointiaan varten, mutta päivitän itsekin tätä blogimerkintää, jos Tsyymin ja shibojen oletetusta liikehäiriöstä ilmenee jotain uutta. Loppuun vielä avainkohdat:
Maallikon silmissä epilepsiakohtaukselta näyttävä kohtaus voi olla myös liikehäiriökohtaus, joka on niistä kahdesta pienempi paha ja hyväennusteisempi. Tietoisuus eri rotujen liikehäiriöistä on kasvanut vasta viime vuosina.
Liikehäiriökohtauksen aikana koira on tajuissaan.
Yritä kuvata kohtauksia videolle eläinlääkäriä varten ja mainitse liikehäiriön (dyskinesian) mahdollisuus.
Yksittäinen kohtaus voi johtua vaikka mistä, eikä tarkoita heti liikehäiriötä tai epilepsiaa.
Suomalainen koirien geenitutkimusryhmä kerää verinäytteitä kaikenrotuisilta liikehäiriökoirilta. Jos Entsyymille tulee useampia kohtauksia ilman muuta selitystä kuin epäilty perinnöllinen liikehäiriö, niin pitää lähettää senkin verinäyte tutkimukseen. Ennen geenitestejä perinteinen tapa on ollut yrittää arvioida koirarotuun kertyneiden resessiivisten geenivirheiden valikoimaa siten, ettei molempien vanhempien suvuissa esiintyisi samoja sairauksia. Nykyisillä menetelmillä yksittäinen geenivirhe, mikäli sellaisesta olisi onnekkaasti kyse, saattaa paikallistua jo hyvinkin pienellä määrällä koiria.
"Mielenkiintoista! Mutta tiedätkö varmasti mistä puhut?"
Lähteitä ja luettavaa
Ennen kuin uppoat tähän suohon, niin vanhemmissa papereissa koirien liikehäiriöitä on lähestytty ihmisten liikehäiriöiden kautta, eikä kaikki termit ja luokittelut enää ole ajan tasalla.
International veterinary canine dyskinesia task force ECVN consensus statement: Terminology and classification (Cerda-Gonzales ym., 2021)
Classification of involuntary movements in dogs: Paroxysmal dyskinesias (Lowrie ja Garosi, 2018) Approach to canine paroxysmal dyskinesia (Posporis ym., 2018)
Dystonia in veterinary neurology (Santifort ja Mandigers, 2022)
Clinical characterisation of a novel paroxysmal dyskinesia in Welsh terrier dogs (Whittaker ym., 2022)
Phenotypic characterization of paroxysmal dyskinesia in Maltese dogs (Polidoro ym., 2020)
Mitochondrial PCK2 Missense Variant in Shetland Sheepdogs with Paroxysmal Exercise-Induced Dyskinesia (PED) (Nessler ym., 2020)
Phenotypic characterization of PIGN–associated paroxysmal dyskinesia in Soft-coated wheaten terriers and preliminary response to acetazolamide therapy (Packer ym., 2020)
Paroxysmal Dyskinesia in Border Terriers: Clinical, Epidemiological, and Genetic Investigations (Stassen ym., 2017)
Natural history of canine paroxysmal movement disorders in Labrador retrievers and Jack Russell terriers (Lowrie ja Garosi, 2016)
Parallel Mapping and Simultaneous Sequencing Reveals Deletions in BCAN and FAM83H Associated with Discrete Inherited Disorders in a Domestic Dog Breed (Forman ym., 2012)
Characterization and Mode of Inheritance of a Paroxysmal Dyskinesia in Chinook Dogs (Packer ym., 2010) Hyperkinetic episodes in Scottish Terrier dogs (Meyers ym., 1969)
...estin itseäni käyttämästä otsikossa sanaa geenitestiviidakko. : D Kolmen edellisen jutun takia päädyin selailemaan koirien geenitestipalveluja ja tuloksia, joten iski inspis kirjoittaa niistä enemmän. Testit on kalliita, ja valituilla sanamuodoilla ne saadaan monesti kuulostamaan liiankin hyviltä. Listaan tähän muutaman oman suosikkini, siis geenitestin joita pidän oikeasti hyödyllisenä tai edes mielenkiintoisena, sekä muutamia turhakkeita. Testattavana esimerkkirotuna on shiba, jos muuta ei mainita.
"Se oli vitsi!! Ei sitä geeninäytettä KORVASTA oikeasti oteta!"
Rodun oma geenivirhe tasan yhdessä sairausgeenissä.
Kaikkein käyttökelpoisin geenitesti jalostuskoirille tai jalostuskoirien jälkeläiselle. Toisaalta mahdollistaa turhimmat rahastukset.
Rodun kantakoirassa ja jalostusmatadoreissa on aikoinaan ollut haitallisia resessiivisiä geenimutaatioita, jotka on periytyneet noin puolelle näiden jälkeläisistä ja niin edespäin. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska geenimutaatioita on kaikilla monimutkaisilla eliöillä ja ilman mutaatioita lilluisimme yhä alkuliemessä. Haitallinen mutaatio sössii geenistä valmistuvan proteiinin toiminnan. Kaikki on ok niin kauan kuin koira perii edes toiselta vanhemmalta normaalin geenin, koska siitä valmistuu toimivaa proteiinia ihan riittävästi. Ongelma syntyy, kun koira perii saman haitallisen mutaation kummaltakin vanhemmalta. Nyt sillä ei ole ollenkaan valmistusohjetta toimivalle proteiinille, ja tämä yksi proteiini olisi välttämätön elimistön normaalille toiminnalle. Varsinainen ongelma on rotukoirien sisäsiittoisuus, koska 1900-luvun keksintö rotukoirat ei tainnut lopulta sopia kovin hyvin yhteen sen kanssa, miten DNA-pohjainen elämä operoi.
Kuvitteelliset kantakoirat monimuotoisuusjutusta saapuvat vierailemaan. Kirjaimet on geenipareja. Vihreä = ehjä geeni (ihan sama ovatko tarkalleen samanlaisia vai erilaisia keskenään, kunhat toimivat). Punainen = rikkinäinen geeni, joka ei näy kantajasta. Kaikki nämä koirat on perusterveitä ja rodunomaisia. Mitä näistä kannattaisi käyttää rodun säilyttämiseen? Tarulle kiitos siluetista.
Shiboilla näitä yksittäisiä geenivirheitä on tunnistettu käsittääkseni vasta kaksi. Molemmat aiheuttavat homotsygoottisena gangliosidoosi-nimisen aivonsurkastumataudin. Käytin ilmaisua "aiheuttavat", koska näistä niin voi sanoa. Monissa geenitestiselityksissä lukee, että jokin mutaatio "liittyy" tai "on yhdistetty" (engl. "is associated with") johonkin sairauteen tai ominaisuuteen. Tämä on viisaasti varovaista tiedejargonia, jota käytetään myös tutkimusjulkaisuissa. Oikeasti tarvitaan vahvat todisteet ja perustelut, että voi sanoa tai itse tutkijana uskaltaa sanoa, että mutaatio x yksinään todella aiheuttaa asian y. En muista, olenko ite ollut kovin johdonmukainen näissä etenkään varhaisissa värijutuissa. Useat koirien viat ja sairaudet on joka tapauksessa monen geenin yhteisvaikutuksen tulosta niin että altistavien geeniversioiden etsiminen (tai korjaaminen roturisteytyksellä) on vaikeaa.
Testauskäytännöt varmasti muuttuvat tekniikan kehittyessä ja halventuessa, mutta seuraavat on kirjoitettu sillä oletuksella, että koirien kaupalliset geenitestit eivät vielä tutki koko geeniä vaan pelkästään etsivät tiettyjä mutaatioita. Shiboille järkevät testit 2022 on mun käsittääkseni tässä:
GM1-gangliosidoosi: testataan, onko koiran beta-galaktosidaasi-entsyymiä koodittavassa geenissä mutaatio c.1668delC ( = yksi DNA:n kirjain kadonnut), joka on se shiboissa esiintyvä mutaatio. Testi paljastaa oireettomat kantajat, jos mutaatio löytyy. Sen sijaan testitulos ei takaa sitä, etteikö samassa geenissä voi olla jokin uusi mutaatio, koska testi osaa etsiä vain tuota mutaatiota, mitä sen on käsketty etsiä.
GM2-gangliosidoosi: testataan, onko heksosaminidaasi-entsyymiä koodittavassa geenissä mutaatio c.618_620delCCT (= kolme DNA:n kirjainta kadonnut), joka on se shiboissa esiintyvä mutaatio.
Mutaatioita ei tarvitse muistaa ulkoa. Riittää, että testin nimessä mainitaan shiba inu.
Sekvensoin äskeisiä kuviteltuja kantakoiria vähän lisää muista geeneistä, ja mitä ilmenikään. Mitä näistä nyt kannattaisi käyttää rodun säilyttämiseen?
Shibojen gangliosidoosit on oirekuvan ja lopputuloksen osalta vastaavia kuin suomalaisen tautiperimän kolkoin tauti INCL. Jos yhden tautigeenin voisin suomalaisista lapsista kumota, niin se olisi INCL. Toivottavasti Suomessa shiboille ei synny yhtäkään gangliosidoosipentua.
Tiikeri sai shibana odotetusti vihreää valoa. Tulos ei sulje pois uudenlaisia geenivirheitä. Näiden testien osalta olisin ennemmin säästänyt rahaa.
Koirien geenitestipaneeleissa on usein mukana toista sataa eri roduissa tunnistettua geenivirhettä tai tautimarkkeria. Näissäkin tietty mutaatio joko löytyy tai ei löydy. Shiban testitulos on näistä lähes varmasti 100% clear, tai jos ei olisi, niin oltaisiin tilanteessa, jossa vaikka jokin villakoirien kantakoiran tai matadorin mutaatio olisi jotenkin päätynyt nykyisten shibojen geenipooliin. Se taas on oma aiheensa, mutta hei, juurihan puhuttiin siitä miten hokkaidonkoirilla on colliesukuisiin koiriin liitetty mutaatio. : D Ehkä se todella on ikivanha mutaatio alkukoirilta ennen rotutyyppien erkanemista. Todennäköisyys, että sama mutaatio tapahtuisi eri roduissa kahdesti, on niin pieni. Samasta syystä muille roduille tarkoitetut gangliosidoositestit ei toimi shiballa, koska ne etsivät vääränlaisia mutaatioita.
VG Davis -geenilabra kartoittaa geneettistä monimuotoisuutta useissa roduissa. Yksi osa testiä on DLA-geenialueet, jotka liittyvät immuunijärjestelmän toimintaan, ja mikä mielenkiintoista, ehkä myös immuunijärjestelmän sekoiluun á la allergiat ja autoimmuunisairaudet. Yhteys ei ole samalla tavalla selkeä ja yksinkertainen kuin gangliosidoosissa, mutta näkisin tässä testauksessa potentiaalia.
Monimuotoisuudesta ja testistä löytyy blogista erillinen juttu Shiba geenitestissä -sarjasta. DLA-geenien osalta saat shiballe tulokseksi jotain tällaista:
DLA:ssa on shiboillakin vaihtoehtoina enemmän erilaisia versioita (eri luvut) kuin millään muilla tutkituillta geenialueilla. Silti useimmilla shiboilla löytyy sekä DLA I:sta jokin kolmesta yleisimmästä versiosta (1054, 1091, 1191) että DLA II:sta myös yleisimmät kolme (2018, 2067, 2106). Tästä seuraa, että monet shibat on näiden osalta homotsygootteja eli haplotyyppi 1 (toiselta vanhemmalta peritty) on sama kuin haplotyyppi 2 (toiselta vanhemmalta peritty).
Nippelitietoa: mikä on haplotyyppi? No ainakin harvinaisen kehno termi selittämään omaa tarkoitustaan. Haplo viittaa yhteen, vain toisessa vastinkromosomissa olevaan DNA-pätkään. DLA:n tapauksessa haplotyyppi on "kolmen peräkkäisen geenin jono, jossa joka geenillä on tietty geenimuoto". Nämä peräkkäiset geenimuodot periytyvät aina yhtenä settinä. Jos shiban värigeenit E, A ja S olisivat peräkkäin samassa kromosomissa, niin yksi niiden muodostama haplotyyppi voisi olla vaikka e/Ay/sp. Kenoviiva tarkoittaa nyt eri asiaa kuin värijutuissa yleensä. Tämä koko geenimuotosarja periytyisi emolta = tämän koiran haplotyyppi 1. Isältä voisi periytyä vaikka E/at/S = tämän koiran haplotyyppi 2. Kätevyyden takia erilaisille haplotyypeille on annettu lyhyet nimet tai numerokoodit. Jos e/Ay/sp olisi 1001 ja E/at/S 1004, niin kenoviiva olisi taas värigenetiikasta tutussa tarkoituksessa ilmaisemassa emolta ja isältä perittyjä haplotyyppejä: 1001/1004.
En tiedä, onko DLA:n haplotyyppikoodit sellaisia, että joka geenistä on joka numerokoodissa erilainen geenimuoto kuten äskeisessä värigeeniesimerkissä vai onko ne osittain yhdistelmiä kuten vaikka E/at/sp ja E/aw/sp. Vielä yksinkertaistettu ja täysin keksitty spekulaatio sille, miksi DLA:n monimuotoisuutta pidetään tärkeänä asiana. Ne on immuunijärjestelmän geenejä. Jos äskeiset värigeenien haplotyypit olisivat töissä immuunipuolustuksessa, niin e/Ay/sp taistelisi valkoisia, punaisia ja pintovärisiä pöpöjä vastaan. E/at/S taas hoitelisi värikkäät, mustat ja täysväriset pöpöt. Hyvä kattavuus siis. Mutta jos koira perii saman haplotyypin sekä emältä että isältä (vaikka e/Ay/sp:n, eli se olisi samanperintäinen 1001/1001), niin immuunijärjestelmä taistelee nyt ihan hulluna valkoisia, punaisia ja pintovärisiä vihollisia vastaan - ja alkaa ehkä vainoharhaisena taistella sellaistakin vastaan mitä vain luulee valkoiseksi viholliseksi eli kehittää allergian tai autoimmuunisairauden - mutta ei ollenkaan värikkäitä, mustia ja täysvärisiä vastaan. Immuunijärjestelmässä on sentään niiden varalta muita alkeellisempia puolustuslinjoja kuin DLA. Jos menit sekaisin, niin unohda koko juttu. DLA ja värigeenit ei tiettävästi liity mitenkään toisiinsa.
Minkä värinen tuommonen 1001/1004-shiba muuten olisi xD
Nykykäsitys on siis sen suuntainen, että ihannetapauksessa koiralta löytyisi tässä testissä neljä eri lukua, jolloin se olisi mahdollisimman eriperintäinen. Näitä kehotetaan hyödyntämään yhdistelmissä, jolloin toiseksi osapuoleksi valittaisiin mahdollisimman erilaisia lukuja testissä saanut yksilö, jos mikään muu asia ei ratkaise vaikka kahden sulhasehdokkaan välillä.
Oikeasti DLA-heterotsygotian hyödystä ainakaan shiballa ei ole vielä olemassa tutkimusta... minkä vuoksi se olisi mielestäni älyttömän hyvä tutkimusidea. Mielestäni myös ainoa realistinen tutkimusidea, jonka voisi kaupallisilla geenitesteillä toteuttaa. Ja jos on totta, että DLA-geenialueen tietyt versioyhdistelmät alkaisivat yhdistyä shiboissa liian usein tavattuun allergiaan ja atopiaan, tai vastaavasti tietyt versioyhdistelmät löytyä epätavallisen usein allergiattomista shiboista, niin tutkimuksesta voisi olla jossain vaiheessa shiboille jopa hyötyä. Testattuja koiria pitäisi olla reilusti, että tulos olisi muuta kuin sattumaa, mutta Tiikeri ja Entsyymi voi aloittaa:
Shiban ikä ja sukupuoli
DLA I -versiot
DLA II -versiot
Allergia tai atopia yli 5-v ikäisenä
6, uros
1091/1054
2067/2106
Siitepölyallergia
4, narttu
1054/1054
2106/2106
(Ei ainakaan vielä)
Miten tulkitset? Uros on DLA-alueilta täysin eriperintäinen ja silti siitepölyallergikko. Narttu on täysin samanperintäinen, mutta ei ainakaan vielä allergikko. Koko hieno tutkimushypoteesi romahti siihen! 😀 No ei, vaan tuloksia pitäisi katsoa vasta 50-100 shiban jälkeen. Onko eriperintäiset useammin allergiattomia kuin samanperintäiset?
Värigeenit.
Geenitestien ylivoimaisesti hauskin osa: VÄRIT. Jos pidät genetiikasta, niin värigeenit on suunnilleen ainoa järkevä asia, jossa saa ilman omaa eläintarhaa riittävästi tutkimusyksilöitä, koska geenien ja ilmiasun yhteyttä voi tutkia pelkkien kuvien perusteella.
En jaksa kirjoittaa enää enempää värijuttuja, mutta shiboilla tietoa voi hyödyntää yhdistelmissä siten, ettei kahta pinton kantajaa yhdistetä. Eli jos toinen vanhempi on S-lokuksen osalta S/sp, niin toinen olisi S/S. Tällä voi estää valkokirjavien sp/sp-pentujen "riskin". Pinton kantaminen ei aina näy päällepäin edes sukkina (case Tiikeri). Ja toisin päin. Vaikka shiba on selkeästi sukallinen ja merkillinen, niin geenitesti saattaa näyttää täysväritystä S/S. Geenitestit S-lokuksen osalta ei selvästikään aina toimi kaikille japanilaisroduille. Embarkissa vaikka miten monet kishunkoirat on genotyypiltään sp/sp, vaikka valkokirjavuudesta ei ole tietoakaan. Lisäksi alan uskoa, että kishujen seesamivärityksen geenitestauksessa (vanha Ay/aw/at-systeemi) on jotain hämärää.
Vaikuttaa siltä, että A-lokuksen aikaisempi testaustapa ei testannutkaan värejä aiheuttavia mutaatioita, vaan sellaisia mutaatioita, jotka johdonmukaisesti esiintyivät yhdessä eri promoottorien kanssa. Ne olikin vain markkerimutaatioita ("associated with"), ja oikeasti eri promoottorit saivat aikaan eri värit. Tämä siis vuoden 2022 näkemys A-lokuksesta. Ja maukas muistutus siitä, miten geenitutkimus elää ja miten geeneistä ei varmasti vielä tiedetä kaikkea. Olen ite katellut mikroskoopilla tuhansia ja tuhansia tumia ja tuntuu järjettömältä, että siellä toimii monimutkainen geenisysteemi, kun ei sitä pysty näkemään. o.o
Mutta asiaan. Värigeeneissä on kiinnostavaa minkä tahansa japanilaisrodun testitulokset uudella A-lokuksen promoottoritestauksella.
Pitkäkarvaisuusmutaatiot.
Tämä meinasi unohtua, vaikka aiemmin oli tarkoitus tutkia etenkin akitan pitkäkarvamutaation esiintymistä shiboissa. Karvan pituuden mutaatioista eli varianteista ainakin muutama on mukana ominaisuuksien (traits) geenitestipaneeleissa. Muut ominaisuusmutaatioiden testit kuten pystykorvaisuus, lyttykuonoisuus, tappijalkaisuus jne. on puhdasrotuiselle shiballe imho täysin turhia, mutta ne kuuluvat yleensä automaattisesti väritestipaneeleihin.
Muutamia geenitestilabroja netissä.
Shibojen gangliosidoosit ja värit, vanhempi A-lokuksen testaus:
https://shop.embarkvet.com/products/embark-dog-dna-test-kit (ilmeisesti vain GM1-gangliosidoosi + värit + paljon kaikkea extraa, kuten rotukoostumus monirotuisille)
mydogdna.com (vain GM1-gangliosidoosi + värit + paljon kaikkea extraa)
Värit, uudempi A-lokuksen testaus, jonka pitäisi tunnistaa punaseesami:
2023 on blogissa hokkaidonkoiran vuosi. On jo aika selvittää, mikä oli koirakirjoissa mainittu salaperäinen ainu, joka kuulosti niin kauniilta, samalla kun koko Japani kuulosti vielä tavattoman kaukaiselta. Ajattelin ottaa varaslähdön uuteen vuoteen ja kirjoittaa blogiin siitä ainoasta löytämästäni hokkaidokohtaisesta tutkimusjulkaisusta. Yksi paperi, rento ja nopea homma joululomalle.
Hokkaidonkoira näytti sinistä kieltä ja totesi, että onnea yritykseen.
Aloitetaan vaikka tuosta CEA-lyhenteestä, eli collie eye anomalysta. Joo, mitä ihmettä länsimaisiin paimenkoiriin yhdistetty perinnöllinen ominaisuus tekee kaikkein alkukantaisimpana pidetyssä japanilaisessa metsästyspystykorvassa? Ja jos ja kun mätsäävä geenimutaatio tunnetaan, niin miten mutaatio on voinut yleistyä niin massiivisesti sekä pitkäkarvaisessa colliessa että hokkaidonkoirassa, että geenitestitulos normaali/normaali on paremminkin harvinainen löydös? Kenties kaikkein omituisin asia on se geeni, johon mutaatio on osunut. NHEJ1 on itelleni valmiiksi tuttu aivan muista yhteyksistä. Kyseessä ei taatusti ole mikään "silmägeeni."
Ainakin aihe on mielenkiintoinen. Halusin myös nähdä, miten tutkimusryhmät selittävät collien geenivirheen japanilaisrodussa. Lähdetään purkamaan hokkaidonkoiran CEA-ilmiötä. Huom! En ole eläinlääkäri enkä silmätutkija. Kerro heti, jos havaitset tekstissä virhetulkintoja.
CEA eli collien silmän poikkeavuus johtuu kehityshäiriöstä
Kierrätys on päivän sana, joten tässä ihmisen silmä shibojen glaukoomajutusta. Ympyröidyn kammiokulman voi nyt unohtaa ja keskittyä silmän takaosan "kerroksiin" eli kovakalvoon, suonikalvoon ja verkkokalvoon. Näkemisen kannalta kriittinen verkkokalvo köllöttelee suonikalvon päällä. Alkuperäinen kuva: Cancer Research UK / Wikimedia Commons. Kuvaan vaihdettu suomennokset ja lisätty ympyröity kohta.
Poikkeavuudet aiheuttaa se, että silmän suonikalvo ei kehity sikiökaudella joka kohdasta normaalisti. Suonikalvo sisältää nimensä mukaisesti verisuonia, jotka ravitsevat ja hapettavat verkkokalvon herkkiä hermosoluja. CEA-silmässä suonikalvon verisuonet voivat olla paikoitellen liian harvassa ja paikoitellen omituisen kiemuraisia. Suonikalvosta ja sen päällä olevan verkkokalvosta voi paikoin puuttua pigmentti, eli silmätutkimuksessa silmänpohjasta näkyy ns. läpi. Näköhermossa tai sen lähellä voi myös olla kuoppa tai reikä, jos sikiökudos ei ole sulkeutunut onnistuneesti. Kehityshäiriö näkyy jo pienessä alkiossa, eli vika on synnynnäinen.
Verisuonten rakennepoikkeamat eivät etene enää syntymän jälkeen, mutta se pahin CEA-juttu eli verkkokalvon osittainen tai kokonainen irtoaminen voi tapahtua myös myöhemmällä iällä. Verkkokalvo voi irrota, jos sen alla oleva suonikalvo on niin monesta (laajasta) kohdasta niin poikkeava, ettei verkkokalvo enää pysy siinä kiinni. Koiran näköä on hankala testata, mutta nykykäsitys CEA-löydöksistä ja vaikutuksista näkökykyyn näyttäisi olevan seuraava:
suonikalvon pienet epänormaalisti kehittyneet alueet: vaikutus näköön vähäinen/olematon
kuopat tai reiät (koloboomat): pienillä ei vaikutusta, suuret heikentävät näköä
verkkokalvon irtoaminen: silmä on sokea
Kennelliitto käyttää silmätarkkituloksissa samaa CEA:n kolmijakoa. CRD/CH = chorioretinal dysplasia/choroid hypoplasia eli suoni(verkko)kalvon kehityshäiriö. Coloboma = näköhermon kuoppa tai reikä. Ablaatio = verkkokalvo irronnut. Tämän collien aiemmassa silmätarkissa ei vielä mainittu ablaatiota, joten CEA on sillä edennyt pahimpaan muotoon.
CEA:lla on havaittu yhteys geenimutaatioon
Collien silmäpoikkeamat on tunnettu iät ja ajat, tai ainakin niin kauan kuin silmänpohjia on tähystetty. Yksi CEA:aan yhdistyvä geenimutaatio raportoitiin vuonna 2007. Tämän tutkimuksen CEA-diagnosoiduilla koirilla löytyi sama NHEJ1-geenin deleetio molemmista vastinkromosomeista, eli ne olivat perineet mutaation molemmilta vanhemmiltaan ja olivat sen suhteen homotsygootteja. CEA-terveillä mutaatio oli vain toisessa vastinkromosomissa (CEA-kantajat) tai ei kummassakaan (CEA-vapaat).
NHEJ1-geeni koodittaa proteiinia, joka osallistuu poikki menneen DNA:n korjaamiseen. Siitä tulee lyhenne non-homologous end joining factor. DNA:n katkeaminen on solulle hirvittävä katastrofi, joten NHEJ1 työskentelee lukuisissa eri kudoksissa. Toki millä tahansa proteiinilla voi olla vielä muita tuntemattomia tehtäviä. CEA:n tapauksessa havaittu mutaatio on sellainen, että geenistä puuttuu tietty osa oletetulta säätelyalueelta. Deleetio sijaitsee intronissa, eli proteiinin valmistusohjeen ei pitäisi sen takia muuttua, mikäli proteiinia yhä tuottuu normaaliin tapaan.
Geenin osa, jonka deleetio hävittää, on säilynyt samankaltaisena kaikilla nisäkkäillä. Tämä viittaa siihen, että osa on tärkeä. Sen alueella sijaitsee useita sitoutumiskohtia geenien toimintaa sääteleville proteiineille. Jos NHEJ1-proteiini ei itse aiheuta CEA:ta, on aivan sen naapurissa sijaitseva geeni/proteiini IHH varteenotettava ehdokas. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta yhden geenin sisällä sijaitseva mutaatio voi vaikuttaa toisen geenin toimintaan, koska geenit on solussa kolmiulotteisessa sykkyrässä niin että DNA-juosteessa erillään olevat kohdat onkin oikeasti vierekkäin. IHH (Indian Hedgehog) liittyy solusignalointiin ja solujen erilaistumiseen alkionkehityksen aikana. IHH-spekulaatio on esitetty jo 2007, mutta julkaistuja tutkimuksia aiheesta ei näytä löytyvän vieläkään. Päivitys: onpas sittenkin kehitetty poistogeeninen hiiri, jolla ei ole IHH-geeniä lainkaan. Vaikutusta silmän kehitykseen ei havaittu, joten mystery intensifies.
Sitten on vielä lukuisat uudemmat tutkimukset, joissa NHEJ1-deleetiomutaatio ei olekaan ennustanut CEA-diagnoosia edes colliella. Tilanne vaikuttaa melkoisen sekavalta.
Lyhyt versio CEA-geenimutaatiosta (2022):NHEJ1-deleetiomutaatio voi olla monissa roduissa tai populaatioissa toimiva markkeri CEA:lle. NHEJ1 ei luultavasti itse ole se proteiini, joka aiheuttaa CEA:n. Asiaan voi liittyä ns. epätäydellinen penetranssi, jolloin geenitestin perusteella "sairas" genotyyppi ei saakaan CEA-diagnoosia. CEA:n alle niputetut löydökset eli suonikalvon kehityshäiriö ja näköhermon kuopat/reiät saattavat olla eri geenivirheiden aiheuttamia.
Geenitesteihin kannattanee suhtautua tietyllä varauksella ainakin siihen asti, kunnes sairautta tai ominaisuutta aiheuttava mutaatio on selkeästi näytetty. CEA:n kohdalla näin ei vielä ole.
Hokkaidonkoirilla collien CEA-geenimutaatio on yleinen
Vihdoinkin päästiin siihen hokkaidotutkimukseen. Ensimmäinen CEA-diagnosoitu hokkaidonkoira raportoitiin eläinlääketieteen kirjallisuudessa vuonna 2012. Löydös tehtiin sattumalta, kun koiraa hoidettiin silmäluomen kiertymän takia. Geenitestissä paljastui, että koira oli homotsygootti NHEJ1-mutaation suhteen. Tutkimukseen geenitestattiin lisäksi 17 muuta hokkaidonkoiraa kolmesta eri kennelistä. Näistä kantajia oli 12 ja homotsygootteja 5, eli mukaan ei osunut yhtäkään mutaatiosta vapaata koiraa. Koirien silmiä ei tutkittu. Tutkimusjulkaisussa pohditaan collien mutaation päätymistä hokkaidonkoiraan. Vaihtoehtoja on kolme:
nykyisillä hokkaidonkoirilla on taustalla roturisteytyksiä colliesukuisten koirien kanssa, mutta tämä torpataan rotujen erilaisen ulkomuodon perusteella
sama mutaatio olisi tapahtunut itsenäisesti myös hokkaidonkoirissa, mutta tämä torpataan todennäköisyyksien perusteella
mutaatio on vanhempaa perua kuin on uskottu ja päätynyt sekä colliekoiriin että hokkaidonkoiriin muinaiselta yhteiseltä esivanhemmalta, ja tätä pidetään todennäköisimpänä selityksenä.
Embarkin avoimessa geenitestien tietokannassa heti ensimmäinen katsomani hokkaidonkoira oli CEA-mutaation kantaja. Sen värigeeneistä löytyi toinen kiinnostava juttu, koska se näytti olevan myös D-lokuksen diluutiomutaation kantaja. En ole ennen nähnyt japanilaiskoirilla diluutiogeenejä. Tarkottaako tämä sitä, että voi olla olemassa sinisiä ja shampanjanvärisiä hokkaidonkoiria?
En osaa vielä sanoa hokkaidonkoiran viimeisimmistä pullonkaulavaiheista, mutta shibojen ja akitojen jäliltä erilaiset roturisteytykset ei kuulosta liian kaukaa haetulta. Ulkomuoto ainakin palautuu parissa sukupolvessa. Jos näin on, niin uusi ihmetyksen aihe on tuo NHEJ1-mutaation yleisyys roduissa. Ihan kuin se antaisi jotain valintaetua ja tehostaisi omaa leviämistään. Toisaalta ruotsalaisten collieiden pentuedata ajalta ennen mutaation löytymistä näytti siltä, että pentueluku oli pienempi yhdistelmissä, joissa toisella vanhemmalla oli diagnosoitu näköhermon kuoppa/reikä ja toisella suonikalvon kehityshäiriö. Kahden suonikalvon kehityshäiriöisen yhdistäminen sen sijaan ei poikennut terve x terve -yhdistelmien pentueluvusta.
Shiboilla ei havaittu CEA-mutaatiota
Pitkästä aikaa hyviä tutkimusuutisia shiboille. Koska NHEJ1-mutaatio näytti yleiseltä hokkaidonkoirassa, niin oli aiheellista tarkistaa, löytyisikö sitä muistakin aasialaisroduista. Tässä tutkimuksessa oli mukana 208 shibaa, 136 koreanjindoa ja 33 ryukyunkoiraa. Tulos: 0 kpl mutaatioalleelia, eli näissä roduissa ei havaittu edes yhtä CEA-kantajaa.
Ryukyunkoiria. Lue seuraava kappale, jos harkitset omaa ryukyunkoiraa. Kuva: Ryukyu Mike / Wikimedia Commons.
Samalla tutkittiin toisen colliemutaation MDR1:n esiintymistä. Tämä on se geenimutaatio, joka tekee jo kantajista erittäin alttiita mm. ivermektiiniä sisältäville matolääkkeille. Tulos: CEA-mutaatio ja ivermektiinimutaatio eivät esiintyneet systemaattisesti yhdessä. Hokkaidonkoirista, shiboista ja jindoista MDR1-mutaatiota ei löytynyt lainkaan, mutta 33 ryukyunkoirasta 6 oli tämän geenivirheen kantajia. Havainto on genetiikan kannalta jälleen kiinnostava, koska colliesukuisten koirien MDR1-mutaation uskotaan olevan peräisin yksittäiseltä koiralta, joka on elänyt Iso-Britanniassa 1800-luvulla. Jotakin reittiä mutaatio on sitten löytänyt tiensä Ryukyusaarille.
Silmägenetiikan kestomysteerit
Kuten geenijuttujen kanssa monesti käy, niin kaikki muuttuu sitä epämääräisemmäksi mitä enemmän aiheeseen perehtyy, ja lopputuloksena on lisää ratkaisemattomia kysymyksiä. Niin nytkin. Mikä geenivirhe CEA:n oikeasti aiheuttaa, onko CEA oikeasti monta erillistä kehityshäiriötä, onko NHEJ1-deleetiomutaatio yleistynyt colliessa ja hokkaidonkoirassa todella vain sattumalta... ja mistä se nyt sitten on hokkaidonkoiriin oikeasti päätynyt. Entä onko collien silmäsairaus ja lyhenne CEA yhä suositeltu nimeämistapa vai pitäisikö vakiinnuttaa jokin suomitermi choroidal hypoplasialle... ja kattaako se myös koloboomareiät.
Onneksi itse asia eli CEA sairautena ei vaikuta olevan kovin dramaattinen, jos koko rotuun levinnyttä sairautta ei ole edes huomattu ennen kuin vahingossa kymmenen vuotta sitten. Jos nyt useimpien koirien tapauksessa edes voi puhua sairaudesta. Suomen kielestä puuttuu kätevä enkkutermi "affected". Siinä mielessä kantajien karsiminen jalostuksesta olisi turhaa lopun alkua muutenkin pienilukuiselle rodulle.
Siinä kaikki. Sattumalöydös eli diluutioalleeli hokkaidonkoirassa saattoi inspiroida uuden värigenetiikkajutun.
Lähteitä ja luettavaa
Collie eye anomaly: a review (Palanova, 2015)
Breed relationships facilitate fine-mapping studies: a 7.8-kb deletion cosegregates with Collie eye anomaly across multiple dog breeds (Parker ym., 2007)
Collie eye anomaly in the rough collie in Sweden: genetic transmission and influence on offspring vitality (Wallin-Håkanson ym., 2000)
Discrepancy in compliance between the clinical and genetic diagnosis of choroidal hypoplasia in Danish Rough Collies and Shetland Sheepdogs (Fredholm ym., 2016)
Collie eye anomaly in Hokkaido dogs: case study (Mizukami ym., 2012)
Investigation of parallel and simultaneous selection for collie eye anomaly and ivermectin toxicosis (Mizukami ym., 2014)
Tällä kertaa käsittelyssä on Pienen ja keskikokoisen japanilaiskoiran lukukirja vuodelta 1965. Kirjan ensipainos vuonna 1961 on esipuheen mukaan ollut ensimmäinen suurelle yleisölle suunnattu koiratietokirja, joka käsittelee muita kuin suurinta japanilaisrotua. Pidän myös huomionarvoisena sitä, ettei kirja ole NIPPO-sidonnainen. Nähdäänkö asioita, jotka sittemmin on tarkentuneet, muuttuneet tai unohtuneet?
Shibojen kantaisällä olikin valkoinen sukka
Vastaus edelliseen kysymykseen: heti ensimmäisillä sivuilla. Shibojen kantakoirista on säilynyt hyvin rajallinen määrä valokuvia, jotka oppii nopeasti ulkoa, koska samat kuvat tulevat vastaan lähteestä toiseen. Enkä silti ollut ikinä ennen nähnyt tällaista Aka Go -kuvaa. Voin toki olla ihan hakoteillä, mutta tulee väkisin mieleen, että onko sille jokin syy, nimittäin tuo kuvassa etualalla selkeästi erottuva pintosukka : D Sukkia ja muuta valkokirjavuutta alettiin jossain vaiheessa paheksua, eikä Aka Gon sukka näy sen muissa kuvissa samalla tavalla.
Valkokirjava edustuskoira
Kirjassa olevat kennelmainokset kertovat samaa tarinaa. Edes äärimmäinen valkokirjavuus ei ole aikoinaan haitannut muuten kelpo koirassa. Kuvan koira on rekkarinumeronsa perusteella jonkin keskikokoisen rodun edustaja. Teksti kuvan yläpuolella on Google Lensin mielestä jotain hyvin runollista.
Liity Shiba Inun Suojeluyhdistykseen!
Tulkitsen, että tässä mainostetaan nykyisten "jomonshibojen" suojeluyhdistystä SHIBAHO:a, joka on tuolloin ollut toiminnassa vasta seitsemän vuotta. Google Lens kompuroi nimissä, mutta yhdistystä edustavat kultamitalikoirat on vasemmalta oikealle Naka Go (kuvassa 14-vuotias), Koroichi Go ja tietenkin rakas Benimaru. Jomonshiboilla ja normishiboilla on ollut yhteinen alku.
VIHDOINKIN. Modernin shiban sukupuun alku, jos polveutumiset pitävät edes puoliksi paikkaansa enkä näe syytä miksi eivät pitäisi, on genetiikan kannalta hirvittävän näköinen. Joka hiton shiban isä, isoisä, isoisoisä, veli, eno ja setä on ollut yksi ja sama Naka Go. Näyttelyvoittajien "parannetun veren" hehkutuksen kääntöpuoli oli tämä:
Ja jos yritetään tulkita Google Lensin versiota, niin shinshushiboissa eli näissä moderneissa nykyshiboissa on ilmennyt sisäsiittoisuuden takia jo 60-luvulla:
takajalkojen ristisideongelmia
alapurentaa
puuttuvia hampaita
kivesvikaa
arkuutta
pigmentin haalistumista
Laitan vielä alkuperäisen tekstin, jos joku japaninlukutaitoinen haluaa tarkistaa tulkinnat. Kirjan edellinen omistaja on tehnyt alleviivaukset. Omituiset "ross-koirat" tulevat kohdasta ロス犬, jota googlaamalla päätyy "pet loss syndromen" eli lemmikin menetyksestä johtuvan surun pariin.
Design-rotu 60-luvulta
Roturisteytykset... ei ole uusi keksintö. Näin etäs historiassa piti vaan mennä, että japanilaisesta koirakirjasta löytyi minoshiba x normishiba, ja asia on ollut fine kuten pintoväritys.
Miten valkoisuuden geenimuoto ilmestyi sodanjälkeisiin shiboihin?
Jatkuu samalla linjalla. Hämmästyin aikaisemmin awashibaksi kutsuttujen valkoisten shibojen kuvia. Mulla on ollut aikaisemmin japaninpystykorvia, joten japsin siluetti pomppasi silmään. Pää, korvat, takakulmaukset... ja tietenkin valkoinen väri. Japsit on väriltään geneettisesti samaa haalistunutta punapigmenttiä (e/e) kuin valkoiset alkuperäisrodut. Lisäksi japsit (Nihon Supittsu eli Nihon Spitz japaniksi) olivat sodan jälkeen todella suosittu koirarotu. Ehkä e/e-valkoinen on tosiaan päätynyt joihinkin shibalinjoihin japaninpystykorvalta. Yksi pitkäkarvaisuuden geenimuodoista on voinut siirtyä samalla.
Vanhanajan bläkkärishiba
Koroni Go Soutarousou. Kaunis liioittelematon black & tan ajalta ennen pallopäiden ja chowiturkkien ihannointia. 60-luvun shibakirjassa tarjoillaan koirista massiivinen määrä tietoa. On kennelnimi, rekkarinumero, syntymäaika, vanhempien nimet ja jopa kokotiedot. Tämä muuttui jossakin vaiheessa siihen, että koirista oli näkyvillä kuva ja Etunimi Go.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiinnostavaa materiaalia jäi vielä ainakin yhteen historiatriviaan.
Kutiseeko shiba epätavallisen usein tai etenkin siitepölyaikana? Syynä voi olla koiran atooppinen ihotulehdus. Tällöin immuunijärjestelmä luulee, että jokin ympäristön sinänsä vaaraton aine onkin vakava uhka elimistölle ja alkaa taistella sitä vastaan. Koiralla seurauksena on tyypillisesti kutiseva tulehdusreaktio iholla. Atopian puhkeamisen uskotaan olevan monimutkainen yhdistelmä perinnöllistä alttiutta ja ympäristötekijöitä.
Allergisuus ja kutinat näyttää olevan ongelma nykyshiboissa. Shibojen rotuyhdistyksen terveyskyselyn tavoittamista shiboista 28 % oli ilmentänyt allergisia oireita, jotka painottuivat kutinaan ja muuhun iho-oireiluun. Varsinaisen atopiadiagnoosin osuus oli 6 %. Toinen selvä viite atopian huomionarvoisuuteen shiboissa on tämän postauksen varsinainen aihe eli uusi preprint-tiedejulkaisu, jossa atooppisesta ihotulehduksesta kärsivät shibat on otettu tutkimuskohteeksi. Tutkimuksessa on vertailtu ihon ja suoliston mikrobeja terveillä ja atopiasairailla shiboilla Japanissa. Alla listana mielenkiintoisimmat havainnot. Atooppinen ihotulehdus lyhentyy tässä atopiaksi, vaikka termeillä on oikeasti merkitysero.
Tutkimuksessa oli mukana 20 tervettä verrokkishibaa, 10 "vanhaa" atopiadiagnoosin jo aikaisemmin saanutta shibaa ja 10 "uutta" vasta atopiadiagnoosin saanutta shibaa.
Samalla testattiin oklasitinibin eli Apoquel-atopialääkkeen vaikuttavan aineen tehoa (jatkossa Apoquel).
Ihon bakteerikanta poikkesi terveillä ja atoopikoilla. Atoopikoilla korostui stafylokokkibakteerien runsaus. Atoopikoilla kahden viikon Apoquel-kuuri vähensi merkitsevästi stafylokokkien määrää iholla.
Suolistobakteerilajien suhteellinen runsaus poikkesi myös terveillä ja atoopikoilla. Fusobakteereja ja megamonasbakteereja oli atoopikkojen suolistossa vähemmän kuin terveillä, kun taas klostrideja (A/N: viittaa Clostridium-bakteereihin, jotka on terveysjuttujen yhteydessä yleensä huonoja uutisia) ja escherichiaa/shigellaa oli atoopikoilla enemmän. Apoquel-kuuri näytti muuttavan myös suoliston bakteeritasapainoa kohti terveiden verrokkishibojen tuloksia.
Kun koirat jaettiin mitokondrion DNA:n perusteella geneettisiin ryhmiin, ei ainakaan tällä otoskoolla havaittu, että tietty geneettinen mtDNA-ryhmä yhdistyisi atopiaan tai terveenä pysymiseen. Sen sijaan tietyt mtDNA-ryhmät yhdistyivät merkitsevällä tavalla tiettyjen suolistobakteerilajien runsauteen.
Tässä atooppisia shiboja koskevassa tutkimuksessa selvisi siis se, että sekä ihon että suoliston bakteeritasapaino oli atoopikkoshiboilla poikkeava (häiriintynyt?) verrattuna terveisiin, että Apoquel-kuuri muutti bakteeritasapainoa kohti terveitä verrokkishiboja sekä iholla että suolistossa, ja että shibojen geneettiset erot ilmenivät eroina suolistobakteerilajeissa. (A/N: Tutkimuksessa ei oteta kantaa siihen, millä suoralla tai epäsuoralla mekanismilla Apoquelin vaikuttava aine, joka vähentää solujen erittämää hälytyssignaalia, voisi muuttaa bakteeritasapainoa.)
Ympäristötekijät, kuten ravinto, pH, lämpötila ja hygieniataso, vaikuttavat isäntäeliön ja tämän mikrobien "suhteeseen". Mikrobien epätasapaino taas tunnetusti vaikuttaa useiden monimutkaisten sairauksien taustalla. Eri bakteerilajien merkitys voi piillä niiden tuottamissa pienissä biomolekyyleissä, jotka vaikuttavat koiran immuunijärjestelmän toimintaan. Uutta tietoa voidaan mahdollisesti käyttää pohjana shibojen/koirien atopian hoidossa ja ennaltaehkäisyssä, jolloin lähestymistapana ei olekaan jo syntyneen tulehdusreaktion blokkaaminen vaan ihon ja suoliston mikrobien optimointi.
Tiikerillä on shiboille huonoja uutisia. Sen koivun kukintaan ajoittuva kutinaoireilu, joka lasketaan siitepölyallergiana atopian muodoksi, puhkesi vielä niin myöhään kuin 6-vuotiaana. Näin siitä huolimatta, että Tiikerillä pitäisi olla puolellaan lähes kaikki allergialta (muka) suojaavat tekijät. Shibaksi mahdollisimman ulkosiittoinen sekä paperilla että geenitestissä. Kevätpentu, joka vietti pentuvuotensa alun maaperän ja koirapuiston bakteerien kanssa. Viljaton nappularuokavalio. Jossiteltavaksi jää se, olisiko pitänyt antaa sille nappulan ohessa enemmän raakaruokaa pentuvuoden aikana ja myöhemminkin. Mitä muuten kertoo se, että rotukoirien kanssa pitää nykyään erikseen varautua allergioihin ja pyrkiä estämään niiden puhkeaminen.
On kiinnostavaa, että iholla ilmenevän yliherkkyyden lisäksi suoliston tulehdusoireilu on yhdistetty tietynlaiseen mikrobivalikoimaan. Aiemmin raportoitiin shibasta, jonka perinteisiin hoitomuotoihin vastaamaton enteropatia saatiin kuriin ulosteensiirrolla, joka muutti suoliston mikrobikannan. Mikrobien osuus immuunijärjestelmän sekoilussa näyttää olevan kuuma tutkimusaihe, joten tästä kuullaan varmasti vielä lisää.
Shibojen uusi atopiatutkimus, preprinttinä ennen vertaisarvioinnin läpäisyä:
A comprehensive analysis of the gut and skin microbiota in canine atopic dermatitis in Shiba Inu dogs (Thomsen ym., 2022) doi: https://doi.org/10.1101/2022.07.11.497949
Aikuinen mameshiba ja normishiba. Kuva (c) Pervin, S.; Islam, M.S.; Yorisada, Y.; Sakai, A.; Masamune, S.; Yabuki, A.; Rakib, T.M.; Maki, S.; Tacharina, M.R.; Yamato, O. Carrier Rate and Mutant Allele Frequency of GM1 Gangliosidosis in Miniature Shiba Inus (Mame Shiba): Population Screening of Breeding Dogs in Japan. Animals 2022, 12, 1242. https://doi.org/10.3390/ani12101242
Toukokuun PubMed-julkaisuista löytyi uusi mameshiboja käsittelevä tutkimus. Mameshiba on shiban kääpiömuunnos, jota perinteikäs Japanilaisen koiran suojeluyhdistys NIPPO ei tunnusta. Tutkimuksessa on kartoitettu shibojen GM1-gangliosidoosin geenivirheen esiintymistä mameshiboissa. Tulos: mameshibat ovat perineet geenivirheen geenipooliinsa, sillä 1832 tutkitusta koirasta löytyi yhdeksän kantajaa.
Tutkimustulos ei yllätä eikä edes ollut se syy, mikä kiinnitti huomion (paperista käy lisäksi ilmi, että Kiinassa ja Koreassa on tavattu GM1-sairaita normishiboja, mikä viittaa siihen, että geenivirhe on päässyt vähitellen leviämään) - vaan se, että tällainen mameshibatutkimus on ylipäänsä olemassa.
Nuo 1832 tutkittua koiraa olivat kaikki jalostuskoiria yhteensä 143 eri mameshibakennelistä Japanissa.
Eikä tämäkään ollut vielä se, mikä kiinnitti huomion, vaan tutkimusjulkaisun alustuksessa esiintynyt toteamus, että tällä hetkellä mameshiboista on tulossa [Japanissa] suositumpia kuin normishiboista. Virallisia rekisteröintilukuja ei ole saatavilla, joten lähde jää avoimeksi, mutta 143 mameshibakenneliä yhessä ainoassa tutkimuksessa on kieltämättä enemmän kuin ite odotin. Miten monta niitä kaikkiaan jo on?
Jossain vaiheessa mameshiboille on perustettu oma yhdistyksensä Nihon Mame Shibaken Association eli NMSA, jonka kotisivut avattiin vuodenvaiheessa. NMSA on samalla toinen mameshibojen rekisteri. Aikaisemmin vain Kennel Club of Japan (KCJ, joka on eri asia kuin JKC) on rekannut mameshiboja.
Mameshibojen olemassaolon virallinen syy on ilmeisesti niiden käyttötarkoitus: Japanin ikääntyvä ja yksinäinen väestö kaupungeissa tarvitsee pienen ja kiltin seurakoiran. Kannattaa oikeasti katsella mameshiban rotu(?)määritelmä läpi kääntäjän kautta, koska siinä näyttää olevan muutamia ulkomuotojuttuja, jotka heijastavat tuota käyttötarkoitusta. Ilme ei saa olla shibamaisen tuima ja arvokas?
Ei ole missään nimessä uusi asia, että rodusta splittaa erilleen toinen rotu, mutta tuntuuko jokin mameshiban luomisessa epäkunnioittavalta alkuperäistä NIPPO:a kohtaan? Alkuaikoina ei tunnettu molekyyligenetiikkaa, joten koiria mittailtiin senkin edestä. Hautalöytöjen luita mittailtiin. Ensimmäisiä näyttelyosallistujia mittailtiin. Jopa itse Hachikoa mittailtiin, ja mittausten perusteella jaettiin japanilaiskoirat pieniin, suuriin ja keskikokoisiin. Ja laadittiin rotumääritelmä, jossa pienen japanilaiskoiran eli shiban säkäkorkeudeksi määriteltiin 35-42.5 cm. Mameshiban hyväksytty säkäkorkeus voi olla kaksikymmentäviisi senttiä. 😀 Whatever shibat pelastaneen NIPPO:n tekemä mittailutyö. Ja rohkeaa arvokkuutta ei käsittääkseni tule liikaa ilmentää, koska se olisi ristiriidassa ystävällisen seurakoiran kanssa, vaikka shiban arvokas yleisolemus on se, mitä NIPPO-näyttelyissä on aina haettu.
Uskon, että mameshiboista löytyy myös sinänsä puhdasrotuisia koiria, joita ei ole pienennetty roturisteyksillä. Normishiboissa näyttää olevan geneettistä potentiaalia koon muunteluun (kts. juttu kokomarkkereista), eikä ole tavatonta, että pienikokoisille normishiboille myös syntyy pienikokoisia pentuja. Oletan, että tällaisia pieni x pieni -pentueita jatkamalla päästäisiin lopulta mameshiban kokorangeen ja ominaisuus muuttuisi varsin periytymisvarmaksi.
Kysymys tietty kuuluu, että milloin mameshibat lähtevät normishibojen perässä maailmalle. Tarvitaanko siihen välttämättä rotustatusta? Suomessa niitä ei voisi tällä hetkellä rekata mihinkään, joten ken tietää, ehkä ekat "eksoottiset" mameshibat ovatkin jo täällä.
Päivitys: tilastotietoa NIPPO-rekisteröityjen normishibojen lukumäärästä vuosittain. Rekkaukset on 2000-luvulla liikkuneet 30 000 koiran molemmin puolin. Tällä hetkellä suuntaus on hiukan alaviistoon. Ehkä osa kaupallisista lemmikkikasvattajista on todella vaihtanut mameshibaan, mutta syitä voi olla monia muitakin. Seuraavien parin kolmen vuoden rekisteröintiluvut ovat joka tapauksessa kiinnostavia.
Silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia, niin että katsojan henki lähes salpautui. (Shiba Inu, vaikutelma historiallisesta vuoristoshibasta)
Jos jokin yksittäinen asia erottaa shiban heti länsimaisista koirista, on se luultavasti itämainen ilme. Ilme syntyy silmistä, jotka ovat rotumääritelmän mukaan kolmionmuotoiset ja hieman vinoasentoiset. Kolmion ideaa havainnollistaa hyvin kirjassa 60 vuotta Shiba Inun tutkimusta oleva piirroskuva, jota voi kokeilla sovittaa omankin shiban silmiin:
Ei pelkästään estetiikkaa
Form fits function -periaate selittää shiban ideaalisen silmän, sillä viistoa ja kolmiomaista silmää on pidetty metsästystilanteissa vähiten alttiina vaurioitumaan. Toisaalta vanhassa japanilaisessa shibakirjassa varoitetaan äärimmäisyyksistä silmän kapeudessa ja viistoudessa, eli sitäkin on ehkä siellä päin aikoinaan kokeiltu (esimerkkikuvia seurauksista ei armeliaasti ole laitettu mukaan.)
Piirroskuva Edo-kauden japanilaiskoirasta, ajalla ennen kuin niitä luokiteltiin nykyisiin rotuihin. Koiraa on käytetty lintujen metsästykseen. Kuvaan on tallentunut silmän muoto ja muita rotumerkkejä.
Lisää anatomisia erikoisuuksia
Suuressa japanilaisessa glaukoomatutkimuksessa havaittiin, että muihin rotuihin verrattuna shiboilla todella oli kapeampi luomirako (eli se silmän näkyvä osa, minkä havainnon maallikkokin voinee tehdä) sekä pienemmät silmämunat. Tämä aiheutti omat ongelmansa gonioskopiassa, jossa linssi painetaan kiinni silmän pintaan. Glaukoomatutkimuksen muista huolestuttavista tuloksista lisää kohta.
Eräs epäsuora mutta mielenkiintoinen juttu liittyen shiban silmän viistouteen löytyy uudesta japaninsusigeenien tutkimuksesta, jossa japanilaisroduilta paikallistettiin muutamia japaninsudelta perittyjä geenialueita, jotka länsimaisilta koirilta puuttuvat. Yksi tällainen perimäalue sijaitsee FAM183A-geenin "edessä", joten se voi ehkä liittyä kyseisen geenin toiminnan säätelyyn. Geeni tunnetaan huonosti, mutta ihmisillä se on ns. ehdokasgeeni eräälle perinnölliselle oppimishäiriölle. Niillä lapsilla, joilla havaittiin mutaatio FAM183A-geenissä, on huomionarvoisina piirteinä mainittu myös ylöspäin viistot luomiraot. Tällaisesta ei kuitenkaan tule tehdä liian nopeita johtopäätöksiä.
Shiban silmissä selkeä alttius glaukoomalle (?)
Silmän osat ja lähikuva kammiokulmasta. Alkuperäinen kuva: Cancer Research UK / Wikimedia Commons. Kuvaan vaihdettu suomennokset ja lisätty ympyröity kohta.
Sitten ne huolestuttavat havainnot. Japanilaisissa tutkimuksissa shibojen silmistä on löytynyt glaukoomaa sekä epänormaaleja rakenteita, jotka yhdistetään glaukooma-alttiuteen. Yksinkertaistettu mutta ytimekäs kuvaus glaukoomasta eli silmänpainetaudista: glaukooma syntyy, kun silmässä kiertävän nesteen "viemäri" kammiokulmassa (kuvassa valkoinen reikä) ei vedä kunnolla. Nestettä tuotetaan silti koko ajan lisää, joten silmä alkaa pullistua kuin täyttyvä vesi-ilmapallo. Liian korkea paine tappaa hermosoluja verkkokalvolla ja näköhermossa, jolloin silmä sokeutuu. Tila on kivulias ja vaikeahoitoinen.
Ympyröity kohta on siis nimeltään kammiokulma. Jos glaukooma-alttiutta halutaan tutkia, suoritetaan kammiokulman tähystys eli gonioskopia. Tähystimellä katsotaan,
onko kammiokulmassa miten paljon tilaa vai onko sininen osa (iris eli värikalvo) painunut liian lähelle silmän etureunaa, jolloin kammiokulma ahtautuu eikä neste pääse kunnolla viemäriin
onko lähikuvassa näkyvät "lonkerot" riittävän ohuita ja harvassa vai onko ne epänormaalin paksuja, mikä myös voi tukkia nestekierron (tämän ilmiön virallisesta nimityksestä saadaan taas yks nimihirviö blogiin, eli kyseessä on pektinaattiligamenttidysplasia)
Koiran glaukooma on vielä varsin huonosti tunnettu aihe, eikä ihmissilmien tutkimusta voi välttämättä soveltaa sellaisenaan koiriin. Esimerkiksi "lonkeroita" eli pektinaattiligamenttia löytyy vain koirien silmistä, ei ihmisiltä.
Gonioskopia ei ole osa shibojen tavanomaista silmätarkastusta. Isoin ero silmäpeilaukseen on siinä, että gonioskopiassa linssi viedään kiinni koiran silmän pintaan. Tutkimus voidaan tehdä hereillä tai rauhoituksessa.
Shibojen statseja glaukoomatutkimuksista: ryhmien vertailu
Shiboja tutkittu
114 shibaa
Glaukoomaryhmässä
46 shibaa
Verrokkiryhmässä
68 shibaa
Epänormaaliutta kammiokulmassa
101 shiballa
Kammiokulma aivan lytyssä
28 shiballa (joista glaukooma 24 shiballa)
Kammiokulma kapea
40 shiballa (joista glaukooma 18 shiballa)
Kammiokulma hiukan kaventunut
33 shiballa (joista glaukooma 4 shiballa)
Kammiokulma normaalin avoin
13 shiballa (joilla ei yhdelläkään glaukoomaa)
"Lonkerot" kapeissa ja kaventuneissa
Paksuuntuneita, jopa levymäisiä
"Lonkerot" normaaleissa avoimissa
Normaalin näköisiä
Summa summarum, kammiokulmat oli epänormaalin kapeita ja pektinaattiligamenttidysplasiaa löytyi myös todella monelta verrokkiryhmän shibalta, joilla ei (vielä) ollut diagnosoitu sairaalloista silmänpaineen nousua. Tulokset tulkittiin siten, että nämä löydökset on yleinen epänormaalius shiboilla, ja saattavat altistaa shibat glaukoomalle. Shiboja tutkittiin vuosien 1998 ja 2003 välillä Japanin Tokiossa. Tutkimus: Possible association of glaucoma with pectinate ligament dysplasia and narrowing of the iridocorneal angle in Shiba Inu dogs in Japan (Kato ym., 2006)
Koiria ohjattu silmälääkärin vastaanotolle yhteensä
1244 koiraa
Näistä koirista shiboja
145 shibaa
Glaukooma todettu 1244 koirasta
127 koiralla
Glaukooma todettu 145 shibasta
42 shiballa
Koirapotilaita eläinsairaalassa muista syistä yhteensä
8103 koiraa
Shibapotilaita eläinsairaalassa muista syistä yhteensä
238 shibaa
Toteutus vuosien 1999 ja 2004 välillä Tokiossa. Tutkimuksessa mainitut johtopäätökset: japanilaiset shibat on hyvin alttiita saamaan glaukooman, ja sairauden periytymistä ja genetiikkaa olisi syytä tutkia lisää. Tutkimus: Incidence of canine glaucoma with goniodysplasia in Japan : a retrospective study (Kato ym., 2006).
Koiran glaukooman tutkiminen, oireet, hoito ja riskigeenien jäljitys
On oma liian iso aiheensa tähän blogipostaukseen. Oireista, hoitomuodoista ja koiran glaukoomatutkimuksesta yleensä löytyy englanniksi hyvä vuoden 2019 paperi täällä: https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6744300/ .
Tutkimukset ovat lähes 20 vuotta vanhoja. Miten yleinen glaukooma on japanilaisilla shiboilla nykyisin? Jos altistavat rakenteet silmässä todella kuuluvat rotuun, niin miksi glaukoomasta ei puhuta juuri mitään esimerkiksi Suomessa? Onko shibojen muutenkin erikoisissa silmissä jotain, mikä kompensoi kapeaa kammiokulmaa?
"Oivoi. Ihmisemme masentui shibojen tilastoista niin ettei jaksanut kirjoittaa enempää edes geeneistä."
Syksyllä 2021 eläinlääketieteen lehdessä julkaistiin tapauskertomus japanilaisesta shikoku-uroksesta, jonka sairaus diagnosoitiin oirekuvan ja solulöydösten perusteella NCL-taudiksi eli neuronaaliseksi seroidilipofuskinoosiksi. NCL-taudit ovat geenivirheen ja viallisen proteiinin aiheuttamia kertymäsairauksia, jotka johtavat aivojen surkastumiseen. Periytymismalli on resessiivinen, eli sairaan koiran molemmat vanhemmat ovat oireettomia taudinkantajia*.
NCL-taudit tunnetaan myös ihmisillä. Kirjainyhdistelmän edessä on usein jokin neljäs kirjain, joka kuvaa taudin puhkeamisikää. ANCL (adult), JNCL (juvenile)... sekä suomalaisittain pelätty INCL (infantile). NCL-tautien puhkeamisikään ja etenemisnopeuteen vaikuttaa se, missä geenissä geenivirhe sijaitsee ja miten pahasti se häiritsee proteiinin toimintaa. Omistaja oli huomannut tapauskertomuksen shikokunkoiran ensimmäisen oireen, kävelytyylin muuttumisen, vasta koiran ollessa yli 2,5-vuotias, joten sen tauti luokiteltiin aikuisiällä puhkeavaksi.
Sairaus nimihirviön takana, taas kerran
Aivonsurkastumataudeilla on jostain syystä mitä erikoisimpia nimiä, kuten shibojen GM1-gangliosidoosi. Neuronaalinen seroidilipofuskinoosi kuvaa sitä, että etenkin hermosoluihin ilmestyy "sairaalloista" kertymäainesta (seroidi), joka näyttää samalta kuin ikääntymiseen liittyvä normaali kertymäaines (lipofuskiini). Kertymäaineen tarkempi sisältö vaihtelee eri NCL-taudeissa.
Aivojen hermosolut ovat vialliselle proteiinille erityisen herkkiä ja alkavat kuolla. Koska hermosolut eivät juuri jakaannu, ne eivät voi jakaantumalla vähentää yhden solun sisältämää kertymäainesta. Tai sitten puuttuvaa proteiinia tarvitaan hermosolun ylläpitoon jollakin muulla tavalla. NCL-tautimekanismi ei ole vielä selvillä, mutta taudin merkittävimmät oireet johtuvat joka tapauksessa hermosolujen etenevästä tuhoutumisesta.
Vielä lisää nimeämisen outoudesta: tiedejulkaisuissa NCL-taudit on yleensä numeroitu ja käännetty kirjaimet nurin, CLN1, CLN2, CLN3 jne. Tämä vastaa myös geenien nimeämistä. Joskus näistä käytetään myös termiä lysosomaaliset kertymäsairaudet, sillä useat NCL-taudit johtuvat vioista proteiineissa, jotka toimivat solun kierrätyskeskuksissa eli lysosomeissa.
Etenevät neurologiset oireet
Tapauskertomuksen shikokunkoiralla alkoi ilmetä oudon kävelytavan lisäksi mm. raajojen tärinää ja pään kääntelyä puolelta toiselle. Koira sokeutui vähitellen, sen liikkuminen vaikeutui entisestään ja tauti alkoi näkyä myös käytöksessä sekä ääntelyssä. Eutanasia tehtiin 5 v 8 kk iässä omistajan pyynnöstä.
Koiran aivot tutkittiin magneettikuvauksella kolmesti: 2 v 11 kk, 4 v 7 kk ja 5 v 8 kk iässä. Kuvista, ja eutanasian jälkeen ruumiinavauksessa, havaittiin aivojen etenevä surkastuminen. Hermosoluissa näkyi NCL-taudeille ominaista kertymäainesta. Hermosolujen tuhoutuminen ja kertymäaineksen määrä oli kuitenkin vähäisempää kuin muiden koirarotujen vastaavissa tapauksissa.
Pään kallistelu oireena koirien lysosomaalisissa kertymäsairauksissa. Kuvassa C on tapauskertomuksen shikokunkoira 3 v 10 kk iässä. Kuvassa E on puolen vuoden ikäinen GM1-gangliosidoosia sairastava shiba. Kuva (c) Tamura S, Tamura Y, Nakamoto Y, Hasegawa D, Tsuboi M, Uchida K, Yabuki A and Yamato O (2021) Positioning Head Tilt in Canine Lysosomal Storage Disease: A Retrospective Observational Descriptive Study. Front. Vet. Sci. 8:802668. doi: 10.3389/fvets.2021.802668.
Geenivirhe vielä etsinnän alla
Koira testattiin muiden rotujen aikuisiän NCL-taudin geenivirheen varalta. Kyse ei ollut samasta geenivirheestä. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät nykyiset geenitestit tunnista tätä shikokunkoirien NCL-tautia tai sen kantajia. Tapauskertomuksen lopussa mainitaan, että tutkimusryhmän seuraavana tavoitteena on shikokunkoiran NCL-taudin aiheuttavan geenivirheen selvittäminen. Tämä olisi hyvä, sillä shikokunkoirien vuosittaiset rekisteröintimäärät on nykyään niin pieniä, etteivät ne olisi tarvinneet jäljellä olevaan kantaansa tällaista perinnöllistä sairautta. Hyvänä puolena yksittäisen geenivirheen aiheuttamassa taudissa on se, että geenitestin avulla kantajat osataan yhdistää geenivirheestä vapaaseen koiraan, jolloin kaikki pennut saavat toimivan geenin (ja yksikin sellainen riittää) ainakin toiselta vanhemmaltaan*.
Yksi vai useampi geenivirhe?
Shikokun omistajat netissä ovat selvästi olleet tietoisia rodussa esiintyvästä neurologisesta sairaudesta jo vuosia sitten. Oirekuvaukset muistuttavat NCL:ää, mutta erikoista on oireiden alkamisikä, puoli vuotta, joka poikkeaa tässä tapauskertomuksessa kuvatun shikokun oireiden alkamisiästä (2,5 + vuotta). Toki NCL-taudeissa on jonkin verran yksilökohtaista vaihtelua, mutta kahden vuoden ero kuulostaa aika suurelta. Tyypillisesti NCL-taudin myöhäisempi puhkeaminen ja hitaampi eteneminen johtuu siitä, että geenivirhe on eri geenissä, tai geenivirhe on sen verran "lievä", että proteiini pystyy vielä toimimaan edes puoliteholla. Ei ole tavatonta, että NCL-tautia sairastava henkilö on perimältään yhdistelmäheterotsygootti, eli kumpikin vastingeeni on viallinen, mutta niissä on eri mutaatio. Eri geenivirheet on voineet periytyä vanhemmilta, tai toinen geenivirhe on voinut syntyä ns. de novo -mutaationa vain siinä siittiössä tai munasolussa, josta sairas yksilö on saanut alkunsa. (*-tähtimerkityt kohdat aiemmit eivät huomioi tätä harvinaista tilannetta, jossa kantajan yhdistäminen geenitestin perusteella puhtaaseen johtaa silti sairauteen.) Jos kyse on oikeasti ollut useammasta mutaatiosta, niin näistä vaihtoehdoista shikokujen kannalta on parempi de novo -malli, jolloin kannassa olisi liikkeellä vain tuo yksi valtamutaatio.
Lähteitä ja luettavaa
Adult-Onset Neuronal Ceroid Lipofuscinosis in a Shikoku Inu (Tamura ym., 2021)
Positioning Head Tilt in Canine Lysosomal Storage Disease: A Retrospective Observational Descriptive Study (Tamura ym., 2021)