Siirry sisältöön

Kuukausi: elokuu 2023

Julkaistu Kommentoi Kun shiba saapui Suomeen, osa 1

Tehdäänpäs oma juttusarja tälle projektille, jossa on tavoitteena löytää ensimmäiset japanilaiskoirat Suomen maaperällä. Tai koiralehden sivulla. Tai koirakirjassa. Mikä tahansa tapahtuma tai media käy, jos japanilaisrotuja on sitä kautta tuotu suomalaisten tietoisuuteen.


Tämänkertainen saalis on peräisin aivan 70-luvun alun Koiramme-lehdistä. Kuvat (c) Koiramme/Kennelliitto.

Sabishi.


Euroopan ensimmäinen tunnettu shiba oli käynyt Suomessa.


Lasketaan Ahvenanmaa nyt Suomen maaperäksi. Sabishi ja Lilla My oli ne kaksi narttupentua, jotka lensivät Japanista Inga Carlssonin luo Ruotsiin toukokuussa 1972. Maarianhaminan näyttely, johon ainakin Sabishi osallistui, pidettiin kesällä 1973. Sillonhan Sabishi on tuossa kuvassa 1-vuotias. Koko Euroopassa on ollut neljä shibaa, ja Lilla Myn legendaariset pennut syntyisivät muutaman kuukauden kuluttua.


Shiba on näköjään ollut alkujaan suomeksi shiba ilman inua.


Ja nyt kun katon tuota Sabishin kuvaa. Ei kai se vaan ole tämä vanhan suomalaisen koirakirjan mysteerishiba? 😮

Toistaiseksi varhaisin kuva menee silti akitoille. Tai siis Akita Inuille. Vuosi 1971, ja minkälainen asiayhteys! Ehdin jo kääntää sivua, kun otsikkona oli Kansainväliset rekivaljakkokilpailut Sveitsissä, mutta piti palata takaisin katsomaan uudestaan näitä rekikoiria.


Saksalainen Ursula Keuser osallistui kahden akitansa vetämänä naisten luokan kaksivaljakkokilpailuun. Sijoitus toinen, ja akitat hävisivät kuuden kilsan matkalla alle minuutilla voittajalle, jolla sentään oli kaksi siperianhuskya. Siis mitä. Sen lisäksi kolmanneksi sijoittuneella kilpailijalla oli valjakossaan myös akita malamuutin parina.


Minkähän nimisiä nuo Ursulan akitat oli? En osaa sanoa, oliko hän muutenkin rodun pioneereja Euroopassa.


Muita mielenkiintoisia huomioita 70-luvun alun koiramaailmasta:

  • Koko koiraharrastus on ollut kuin kaikkien koiranomistajien yhteinen juttu, jossa iso yhdistävä tekijä on ollut yhteinen "vastustaja" eli ympäröivä yhteiskunta, joka ei ole hyväksynyt koiria tai koiranpitoa kuten nykyisin.
  • Rekisteröintien vuosittaista kasvua hehkutetaan ja ennustetaan, että kasvu taittuu vuoteen 2020 mennessä, kun koiramäärä on kerta kaikkiaan niin suuri että koirattomat nousevat vastarintaan.
  • Rotuja oli sillon uskomattoman vähän verrattuna nykyiseen! Eksoottisia pystykorvia on edustaneet basenjit ja chowit. Näyttelyssä pystykorvaryhmän voittaja oli yleensä suomenpystykorva.
  • Tietokoneet on juuri otettu käyttöön Kennelliitossa, ja niitä on kutsuttu ATK:ksi. Pentueiden rekisteröinnit on alettu hoitaa tietokoneella ja rekisterikirjat on tulleet printattuina.
  • Ainakin silloinen suomalainen näkemys koiranpidosta Japanissa on ollut aivan järkyttävän hirveä.
  • Lonkkavika ja sen vastustaminen ja röntgenkuvaukset on ollut ykkösjuttu terveysasioissa.

Julkaistu Kommentoi Entsyymi eläinlääkärissä

Tänään oli Tsyymin vuoro käydä vuosihuollossa. Hammasputsauksen lisäksi siltä kuvattiin uudestaan huonomman puolen kyynärä ja lonkat. Tiikerillä ja Tsyymillä on molemmilla sama liikuttava tapa kipittää urhean määrätietoisesti kohti eläinlääkäriasemaa. Ne varmaan vaistoavat sen mun kävelytavasta ja ennen kaikkea siitä, että aniharvoin ne on menossa mihinkään yksin ilman toisiaan.

Entsyymi tauolla matkalla eläinlääkäriin. Kannatti mennä jalan! Kävi niin hauskasti että kohtasimme matkalla Tiikerin bestiksen Hiron emännän Tuulan. Tsyymi keskittyi tonkimaan myyränkoloja, ja niinhän siinä lopulta kävi, että pulska matkaeväs löytyi. Paastovaatimus esti saaliin nauttimisen.

Totesin, että Tsyymi, paino 8.4 kg, on edelleen maailman kiltein eläinlääkärin asiakas. Jännitin vähän, oliko viime kevään peräkkäiset anturavaurio - rokotus - dyskinesiakäynnit jättäneet sille jotain ell-traumoja mutta ei. Ehkä samaa eroa Tiikerin ja Entsyymin välillä heijastaa myös se, että T toipuu rauhoitteista lähes salamana, kun taas E on siinäkin asiassa vähemmän kiihkeä.

Jätin Tsyymin hammaslääkärin tuoliin ja suuntasin väliajalla kahville kuten aina. Tämä klinikka sijaitsee Jyväskylän uuden sairaalan vieressä, joten sain samalla hyvän tilaisuuden katella kyseistä ilmestystä vähän lähempää. On se läheltä koettuna vielä uhkaavampi kuin mallikuvissa.

Tunnin kuluttua Entsyymi olikin valmis. Ei kun herätepiikki kankkuun. Tsyymin raotellessa silmiään katseltiin eläinlääkärin kanssa röntgenkuvat läpi. Kärjestä murtunut poskihammas vaatii erillisen poisto-operaation. Tätä ei näe hampaista päällepäin mutta röntgenkuva paljastaa, miten murtumaviiva yhdistyy hampaan ydinosan viivaan. Lonkissa tai kyynärässä ei näkynyt nivelrikkoa.

Tsyymin sisuksia. Kuvien välissä on kulunut aika tarkalleen neljä vuotta.
"Velvollisuus kutsuu!" Pehmoilin vähän ja ostin Tsyymille mukaan oman minitiikerin, jos isoveli ei ole turvana.

Entsyymille ja Jyväskylän Eläinklinikka Tähdelle tästä päivästä täysi kymppi.

Julkaistu Kommentoi Tiikeri ja Entsyymi pikakuvashiboina


Digitaalinen ruuduilla eläminen alkaa olla menneen aikakauden juttu, joten hankin oikean filmikameran. Sellasen, joka sylkäisee kuvan heti ulos, minkä jälkeen kuva kehittyy silmien edessä. Digikuvia on ollut tarkoitus kehityttää kuviksi "sitten joskus". Vähitellen niiden tiedostot on hukkuneet. Havahduin huomaamaan, että mulla on kuvia lapsuuden japsipojista mutta ei yhtä ainoaa fyysistä valokuvaa Tiikeristä, vaikka se täytti jo 7.

Nytpä on 😀

Tätä kirjoittaessa huimat kuusi valokuvaa. Jokainen niistä tuntuu kuin keräilykortilta. Jokainen niistä on valokuvana eri tavoin epätäydellinen. En olisi ikinä valinnut jatkoon tuollasia otoksia saman tilanteen digikuvasetistä. Nehän on epäedustavia! Mutta pikakameralla joka kuva on yhtä arvokas kuin se tasan yksi kuvanoton hetki, joka ei koskaan enää palaa.

Tiikerillä on ollu aikuiselämänsä paras kesä. Sen iloinen naama taltioitui kuvaan hienosti. Salamoitu Tsyymi näyttää benimarulinjan edustajalta.

Yksi Instax-kuva maksaa käytännössä yhden euron, joten kuvat on silläkin tavalla kohtalaisen arvokkaita. "Filmiä" on kamerassa täydessä latingissa kymmenen kuvan verran. Keräilykortti havainnollistaa hyvin Mini-sarjan valokuvien kokoa.

Meijän normilenkki. Tiikeri haluaa, että jätän ne odottamaan tuohon aitaan ja meen lähikauppaan ostamaan jotain. Aurinko paistoi liikaa edestä, joten kuvasta tuli liian vaalea, mutta Tikrun iloinen ilme tallentui silti. Toisessa kuvassa testasin miten hyvin liike pysähtyy kuvaan (mietin joskus miltä nuo meijän normilenkit näyttää ohikulkijoiden silmään)

Kamerani on japanilaisen Fujifilmin Instax Mini 40. Fokusoitu äärettömyyteen, ja salama välähtää aina. Mitään ei tarvitse eikä voi säätää, paitsi rajata kuva etsimeen ja painaa laukaisinta. Ulkona pitää huomioida auringon asema taivaalla tai kuva ylivalottuu. Varmasti näidenkin ottamisessa voi kehittyä paremmaksi. Olen nyt siinä jännittävässä alkuvaiheessa, jossa kuvaan voi ilmestyä mitä vaan.

Entsyymi pomppasi tasapainoilemaan kapean muurin päälle. Sain hyvän rakennekuvan sijaan loistavan photobombauksen. Sisäkuvassa testasin etäisyyttä, jolla se ei vielä hämmenny kameralla osoittelusta.

Mini viittaa tosiaan kuvan kokoon. Ei kameran. Kannettava cd-soitin on suunnilleen saman kokoluokan laite. Hupparin etutasku on ainoa tapa saada siitä taskukamera. Lisäksi on selvää, että jos koira menee hämilleen puhelimen sohimisesta sen naamaan niin tätä se oudoksuu vielä enemmän ja kääntää pään äkkiä pois.


Minkähän värinen shiba toimii parhaiten pikakuvissa? T ja E on tummia punaisia mutta näyttävät kaikissa kuvissa vaaleammilta. Valkoinen shiba katoaa varmaan kokonaan näkyvistä! Kolmivärinen bläkkäri voisi näyttää hyvältä kontrastierojen takia. Koiraperheen elämää -valokuvakirjassa tosin mainittiin, että kolmiväriset bordercolliet on kauniita mutta vaikeita valokuvattavia, joten kotiin jätettiin vaan keltaisia pentuja. Mulla ei ole ikinä ollut tummaa koiraa. Testaan eri värisiä shiboja heti kun tilaisuus tarjoutuu.