Japanilaiskoiria tieteessä, taiteessa, historiassa ja vähän arkielämässäkin. Blogin tekstejä, etenkään Google Lens -tyyppisiä käännöksiä ja nopeasti vanhentuvia genetiikkajuttuja, ei tule käyttää ainoana lähteenä uusille popularisoinneille ilman alkuperäislähteitä ja ajantasaisimpia tutkimusjulkaisuja.
Tällä kertaa pari puuttuvaa Koiramme-vuosikertaa 1980-90-lukujen taitteesta. Neljä ensimmäistä tuontishibaa rekattiin vuonna 1988, japanilaistyyppisiä akitoja ei ollut kai vielä missään, ja keskikokoisista japanilaisroduista ei kukaan varmaan ollut kuullutkaan. Paitsi sitten oli, kun 1987 Koiramme-lehdessä nähtiin ainun rotuesittely. Vanhoissa koirakirjoissa ainut on toisinaan mainittu, mutta tässä on hyvin voinut olla ensimmäinen kuva. Hauskaa, että tuossa kerrotaan, miten ainua on pitkään kutsuttu Hokkaidon-koiraksi, kunnes nimi muutettiin ainuksi. Jossain vaiheessa se muuttui hokkaidoksi ja siitä taas takaisin hokkaidonkoiraksi.
Kaikki kuvat ja lehtileikkeiden palat (c) Koiramme.
Alan artikkelin luettuani ymmärtää, miksi juuri ainu/hokkaido jäi itellenikin lapsuudesta mieleen. Sen mielikuvaan liittyi suomalaisiin vetoavaa romantiikkaa.Ainu ja pentu on olleet keskiaukeaman keräilykuvassa. Go Koiramme! Eikös tämä ole akita? Rotua tai nimeä ei mainita, mutta jutun aiheena on yhden miehen koirat. Voisin kuvitella, että japanilaismallinen akita pintovärityksellä on voinut olla tällainen.
Shibojen osalta löytyi pari uutta Fukia. Se on ollut Messarissa lähes aina ROP ja päätynyt rotujen studiokatalogiin. Ryhmä- ja BIS-sijoitusten perusteella sanoisin, että Fuki on ollut kaikkien aikojen menestynein suomalainen näyttelyshiba, yhtenä vuonna jo vuoden näyttelykoirakisatilaston kakkosena pystykorvissa. RYP:it ja BIS:it ei vaan ole näkyvillä sen KoiraNetin sivulla. Se oli myös Suomen ensimmäisen shibapentueen emo. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sen nimi, joka näkyy välillä muodossa Take Tora Mi-gou Dairy Farm, eli sillä on ollut myös se japanilaiskoirien Go.
Ei ihan japanilaiskoira, mutta kaksi juttua. Ilahduin kuvasta, koska olen halunnut nähdä Marisven Hi-Sunin. Mun näyttelyjapsin näkönen uros oli aikoinaan linjattu tähän urokseen vaikka tuohon maailmanaikaan on melkein ollut hankalampaa löytää japsia, jonka sukupuussa se EI olisi. Lisäksi tuo Marisven-kennel, joka on typotettu kuvatekstissä, varmaankin omisti varhaisen shibatuonnin Holker Takakun ja kasvatti sillä yhden shibapentueen. Holker Takaku on se 1. sukupolven mysteerituonti, joka tullaan menettämään historiaan, koska kukaan ei tunnu muistavan siitä enää nytkään mitään.
Muuten 35 vuoden takaiset Koiramme-lehdet on ihan huippua luettavaa sisällöltään! Puheenaiheina on sillon ollu näyttelyt uutena massaharrastuksena (tosin nykyään kukaan ei varmaan enää kiukkua yleisönosastolla jos ei saakaan koiralleen 1. palkintoa?), PEVISA-ohjelmat jotka on olleet yhtä lonkkakirjainta (ja niitä on kritisoitu jo silloin), rabies, karanteenit ja penikkatautiepidemiat (näiden vaikutusta en osaa edes ajatella), häntien typistäminen (jota kohtaan koirankasvattajien reaktio on ollut "Lopetan perkele kasvattamisen!" : D ), asiantuntijalausunnot siitä, että monet rodut on jo tuolloin olleet geneettisessä umpikujassa (luulin ite tätä tuoreemmaksi havainnoksi) sekä lisääntyneet allergiat (mutta ei vielä koirien vaan ihmisten koira-allergiat). Ainoa mitä ei vielä näy on termi "brakyrotu".
Uusi koirakirja GOT! Tämä on 日本犬名犬写真集 / Japanilaiskoirien valokuvakirja -sarjan ensimmäinen osa 70-luvun alusta. Ajankohdan näyttelykoirakatalogin lisäksi esittelyssä on valikoituja staroja aivan japanilaisrotujen alkuajoilta. Laitan tähän yhen nartun ja yhen uroksen joka rodusta. Ei ole 6 + 6, koska kainkoirat harmillisesti loistavat poissaolollaan. Lisäksi valikoituja kappaleita suorina Google Lens -käännöksinä jokaiseen koiraan liittyvästä tietoiskusta. Osa nimistä on todennäkösesti jotain ja sinne päin.
Akitanarttu Babagoma
"En ollut koskaan nähnyt tätä kuvaa Babagomasta, mutta löysin sen Jujiro Namiokan ottamien valokuvien joukosta. Valokuvan molemmat puolet ovat herra Ichinosekin poikia, mikä todistaa, että tämä on Babagoma. Babagoma-go on tämän päivän punaisen seesamityyppisen koiran alkuperä. Sillä on kiinteä ja hyvin rakentunut vartalo ja sen kasvot ovat hyvin organisoidut. [...] Tuohon aikaan taistelukoirat olivat edelleen suosittuja taisho-kaudelta, ja Tosa-taistelukoiria sekoitettiin usein joukkoon. Se oli aikakausi, jolloin Akita-koirien alkuperäinen ulkonäkö katosi, joten jäljelle jääneen puhtaan vereen on sanottava olevan erittäin arvokasta."
(Kommentti: Vihdoinkin saatiin blogiin oma Babagoma! "Baba" tarkottaa mun animejapanin perusteella mummelia.)
Akitauros Hanyutaro
"Tochinin ja Babagoman poikana haluaisin arvioida Hanyutaron parhaaksi uroskoiraksi. Lisäksi hän peri isänsä parhaat ominaisuudet ja ulkonäön. Hänellä oli majesteettinen vartalo ja yksinkertainen ja arvokas ulkonäkö, erityisesti hänen rauhalliset ja syvät silmänsä. Tämä koira lähti Tokioon pentuna ja vuonna 1935, kun se saavutti vanhan iän, se toivotettiin tervetulleeksi Shigeie Izumin suureen taloon. [...] Jos Hanyutaro olisi jäänyt Odateen nuoruudestaan asti, en voi olla ajattelematta, kuinka paljon hän olisi tehnyt akitakoiran elvyttämiseksi."
(Kommentti: Shigeie Izumi oli se Odaten pormestari, joka perusti AKIHO:n vuonna 1927 ja jonka Dr. Saito tapasi lähtiessään etsimään säilyneitä japanilaiskoiria. Hanyutaro on NIPPO-rekisterissä 84. rekattu suuri japanilaiskoira.)
Kishunarttu Tama
"Sodan aikana hän oli Hidakan paras villisianmetsästyskoira ja erinomainen koira, joka oli niin sanotun Sugatagei Ryozenin malli. Tämän koiran viimeinen lapsi on kuuluisa Kumaichi Go (Goma), joka voitti 1. sijan kaikista keskikokoisista koirista kevään kansallisessa näyttelyssä 1952. [...] Se oli naaraalle iso, noin 51 cm, mikä näyttää riittäneen. Runsaat kasvot, ihanteellinen silmien muoto, voimakas häntä ja erinomainen turkki, se oli ihanteellinen narttu."
(Kommentti: Tama on NIPPO-rekkarissa keskikokoinen nr. 3178.)
Kishu-uros Dai
"Tämä koira syntyi vuonna 1933 Ogawan kylässä, Higashimuron piirissä, Wakayaman prefektuurissa. Tämän koiran kasvatti herra Azai Kameyama Cityssä, ja sen sanottiin olevan isä Tetsu ja äiti John. Koirana, jolla on ainutlaatuinen kishu inu -maku, toisin kuin tämä nykyinen koira, haluaisin viitata siihen hyvänä esimerkkikoirana, jolla on rikas paikallinen maku. Koira, jolla on erityinen vahva luusto, erinomaiset harjakset ja arvokkuus, joka ei menetä tasapainoa karkeudesta huolimatta, ja vahva häntä, joka saa sinut tuntemaan Kishun vuorten tuoksun kehosta."
(Kommentti: Mä vaadin enemmän näitä sirppihäntiä!)
Shikoku-uros Goma
"Nimi on liian kuuluisa yhdessä Changshun, Kuma ja Kusunoki kanssa, joista tuli Shikoku-koirien esi-isät. Goma-go oli rauhallinen ja upea, ja hänen esiintymisensä kehässä riitti muistuttamaan meitä yokozunan tulosta kehään. Värimaailma oli ainutlaatuinen Hata-järjestelmälle ja oli melko näyttävä. Ja seisova hahmo oli koira täynnä malttia ja itseluottamusta, joka antoi katsojalle vakauden tunteen."
(Kommentti: Goma syntyi 1933 ja oli NIPPO:n keskikokoinen rekisteröity koira nr. 124.)
Shikoku-uros Choushun
"Jos Hata-linjan edustajakoira on Goma-go, Honkawa-linjan edustajakoira on tämä Chouchun-go. Metsästäjä Honkawa-murassa myi Chouchun-gon yhdessä Kuma-gon kanssa, ja tohtori Kondo osti sen matkalla Sagawa-chosta. Sen jälkeen hän kärsi vakavasta ihosairaudesta ja hänet luovutettiin ihotautilääkäri Okazakin käsiin. Tuolloin herra Kuroda kommentoi: "Tämä koira on äärimmäisen voimakas, sillä on hyvät mittasuhteet ja sitä suositellaan keskikokoiseksi koiraksi, jota harvoin nähdään." [...] Varsinkin hänen silmiensä terävyys on maailman paras."
(Kommentti: Eikö nykyiset shikokunkoiraurokset näytä aivan tältä? Mulla on hatara käsitys noista Hata- jne. linjoista. Toivottavasti tuo Google Lensin ihotautijuttu ei ole totta. Choushun syntyi 1934 on NIPPO-rekisterissä keskikokoisten nr. 668. Ja joo, kaksi shikoku-urosta, koska niiden valikoimassa ei ollutkaan yhtään narttua. )
Hokkaidonkoiranarttu Fuji
Fujista ei ole tietoiskua, mutta se syntyi vuonna 1949 ja on hokkaidonkoirien DOKENHO-rekkarissa koira nr. 346. Halusin Fujin mukaan nartuksi, koska olen nähnyt vielä nykyäänkin Suomessa hokkaidonarttuja, joilla on tuo sama ilme.
Hokkaidonkoirauros Aku
"Hokkaido on karkeasti jaettu [neljään sukulinjaan]. Näistä Chitose/Aku-linja muodosti siirtokunnan, jonka tuotantoalueena oli Rankoshi Chitose Cityssä. Sille on tunnusomaista sen pienet, hyvin avautuneet korvat, hyvin muotoillut silmät jotka antavat sille terävän tunteen vedettäessä, ja vahva, kuiva runko, jonka ansiosta sitä on helppo liikuttaa. Pinnalliset karvat ovat jäykkiä mutta alemmat eivät välttämättä tiheitä. Tämä Aku on laajasti esitelty Taikaishissa ennen sotaa ja sen jälkeen harvinaisena karhunmetsästyskoirana."
(Kommentti: Päivitys, tehdäänpäs Akusta kokonaan oma blogimerkintä.)
Shibanarttu Riki
"Keski-Inaban koiria, tämän alueen puna- ja valkokarvaisia koiria, on kasvatettu Tottorin prefektuurissa, ja ne on kasvatettu huolellisesti. Koiria on melko vähän, jotka ovat lähellä koiransuojeluyhdistyksen standardikokoa, ja 4. NIPPO-näyttelyssä Riki-go voitti ensimmäisen paikan pienissä nartuissa ja valittiin suositeltavaksi koiraksi. Esivanhempani olivat palvelijoita linnan Tottorissa."
(Kommentti: Rikistä - tai ehkä Chikarasta - tuli saninshibojen kantanarttuja. Se syntyi vuonna 1935 ja oli NIPPO:n rekkareissa pieni koira nr. 143.)
Shibauros Yuwa
"Noin 43 cm, jossa häntä pyöritetään. Tämän koiran toi herran Nakamura Nosakan kylästä Shimanen prefektuurista, aivan kuten Ishinkin. Hän oli melko pitkä mutta hänellä oli hyvänmuotoiset korvat, arvokkaat kasvot kuin pienellä koiralla, hyvärakenteinen ja hänellä oli hyvälaatuiset punaiset seesamikarvat. On todella sääli, etten voinut jättää jälkeläisille mitään erityistä tämän takia. Mr. Nakamura, joka tunnetaan paremmin kennelnimellään ENPEEKAA, tutki kotikaupunkinsa Shimanen vuoristoisia alueita ja esitteli meille laadullisesti ylivoimaisen vuoristokoiran, Tochi-gon ja Unjo-gon 3. NIPPO-näyttelyssä ja Goryeo-go, Taka-go ja Yuwa-go 4. näyttelyssä oli toiseksi sijoittuva koira. Vaikka todellista tyyppiä ei vielä voitu määrittää ja nämä koirat arvioitiin keskikokoisiksi ja pienikokoisiksi, ruumiinosan koostumus ja ilme olivat pienikokoisen koiran ominaisuuksia."
(Kommentti: Yuwa we meet again! Se mustaseesamiuros, jonka kuvaa NIPPO käytti esitellessään japanilaiskoiria ensimmäistä kertaa maailmalle, se on Yuwa. Mutta nytkö se onkin punaseesami? Sen pitäisi olla tämä sama koira.)
***
Näitä riittää taas vähäksi aikaa. Kerro jos joku tietty rotu kiinnostaa enemmän.
Tämänkertaiset triviat ovat peräisin Lives of Japanese Dogs -kirjasta, joka on julkaistu 1984. Perinteinen Google Lens -varoitus käännöksiin. Kaikki kuvat (c) Lives of Japanese Dogs (useita historiallisia kuvaajia).
Miksi metsästyskoira puree karhua kuonoon?
...ainakin Hopeanuolen animeversiossa. En voi olla ainoa, joka asiaa on miettinyt ja lapsena luullut, että hullunrohkea strategia on TOTTA. Metsästävistä kishunkoirista löytyi nyt useampi kuvatodiste sekä kirjoitettu maininta, että "pelottomat koirat purevat villisikaa nenään". Kenties animen tekijät olivat ottaneet mallia kishunkoiran metsästyskäytöksestä ja soveltaneet samaa karhuun. Lopputuloksena oli näyttäviä taistelukohtauksia.
Kishunkoirien värikirjoa
Kuka sanoi, että kaikki modernit kishunkoirat on valkosia? No minä sanoin. Ei tosiaan pidä paikkaansa. Näkyy punaista, bläkkäriä, seesameja (joista toinen se kishunkoiran erikoinen seesami, joka poikkeaa shiban punaseesamista), valkokirjavuutta ja jopa brindle. Näissä kuvissa kiinnittää huomion myös hännän pituus. Onko muut japanilaiskippurat avonaisina yhtä pitkiä?
Selkäharjanteita ja töpöhäntiä
Kuvassa sporttisia kishunkoiria ilman otsikon ominaisuuksia, mutta tekstin puolella mainitaan kishujen yhteydessä selkäharjanne, rhodesiankoirat ja selkäharjanteen esiintyminen historiallisissa japanilaiskoirissa. Lisäksi mainitaan shiboilta tuttu "chasen tail" eli töpöhäntämalli, joka muistuttaa japanilaista teevispilää. Eli jos kishupentueeseen joskus syntyisi harjanteita tai luonnontöpöjä, niin ei olisikaan mitään uutta auringon alla.
Päivitys lukijavihjeestä: harjanteita eli irokeeseja esiintyy myös nykyshikokuissa. Lisäksi kirjasta löytyi kuva, jossa kishu esittelee niskaharjannetta.
Metsästysshikoku ja näyttelyshikoku 80-luvulla
Ylempää koiraa kutsutaan kanjeilla 四国犬実猟犬 (shikokuken jitsu ryõken?), minkä Google Lens tulkitsee "oikeaksi metsästyskoiraksi" tai "shikoku houndiksi". Olen halunnut ajatella, että shikokunkoiran muuttaminen söpöön karvaturrukkaan ei olisi vielä edennyt yhtä pitkälle kuin shiboilla ja akitoilla... ja ajattelen edelleen? Mun silmään nykyiset shikokunkoirat näyttää karskimmilta ja alkukantaisemmilta kuin näiden kuvien näyttelyshikokut. Oikeastaan ne näyttää hyvin samoilta kuin vanhat mustavalkokuvien shikokunkoirat, jotka taas ei muistuta tuota kuvan metsästysshikokua. Erikoinen ilmiö. Katsotaan, saadaanko asiaan joskus selvyyttä.
Akitan matagi-esivanhemmat
Näitä olen odottanut! Akitan alueen matagikoiria, joita pidetään nykyakitan esivanhempina. Kuvassa keskellä ja alhaalla. Kooltaan ne on olleet hiukan keskikokoisia japanilaiskoiria isompia. Ylimmän kuvan näyttelyakitasta sanotaan, että siinä voi yhä nähdä jäänteitä matagikoirasta. Vuosi on ollut 1934, ja itse asiassa luulen muistavani tämän koiran NIPPO:n vuosikirjoista, koska kiinnitin huomiota sen häntään. Alimman kuvan matagikoirasta tulee mieleen jomonshibat ja se, että joissain lähteissä mainitaan akitojen ja jomonshibojen yhteisestä alkuperästä. Jos se on totta, niin yhteyden täytyy olla nyt tässä.
Värivalokuva mikawankoirasta
Ensimmäinen näkemäni värikuva mikawankoirasta. Tämä oli se NIPPO:n arkkivihollinen, koska sitä myytiin puhdasverisenä japanilaiskoirana vaikka taustalla oli chowiristeytyksiä. Ja, jos jokin asia vaikka shibassa oli NIPPO:n mielestä pielessä, niin syynä oli erittäin varmasti mikawankoiran epäpuhdas veri. Rotunimi näille oli jossain vaiheessa sanshu, kunnes rotu mitätöitiin risteytystaustan takia. Hyviä koiria ne silti on omistajilleen olleet. Suomeksi breed ja race on sama "rotu", joten aiheesta saisi aikaiseksi mielenkiintoisen esseen.
Uusia kuvia modernin shiban alkujuurilta
Ylempänä 市六号 eli ilmeisesti Ichiroku Go Akaishisou. Eli Benimarun puoliveli. Akaishisou on paitsi tärkein vanha shibakenneli, myös ainoa shibakenneli, josta voisin kuvitellakaan kirjoittavani teemajutun. Tietoa kenneleistä ja kasvattajista on tarjolla olemattoman vähän. Bläkkärin nimi on クロ助 eli Kurosuke, ja "sama kohtu kuin Benikolla". Tulkitsen niin, että koira on Benikon pentueveli Kurosuke Go Akaishisou. Siis shibojen kantauroksen Naka Go Akaishisoun eno. En ollut ikinä ennen nähnyt näitä kuvia. Ja olenko ainoa, jolle Kurosuken turkki tuntuu käsiin kuvasta asti?
Shimayamankoira - japaninsuden sukua?
Näillä paikalliskoirilla on kirjassa oma sivunsa otsikolla 原ニホンイヌ (シマヤマイヌ). Alkuperäinen japanilaiskoira - shimayamankoira? Tekstissä puhutaan japaninsudesta. En osaa kommentoida tämän enempää, mutta lukiessa tulee tunne, että näissä koirissa olisi säilynyt jotain sukupuuttoon kuolleesta japaninsudesta.
Koiraemo kaukaiselta ajalta
Nostalginen kuva pentujaan imettävästä emosta. Kuva saattaa olla peräisin lähes sadan vuoden takaa varhaiselta Showa-kaudelta. Katsoin kuvaa uusin silmin kun opin, että akaginkoirat eivät koskaan selviytyneet sodasta ja katosivat.
Higo Wolf Dog
Laitoin rotunimen poikkeuksellisesti englanniksi, koska tästä epävirallisesta japanilaiskoirasta löytyi yllättäen tietoa netistä. Higoken, higosusikoira, näiden koirien kerrotaan syntyneen risteytymisestä japaninsuden kanssa. Erikoista on tarina higosusikoiran karvan laadusta. Jokin karvan "suomuominaisuus" olisi tyypillistä sudelle, ei kesykoiralle. Pengoin vähän lisää, ja "cuticle scale pattern" näyttäisi todella olevan asia, jolla eri karvojen omistajalajit on mahdollista erottaa toisistaan. Japanin Wikipedian mukaan higosusikoiria on edelleen olemassa.
Ainu ei sittenkään hokkaidonkoira?
Kuvia hokkaidonkoirien päänäyttelystä vuonna 1983. Osasin jotenkin odottaa tätä kommenttia (Google Lens): "Ulkonäkö oli täysin erilainen kuin 1940-luvun ainukoirilla. Mietin, kuinka moni näistä koirista kestää ruskeakarhuja." Jopa omasta mielestäni nämä on tosi shibamaisia, ihan erilaisia kuin näkemäni 70-luvun mustavalkoiset näyttelyhokkaidot, joiden uroksilla on tietty itsevarma ilme, josta olen oppinut pitämään. Onko hokkaidonkoiratkin sitten jakaantuneet eri suojeluyhdistysten alle niin että koirat pystyy erottamaan heti ulkomuodosta?
Hokkaidonkoiran pentutesti
TÄLLÄ pennulla ei ainakaan ole ollut rohkeusongelmaa karhun kohtaamisessa. Karhukoirista puheen ollen, alan uskoa, että Matagi-leffassa valkoinen karhun kimppuun iskevä koira ei sittenkään ole kishu vaan valkoinen hokkaido. Tällainen tieto lukee jossain päin blogia, pitää korjata. Hokkaidonkoira on selkeästi the karhukoira, ja kishut on keskittyneet villisikoihin.
Kainkoirilla on edelleen parhaat hännät
Ei saa unohtaa kainkoiria, vaikka niistä ei löytynytkään tähän triviaan mitään erityistä tiedonmurua. Mistä lie johtunee, mutta mulla on aina ollut tunne, että kait on jotenkin erillään kaikista muista japanilaisroduista. Mistä tuli mieleen -
Japanilaiskoirien lukuisat suojeluyhdistykset (tilanne 80-luvulla)
Kirjan informatiivisin sivu saattaa olla tässä. Se on vieläpä englanniksi. Säkäkorkeuksista näkee, miten kainkoirat ovat väliinputoajia NIPPO:n pienten ja keskikokoisten mitoissa. Olen käsittänyt, että koko oli yksi tärkeimmistä asioista sille, etteivät kait jääneet NIPPO:n alaisuuteen vaan niillä oli ja on edelleen oma suojeluyhdistyksensä.
***
Kolmas historiatrivia päättyy tähän. Blogi saavutti samalla eräänlaisen merkkipaalun, sillä webhotellista loppui kuvia lisätessä tila. : D Joten blogi asustaa nyt hieman isommassa webhotellissa.
Tällä kertaa käsittelyssä on Pienen ja keskikokoisen japanilaiskoiran lukukirja vuodelta 1965. Kirjan ensipainos vuonna 1961 on esipuheen mukaan ollut ensimmäinen suurelle yleisölle suunnattu koiratietokirja, joka käsittelee muita kuin suurinta japanilaisrotua. Pidän myös huomionarvoisena sitä, ettei kirja ole NIPPO-sidonnainen. Nähdäänkö asioita, jotka sittemmin on tarkentuneet, muuttuneet tai unohtuneet?
Shibojen kantaisällä olikin valkoinen sukka
Vastaus edelliseen kysymykseen: heti ensimmäisillä sivuilla. Shibojen kantakoirista on säilynyt hyvin rajallinen määrä valokuvia, jotka oppii nopeasti ulkoa, koska samat kuvat tulevat vastaan lähteestä toiseen. Enkä silti ollut ikinä ennen nähnyt tällaista Aka Go -kuvaa. Voin toki olla ihan hakoteillä, mutta tulee väkisin mieleen, että onko sille jokin syy, nimittäin tuo kuvassa etualalla selkeästi erottuva pintosukka : D Sukkia ja muuta valkokirjavuutta alettiin jossain vaiheessa paheksua, eikä Aka Gon sukka näy sen muissa kuvissa samalla tavalla.
Valkokirjava edustuskoira
Kirjassa olevat kennelmainokset kertovat samaa tarinaa. Edes äärimmäinen valkokirjavuus ei ole aikoinaan haitannut muuten kelpo koirassa. Kuvan koira on rekkarinumeronsa perusteella jonkin keskikokoisen rodun edustaja. Teksti kuvan yläpuolella on Google Lensin mielestä jotain hyvin runollista.
Liity Shiba Inun Suojeluyhdistykseen!
Tulkitsen, että tässä mainostetaan nykyisten "jomonshibojen" suojeluyhdistystä SHIBAHO:a, joka on tuolloin ollut toiminnassa vasta seitsemän vuotta. Google Lens kompuroi nimissä, mutta yhdistystä edustavat kultamitalikoirat on vasemmalta oikealle Naka Go (kuvassa 14-vuotias), Koroichi Go ja tietenkin rakas Benimaru. Jomonshiboilla ja normishiboilla on ollut yhteinen alku.
VIHDOINKIN. Modernin shiban sukupuun alku, jos polveutumiset pitävät edes puoliksi paikkaansa enkä näe syytä miksi eivät pitäisi, on genetiikan kannalta hirvittävän näköinen. Joka hiton shiban isä, isoisä, isoisoisä, veli, eno ja setä on ollut yksi ja sama Naka Go. Näyttelyvoittajien "parannetun veren" hehkutuksen kääntöpuoli oli tämä:
Ja jos yritetään tulkita Google Lensin versiota, niin shinshushiboissa eli näissä moderneissa nykyshiboissa on ilmennyt sisäsiittoisuuden takia jo 60-luvulla:
takajalkojen ristisideongelmia
alapurentaa
puuttuvia hampaita
kivesvikaa
arkuutta
pigmentin haalistumista
Laitan vielä alkuperäisen tekstin, jos joku japaninlukutaitoinen haluaa tarkistaa tulkinnat. Kirjan edellinen omistaja on tehnyt alleviivaukset. Omituiset "ross-koirat" tulevat kohdasta ロス犬, jota googlaamalla päätyy "pet loss syndromen" eli lemmikin menetyksestä johtuvan surun pariin.
Design-rotu 60-luvulta
Roturisteytykset... ei ole uusi keksintö. Näin etäs historiassa piti vaan mennä, että japanilaisesta koirakirjasta löytyi minoshiba x normishiba, ja asia on ollut fine kuten pintoväritys.
Miten valkoisuuden geenimuoto ilmestyi sodanjälkeisiin shiboihin?
Jatkuu samalla linjalla. Hämmästyin aikaisemmin awashibaksi kutsuttujen valkoisten shibojen kuvia. Mulla on ollut aikaisemmin japaninpystykorvia, joten japsin siluetti pomppasi silmään. Pää, korvat, takakulmaukset... ja tietenkin valkoinen väri. Japsit on väriltään geneettisesti samaa haalistunutta punapigmenttiä (e/e) kuin valkoiset alkuperäisrodut. Lisäksi japsit (Nihon Supittsu eli Nihon Spitz japaniksi) olivat sodan jälkeen todella suosittu koirarotu. Ehkä e/e-valkoinen on tosiaan päätynyt joihinkin shibalinjoihin japaninpystykorvalta. Yksi pitkäkarvaisuuden geenimuodoista on voinut siirtyä samalla.
Vanhanajan bläkkärishiba
Koroni Go Soutarousou. Kaunis liioittelematon black & tan ajalta ennen pallopäiden ja chowiturkkien ihannointia. 60-luvun shibakirjassa tarjoillaan koirista massiivinen määrä tietoa. On kennelnimi, rekkarinumero, syntymäaika, vanhempien nimet ja jopa kokotiedot. Tämä muuttui jossakin vaiheessa siihen, että koirista oli näkyvillä kuva ja Etunimi Go.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiinnostavaa materiaalia jäi vielä ainakin yhteen historiatriviaan.
Maailman kuuluisimman akitan, Hachin, syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Kaikki japanilaisrotujen harrastajat länsimaissa tuntevat Hachikon tarinan ja ovat ehkä nähneet Hachiko-elokuvista ainakin yhden. Mutta Hachi oli luonnollisesti muutakin kuin "Chuken Hachiko", isäntäänsä odotteleva hiljainen hahmo juna-asemalla.
Hachiko-raamattu "Hachiko - Solving Twenty Mysteries AboutThe Most Famous Dog In Japan" (Mayumi Itoh) kertoo Hachin elämänvaiheista ja Hachiin liittyvistä ihmisistä ja koko Hachiko-ilmiöstä varjopuolineen todennäköisesti kaiken sen, mitä sata vuotta sitten eläneestä koirasta enää voidaan saada selville. Hachin syntymä ja kuolema, luonteenpiirteet, jälkeläiset, terveyshuolet, ihmisten asenteet, korvagate, käsittämätön kebabgate ja mitä seurauksia yhdellä sanomalehtiartikkelilla voikaan olla. Todellinen Hachi Hachiko-kunnianimen takana löytyy hyvin yhdestä kirjasta. Suosittelen lämpimästi.
En halua spoilata kirjan koko sisältöä blogiin, joten otan käsittelyyn vain erään sivujuonteen, joskin erittäin merkityksellisen sellaisen. Hachi ja Japanilaisten koirien suojeluyhdistyksen NIPPO:n perustaja Dr. Hirokichi Saito tunsivat toisensa, ja me tunnemme Hachikon siksi, että Dr. Saito antoi hyvän juttuvihjeen tokiolaiselle sanomalehdelle. Ja siinä samalla saattoivat pelastua sukupuutolta kaikki muutkin japanilaiset alkuperäiskoirat. Vielä Hachin syntyessä japanilaiskoirien arvostus oli ollut aallonpohjassa.
Tapahtui niin, että...
Marraskuussa 1923 Odaten kaupungissa Akitassa nartulle nimeltä Goma Go syntyy neljä urospentua. Pennut ovat odate inuja, koska rotunimeä akita ei vielä käytetä. Goman omistaja kuuluu vauraaseen Saiton klaaniin… joka ei nimestä huolimatta ollut sukua tohtori Hidekichi Saitolle. Yksi pennuista matkustaa junalla Tokioon professori Hidesaburo Uenon koiraksi. Se saa nimen Hachi.
1924-1925: Hachi ja professorin kaksi muuta länsimaista koiraa ottavat tavaksi saattaa professorin aamuisin joko läheisen yliopiston porteille tai toisinaan Shibuyan juna-asemalle. Iltaisin ne palaavat samaan paikkaan odottamaan, milloin professori tulee töistä.
1924: Taidealan opiskelija Hirokichi Saito on ratsastamassa tovereidensa kanssa ja näkee yliopiston lähellä suuren, kermanvärisen koiran. Koiralla on japanilaiskoiran tunnusmerkit, eli pystykorvat ja kippurahäntä. Saito pysähtyy ihailemaan koiraa ja ajattelee, että jos ottaisi itselleen koiran, sen tulisi olla samanlainen.
1925: Hirokichi Saito näkee saman koiran uudestaan, tällä kertaa yliopiston portilla, kuin odottamassa jotakuta. Tässä vaiheessa Hachin isäntä on vielä elossa.
1925: Hachin isäntä, professori Ueno, menehtyy kesken työpäivän. Hachi on oppinut, että pitempien poissaolojensa jälkeen professori palaa Shibuyan aseman kautta, joten se kehittää tutuksi tulleen rutiininsa. Hachi lähtee aamuisin asemalle ja palaa iltaisin kotiinsa.
Valmistumisensa jälkeen Hirokichi Saito sairastuu ja päättää toipilasaikanaan ottaa itselleen koiran, sellaisen pystykorvaisen ja kippurahäntäisen japanilaiskoiran, joita kuvataan vanhoissa kirjakääröissä. Kaupungin eläinkaupoista ja kasvattajilta löytyy kuitenkin vain luppakorvaisia länsimaiskoiria.
Dr. Hirokichi Saito.
Saito vierailee Odatessa, jonka pormestarilla on muutamia pystykorvaisia odate inuja. Pormestari Izumi on perustanut odate inujen suojeluyhdistyksen keväällä 1927, mutta kukaan ei ollut liittynyt mukaan toimintaan. (Yhdistyksestä tuli sittemmin nykyinen AKIHO.)
Toukokuussa 1928 Hirokichi Saito perustaa japanilaisen koiran suojeluyhdistyksen eli NIPPO:n. Hän alkaa koota yhteen jäljelläolevia japanilaiskoiria lehti-ilmoitusten perusteella ja kierrellen itse ympäri maata. Koirista muodostetaan rekisteri niin että niiden omistajat saavat yhteyden toisiinsa ja pystyvät kasvattamaan japanilaiskoirien pentueita.
Heinäkuussa 1928 Saito näkee jälleen Hachin Shibuyan aseman lähellä. Koira ei antaudu kiinni, mutta johdattaa Saiton nykyisen omistajansa taloon. Saito kuulee Hachin tarinan. Samana kesänä Saito julkaisee tavoittamiensa japanilaiskoirien ensimmäisen rekisterin. Hachi on mukana tässä rekisterissä parin-kolmenkymmenen muun koiran joukossa.
Hirokichi Saito alkaa pitää kirjaa Hachin elämästä ja käy toisinaan tapaamassa sitä asemalla. Hän ostaa Hachille kebabvartaita, ja Hachi tekee sellaisia temppuja kuin "istu" ja "anna tassu". Saito panee merkille, että Hachia kohdellaan asemalla kaltoin. Sitä potkitaan, sen päälle kaadetaan vettä ja sen naamaa jopa töhritään musteella. Mutta milloinkaan Hachi ei sano ihmisille vastaan.
Syksyllä 1932 Hirokichi Saito julkaisee NIPPO:n jäsenlehdessä tarkan elämäkerran Hachista. Hän antaa myös isolle tokiolaiselle sanomalehdelle vihjeen hyvästä juttuaiheesta siinä toivossa, että ihmiset alkaisivat osoittaa myötätuntoa vanhenevaa koiraparkaa kohtaan ja kohtelisivat sitä ystävällisemmin.
Lokakuun alussa 1932 Hachista julkaistaan sanomalehtiartikkeli. Jutun kirjoittanut toimittaja tosin kutsuu Hachia sekarotuiseksi akitaksi, sillä Hachin toinen korva on alkanut roikkua puremavamman ja ihotulehduksen takia.
Hachista tulee sanomalehtijutun myötä uskomattoman suosittu. Se opitaan tuntemaan Chuken Hachikona, uskollisena koirana. Faneja virtaa asemalle, ja Hachikon ympärille muodostuu kaupallinen ilmiö. Samalla sukupuuton partaalla olleet akitat ja muut japanilaisrodut saavat kaipaamaansa mainosta ja nostetta.
Marraskuussa 1932 Hachi osallistuu kunniavieraana ensimmäiseen NIPPO-näyttelyyn, joka pidetään Ginzassa tavaratalon katolla. Julkisuuskohu Hachikon ympärillä jatkuu. Hachikon kunniaksi tehdään patsaita. Hachiko esiintyy jopa elokuvassa. Koko tämän ajan Hachi kuitenkin saapuu aamuisin Shibuyan asemalle palaten illaksi nykyisen hoitajansa luokse.
Japaninkielinen taulukko Hachin ruumiinosien mitoista. Päivämäärä 3.11.1933 viittaa toiseen NIPPO-näyttelyyn, johon Hachi myös osallistui. Koiria mittailtiin rotumääritelmän laatimista varten.
Maaliskuussa 1935 vanhuuden, sydänmatojen ja syöpäkasvainten heikentämä Hachi löydetään kuolleena Shibuyan asemalta. Hachin muistoksi järjestetään rukoustilaisuus, jonka jälkeen Hirokichi Saito toimittaa Hachin ruumiin yliopiston eläinlääketieteelliseen laboratorioon kuolinsyyn selvittämistä varten. Hachin turkki täytetään museoon ja luut jäävät Saitolle tutkimuskäyttöön. Hachin luujäänteet tuhoutuvat toisen maailmansodan aikana Tokion ilmapommituksessa, mutta tarina uskollisesta akitasta jää elämään.
***
Oliko Hachi ratkaisevan tärkeä japanilaisrotujen uudelle suosiolle ja elpymiselle? Olisiko mikä tahansa koira voinut nousta samalla tavalla ikoniksi, vai olisivatko japanilaiskoirat selviytyneet ilmankin? Entä kuka olisi pelastanut shibat, jos ei Dr. Hirokichi Saito ja hänen perustamansa NIPPO? Koska historia meni kuten meni, lienee turvallista sanoa, että Hachin olemassaolo vähintäänkin myötävaikutti shibojen ja muiden japanilaisrotujen säilymiseen. Tuntuu hauskalta ajatella, että kauan sitten Dr. Saito pyysi Hachia antamaan tassua kebabherkkua vastaan Shibuyan asemalla, ja osittain sen ansiosta minulla voi olla Suomessa vuonna 2022 oma shiba sekä shiba-aiheinen blogi.
Nuori Hachi. Kumpikin korva on ollut alkujaan urheasti pystyssä.
"Kuulostaa siltä, että meillä on taas historiaa..."
Pieni japanilainen alkuperäiskoira määriteltiin Japanissa roduksi 1920-luvulla. Aiemmin länsimaalaiset olivat voineet lukea Japaniin perehtyneen von Sieboldin teoksesta Fauna Japonica - Mammalia (1842) erilaisista koiratyypeistä, joita hän maassa tapasi. Metsästyskoiraa ja katukoiraa esittävässä kuvassa molempia kutsutaan latinankielisellä nimellä Canis Familiaris Japonicus.
Yksi ensimmäisistä ellei aivan ensimmäinen englanninkielinen esittely shibasta shibana julkaistiin vuonna 1930 The American Kennel Gazettessa. Kyseinen perinteikäs lehti on amerikkalainen vastine Suomen Kennelliiton Koiramme-lehdelle.
Kennel Gazetten toukokuun numero vuodelta 1930 on osittain luettavissa Google Booksissa. Jos onnistut saamaan käsiisi jostain koko lehden tai artikkelin, niin jaa rotuhistoriallinen löytösi. Juttu vaikuttaa mielenkiintoiselta ja saattaa sisältää jopa kuvia.
Shibojen historiaa käsittelevissä koirakirjoissa ei voi välttyä 三河犬 :lta eli mikawankoiralta. Tarkka ilmaisu on yleensä "sekalainen mikawankoira", ja tekstin sävy on tällöin poikkeuksetta negatiivinen. Vaikuttaa siltä, että tätä koiratyyppiä on pidetty huomattavana uhkana japanilaisille alkuperäiskoirille, mutta mistä siinä oikeasti oli kyse? Tähän blogimerkintään on koottu sekalaisia mainintoja tästä mystisestä mikawankoirasta.
Koiria Mikawasta. Kuva mikawankoiria käsittelevästä osiosta kirjasta Vanha japanilainen koira - valokuva-albumi.
Ensinnäkin se Mikawa. Mikawan provinssi on vanha nimi nykyisen Aichin prefektuurin itäosalle. Kuten niin monilla Japanin alueilla, on sielläkin alkujaan ollut oma paikallinen koiransa, joka on ollut jonkin sortin kippurahäntäinen metsästyspystykorva ja jota on kutsuttu alkuperäiseksi mikawankoiraksi. Alkuperäinen mikawankoira on käytännössä kuollut jo sukupuuttoon.
Mikawan sijainti (punainen alue) on todennäköisesti iso osa ongelmaa. Naapurissa on ollut sekä Minon provinssi (jossa minoshibat) ja Shinshu (jossa shinshushibat). Sekoittumiseen on ollut lyhyt maantieteellinen matka.
Sitten se ongelma: kun japanilaisten alkuperäiskoirien suosio kasvoi 1900-luvun alussa, ilmestyi Mikawan alueelta risteyttämällä luotu koiratyyppi, jota markkinoitiin ja myytiin alkuperäiskoirana ympäri Japania. Syyt olivat ilmeisesti hyvin kaupallisia.
Risteytyksessä on käytetty ainakin kiinalaista chowchowta ja mahdollisesti shibaa tai jotakin keskikokoista japanilaisrotua.
Alkuperäistä mikawankoiraa ei ehkä ole ollut tässä risteymässä mukana ollenkaan. Paitsi sen epäonneksi nimessä.
Tämä mikawankoirasekoitus on kuvien perusteella näyttänyt suuren shiban ja pienen akitan välimuodolta. Sillä on kuvissa musta maski, usein otsakurttuja ja silmien osalta "epäitämainen ilme". Kuvista on hankala erottaa urajiroa.
Mielenkiintoista kyllä, "Vanha japanilainen koira - valokuva-albumi" mainitsee hybridin elinvoimaisuuden ja hedelmällisyyden leviämisen syyksi, eli ovatko nämä mikawankoirasekoitukset saaneet paljon suurempia pentueita kuin puhdasveriset alkuperäisrodut?
Chowchowlta mikawankoirasekoitus on oletettavasti perinyt kieleensä pigmenttitäplät.
Saman kirjan perusteella mikawankoirasekoituksen suosio ja leviäminen on herättänyt suuria tunteita Japanin alkuperäisrotujen suojelijoiden keskuudessa.
Tämän koiran yhteydessä mainitaan Mikawankoiran suojeluyhdistys (sekä lookin yhteneväisyys saman ajankohdan akitaan). Kuva mikawankoiria käsittelevästä osiosta kirjasta Vanha japanilainen koira - valokuva-albumi.
Jossakin vaiheessa on ollut olemassa Mikawankoiran suojeluyhdistys, joka sekin on keskittynyt tähän risteytysversioon.
"Sodan lopussa Mikawa-koiria toimitettiin yhä enemmän japanilaisina koirina koirakauppoihin valtakunnallisesti, ja yhä enemmän valtasi japanilaisia koiria, ja japanilaiset koirat lähes tuhoutuivat eri paikoissa sodan aikaisen karvan omistamisen vuoksi." (Asiat summaava Google Lens -käännös Vanhan japanilaisen koiran valokuva-albumista.)
Shiba Inu -kirjassa oli aiemmin puhuttu minoshiban risteytymisestä mikawankoirasekoituksen kanssa, kun kasvatuksessa on ollut tavoitteena väri. Tietty suklaanruskea väri on ollut läsnä myös mikawankoirasekoituksessa.
Mikawankoirasekoitus on ilmeisesti ollut jopa länsimaissa FCI:n hyväksymä koirarotu nimellä sanshu (Sanshu on toinen nimi Mikawan alueelle), kunnes rodun risteymäalkuperä on selvinnyt ja rotustatus mitätöity.
Pohdintaa mikawankoirasekoituksesta
Genetiikkafanin mielipide? Kiinnostavinta on tietenkin maininta hybridin elinvoimaisuudesta ja tähän viittaava mikawankoirasekoituksen nopea leviäminen. Japanilaisessa koirassa karsaasti katsotut ominaisuudet eli musta maski ja kielen pigmenttiläiskät, tai ainakin niiden välttely, selittyvät ehkä juuri mikawankoirasekoituksen vaikutuksella. Voi samalla kysyä, onko chowimaisen pörröturkin tavoittelu nykyshibassa historiallisesti sen järkevämpää. Mikawankoiran nimi sen sijaan näyttää kaipaavan puhdistusta, mistä johtuen otsikkoon on lisätty jälkikäteen lainausmerkit. Nythän alkuperäinen paikalliskoira on saanut niskaansa suotta negatiivisen latauksen siksi, että kaupallisen sekoituskoiran luominen sattui tapahtumaan Mikawan alueella. Nimitys sanshu on ehkä otettu käyttöön juuri sen takia.
Lähteet: "Vanha japanilainen koira -valokuva-albumi" -kirja (Google Lensin läpi) sekä Japanin ja Suomen Wikipediat (jossa lähteenä Desmond Morrisin suuri koirarotukirja).
Japanilaisen Shiba Inu -tietokirjan (1974) viimeinen kolmannes sisältää tekstejä liittyen shiban kasvatukseen, shibamuistoihin, rodussa tavattuihin sairauksiin ja näyttelyyn osallistumiseen. Lisäksi esittelyssä on nykyiset saninshibat, minoshibat ja shinshushibat. Kirjaa on katseltu Google Lensin läpi. Muista edelleen lähdekritiikki.
Ole selvillä perinnöllisyyden laeista ja arvioi aina yhdistelmän lopputulos ennen kuin jatkat.
"Tavoitteena on luoda hyviä koiria, jotka täyttävät Japan Dog Preservation Societyn standardit, jotka perustuvat ihanteeseen."
Nykyisten saninshibojen tärkeä perustajakoira Tachi Go (太刀号).
Saninshibojen osiossa kerrotaan saninshiboista ennen ja jälkeen sodan sekä läpi tämän shibatyypin lähihistorian tärkeimmät yhdistelmät. Modernin perusshiban kantakoirat Ishi ja Aka on muuten listattu tähän osioon. Saninshiba on konekäännöksen mukaan vähäeleinen, ei riehu eikä metelöi, eikä ole sellainen koira, joka tekee välittömän vaikutuksen viiden minuutin aikana koiranäyttelyssä. Mutta saninshiban hienous avautuu silloin, kun siihen tutustuu ajan kanssa. [Ilmeisesti ajalla ennen sotaa:] "Suurin osa koirista oli tuolloin keskipitkiä, noin 40-45 cm ja hyvälaatuisia, ja monilla heistä oli syvempi turkin väri kuin nykyisillä." Tämä voisi selittää kuvauksen Saninin alueen vanhemmista shiboista suurina ja mustina.
Shinshushiboista ei kirjoiteta niiden omassa osiossa kovinkaan pitkästi, sillä suurin osa kirjasta liittyy joka tapauksessa nykyisiin shinshushiboihin. Sen sijaan löytyy yllättävä maininta ympäristötekijöistä, jotka osaltaan saattoivat johtaa siihen, että shibankasvatus keskittyi juuri Shinshun alueelle? "Onneksi Shinshu on kylmä alue, jossa on voimakkaat ultraviolettisäteet, vähän hyttysiä kesällä ja siksi vähän filariahyönteisiä, joten se on ihanteellinen paikka koiran ystäville. Shinshu Shiba Inu näyttää tehneen nykypäivän mainetta." Filariahyönteisillä tarkoitetaan luultavasti koiriin sydänmatoa levittäneitä hyttysiä. Ehkä hyönteisistä järkyttyvät nykyshibat ovatkin vaistomaisen viisaita ja yrittävät välttää filariatartunnan?
Ylempi koira on modernin shinshushiban (perusshiba) kantakoira, ja sen nimen jo tunnet. Alempana näyttäisi olevan sen ja Hama Gon poika Nakamidori.
Muistoja Shiba Inusta -osiossa palataan uudestaan minoshibojen pariin. Kertomus sisältää koko kirjan ylivoimaisesti huikeimman käännöksen shiban olemuksesta: "Silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia, ikään kuin katsojan keuhkot olisivat iskeytyneet kaulaan." Tästä henkeäsalpaavasta koirasta ei harmillisesti ole kuvaa, mutta sen nimi on ollut 第一千光号.
Shiboja menneeltä ajalta.
Muisteluosiossa kohtaamme Korotaman. Siitä puhutaan kauniiseen sävyyn, harvinaisena ja arvokkaana verenä, jota käytetään shinshushiban parannukseen.
Kirja luokittelee Shikokusta lähtöisin olleen Korotaman awashibaksi.
Kirja sisältää myös katsauksen shiboissa tuolloin tavattuihin terveyshuoliin. Polvien sijoiltaanmeno ja lonkkanivelen epämuodostumat mainitaan havainnollistavien röntgenkuvien kera. Vaikka kyse on ollut oireilevan koiran kuvaamisesta, niin käännöksen mukaan "Tähän synnynnäiseen sairauteen ei ole muuta parannuskeinoa kuin tiukka päätös olla kasvattamatta tällaisia alttiita sukutauluja." Suomessa korostuu usein positiivisesti innokkuus tutkia ja kuvata koiria, mutta ehkä jonkinlaista PEVISA-periaatetta on osattu noudattaa muuallakin jo viisikymmentä vuotta sitten.
Vanha röntgenkuva lonkista.
Tietyt suolistoloiset, turkin sisällä märkivät akuutit haavat ja, erikoista kyllä, silmän muoto riskitekijänä mainitaan myös. Viisto, kolmiomainen silmä on metsästystilanteessa villisikaa vastaan vähemmän altis vaurioitumaan, mutta äärimmäisyyden tavoittelulla voi olla ikäviä seurauksia.
Lisääntymisasioihin on kiinnitetty huomiota jo kauan sitten. Kirja puhuu kivesviasta ja narttujen tapauksessa jonkinlaisesta huonosta kiimasta. Vaikuttaa siltä, että kivesvika on ollut läsnä modernissa rodussa aina. Lisäksi terveysosion kirjoittaja näyttää olleen huolissaan hedelmällisyyden laskusta ja pienistä pentueista, vain 2-3 pentua, ja muistelee, että 15-20 vuotta sitten (kirjan ensipainos on vuodelta 1968, tämä painos vuodelta 1974) pentueluvut olisivat olleet seitsemää ja kahdeksaa pentua.
Näyttelyssä vuonna 1962.
Lopussa kirja ohjeistaa vielä NIPPO-näyttelyyn ilmoittautumisessa ja osallistumisessa. Mielenkiintoista on erilaiset näyttelytyypit - ilmeisesti näyttely on voinut olla ennen kirjaimellisesti myös pelkkä näyttely ilman arviointia (ehkä Suomessakin?), jossa kiinnostuneille esitellään jo aiemmin palkittuja, standardinmukaisia "referenssikoiria".
"Tiukille otti, mutta nyt on shibakirja käsitelty!"
Mitä ajatuksia sukellus shibahistoriaan herätti?
Suomalaisesta näkökulmasta erikoisinta oli ehkä se, miten paljon Japanissa painotetaan maan jakautumista eri alueisiin. Niillä oli omat paikalliskoiransa, jalostusurokset ja NIPPO:n haarakonttorit. Blogitekstistä jäi sitä paitsi puuttumaan monia historiallisia "aluekoiria" tai "alueshiboja". Suomessa on helpompaa siirtyä maakunnasta toiseen (ja kuka niitä edes muistaa...), kun Japanissa välissä on arvatenkin ollut eristävä vuoristo. Ennen kuin shiba on virallisesti keksitty, voi Japanin kartalle kuvitella monia pienten metsästyspystykorvien erillisiä populaatioita.
Ja sitten tuli standardi. Alueiden shiboja on alettu tarkotuksella jalostaa kohti ihanteellista japanilaista koiraa. Oikeastaan koko rotumääritelmä tuntuu vähän paradoksaaliselta. Minkä perusteella se on laadittu ja vielä niin yksityiskohtaisesti, jos koiria on laatimishetkellä ollut 1) vähän ja 2) iso osa jäljellä olevista koirista ei ole ollut hyviä suhteessa rotumääritelmään...? Ja jos tavoitteena on ollut muinaisen japanilaiskoiran säilyttäminen, niin miksi luulöytöjen matalaa otsapengertä alettiin tavoitella vasta SHIBAHO:n ja jomonshiban myötä? Päivitys: Shiban yksityiskohtainen määrittely ei olekaan peräisin vuoden 1934 alkuperäistä japanilaiskoiran rotumääritelmästä vaan sen myöhemmin tehdystä tulkinnasta. Itse rotumääritelmä oli hyvin niukkasanainen, mikä käy järkeen. Kysymys muuttuu muotoon "Minkä perusteella shiban rotumääritelmää on myöhemmin tulkittu?". Pienelle japanilaiskoiralle eli shiballe sallittiin muuten alkuperäisessä rotumääritelmässä jonkinlainen lyhyt häntämalli. NIPPO:n rotumääritelmistä lisää myöhemmin omassa blogimerkinnässään.
Aiheeseen saattaa liittyä sivuilla monen monta kertaa eteen hypännyt "sekalainen mikawankoira", jossa vaikutti ulkomaalaisten koirien veri. Mikawankoiran käsite on niin epämääräinen (ja sitä mielenkiintoisempi), että se vaatii kokonaan oman blogimerkintänsä.
Onko "suomalainen shiba" muuten jo lähtökohtaisesti mahdottomuus? Entä kumpi on lähempänä ihanteellista shibaa, kirjan kuvien vanhat shibat, joita ei ole vielä ehditty jalostaa kovin pitkään, vai nykyiset, joita on ehditty jalostaa sukupolvissa pidempään... mutta onko se välttämättä hyvä asia?
Toinen tosi selkeä ero suomalaisiin nykyshiboihin on koirien nimissä. Merkittävistä shiboista käytetään yleensä pelkkää "etunimeä" vaikka niillä on tiettävästi ollut myös kennelnimiosat. Joskus etunimen perässä on suluissa vanhempien etunimet, Nakamidori (Naka x Hama). Ja yhä edelleen NIPPO rekkaa koirat siten, että kennelnimi on viimeisenä. Koira itse on tärkeämpi kuin sen kenneli tai kasvattaja. Muutenkin kirja esittelee merkittävät shibat koirakohtaisesti eikä sen ja sen kennelin mukaan ryhmiteltyinä. Tämä on tosi kiinnostava näkemysero verrattuna länsimaihin.
Mainitaan vielä yllättävänä lopun terveysosio. Aina kuulee, miten "Japanissa ei terveystutkita koiria", mutta tietoisuus patellaluksaatiosta ynnä muusta sielläkin täytyy olla. Ja onko shiboilla oikeasti ollut ennen yli tuplaten isommat pentueet, jotka pienentyivät sodanjälkeisen pullonkaulan myötä? Tästä ainakin saa hyvää ja kehityskelpoista ajateltavaa.
Pohdintaosiota estää nyt karkaamasta käsistä mielikuva vuoriston shibasta, jonka silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia. Kiitos jos jaksoit lukea shibojen historiasta 😀
Japanilaisen Shiba Inu -tietokirjan (1974) käsittely jatkuu tässä blogimerkinnässä jalostusaiheisilla osioilla. Kirjaan on koottu mielenkiintoisia jalostus- ja rekisteröintitilastoja NIPPO:n tietokannoista. Taiteltavana liitteenä löytyy modernin shiban sukupuukaavio, johon on koottu merkittävimmät ja palkituimmat shibat sekä shinshushiban että saninshiban "järjestelmistä".
Kirjan perusteella moderni nykyshiba on yhtä kuin shinshushiba, koska shibojen kasvatus keskittyi sodan jälkeen Naganoon Shinshun alueelle. Saninshiba sellaisena kuin se nykyään tunnetaan ei näytä enää liittyvän tavallisen shiban sukujuuriin. Blogin vanhat historiajutut menevät samalla uusiksi. Käännösten mahdolliset omituisuudet Google Lensistä (muista aina lähdekritiikki), mutta idea tulee toivon mukaan riittävän hyvin esiin.
Koro ja Ishi. Tämän pitemmälle menneisyyteen shibojen sukupuun valokuvahistoria ei tiettävästi ulotu. Nämä kaksi on sinunkin shibasi moninkertaiset esivanhemmat.
Modernin perusshiban (Shinshu-järjestelmä, vasemmalla) ja nykyisen saninshiban (katkoviivasta oikealla) sukupuita. Puut kasvavat ylösalaisin. Tehtävä: etsi juurista Ishi (石) ja Koro (コロ).
Jälkeläistilastoissa listataan ne urokset ja nartut, joilla on eniten NIPPO-näyttelyissä palkittuja pentuja. Osallistujien määrä on näissä kisoissa ollut valtava suhteessa jaettujen palkintojen määrään, joten vertailu Suomen rotukehiin ei aivan toimi. Urosten TOP 5: Koroou Go, Nakamidori Go (joka on muuten Nakan ja ihanan Hama Gon poika), Naka itse, Koronaka Go ja Beniou Go. Nimistäkin voi päätellä, että samat geenit on kiertäneet näissä uroksissa ja päätyneet näyttelymenestyksen seurauksena positiivisen valinnan kohteeksi. Samalla on varmaankin tapahtunut se, mitä tuolloin on haettu, eli shiban olemusgeenit on vakiintuneet. Mitä näissä Naka-koirissa on geneettisesti ollut on rikastunut ja säilynyt rodussa, kun taas monet muut perustajakoirien geenimuodot on voineet harvinaistua tai pudota kokonaan pois. Narttujen TOP 5:n nimet ei ole yhtä tuttuja käännettäviä, mutta kolmella viidestä näyttää niilläkin olevan isän nimenä Naka-jotain.
"Ja mikä koira on paras koira, joka haastaa seniorien ennätyksen ja tekee uuden ennätyksen? Jatkuvasti eteenpäin menevän Shiba Inun tulevaisuus on todella mielenkiintoinen."
Ylempänä keskikokoisten japanilaiskoirien (hokkaido, shikoku, kishu) ja alempana pienten (shibat) rekisteröintimääriä. Esim. 42 = 1967, johon mennessä on rekattu yhteensä 49 000 keskikokoista ja 42 700 pientä koiraa, tai 10 500 ja 14 700 koiraa edeltävien kahden vuoden aikana. Shiboja rekataan Japanissa nykyään vielä tätä enemmän. Keskikokoisten rekisteröinnit on romahtaneet lähes olemattomiin.
Rekisteröintimäärien nousu osoittaa, että shibat ovat toipuneet sota-ajan kurimuksesta. Samoin penikkatauti ja sydänmato on saatu hallintaan. Lukumäärien nousu on hyvä, mutta tarkoittaa toisaalta sitä, että näyttelyvoittajan kasvattaminen on nyt erittäin epätodennäköistä. Kansallisissa näyttelyissä kahdesti vuodessa jaetaan joka kokoluokan koirille kolme erilaista "ministerin palkintoa", eli shiboille yhteensä kuusi palkintoa vuodessa. Mutta vuonna 1967 shibaosallistujia olisi ollut 8 300. Voiko tämä oikeasti tarkoittaa vain kahden näyttelyn osallistujamäärää...?
Jalostuskoiran valinnasta kirja näyttää kertovan seuraavaa: 50 päivän ikäisistä pennuista 10 % valitaan jalostuskoiriksi, loput vahtikoiriksi (kotikoiriksi?) ja metsästyskoiriksi. Kasvatuksen painopisteet on tähän aikaan olleet muualla kuin geneettisessä monimuotoisuudessa, joten jalostuskoirien kriteerit on asetettu korkealle. Sen lisäksi...
"Shiba Inu on ollut ylpeä metsästystaidoistaan metsästyskoirana muinaisista ajoista lähtien. Nykyisen Shiba Inun esi-isät selvisivät epämukavilla vuoristoalueilla säilyttäen puhtaan veren, eikä heidän suorituskykynsä ole muuttunut ollenkaan."
Metsästysesimerkkinä kirjassa on karhu. Tämä myytti on siis totta, ja shibaa on käytetty karhunmetsästyksessä. Pesäkarhujen etsimiseen ja ilmaisuun vuoristossa rohkea, pienikokoinen ja ketterä shiba on hyvä. Alla havainnollistava kuva:
Jalostusosion lopussa kirja näyttää puhuvan monipuolisesta Shiba Inusta, jossa yhdistyvät kuuluisan jalostuskoiran, kuuluisan metsästyskoiran ja kuuluisan vahtikoiran ominaisuudet.
Kirjan keskiosiosta löytyy vanhanajan puhelinluettelon Keltaiset Sivut. : D Sivut ovat oikeasti keltaista paperia, ja niissä käydään läpi shibojen historia, nykytilanne ja tulevaisuus Japanin eri alueilla. Käytännössä näihin on listattu kunkin alueen merkittävien shibankasvattajien ja koirien nimiä sekä koirien menestyksen taso paikallisissa näyttelyissä. Otetaan esimerkiksi Chubun/Yamanashin alue, joka sijoittuu Keski-Japaniin:
Shibojen kannalta historiallisesti erittäin merkittävä, koska sodan jälkeen rodun elvytyksen hyväksi työskenneltiin etenkin tällä alueella.
Sittemmin shibojen taso heikentyi, sillä "kasvattajat ovat olleet amatöörejä, hyviä jalostusnarttuja ei ollut, ja hyvät pennut virtasivat muille alueille."
Paikallisena shibajulkkiksena ja verenperiyttäjänä esitellään Benimaru Go (紅丸号). Benimarusta löytyy harvinainen (ja harvinaisen hellyttävä) kuvasarja pikkupennusta vanhuuteen.
Benimaru kuukauden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Olisitko osannut ennustaa näistä luppakorvista tulevan NIPPO-voittajan?
Benimaru seitsemän kuukauden ikäisenä - ja arvokkaasti vanhentuneena.
Muutamia muita alueen shiboja eri aikakausina. Ajanlasku on jotakuinkin muotoa "ennen ja jälkeen Benimarun".
Muista alueista erityisen kiinnostava on Shikoku, sillä sieltä löytyy kokonaan oma shibatyyppinsä, jota kutsutaan kirjassa awashibaksi (Awan provinssi on entinen nimi Tokushiman prefektuurille Shikokussa).
Awashiba Shikokusta. Mustavalkokuvassakin koira on selkeästi valkoinen, ja nimen kanji "shiro" tarkoittaa valkoista. Awashibat on kirjan ainoat valkoiset koirat. Mitä awashiboille lopulta tapahtui? Tuliko valkoinen väri sodanjälkeisiin shiboihin ehkä niiden kautta?
"Siinä kaikki tältä erää! Ja muistakaa, että NIPPO-voittajatkin on nyhtäneet pikkupentuna kengännauhoja!"
Tällä kertaa käsittelyssä on vanha japanilainen shibakirja Shiba Inu. Tekijäksi on merkitty "Lemmikkikoiran ystävien" toimitus. Käytännössä kirja sisältää eri shiba-asiantuntijoiden kirjoittamia tekstejä. Kyseessä on kahdeksas painos vuodelta 1974, kun ensipainos on julkaistu vuonna 1968. Kirjaa on siis päivitetty ahkerasti. Kirjan koko "konsepti" poikkeaa todella paljon nykyisistä koirakirjoista. Se on ollut samaan aikaan sekä tietokirja, yhteiseen tavoitteeseen kannustava opas että tietokanta. Kansipaperia lukuunottamatta kahdeksas painos on mustavalkoinen. Google Lensin avulla japaninkielistä tekstiä voi nykyään suuntaa-antavasti "lukea" (muista silti lähdekritiikki). Minkälaisia shiba-asioita on viisikymmentä vuotta sitten painotettu?
Alussa esitellään NIPPO-näyttelyissä palkittuja shiboja viiden viimeisimmän vuoden ajalta. Mukana on sekä NIPPO- että SHIBAHO-shiboja (=jomonshiboja). Japanilaiseen tapaan koirien kennelnimiä ei mainita. 70-luvun alussa SHIBAHO-shibat eivät poikenneet normishiboista niin paljon kuin nykyään. Tällä sivulla näkyy harvinaisempi black&tan -jomonshiba.
Seuraava mielenkiintoinen sivu alussa on oikeastaan mainos, joka lupaa shibafaneille historiatietoutta. Mainos saa pohtimaan kansallisrotujen merkitystä eri kulttuureissa. Onko suomenpystykorvan kantakoirien valokuvakirja koskaan ollut suomalaisen pystykorvaharrastajan perusteos? Showa-kausi tarkoittaa japanilaisessa keisarikalenterissa keisari Hirohiton valtakautta ja kattaa vuodet 1926-1989.
Kirjan esipuheen on kirjoittanut mies, joka hankki kahdenkymmenen vuoden koirattoman tauon jälkeen jälleen shiban. Miksi hän päätyi japanilaiseen koiraan eikä länsimaalaiseen koiraan? Esipuheessa muistellaan ennen sotaa elänyttä Toma-shibaa, jonka mies sai ollessaan yläkouluikäinen. Toma oppi kaikki mahdolliset temput ja esiintyi NIPPO-näyttelyn yhteydessä tottelevaisuusnäytöksessä yleisölle, saaden koulutuspalkinnon. Näyttelyssä se sai "puolisuositellun koiran" arvosanan. Kirjoituksessa muistellaan "tempaan" kuolleita koiria ja sitä, miltä ne lopulta näyttivät. Kyseessä on todennäköisesti ollut (dys)temper eli penikkatauti. Kokemuksen on täytynyt olla kauhistuttava.
Sotamuistoista mainitaan shikoku, jolle kehittyi pommitusten jylystä niin voimakas pelkotila, että eutanasia oli välttämätön. Tällaista asiaa ei helposti tule nykyään ajatelleeksi. Kahdenkymmenen vuoden aikana shibojen taso oli parantunut eli näyttelyissä palkittiin useampia koiria kuin ennen. Samoin arviointi oli muuttunut "suositellun" ja "puolisuositellun" koiran arvosanasta nykyiseen "erinomainen, erittäin hyvä, hyvä, jne." -käytäntöön.
Toma Go. Harvinainen shibakuva sotaa edeltävältä ajalta.
Seuraavana kirjassa on käytännön osio, jossa ohjeistetaan oikeanlaiseen shibanpitoon. Nykyisistä koirakirjoista poiketen yllättävän monet asiat tähtäävät siihen, että pentu voisi kasvaa täyteen potentiaaliinsa ihanteellisena japanilaiskoirana.
Kenneltilan rakentamisessa on huomioitava Japanin ilmasto. Pohjoistuulella ulkoileva pikkupentu vilustuu.
Kuivamuonat mainitaan jo vaihtoehtona kotiruualle ja sardiineille (?).
Liikunta on tärkeää, ja pyörän vierellä juoksutus mainitaan tehokkaana treenitapana.
Pentu on tärkeää opettaa väkijoukkoihin sekä siihen, että näyttelyssä siltä katsotaan hampaat.
Terveysosiossa ensimmäisenä korostetaan penikkatautirokotteen tärkeyttä. Ota se rokote. Get vaxxinated! Eipä ole ajat paljoa muuttuneet. Toinen huomattava terveysuhka on olleet loiset, joita kehotetaan tarkkailemaan ja tarvittaessa antamaan koiralle loishäätö... kunhan hoito ei ole vaivaa pahempi.
Seuraava osio käsittelee shibapennun valintaa (yläkuvan pennun valkokuonoisuus johtuu pintovärityksen valkokirjavuudesta). Tärkeimmät kriteerit ovat olleet seuraavia:
Luonne. Pennun ei tule olla ujo.
Sukupuolileima. Uroksen tulee jo pentuna olla luustoltaan narttua tanakampi, aktiivisempi ja hiukan itsepäisempi. ("Näyttelyissä esitetään joskus koiria, joiden sukupuolesta ei ota selvää.")
Silmät ovat erittäin tärkeät. Kirjassa mainitaan moneen kertaan "silmät ovat ikkuna sydämeen" eli suomalaisittain sielun peili. Silmien on tärkeää olla riittävän tummat ja mielellään kolmiomaiset, joskin pennun silmien pyöreys voi vanhemmiten hiukan parantua muodoltaan.
Pigmentin on muutenkin oltava mahdollisimman tummaa.
Paras pää on iso ja leveä. Korvissa pienet on parhaat, mutta tätä voi olla hankala arvioida, mikäli korvat eivät ole vielä pystyssä. Korvien tyven ja etäisyyden toisistaan tulisi olla mahdollisimman leveä.
Hampaat mainitaan erityisena ongelmana. Pennun maitohampaiden lukumäärä tulisi olla täysi. Tarkasta myös purenta.
Ylipäänsä kirjan toistuvana teemana on, että japanilaista ihannekoiraa tavoitellaan kaikin voimin eikä niinkään puhuta koirista pelkkinä lemmikkeinä.
Entä onko shibapennullasi sukutaulu? Jos ei, niin selvitä miksi. Pennussa saattaa virrata sekalaisen mikawankoiran epäpuhdasta verta. Kirja saa mikawankoiran oikeasti kuulostamaan jonkinlaiselta pahikselta, joka uhkaa risteytymällä shibojen olemassaoloa. Neuvo sinänsä on yhä ajankohtainen, mutta eri syystä.
Vuorossa on rotumääritelmäosio. Vaikka japanilainen koira on ikivanha ilmiö, on sen "standardi" uusi keksintö. Vaikka asia on nykyään itsestäänselvyys, on sitä painotettu kirjassa monet kerrat. "On sanottava, että tämä oli täysin käänteentekevä asia japanilaisille koirille. Siksi tässä standardissa ei ole esitelty vain japanilaisen koiran olemus ja niiden ilmeet, vaan myös kehon muoto, ja tulevat japanilaiskoirat jatkavat tämän standardin mukaisesti." Määritelmän mainitaan pohjautuvan japanilaiskoirien muinaisiin esivanhempiin. Ennen mitään mittasuhteita määritellään se tärkein eli japanilaiskoiran yleisolemus ja sen ilmaisu. Esimerkkeinä:
Rohkeus, arvokkuus, innokkuus, hyvä voima. Silmät, korvat, vakaa katsekontakti, ja koko pään asento ilmaisevat näitä.
Kuten tekee myös häntä. Hännän laskeminen koipien väliin voidaan katsoa rohkeuden menetykseksi.
Tottelevaisuus, uskollisuus, hyväluontoisuus.
Yksinkertaisuus, rehellisyys, rauhallisuus, tyylikkyys. Ei karkeutta.
Koiran sukupuolen erottaa heti.
Liikkeet ovat ketterät, keveät ja joustavat. Aistit ovat tarkat.
Mittasuhdeosiosta voi kysyä, että lieneekö mitään muuta koirarotua koskaan mallinnettu niin matemaattisen tarkasti kuin japanilaista shibaa. Kirjasta löytyy kaaviokuva lähes jokaisesta koiran ruumiinosasta ja sen ihanneversiosta. Ylhäällä kuvissa legendaarinen Naka Go sekä ihanteellisen japanilaiskoiran mittasuhteita kuvaava kaaviokuva. Jompi kumpi kuva on taatusti tehty toisen perusteella!
Shiban pään on kuulunut näyttää edestäpäin kahdeksankulmiolta (eikä pallolta? : D). Myös silmät ovat tärkeät.
Väriosio on erittäin kiinnostava, sillä siinä listataan varsin eksoottisiakin vaihtoehtoja. Näitä ovat:
胡麻、白胡麻、赤胡麻、黒胡麻: (seesami, valkoinen seesami, punainen seesami, musta seesami)
真黒、鉄さび色 (puhdas musta, rautaruosteen väri)
虎、赤虎、黒虎 (tiikeri, punainen tiikeri, musta tiikeri)
白、汚れ白 (valkoinen, likainen valkoinen)
Konekäännöksessä jää epäselväksi, onko kyseessä japanilaisen koiran värivaihtoehdot yleensä vai nimenomaan shiban värit. Toisaalta käännöksessä...
Kuitenkin Shiba Inun etymologiasta jotkut ihmiset sanovat, että hiusten väri on todella nurmikonvärinen, mutta tämä ei ole selvää. Muinaisista ajoista lähtien punaisten tiikerien, mustien seesaminsiementen ja valkoisten ns. cibakoirien (eli pieniä) uskotaan olleen maassamme. Shiba Inun viimeaikaista trendiä tarkasteltaessa suurin osa näyttelyissä näytteillä olevista koirista on kuitenkin punapäitä. Tämä tarkoittaa, että Shiba Inun ainoa yhdistys, Japan Dog Preservation Society, yrittää yhtenäistää Shiba Inun turkin väriä.
Tiikeri viittaa brindleen, jota näkee nykyäänkin kainkoiralla ja akitalla. Ruohonväri on ties mitä, mutta sisältää shiban kanjin 芝草色 . Päivitys: sisältää _eri_ kanjin, joka tarkoittaa ruohikkoa ja joka luetaan myös 'shiba'. Myöhemmin kirjassa mainitaan, että rodun nimen alkuperä on voinut tulla kuivuneesta ruohikosta, kenties värin mukaan.
Sivuilla vilistää pieniä piirrosshiboja. Nämä kaksi ovat nauttineet liikaa marjamehua ja alkaneet nähdä ruohonvärisiä rotutovereita, joten ensimmäinen osa shibakirjan käsittelyä päättyy tältä erää tähän.
