Siirry sisältöön

Maailman kuuluisimman akitan, Hachin, syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Kaikki japanilaisrotujen harrastajat länsimaissa tuntevat Hachikon tarinan ja ovat ehkä nähneet Hachiko-elokuvista ainakin yhden. Mutta Hachi oli luonnollisesti muutakin kuin "Chuken Hachiko", isäntäänsä odotteleva hiljainen hahmo juna-asemalla.

Hachiko-raamattu "Hachiko - Solving Twenty Mysteries About The Most Famous Dog In Japan" (Mayumi Itoh) kertoo Hachin elämänvaiheista ja Hachiin liittyvistä ihmisistä ja koko Hachiko-ilmiöstä varjopuolineen todennäköisesti kaiken sen, mitä sata vuotta sitten eläneestä koirasta enää voidaan saada selville. Hachin syntymä ja kuolema, luonteenpiirteet, jälkeläiset, terveyshuolet, ihmisten asenteet, korvagate, käsittämätön kebabgate ja mitä seurauksia yhdellä sanomalehtiartikkelilla voikaan olla. Todellinen Hachi Hachiko-kunnianimen takana löytyy hyvin yhdestä kirjasta. Suosittelen lämpimästi.

En halua spoilata kirjan koko sisältöä blogiin, joten otan käsittelyyn vain erään sivujuonteen, joskin erittäin merkityksellisen sellaisen. Hachi ja Japanilaisten koirien suojeluyhdistyksen NIPPO:n perustaja Dr. Hirokichi Saito tunsivat toisensa, ja me tunnemme Hachikon siksi, että Dr. Saito antoi hyvän juttuvihjeen tokiolaiselle sanomalehdelle. Ja siinä samalla saattoivat pelastua sukupuutolta kaikki muutkin japanilaiset alkuperäiskoirat. Vielä Hachin syntyessä japanilaiskoirien arvostus oli ollut aallonpohjassa.

Tapahtui niin, että...

  • Marraskuussa 1923 Odaten kaupungissa Akitassa nartulle nimeltä Goma Go syntyy neljä urospentua. Pennut ovat odate inuja, koska rotunimeä akita ei vielä käytetä. Goman omistaja kuuluu vauraaseen Saiton klaaniin… joka ei nimestä huolimatta ollut sukua tohtori Hidekichi Saitolle. Yksi pennuista matkustaa junalla Tokioon professori Hidesaburo Uenon koiraksi. Se saa nimen Hachi.
  • 1924-1925: Hachi ja professorin kaksi muuta länsimaista koiraa ottavat tavaksi saattaa professorin aamuisin joko läheisen yliopiston porteille tai toisinaan Shibuyan juna-asemalle. Iltaisin ne palaavat samaan paikkaan odottamaan, milloin professori tulee töistä.
  • 1924: Taidealan opiskelija Hirokichi Saito on ratsastamassa tovereidensa kanssa ja näkee yliopiston lähellä suuren, kermanvärisen koiran. Koiralla on japanilaiskoiran tunnusmerkit, eli pystykorvat ja kippurahäntä. Saito pysähtyy ihailemaan koiraa ja ajattelee, että jos ottaisi itselleen koiran, sen tulisi olla samanlainen.
  • 1925: Hirokichi Saito näkee saman koiran uudestaan, tällä kertaa yliopiston portilla, kuin odottamassa jotakuta. Tässä vaiheessa Hachin isäntä on vielä elossa.
  • 1925: Hachin isäntä, professori Ueno, menehtyy kesken työpäivän. Hachi on oppinut, että pitempien poissaolojensa jälkeen professori palaa Shibuyan aseman kautta, joten se kehittää tutuksi tulleen rutiininsa. Hachi lähtee aamuisin asemalle ja palaa iltaisin kotiinsa.
  • Valmistumisensa jälkeen Hirokichi Saito sairastuu ja päättää toipilasaikanaan ottaa itselleen koiran, sellaisen pystykorvaisen ja kippurahäntäisen japanilaiskoiran, joita kuvataan vanhoissa kirjakääröissä. Kaupungin eläinkaupoista ja kasvattajilta löytyy kuitenkin vain luppakorvaisia länsimaiskoiria.
Dr. Hirokichi Saito.
  • Saito vierailee Odatessa, jonka pormestarilla on muutamia pystykorvaisia odate inuja. Pormestari Izumi on perustanut odate inujen suojeluyhdistyksen keväällä 1927, mutta kukaan ei ollut liittynyt mukaan toimintaan. (Yhdistyksestä tuli sittemmin nykyinen AKIHO.)
  • Toukokuussa 1928 Hirokichi Saito perustaa japanilaisen koiran suojeluyhdistyksen eli NIPPO:n. Hän alkaa koota yhteen jäljelläolevia japanilaiskoiria lehti-ilmoitusten perusteella ja kierrellen itse ympäri maata. Koirista muodostetaan rekisteri niin että niiden omistajat saavat yhteyden toisiinsa ja pystyvät kasvattamaan japanilaiskoirien pentueita.
  • Heinäkuussa 1928 Saito näkee jälleen Hachin Shibuyan aseman lähellä. Koira ei antaudu kiinni, mutta johdattaa Saiton nykyisen omistajansa taloon. Saito kuulee Hachin tarinan. Samana kesänä Saito julkaisee tavoittamiensa japanilaiskoirien ensimmäisen rekisterin. Hachi on mukana tässä rekisterissä parin-kolmenkymmenen muun koiran joukossa.
  • Hirokichi Saito alkaa pitää kirjaa Hachin elämästä ja käy toisinaan tapaamassa sitä asemalla. Hän ostaa Hachille kebabvartaita, ja Hachi tekee sellaisia temppuja kuin "istu" ja "anna tassu". Saito panee merkille, että Hachia kohdellaan asemalla kaltoin. Sitä potkitaan, sen päälle kaadetaan vettä ja sen naamaa jopa töhritään musteella. Mutta milloinkaan Hachi ei sano ihmisille vastaan.
  • Syksyllä 1932 Hirokichi Saito julkaisee NIPPO:n jäsenlehdessä tarkan elämäkerran Hachista. Hän antaa myös isolle tokiolaiselle sanomalehdelle vihjeen hyvästä juttuaiheesta siinä toivossa, että ihmiset alkaisivat osoittaa myötätuntoa vanhenevaa koiraparkaa kohtaan ja kohtelisivat sitä ystävällisemmin.
  • Lokakuun alussa 1932 Hachista julkaistaan sanomalehtiartikkeli. Jutun kirjoittanut toimittaja tosin kutsuu Hachia sekarotuiseksi akitaksi, sillä Hachin toinen korva on alkanut roikkua puremavamman ja ihotulehduksen takia.
  • Hachista tulee sanomalehtijutun myötä uskomattoman suosittu. Se opitaan tuntemaan Chuken Hachikona, uskollisena koirana. Faneja virtaa asemalle, ja Hachikon ympärille muodostuu kaupallinen ilmiö. Samalla sukupuuton partaalla olleet akitat ja muut japanilaisrodut saavat kaipaamaansa mainosta ja nostetta.
  • Marraskuussa 1932 Hachi osallistuu kunniavieraana ensimmäiseen NIPPO-näyttelyyn, joka pidetään Ginzassa tavaratalon katolla. Julkisuuskohu Hachikon ympärillä jatkuu. Hachikon kunniaksi tehdään patsaita. Hachiko esiintyy jopa elokuvassa. Koko tämän ajan Hachi kuitenkin saapuu aamuisin Shibuyan asemalle palaten illaksi nykyisen hoitajansa luokse.
Japaninkielinen taulukko Hachin ruumiinosien mitoista. Päivämäärä 3.11.1933 viittaa toiseen NIPPO-näyttelyyn, johon Hachi myös osallistui. Koiria mittailtiin rotumääritelmän laatimista varten.
  • Maaliskuussa 1935 vanhuuden, sydänmatojen ja syöpäkasvainten heikentämä Hachi löydetään kuolleena Shibuyan asemalta. Hachin muistoksi järjestetään rukoustilaisuus, jonka jälkeen Hirokichi Saito toimittaa Hachin ruumiin yliopiston eläinlääketieteelliseen laboratorioon kuolinsyyn selvittämistä varten. Hachin turkki täytetään museoon ja luut jäävät Saitolle tutkimuskäyttöön. Hachin luujäänteet tuhoutuvat toisen maailmansodan aikana Tokion ilmapommituksessa, mutta tarina uskollisesta akitasta jää elämään.

***

Oliko Hachi ratkaisevan tärkeä japanilaisrotujen uudelle suosiolle ja elpymiselle? Olisiko mikä tahansa koira voinut nousta samalla tavalla ikoniksi, vai olisivatko japanilaiskoirat selviytyneet ilmankin? Entä kuka olisi pelastanut shibat, jos ei Dr. Hirokichi Saito ja hänen perustamansa NIPPO? Koska historia meni kuten meni, lienee turvallista sanoa, että Hachin olemassaolo vähintäänkin myötävaikutti shibojen ja muiden japanilaisrotujen säilymiseen. Tuntuu hauskalta ajatella, että kauan sitten Dr. Saito pyysi Hachia antamaan tassua kebabherkkua vastaan Shibuyan asemalla, ja osittain sen ansiosta minulla voi olla Suomessa vuonna 2022 oma shiba sekä shiba-aiheinen blogi.

Nuori Hachi. Kumpikin korva on ollut alkujaan urheasti pystyssä.

"Kuulostaa siltä, että meillä on taas historiaa..."

Pieni japanilainen alkuperäiskoira määriteltiin Japanissa roduksi 1920-luvulla. Aiemmin länsimaalaiset olivat voineet lukea Japaniin perehtyneen von Sieboldin teoksesta Fauna Japonica - Mammalia (1842) erilaisista koiratyypeistä, joita hän maassa tapasi. Metsästyskoiraa ja katukoiraa esittävässä kuvassa molempia kutsutaan latinankielisellä nimellä Canis Familiaris Japonicus.

Yksi ensimmäisistä ellei aivan ensimmäinen englanninkielinen esittely shibasta shibana julkaistiin vuonna 1930 The American Kennel Gazettessa. Kyseinen perinteikäs lehti on amerikkalainen vastine Suomen Kennelliiton Koiramme-lehdelle.

Kennel Gazetten toukokuun numero vuodelta 1930 on osittain luettavissa Google Booksissa. Jos onnistut saamaan käsiisi jostain koko lehden tai artikkelin, niin jaa rotuhistoriallinen löytösi. Juttu vaikuttaa mielenkiintoiselta ja saattaa sisältää jopa kuvia.

Shibojen historiaa käsittelevissä koirakirjoissa ei voi välttyä 三河犬 :lta eli mikawankoiralta. Tarkka ilmaisu on yleensä "sekalainen mikawankoira", ja tekstin sävy on tällöin poikkeuksetta negatiivinen. Vaikuttaa siltä, että tätä koiratyyppiä on pidetty huomattavana uhkana japanilaisille alkuperäiskoirille, mutta mistä siinä oikeasti oli kyse? Tähän blogimerkintään on koottu sekalaisia mainintoja tästä mystisestä mikawankoirasta.

Koiria Mikawasta. Kuva mikawankoiria käsittelevästä osiosta kirjasta Vanha japanilainen koira - valokuva-albumi.
  • Ensinnäkin se Mikawa. Mikawan provinssi on vanha nimi nykyisen Aichin prefektuurin itäosalle. Kuten niin monilla Japanin alueilla, on sielläkin alkujaan ollut oma paikallinen koiransa, joka on ollut jonkin sortin kippurahäntäinen metsästyspystykorva ja jota on kutsuttu alkuperäiseksi mikawankoiraksi. Alkuperäinen mikawankoira on käytännössä kuollut jo sukupuuttoon.
  • Mikawan sijainti (punainen alue) on todennäköisesti iso osa ongelmaa. Naapurissa on ollut sekä Minon provinssi (jossa minoshibat) ja Shinshu (jossa shinshushibat). Sekoittumiseen on ollut lyhyt maantieteellinen matka.

  • Sitten se ongelma: kun japanilaisten alkuperäiskoirien suosio kasvoi 1900-luvun alussa, ilmestyi Mikawan alueelta risteyttämällä luotu koiratyyppi, jota markkinoitiin ja myytiin alkuperäiskoirana ympäri Japania. Syyt olivat ilmeisesti hyvin kaupallisia.

  • Risteytyksessä on käytetty ainakin kiinalaista chowchowta ja mahdollisesti shibaa tai jotakin keskikokoista japanilaisrotua.

  • Alkuperäistä mikawankoiraa ei ehkä ole ollut tässä risteymässä mukana ollenkaan. Paitsi sen epäonneksi nimessä.

  • Tämä mikawankoirasekoitus on kuvien perusteella näyttänyt suuren shiban ja pienen akitan välimuodolta. Sillä on kuvissa musta maski, usein otsakurttuja ja silmien osalta "epäitämainen ilme". Kuvista on hankala erottaa urajiroa.

  • Mielenkiintoista kyllä, "Vanha japanilainen koira - valokuva-albumi" mainitsee hybridin elinvoimaisuuden ja hedelmällisyyden leviämisen syyksi, eli ovatko nämä mikawankoirasekoitukset saaneet paljon suurempia pentueita kuin puhdasveriset alkuperäisrodut?

  • Chowchowlta mikawankoirasekoitus on oletettavasti perinyt kieleensä pigmenttitäplät.

  • Saman kirjan perusteella mikawankoirasekoituksen suosio ja leviäminen on herättänyt suuria tunteita Japanin alkuperäisrotujen suojelijoiden keskuudessa.
Tämän koiran yhteydessä mainitaan Mikawankoiran suojeluyhdistys (sekä lookin yhteneväisyys saman ajankohdan akitaan). Kuva mikawankoiria käsittelevästä osiosta kirjasta Vanha japanilainen koira - valokuva-albumi.
  • Jossakin vaiheessa on ollut olemassa Mikawankoiran suojeluyhdistys, joka sekin on keskittynyt tähän risteytysversioon.

  • "Sodan lopussa Mikawa-koiria toimitettiin yhä enemmän japanilaisina koirina koirakauppoihin valtakunnallisesti, ja yhä enemmän valtasi japanilaisia koiria, ja japanilaiset koirat lähes tuhoutuivat eri paikoissa sodan aikaisen karvan omistamisen vuoksi." (Asiat summaava Google Lens -käännös Vanhan japanilaisen koiran valokuva-albumista.)

  • Shiba Inu -kirjassa oli aiemmin puhuttu minoshiban risteytymisestä mikawankoirasekoituksen kanssa, kun kasvatuksessa on ollut tavoitteena väri. Tietty suklaanruskea väri on ollut läsnä myös mikawankoirasekoituksessa.

  • Mikawankoirasekoitus on ilmeisesti ollut jopa länsimaissa FCI:n hyväksymä koirarotu nimellä sanshu (Sanshu on toinen nimi Mikawan alueelle), kunnes rodun risteymäalkuperä on selvinnyt ja rotustatus mitätöity.

Pohdintaa mikawankoirasekoituksesta

Genetiikkafanin mielipide? Kiinnostavinta on tietenkin maininta hybridin elinvoimaisuudesta ja tähän viittaava mikawankoirasekoituksen nopea leviäminen. Japanilaisessa koirassa karsaasti katsotut ominaisuudet eli musta maski ja kielen pigmenttiläiskät, tai ainakin niiden välttely, selittyvät ehkä juuri mikawankoirasekoituksen vaikutuksella. Voi samalla kysyä, onko chowimaisen pörröturkin tavoittelu nykyshibassa historiallisesti sen järkevämpää. Mikawankoiran nimi sen sijaan näyttää kaipaavan puhdistusta, mistä johtuen otsikkoon on lisätty jälkikäteen lainausmerkit. Nythän alkuperäinen paikalliskoira on saanut niskaansa suotta negatiivisen latauksen siksi, että kaupallisen sekoituskoiran luominen sattui tapahtumaan Mikawan alueella. Nimitys sanshu on ehkä otettu käyttöön juuri sen takia.

Lähteet: "Vanha japanilainen koira -valokuva-albumi" -kirja (Google Lensin läpi) sekä Japanin ja Suomen Wikipediat (jossa lähteenä Desmond Morrisin suuri koirarotukirja).

Japanilaisen Shiba Inu -tietokirjan (1974) viimeinen kolmannes sisältää tekstejä liittyen shiban kasvatukseen, shibamuistoihin, rodussa tavattuihin sairauksiin ja näyttelyyn osallistumiseen. Lisäksi esittelyssä on nykyiset saninshibat, minoshibat ja shinshushibat. Kirjaa on katseltu Google Lensin läpi. Muista edelleen lähdekritiikki.

Erinomainen shiba inu - luomisen salaisuus -osio näyttää korostavan seuraavia asioita:

  • Shiban kasvatus on kovaa työtä.
  • Meidän on opiskeltava ja työskenneltävä yhdessä.
  • Ensimmäisenä tulisi saada hyvä narttu.
  • Pysy uskollisena standardille.
  • Ole selvillä perinnöllisyyden laeista ja arvioi aina yhdistelmän lopputulos ennen kuin jatkat.
  • "Tavoitteena on luoda hyviä koiria, jotka täyttävät Japan Dog Preservation Societyn standardit, jotka perustuvat ihanteeseen."
Nykyisten saninshibojen tärkeä perustajakoira Tachi Go (太刀号).

Saninshibojen osiossa kerrotaan saninshiboista ennen ja jälkeen sodan sekä läpi tämän shibatyypin lähihistorian tärkeimmät yhdistelmät. Modernin perusshiban kantakoirat Ishi ja Aka on muuten listattu tähän osioon. Saninshiba on konekäännöksen mukaan vähäeleinen, ei riehu eikä metelöi, eikä ole sellainen koira, joka tekee välittömän vaikutuksen viiden minuutin aikana koiranäyttelyssä. Mutta saninshiban hienous avautuu silloin, kun siihen tutustuu ajan kanssa. [Ilmeisesti ajalla ennen sotaa:] "Suurin osa koirista oli tuolloin keskipitkiä, noin 40-45 cm ja hyvälaatuisia, ja monilla heistä oli syvempi turkin väri kuin nykyisillä." Tämä voisi selittää kuvauksen Saninin alueen vanhemmista shiboista suurina ja mustina.

Kirjan minoshibojen osiota on käsitelty jo blogin minoshibapostauksessa.

Shinshushiboista ei kirjoiteta niiden omassa osiossa kovinkaan pitkästi, sillä suurin osa kirjasta liittyy joka tapauksessa nykyisiin shinshushiboihin. Sen sijaan löytyy yllättävä maininta ympäristötekijöistä, jotka osaltaan saattoivat johtaa siihen, että shibankasvatus keskittyi juuri Shinshun alueelle? "Onneksi Shinshu on kylmä alue, jossa on voimakkaat ultraviolettisäteet, vähän hyttysiä kesällä ja siksi vähän filariahyönteisiä, joten se on ihanteellinen paikka koiran ystäville. Shinshu Shiba Inu näyttää tehneen nykypäivän mainetta." Filariahyönteisillä tarkoitetaan luultavasti koiriin sydänmatoa levittäneitä hyttysiä. Ehkä hyönteisistä järkyttyvät nykyshibat ovatkin vaistomaisen viisaita ja yrittävät välttää filariatartunnan?

Ylempi koira on modernin shinshushiban (perusshiba) kantakoira, ja sen nimen jo tunnet. Alempana näyttäisi olevan sen ja Hama Gon poika Nakamidori.

Muistoja Shiba Inusta -osiossa palataan uudestaan minoshibojen pariin. Kertomus sisältää koko kirjan ylivoimaisesti huikeimman käännöksen shiban olemuksesta: "Silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia, ikään kuin katsojan keuhkot olisivat iskeytyneet kaulaan." Tästä henkeäsalpaavasta koirasta ei harmillisesti ole kuvaa, mutta sen nimi on ollut 第一千光号.

Shiboja menneeltä ajalta.

Muisteluosiossa kohtaamme Korotaman. Siitä puhutaan kauniiseen sävyyn, harvinaisena ja arvokkaana verenä, jota käytetään shinshushiban parannukseen.

Kirja luokittelee Shikokusta lähtöisin olleen Korotaman awashibaksi.

Kirja sisältää myös katsauksen shiboissa tuolloin tavattuihin terveyshuoliin. Polvien sijoiltaanmeno ja lonkkanivelen epämuodostumat mainitaan havainnollistavien röntgenkuvien kera. Vaikka kyse on ollut oireilevan koiran kuvaamisesta, niin käännöksen mukaan "Tähän synnynnäiseen sairauteen ei ole muuta parannuskeinoa kuin tiukka päätös olla kasvattamatta tällaisia ​​alttiita sukutauluja." Suomessa korostuu usein positiivisesti innokkuus tutkia ja kuvata koiria, mutta ehkä jonkinlaista PEVISA-periaatetta on osattu noudattaa muuallakin jo viisikymmentä vuotta sitten.

Vanha röntgenkuva lonkista.

Tietyt suolistoloiset, turkin sisällä märkivät akuutit haavat ja, erikoista kyllä, silmän muoto riskitekijänä mainitaan myös. Viisto, kolmiomainen silmä on metsästystilanteessa villisikaa vastaan vähemmän altis vaurioitumaan, mutta äärimmäisyyden tavoittelulla voi olla ikäviä seurauksia.

Lisääntymisasioihin on kiinnitetty huomiota jo kauan sitten. Kirja puhuu kivesviasta ja narttujen tapauksessa jonkinlaisesta huonosta kiimasta. Vaikuttaa siltä, että kivesvika on ollut läsnä modernissa rodussa aina. Lisäksi terveysosion kirjoittaja näyttää olleen huolissaan hedelmällisyyden laskusta ja pienistä pentueista, vain 2-3 pentua, ja muistelee, että 15-20 vuotta sitten (kirjan ensipainos on vuodelta 1968, tämä painos vuodelta 1974) pentueluvut olisivat olleet seitsemää ja kahdeksaa pentua.

Näyttelyssä vuonna 1962.

Lopussa kirja ohjeistaa vielä NIPPO-näyttelyyn ilmoittautumisessa ja osallistumisessa. Mielenkiintoista on erilaiset näyttelytyypit - ilmeisesti näyttely on voinut olla ennen kirjaimellisesti myös pelkkä näyttely ilman arviointia (ehkä Suomessakin?), jossa kiinnostuneille esitellään jo aiemmin palkittuja, standardinmukaisia "referenssikoiria".

"Tiukille otti, mutta nyt on shibakirja käsitelty!"

Mitä ajatuksia sukellus shibahistoriaan herätti?

Suomalaisesta näkökulmasta erikoisinta oli ehkä se, miten paljon Japanissa painotetaan maan jakautumista eri alueisiin. Niillä oli omat paikalliskoiransa, jalostusurokset ja NIPPO:n haarakonttorit. Blogitekstistä jäi sitä paitsi puuttumaan monia historiallisia "aluekoiria" tai "alueshiboja". Suomessa on helpompaa siirtyä maakunnasta toiseen (ja kuka niitä edes muistaa...), kun Japanissa välissä on arvatenkin ollut eristävä vuoristo. Ennen kuin shiba on virallisesti keksitty, voi Japanin kartalle kuvitella monia pienten metsästyspystykorvien erillisiä populaatioita.

Ja sitten tuli standardi. Alueiden shiboja on alettu tarkotuksella jalostaa kohti ihanteellista japanilaista koiraa. Oikeastaan koko rotumääritelmä tuntuu vähän paradoksaaliselta. Minkä perusteella se on laadittu ja vielä niin yksityiskohtaisesti, jos koiria on laatimishetkellä ollut 1) vähän ja 2) iso osa jäljellä olevista koirista ei ole ollut hyviä suhteessa rotumääritelmään...? Ja jos tavoitteena on ollut muinaisen japanilaiskoiran säilyttäminen, niin miksi luulöytöjen matalaa otsapengertä alettiin tavoitella vasta SHIBAHO:n ja jomonshiban myötä? Päivitys: Shiban yksityiskohtainen määrittely ei olekaan peräisin vuoden 1934 alkuperäistä japanilaiskoiran rotumääritelmästä vaan sen myöhemmin tehdystä tulkinnasta. Itse rotumääritelmä oli hyvin niukkasanainen, mikä käy järkeen. Kysymys muuttuu muotoon "Minkä perusteella shiban rotumääritelmää on myöhemmin tulkittu?". Pienelle japanilaiskoiralle eli shiballe sallittiin muuten alkuperäisessä rotumääritelmässä jonkinlainen lyhyt häntämalli. NIPPO:n rotumääritelmistä lisää myöhemmin omassa blogimerkinnässään.

Aiheeseen saattaa liittyä sivuilla monen monta kertaa eteen hypännyt "sekalainen mikawankoira", jossa vaikutti ulkomaalaisten koirien veri. Mikawankoiran käsite on niin epämääräinen (ja sitä mielenkiintoisempi), että se vaatii kokonaan oman blogimerkintänsä.

Onko "suomalainen shiba" muuten jo lähtökohtaisesti mahdottomuus? Entä kumpi on lähempänä ihanteellista shibaa, kirjan kuvien vanhat shibat, joita ei ole vielä ehditty jalostaa kovin pitkään, vai nykyiset, joita on ehditty jalostaa sukupolvissa pidempään... mutta onko se välttämättä hyvä asia?

Toinen tosi selkeä ero suomalaisiin nykyshiboihin on koirien nimissä. Merkittävistä shiboista käytetään yleensä pelkkää "etunimeä" vaikka niillä on tiettävästi ollut myös kennelnimiosat. Joskus etunimen perässä on suluissa vanhempien etunimet, Nakamidori (Naka x Hama). Ja yhä edelleen NIPPO rekkaa koirat siten, että kennelnimi on viimeisenä. Koira itse on tärkeämpi kuin sen kenneli tai kasvattaja. Muutenkin kirja esittelee merkittävät shibat koirakohtaisesti eikä sen ja sen kennelin mukaan ryhmiteltyinä. Tämä on tosi kiinnostava näkemysero verrattuna länsimaihin.

Mainitaan vielä yllättävänä lopun terveysosio. Aina kuulee, miten "Japanissa ei terveystutkita koiria", mutta tietoisuus patellaluksaatiosta ynnä muusta sielläkin täytyy olla. Ja onko shiboilla oikeasti ollut ennen yli tuplaten isommat pentueet, jotka pienentyivät sodanjälkeisen pullonkaulan myötä? Tästä ainakin saa hyvää ja kehityskelpoista ajateltavaa.

Pohdintaosiota estää nyt karkaamasta käsistä mielikuva vuoriston shibasta, jonka silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia. Kiitos jos jaksoit lukea shibojen historiasta 😀

Japanilaisen Shiba Inu -tietokirjan (1974) käsittely jatkuu tässä blogimerkinnässä jalostusaiheisilla osioilla. Kirjaan on koottu mielenkiintoisia jalostus- ja rekisteröintitilastoja NIPPO:n tietokannoista. Taiteltavana liitteenä löytyy modernin shiban sukupuukaavio, johon on koottu merkittävimmät ja palkituimmat shibat sekä shinshushiban että saninshiban "järjestelmistä".

Kirjan perusteella moderni nykyshiba on yhtä kuin shinshushiba, koska shibojen kasvatus keskittyi sodan jälkeen Naganoon Shinshun alueelle. Saninshiba sellaisena kuin se nykyään tunnetaan ei näytä enää liittyvän tavallisen shiban sukujuuriin. Blogin vanhat historiajutut menevät samalla uusiksi. Käännösten mahdolliset omituisuudet Google Lensistä (muista aina lähdekritiikki), mutta idea tulee toivon mukaan riittävän hyvin esiin.

Koro ja Ishi. Tämän pitemmälle menneisyyteen shibojen sukupuun valokuvahistoria ei tiettävästi ulotu. Nämä kaksi on sinunkin shibasi moninkertaiset esivanhemmat.
Modernin perusshiban (Shinshu-järjestelmä, vasemmalla) ja nykyisen saninshiban (katkoviivasta oikealla) sukupuita. Puut kasvavat ylösalaisin. Tehtävä: etsi juurista Ishi () ja Koro (コロ).

Jälkeläistilastoissa listataan ne urokset ja nartut, joilla on eniten NIPPO-näyttelyissä palkittuja pentuja. Osallistujien määrä on näissä kisoissa ollut valtava suhteessa jaettujen palkintojen määrään, joten vertailu Suomen rotukehiin ei aivan toimi. Urosten TOP 5: Koroou Go, Nakamidori Go (joka on muuten Nakan ja ihanan Hama Gon poika), Naka itse, Koronaka Go ja Beniou Go. Nimistäkin voi päätellä, että samat geenit on kiertäneet näissä uroksissa ja päätyneet näyttelymenestyksen seurauksena positiivisen valinnan kohteeksi. Samalla on varmaankin tapahtunut se, mitä tuolloin on haettu, eli shiban olemusgeenit on vakiintuneet. Mitä näissä Naka-koirissa on geneettisesti ollut on rikastunut ja säilynyt rodussa, kun taas monet muut perustajakoirien geenimuodot on voineet harvinaistua tai pudota kokonaan pois. Narttujen TOP 5:n nimet ei ole yhtä tuttuja käännettäviä, mutta kolmella viidestä näyttää niilläkin olevan isän nimenä Naka-jotain.

"Ja mikä koira on paras koira, joka haastaa seniorien ennätyksen ja tekee uuden ennätyksen? Jatkuvasti eteenpäin menevän Shiba Inun tulevaisuus on todella mielenkiintoinen."

Ylempänä keskikokoisten japanilaiskoirien (hokkaido, shikoku, kishu) ja alempana pienten (shibat) rekisteröintimääriä. Esim. 42 = 1967, johon mennessä on rekattu yhteensä 49 000 keskikokoista ja 42 700 pientä koiraa, tai 10 500 ja 14 700 koiraa edeltävien kahden vuoden aikana. Shiboja rekataan Japanissa nykyään vielä tätä enemmän. Keskikokoisten rekisteröinnit on romahtaneet lähes olemattomiin.

Rekisteröintimäärien nousu osoittaa, että shibat ovat toipuneet sota-ajan kurimuksesta. Samoin penikkatauti ja sydänmato on saatu hallintaan. Lukumäärien nousu on hyvä, mutta tarkoittaa toisaalta sitä, että näyttelyvoittajan kasvattaminen on nyt erittäin epätodennäköistä. Kansallisissa näyttelyissä kahdesti vuodessa jaetaan joka kokoluokan koirille kolme erilaista "ministerin palkintoa", eli shiboille yhteensä kuusi palkintoa vuodessa. Mutta vuonna 1967 shibaosallistujia olisi ollut 8 300. Voiko tämä oikeasti tarkoittaa vain kahden näyttelyn osallistujamäärää...?

Jalostuskoiran valinnasta kirja näyttää kertovan seuraavaa: 50 päivän ikäisistä pennuista 10 % valitaan jalostuskoiriksi, loput vahtikoiriksi (kotikoiriksi?) ja metsästyskoiriksi. Kasvatuksen painopisteet on tähän aikaan olleet muualla kuin geneettisessä monimuotoisuudessa, joten jalostuskoirien kriteerit on asetettu korkealle. Sen lisäksi...

"Shiba Inu on ollut ylpeä metsästystaidoistaan ​​metsästyskoirana muinaisista ajoista lähtien. Nykyisen Shiba Inun esi-isät selvisivät epämukavilla vuoristoalueilla säilyttäen puhtaan veren, eikä heidän suorituskykynsä ole muuttunut ollenkaan."

Metsästysesimerkkinä kirjassa on karhu. Tämä myytti on siis totta, ja shibaa on käytetty karhunmetsästyksessä. Pesäkarhujen etsimiseen ja ilmaisuun vuoristossa rohkea, pienikokoinen ja ketterä shiba on hyvä. Alla havainnollistava kuva:

Jalostusosion lopussa kirja näyttää puhuvan monipuolisesta Shiba Inusta, jossa yhdistyvät kuuluisan jalostuskoiran, kuuluisan metsästyskoiran ja kuuluisan vahtikoiran ominaisuudet.

Kirjan keskiosiosta löytyy vanhanajan puhelinluettelon Keltaiset Sivut. : D Sivut ovat oikeasti keltaista paperia, ja niissä käydään läpi shibojen historia, nykytilanne ja tulevaisuus Japanin eri alueilla. Käytännössä näihin on listattu kunkin alueen merkittävien shibankasvattajien ja koirien nimiä sekä koirien menestyksen taso paikallisissa näyttelyissä. Otetaan esimerkiksi Chubun/Yamanashin alue, joka sijoittuu Keski-Japaniin:

  • Shibojen kannalta historiallisesti erittäin merkittävä, koska sodan jälkeen rodun elvytyksen hyväksi työskenneltiin etenkin tällä alueella.
  • Sittemmin shibojen taso heikentyi, sillä "kasvattajat ovat olleet amatöörejä, hyviä jalostusnarttuja ei ollut, ja hyvät pennut virtasivat muille alueille."
  • Paikallisena shibajulkkiksena ja verenperiyttäjänä esitellään Benimaru Go (紅丸号). Benimarusta löytyy harvinainen (ja harvinaisen hellyttävä) kuvasarja pikkupennusta vanhuuteen.
Benimaru kuukauden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Olisitko osannut ennustaa näistä luppakorvista tulevan NIPPO-voittajan?
Benimaru seitsemän kuukauden ikäisenä - ja arvokkaasti vanhentuneena.

Muutamia muita alueen shiboja eri aikakausina. Ajanlasku on jotakuinkin muotoa "ennen ja jälkeen Benimarun".

Muista alueista erityisen kiinnostava on Shikoku, sillä sieltä löytyy kokonaan oma shibatyyppinsä, jota kutsutaan kirjassa awashibaksi (Awan provinssi on entinen nimi Tokushiman prefektuurille Shikokussa).

Awashiba Shikokusta. Mustavalkokuvassakin koira on selkeästi valkoinen, ja nimen kanji "shiro" tarkoittaa valkoista. Awashibat on kirjan ainoat valkoiset koirat. Mitä awashiboille lopulta tapahtui? Tuliko valkoinen väri sodanjälkeisiin shiboihin ehkä niiden kautta?
"Siinä kaikki tältä erää! Ja muistakaa, että NIPPO-voittajatkin on nyhtäneet pikkupentuna kengännauhoja!"

Tällä kertaa käsittelyssä on vanha japanilainen shibakirja Shiba Inu. Tekijäksi on merkitty "Lemmikkikoiran ystävien" toimitus. Käytännössä kirja sisältää eri shiba-asiantuntijoiden kirjoittamia tekstejä. Kyseessä on kahdeksas painos vuodelta 1974, kun ensipainos on julkaistu vuonna 1968. Kirjaa on siis päivitetty ahkerasti. Kirjan koko "konsepti" poikkeaa todella paljon nykyisistä koirakirjoista. Se on ollut samaan aikaan sekä tietokirja, yhteiseen tavoitteeseen kannustava opas että tietokanta. Kansipaperia lukuunottamatta kahdeksas painos on mustavalkoinen. Google Lensin avulla japaninkielistä tekstiä voi nykyään suuntaa-antavasti "lukea" (muista silti lähdekritiikki). Minkälaisia shiba-asioita on viisikymmentä vuotta sitten painotettu?

Alussa esitellään NIPPO-näyttelyissä palkittuja shiboja viiden viimeisimmän vuoden ajalta. Mukana on sekä NIPPO- että SHIBAHO-shiboja (=jomonshiboja). Japanilaiseen tapaan koirien kennelnimiä ei mainita. 70-luvun alussa SHIBAHO-shibat eivät poikenneet normishiboista niin paljon kuin nykyään. Tällä sivulla näkyy harvinaisempi black&tan -jomonshiba.

Seuraava mielenkiintoinen sivu alussa on oikeastaan mainos, joka lupaa shibafaneille historiatietoutta. Mainos saa pohtimaan kansallisrotujen merkitystä eri kulttuureissa. Onko suomenpystykorvan kantakoirien valokuvakirja koskaan ollut suomalaisen pystykorvaharrastajan perusteos? Showa-kausi tarkoittaa japanilaisessa keisarikalenterissa keisari Hirohiton valtakautta ja kattaa vuodet 1926-1989.

Kirjan esipuheen on kirjoittanut mies, joka hankki kahdenkymmenen vuoden koirattoman tauon jälkeen jälleen shiban. Miksi hän päätyi japanilaiseen koiraan eikä länsimaalaiseen koiraan? Esipuheessa muistellaan ennen sotaa elänyttä Toma-shibaa, jonka mies sai ollessaan yläkouluikäinen. Toma oppi kaikki mahdolliset temput ja esiintyi NIPPO-näyttelyn yhteydessä tottelevaisuusnäytöksessä yleisölle, saaden koulutuspalkinnon. Näyttelyssä se sai "puolisuositellun koiran" arvosanan. Kirjoituksessa muistellaan "tempaan" kuolleita koiria ja sitä, miltä ne lopulta näyttivät. Kyseessä on todennäköisesti ollut (dys)temper eli penikkatauti. Kokemuksen on täytynyt olla kauhistuttava.

Sotamuistoista mainitaan shikoku, jolle kehittyi pommitusten jylystä niin voimakas pelkotila, että eutanasia oli välttämätön. Tällaista asiaa ei helposti tule nykyään ajatelleeksi. Kahdenkymmenen vuoden aikana shibojen taso oli parantunut eli näyttelyissä palkittiin useampia koiria kuin ennen. Samoin arviointi oli muuttunut "suositellun" ja "puolisuositellun" koiran arvosanasta nykyiseen "erinomainen, erittäin hyvä, hyvä, jne." -käytäntöön.

Toma Go. Harvinainen shibakuva sotaa edeltävältä ajalta.

Seuraavana kirjassa on käytännön osio, jossa ohjeistetaan oikeanlaiseen shibanpitoon. Nykyisistä koirakirjoista poiketen yllättävän monet asiat tähtäävät siihen, että pentu voisi kasvaa täyteen potentiaaliinsa ihanteellisena japanilaiskoirana.

  • Kenneltilan rakentamisessa on huomioitava Japanin ilmasto. Pohjoistuulella ulkoileva pikkupentu vilustuu.
  • Kuivamuonat mainitaan jo vaihtoehtona kotiruualle ja sardiineille (?).
  • Liikunta on tärkeää, ja pyörän vierellä juoksutus mainitaan tehokkaana treenitapana.
  • Pentu on tärkeää opettaa väkijoukkoihin sekä siihen, että näyttelyssä siltä katsotaan hampaat.

Terveysosiossa ensimmäisenä korostetaan penikkatautirokotteen tärkeyttä. Ota se rokote. Get vaxxinated! Eipä ole ajat paljoa muuttuneet. Toinen huomattava terveysuhka on olleet loiset, joita kehotetaan tarkkailemaan ja tarvittaessa antamaan koiralle loishäätö... kunhan hoito ei ole vaivaa pahempi.

Seuraava osio käsittelee shibapennun valintaa (yläkuvan pennun valkokuonoisuus johtuu pintovärityksen valkokirjavuudesta). Tärkeimmät kriteerit ovat olleet seuraavia:

  • Luonne. Pennun ei tule olla ujo.
  • Sukupuolileima. Uroksen tulee jo pentuna olla luustoltaan narttua tanakampi, aktiivisempi ja hiukan itsepäisempi. ("Näyttelyissä esitetään joskus koiria, joiden sukupuolesta ei ota selvää.")
  • Silmät ovat erittäin tärkeät. Kirjassa mainitaan moneen kertaan "silmät ovat ikkuna sydämeen" eli suomalaisittain sielun peili. Silmien on tärkeää olla riittävän tummat ja mielellään kolmiomaiset, joskin pennun silmien pyöreys voi vanhemmiten hiukan parantua muodoltaan.
  • Pigmentin on muutenkin oltava mahdollisimman tummaa.
  • Paras pää on iso ja leveä. Korvissa pienet on parhaat, mutta tätä voi olla hankala arvioida, mikäli korvat eivät ole vielä pystyssä. Korvien tyven ja etäisyyden toisistaan tulisi olla mahdollisimman leveä.
  • Hampaat mainitaan erityisena ongelmana. Pennun maitohampaiden lukumäärä tulisi olla täysi. Tarkasta myös purenta.
  • Ylipäänsä kirjan toistuvana teemana on, että japanilaista ihannekoiraa tavoitellaan kaikin voimin eikä niinkään puhuta koirista pelkkinä lemmikkeinä.
  • Entä onko shibapennullasi sukutaulu? Jos ei, niin selvitä miksi. Pennussa saattaa virrata sekalaisen mikawankoiran epäpuhdasta verta. Kirja saa mikawankoiran oikeasti kuulostamaan jonkinlaiselta pahikselta, joka uhkaa risteytymällä shibojen olemassaoloa. Neuvo sinänsä on yhä ajankohtainen, mutta eri syystä.

Vuorossa on rotumääritelmäosio. Vaikka japanilainen koira on ikivanha ilmiö, on sen "standardi" uusi keksintö. Vaikka asia on nykyään itsestäänselvyys, on sitä painotettu kirjassa monet kerrat. "On sanottava, että tämä oli täysin käänteentekevä asia japanilaisille koirille. Siksi tässä standardissa ei ole esitelty vain japanilaisen koiran olemus ja niiden ilmeet, vaan myös kehon muoto, ja tulevat japanilaiskoirat jatkavat tämän standardin mukaisesti." Määritelmän mainitaan pohjautuvan japanilaiskoirien muinaisiin esivanhempiin. Ennen mitään mittasuhteita määritellään se tärkein eli japanilaiskoiran yleisolemus ja sen ilmaisu. Esimerkkeinä:

  • Rohkeus, arvokkuus, innokkuus, hyvä voima. Silmät, korvat, vakaa katsekontakti, ja koko pään asento ilmaisevat näitä.
  • Kuten tekee myös häntä. Hännän laskeminen koipien väliin voidaan katsoa rohkeuden menetykseksi.
  • Tottelevaisuus, uskollisuus, hyväluontoisuus.
  • Yksinkertaisuus, rehellisyys, rauhallisuus, tyylikkyys. Ei karkeutta.
  • Koiran sukupuolen erottaa heti.
  • Liikkeet ovat ketterät, keveät ja joustavat. Aistit ovat tarkat.

Mittasuhdeosiosta voi kysyä, että lieneekö mitään muuta koirarotua koskaan mallinnettu niin matemaattisen tarkasti kuin japanilaista shibaa. Kirjasta löytyy kaaviokuva lähes jokaisesta koiran ruumiinosasta ja sen ihanneversiosta. Ylhäällä kuvissa legendaarinen Naka Go sekä ihanteellisen japanilaiskoiran mittasuhteita kuvaava kaaviokuva. Jompi kumpi kuva on taatusti tehty toisen perusteella!

Shiban pään on kuulunut näyttää edestäpäin kahdeksankulmiolta (eikä pallolta? : D). Myös silmät ovat tärkeät.

Väriosio on erittäin kiinnostava, sillä siinä listataan varsin eksoottisiakin vaihtoehtoja. Näitä ovat:

  • 赤、淡赤、紅赤: (punainen, vaalea punainen, syvänpunainen)
  • 胡麻、白胡麻、赤胡麻、黒胡麻: (seesami, valkoinen seesami, punainen seesami, musta seesami)
  • 真黒、鉄さび色 (puhdas musta, rautaruosteen väri)
  • 虎、赤虎、黒虎 (tiikeri, punainen tiikeri, musta tiikeri)
  • 白、汚れ白 (valkoinen, likainen valkoinen)

Konekäännöksessä jää epäselväksi, onko kyseessä japanilaisen koiran värivaihtoehdot yleensä vai nimenomaan shiban värit. Toisaalta käännöksessä...

Kuitenkin Shiba Inun etymologiasta jotkut ihmiset sanovat, että hiusten väri on todella nurmikonvärinen, mutta tämä ei ole selvää. Muinaisista ajoista lähtien punaisten tiikerien, mustien seesaminsiementen ja valkoisten ns. cibakoirien (eli pieniä) uskotaan olleen maassamme. Shiba Inun viimeaikaista trendiä tarkasteltaessa suurin osa näyttelyissä näytteillä olevista koirista on kuitenkin punapäitä. Tämä tarkoittaa, että Shiba Inun ainoa yhdistys, Japan Dog Preservation Society, yrittää yhtenäistää Shiba Inun turkin väriä.

Tiikeri viittaa brindleen, jota näkee nykyäänkin kainkoiralla ja akitalla. Ruohonväri on ties mitä, mutta sisältää shiban kanjin 芝草色 . Päivitys: sisältää _eri_ kanjin, joka tarkoittaa ruohikkoa ja joka luetaan myös 'shiba'. Myöhemmin kirjassa mainitaan, että rodun nimen alkuperä on voinut tulla kuivuneesta ruohikosta, kenties värin mukaan.

Sivuilla vilistää pieniä piirrosshiboja. Nämä kaksi ovat nauttineet liikaa marjamehua ja alkaneet nähdä ruohonvärisiä rotutovereita, joten ensimmäinen osa shibakirjan käsittelyä päättyy tältä erää tähän.

Japanin alkuperäisrotujen historiaa on tallennettu vuosikirjoihin jo kauan ennen netin sukupuusivustoja - jotka perustuvat varhaisten koirien osalta luultavasti samaisiin vuosikirjoihin. Kirjasarjassa "Japanilaisten koirien suuri valokuvakokoelma" esitellään suurimmissa näyttelyissä menestyneitä akitoja, shiboja, kishuja, shikokuja, hokkaidoja ja kainkoiria kuvan, perustietojen ja sukutaulun kera. Tässä kirjassa kuvia on otettu ainakin vuosina 1971-1975. Kirjan lopusta löytyy myös muita koiria, joiden valintaperuste jää epäselväksi.

Tämä narttu on voittanut palkinnon. Japanilaisen kalenterin "Showa 46" vastaa vuotta 1971. Mukana on toisinaan myös tuomarin ja omistajan kommentteja.

Kirjassa on lähes 300 sivua mustavalkoisia valokuvia, joita on mukava katsella, vaikka ei osaisi sanaakaan japania. Näissä kuvissa...

  • Akitojen ja jossain määrin myös kishujen kintut ulottuvat taivaaseen asti.
  • Shibat eivät vielä näytä pyöreiltä tai chowimaisilta.
  • Kainkoirat eroavat muodoltaan eniten kaikista muista ollen selkeästi suorakulmion mallisia.
  • Turkit näyttävät ulkokoiran turkeilta.
Toinen palkittu, kaunis, simppeli narttu. Nimen kanjien eräs lukutapa on Suzuyakko Go.
On täällä palkittu myös meitä uroksia!
Tämä prikulleen sama ilme näkyy joissakin bläkkärilinjoissa edelleen (Tiikerin japanisuku esim.) Koiran tuplaisoisä Koronaka Go löytyy shibojen sukupuusivulta: http://www.shibapedigree.com/details.php?id=63622
Keskikokoisia nihonkenejä.

Vanhempiakin shibakirjoja voi nykyään helposti ostaa esim. Yahoo! Japanin huutokaupoista välityspalvelun kautta. Laita hakusanaksi shiban kanjit. Maksaminen onnistuu PayPalilla, ja tullauksen voi hoitaa kokonaan netissä (kirjojen alvi on kohtuullinen, joten tälle yksilölle tuli tullimaksua noin 7 euroa).

Shibat polveutuvat ikivanhoista japanilaisista metsästyspystykorvista. Varsinaisesti rotu määriteltiin vasta alle sata vuotta sitten. Teoksessa Empire of Dogs - Canines, Japan, and the Making of the Modern Imperial World perehdytään yksityiskohtaisesti koiran merkitykseen japanilaisille ja japanilaisuudelle eri aikakausina. Jos kirjasta yhden ydinsanoman voi poimia, niin sen, että japanilaisen koiran arvostus on vaihdellut historian aikana ääripäästä toiseen.

Empire of Dogsin tekijä on historioitsija Aaron Skabelund, joten luvassa on varsin painavaa akateemisen kuuloista tekstiä. Mutta kuinka uskottavasti länsimaalainen tutkija voi käsitellä Japaniin liittyvää asiaa? No, niin uskottavasti, että teos on julkaistu Japanissa japaniksi käännettynä. Mainittakoon tässä kuriositeettina, että Suomen kansalliskoiraa ja sen merkitystä suomalaisille pohtiva Suomenpystykorva, joka Kennelliiton ehdotuksesta julkaistiin juhlistamaan satavuotiasta Suomea ja kotimaisia koirarotuja, on sekin käännösteos brittikirjailijalta.

Tässä joitakin poimintoja Empire of Dogsin sisältämistä mielenkiintoisista ja ehkä vähemmän tunnetuista yksityiskohdista liittyen japanilaisiin alkuperäiskoiriin. HUOM! Kaikki mahdolliset virhetulkinnat ja väärinkäsitykset ovat omiani, eivät kirjailijan.

  • Ensimmäisiä vaikutelmia japanilaisista koirista on raportoinut 1800-luvun lopulla englantilainen kirjailija Isabella Bird. Kermanväriset, susimaiset, collienkokoiset elukat, jotka olivat samaan aikaan sekä aggressiivisia että pelkurimaisia, möykkäsivät ja ulvoivat läpi yön. Neiti Bird jatkoi sittemmin matkaansa Korean niemimaalle, jossa sama marmatus alkuperäiskoirista jatkui.
  • Kuvaus on totta puhuen realistinen vaikutelma, sillä nykyisen kaltainen koiranpito oli Japanin kaupungeissa vielä tuntematon käsite. Katuja asuttivat puolivillit kyläkoirien laumat, joita ihmiset saattoivat halutessaan ruokkia. Kukaan ei kuitenkaan "omistanut" näitä koiria. Myös koirien silittely, sisällä pito ja ulkoilutus hihnassa tulivat ilmeisesti länsimaalaisten mukana.
  • Koiran omistamiseen poikkeuksena oli japanispanieli, arvokas statussymboli. On epäselvää, pidettiinkö ko. rodun edustajia koirina lainkaan, sillä niistä ei käytetty inu-nimitystä (ja japaninspanielit saavat itse päättää, oliko kyseessä kunnianosoitus vai pöyristyttävä loukkaus.) Japaniin kauppasuhteet avannut amiraali Perry sai vuonna 1854 lahjaksi neljä japaninspanielia.
  • Ensimmäiset piirroskuvat japanilaisista koirista länsimainen yleisö näki hyvin mahdollisesti Sieboldin Fauna Japonicassa, joka käsittelee Japanin eläimiä. Kuvassa (alla) esiintyy pystykorvainen ja kippurahäntäinen metsästyskoira sekä rotevampi, lurppakorvainen kyläkoira. Fauna Japonican nisäkäsosa on luettavissa nettiarkistossa.
Oletko sinä varhainen shiba?
  • Koirat olivat symboli tai suoranainen väline kolonialismin aikakaudella. Ihan sama mihin maailman kolkkaan eurooppalaiset koirineen työntyivät, olivat heidän koiransa sivistyneitä, tottelevaisia, puhdasverisiä ja kaikin tavoin ylivertaisia verrattuna paikallisiin koiriin, joita maasta riippumatta kuvailtiin pitkälti neiti Birdinkin käyttämillä sanoilla. Alkuperäiskoirien kohtaloksi tämä uhkasi koitua siinä vaiheessa, kun paikalliset ihmiset itse omaksuivat saman näkemyksen. Näin uskotaan tapahtuneen monien ihmisten osalta myös Japanissa.
  • Länsimaisista koirista tuli 1800-luvun lopun japanilaisille luksustuote, johon vain rikkaimmalla eliitillä oli varaa. Tavallinen kansa alkoi yhdistää länsimaiset rodut ja koiranpitotavan ulkomaalaisten lisäksi japanilaiseen yläluokkaan.
  • Samaan aikaan aloitettiin myös Japanin alkuperäiskoirien, villikoirien ja susien järjestelmällinen tuhoaminen. Virallisia perusteita olivat rabieksen uhka sekä lihakarjan joutuminen irtokoirien suihin. Vähemmän virallisia syitä olivat oletettavasti näiden eläinten "sivistyksenvastaisuus" sekä eurooppalaisiin syvään juurtunut susiviha. Kirjassa käytetään paikoin ilmaisua 'slaughter', teurastus. Uuden asetuksen mukaisesti koiraa ei kuitenkaan saanut tappaa, mikäli sillä oli panta ja siinä eräänlainen veromerkki.
Kuvataitelija Georges Bigot ikuisti japanilaista elämänmenoa satiirin keinoin. Hädissään pakeneva koira voisi ulkomuotonsa puolesta olla vaikka Tiikeri.
  • Kaikki eivät sentään hyväksyneet luontokappaleiden tolkutonta teurastusta. Eräs alkuperäiskoirien puolestapuhuja oli kirjailija Uchida Roan, joka julkaisi vuonna 1901 novellin nimeltä Inu monogatari (Koiran tarina). Novellin kertojana toimii Japanin alkuperäiskoira nimeltä "Taron koira", joka huutaa hätäänsä alkuperäiskoirien kohtelusta. Samainen koira esittää mielenkiintoisen ajatuksen, että se ja kumppaninsa polveutuisivat intialaisesta dhole-vuoristosudesta.
  • Vuosisata vaihtui ja ajat tulevat muuttumaan, sillä kohtaamme seuraavaksi erään Hachikon sekä miehen nimeltä Hirokichi Saito.
Dhole. Oliko Taron koira oikeassa? Onko japanilaisissa alkuperäiskoirissa vuoristosuden verta? Kuva: Julielangford, https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0, via Wikimedia Commons
  • Hachikon merkitys Japanissa oli perustavanlaatuisesti enemmän kuin itkettävät elokuvat. Kyse ei ollut pelkästä koirasta, koska koko kansallisaatteen herääminen ja leviäminen vaikutti kiteytyvän Hachikoon.
  • Tunnemme Hachikon tarinan siksi, että alkuperäisroduista kiinnostunut Dr. Hirokichi Saito keksi vihjata Asahi-sanomalehden toimittajalle hyvästä tarinasta. Dr. Saito oli itse aikaisemmin tavannut Hachikon aseman lähellä. Hachikon suosio räjähti uskomattomiin mittoihin artikkelin julkaisun jälkeen. Alkuperäisrotujen (ja siinä samalla kansallistunteen) promoaminen onnistui täydellisesti.
  • Alkujaan Dr. Saito lähti etsimään alkuperäiskoiria, jotka vastaisivat muinaisissa kirjakääröissä esitettyä kuvausta. Kaupungista hän ei löytänyt etsimäänsä. Tilanteesta huolestuneena Dr. Saito perusti japanilaiskoirien suojeluyhdistys NIPPO:n vuonna 1928.
  • Promoamistyö ulottui jopa ulkomaille, koska American Kennel Gazetten toukokuun numerossa 1930 esiteltiin "puhdasveriset japanilaiset rodut". Kyseinen juttu on melko varmasti ollut ensimmäinen lehtiartikkeli japaniroduista länsimaissa.
  • Helen Keller (kyllä, juuri hän) tutustui Japanin-matkallaan Hachikon tarinaan ja halusi oman akitan. Kyseessä oli ilmeisesti USA:n ensimmäinen akita, Kamikaze Go. Se tosin kuoli pian penikkatautiin, mutta Helenille lähetettiin Japanista Kamikazen pentuesisarus.
  • Kirja kannattaa lukea itse jo melkeinpä monipuolisten Hachiko-juttujen takia. Hengailiko se asemalla ehkä vain ruoan toivossa... ja oliko se todella niin perso kanakebabtikuille kuin huhutaan?
Hachikon luppakorva oli suuri huolenaihe. Kuuluihan japanilaisella koiralla olla terhakkaat pystykorvat osoittamassa puhdasverisyyttä! Korvan lupottamisen syyksi ehdotettiin mm. ihotulehdusta. Kuolemansa jälkeen Hachiko täytettiin - ja korva nostettiin pystyasentoon.
  • 1930-luvun lopulle tultaessa japanilaisen koiran imago oli kokenut täyskäännöksen. Kaikki halusivat hurjan ja alkukantaisen eläimen, joka oli kuitenkin kesy ja tottelevainen. Parjatuista ja vainotuista koirista oli tullut (rotu)puhtauden, uskollisuuden ja urheuden ilmentymiä. Japanilaisen koiran erotti muista alkukantaisista koirista se, että ne ovat eläneet vuosituhansia japanilaisten kansan henkisen vaikutuksen piirissä. Koirien kauppa alkoi olla hyvää bisnestä, eikä japanilaisrotuja enää pidetty uhanalaisina (paitsi joidenkin mielestä ne menisivät pilalle eläessään kaupungeissa).
  • Dr. Saito promosi japanilaisrotuja lehdistön lisäksi radiossa. Kansalaiset oppivat radiopuheesta vuonna 1937, että japanilaisella koiralla tuli ehdottomasti olla "pienet, kolmionmuotoiset pystykorvat" ja "suuri ja vahva kippurahäntä".
  • Shibakin on tässä vaiheessa nimetty. Shiba saa myös erillismaininnan, sillä kaikista japanilaiskoirista nimenomaan shiban "vigorin" (puhti/tarmokkuus) katsottiin selvästi ylittävän länsimaisten koirien vastaavan.
  • Kansallisaarteiksi julistettiin alkujaan seitsemän rotua. Näistä "koshino" todettiin pian hävinneeksi liiallisen risteytymisen takia.
  • Ensimmäinen kaupallinen alkuperäisrotuja kasvattanut kenneli oli nimeltään Mikado Kennel. Voiko kyseessä olla sama Mikado House, joka esiintyy Suomen ensimmäisten tuontishibojen sukutauluissa...?
  • Toisen maailmansodan ollessa päällä länsimaisia koiria kasvatettiin ja lahjoitettiin armeijan leipiin. Sittemmin koiranpidon luksusta sota-aikana paheksuttiin. Paheksunta ei kuitenkaan koskenut japanilaisia alkuperäisrotuja. Ilmeisesti kannan romahdus sodan aikana johtui enemmän pommituksista ja ruokapulasta kuin siitä, että shibat olisivat päätyneet turkiksiksi. Kirjassa ei osunut ensilukemalla silmiin mainintaa sodanjälkeisestä penikkatautiepidemiasta.
  • Sodan jälkeen koko Japanin suosituimmaksi koiraroduksi nousi yht'äkkiä japaninpystykorva. Kirja ei enää käsittele sen enempää japanilaisrotujen sodanjälkeistä elvyttämistä.
  • Ennen kuolemaansa Dr. Saito on kirjan mukaan itse muistellut, että hänellä oli kansallismielisiä tai ultrakansallismielisiä taipumuksia 1930-luvulla.

Fiilikset historian oppitunnin jälkeen

...on kieltämättä vähän ristiriitaiset. Jostakin syystä alkuperäisrotujen vaarantumisen syyksi mainitaan harvemmin koirien massatuhoaminen. Myös shiban luonnetta kuvaavat ylevät termit, kan'i, ryosei ja soboku merkityksineen, vaikuttavat nyt hyvinkin tuoreelta keksinnöltä ja kenties kansallistunteen nostattamiseksi tekemällä tehdyiltä. Toisaalta kirjasta näyttää harmillisesti puuttuvan se shibojen kannalta mielenkiintoisin osa, eli metsästyskäytössä olleiden alkuperäiskoirien historia kaupunkien ulkopuolella (toki ymmärrettävää, että historiaa on tallentunut paljon enemmän kaupungeissa). Millainen suhde niillä oli ihmisiin? Missä määrin niillä oli isäntiä tai kasvattajia? Ilmensivätkö ne kan'ia, ryoseita ja sobokua, vaikka kukaan ei ollut asiaa erikseen hoksannut ajatella? Vai onko sittenkin parempi niin, että shibojen historia jää osittain salaperäisyyden peittoon?

"Nukahdin jo sen naurettavan japaninspanielin kohdalla."

Ensimmäiset shibat - tai shibat inut, kuten niitä tuolloin kutsuttiin - muuttivat Suomeen vuonna 1988. Ruotsalaisten shibojen näyttelyaktiivisuuden ansiosta rotu ei ollut aivan tuntematon sitä ennenkään, ja 1970-1980-lukujen Koiramme-lehdistä voi harvakseltaan bongata mainintoja ja jopa kuvia shiboista. Tekstit ja kuvat ovat (c) tekijöidensä. Lehtileikkeiden palat julkaistaan tässä historiallisen arvonsa takia.

1980-luku

Manlötens Tomodati (varmana yhteiskunnan silmäätekevä :D), Turun koiranäyttelyn BIS vuonna 1982.
Tomodatin esiintyminen on tehnyt vaikutuksen.
World Dog Show pidettiin vuonna 1982 Tokiossa. Jutussa esiteltiin hiukan japanilaisia alkuperäisrotuja.
Pieni shibaisa tietoisku vuonna 1983. Onko tässä kuvassa sama Tomodati kuin edellä..?
Vuoden 1984 Voittaja-näyttelyssä pystykorvaryhmän ykkönen oli shibanarttu Manlötens Umareru-Misoka (jää arvoitukseksi, miksi Koiramme-lehdessä Manlötenin shibat esiteltiin japanilaiseen tapaan ilman kennelnimiosaa).
Manlötens Ichiban Shogun, Voittaja-näyttelyn RYP todennäköisesti joskus 80-luvun loppupuoliskolla. Shiba on siis voittanut Voittajassa pystykorvien ison ryhmän ainakin kahdesti. Ichiban Shogun oli myös Suomen ensimmäisen tuontishiban isä. (Kuvan löytämisestä kiitokset Erjalle.)
Koiramme-lehteen on aikoinaan voinut ilmoittaa uudet tuonnit ja viennit. Tässä saapuivat Suomen ensimmäiset shibat.
Kenties ensimmäisten tuontien inspiroimana löytyy vuoden 1988 lehdestä myös shiban kuvaus. Jutussa käydään läpi rotumääritelmää ja mainitaan haasteiksi liian suuret koot sekä heikot alaleuat. Kennel Madason on/oli brittiläinen kenneli.

1990-luku

Voittaja-näyttelyn ROP vuonna 1993. Taketorami (Fuki) oli myös Suomen ekan shibapentueen emo.
Voittaja-näyttelyn ROP 1995 oli Suomessa syntynyt shiba.
Fuki jälleen Voittaja-ROP 1996.
Shiba kadotti inun jossain vuosien 1995 ja 1996 välillä.
Shibapentuja kansikuvassa vuonna 1998. Koirien nimiä ei mainita, mutta kuvaaja on ollut Åsa Lindholm.
Myöhemmin vuonna 1998 jutun kuvituskuvana on myös shiba. Kuvaaja sama kuin edellä, voisiko olla tummempi pentukin sama isoksi kasvaneena?
Shiboja? 😀
Onko Netta shibapentu vai valkokirjava suomenpystykorva? Sattumaa tai ei, samalla nuortenpalstalla (1998) eräs Netta saa hyvänjouluntoivotukset, murheen läpi sinne vihreämmille niityille.

Postaus päivittyy harvakseltaan, jos uusia vanhoja vuosikertoja löytyy.

Japanese Dogs - katsaus japanilaisiin rotuihin

Japanese Dogs on yksi harvoista japanilaisista koirakirjoista, jotka on julkaistu englanniksi käännettynä myös länsimaisille lukijoille. Kirja on kiinnostava, sillä se tarjoaa eräänlaisen sisäpiirin näkemyksen shibasta sen alkuperäisessä kotimaassa.

Nimensä mukaisesti kirja esittelee kaikki Japanin alkuperäisrodut sekä modernimmalla ajalla Japanissa syntyneet rodut, kuten japaninpystykorvan. Etenkin kuuden alkuperäisrodun - shiban, akitan, kishun, hokkaidon, shikokun ja kainkoiran - muodostama kokonaisuus voi olla hyödyllinen lukukokemus länsimaiselle shibaharrastajalle. Onhan japanilaisten rotujen suojeluyhdistyksen eli NIPPO:n alkujaan laatima rotumääritelmä yksi ja sama kaikille kuudelle rodulle koko- ja värityseroja lukuun ottamatta. Eräs kiinnostava ero länsimaalaisiin teksteihin löytyy keskikokoisten rotujen luonnekuvauksista, joissa metsästyskoiran mahdollinen aggressiivisuus ja vaikea käsiteltävyys ilmaistaan suorin sanoin asiaankuuluvana osana rotua.

Rotuesittelyjen lisäksi kirjassa on teemaosiot japanilaisten koirien historialle, metsästyskäytölle sekä muutamalle julkkiskoiralle. Hachikon tarinan tuntevat länsimaissakin kaikki, mutta mitä sankarillista teki Tama-shiba?

Koska mukana on lähemmäs kymmenen rotua, ei pelkille shiboille jää melko ohuessa kirjassa montaakaan sivua. Tietotekstiltä vievät tilaa myös kuvaliitteet, jotka eivät liene harvinaistenkaan rotujen osalta enää yhtä ainutlaatuista materiaalia kuin vielä kirjan julkaisuvuonna 2003. Lisäksi kuvissa esiintyy paljon samoja koiria eri asennoissa. Tästä huolimatta Japanese Dogs on näpsäkkä ja suositeltava lukupaketti kaikille niille, joita kiinnostaa shiban asema yhtenä japanilaisista alkuperäisroduista.

The Total Shiba - shibaharrastajan perusteos

The Total Shiba on kenties laajin länsimainen tietokirja shiboista. Tämä pitkän linjan shibaharrastajien ja -kasvattajien kirjoittama amerikkalainen teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1997, ja siitä on sittemmin otettu päivitettyjä uusintapainoksia. Luottamusta kirjoittajien asiantuntemukseen herättääkin heti kuvasivu, jossa nuori urosshiba on halunnut osallistua kodin remontointiin viemällä työkalun.

Tietosisältö on sekä kattavaa että hämmästyttävän yksityiskohtaista: ihanteellista shibaa käsittelevässä osiossa havainnollistetaan jopa shiban viiston silmän toivotuin kaltevuuskulma astelukuna. Monet netin shibasivuilla nykyisin liikkuvista anatomisista piirroskuvista ja kaavioista ovatkin alkujaan peräisin tästä teoksesta. Rotumääritelmän perinpohjaisen tulkinnan ja kasvattajien ammattisalaisuuksien rinnalla kirjan parasta antia ovat shibojen japanilaista ja amerikkalaista historiaa käsittelevät osiot. Näissä shibojen merkittävimmät esivanhemmat on esitelty nimien, kuvien ja kuvausten tarkkuudella, ja ne perustuvat varhaisiin japaninkielisiin lähteisiin. Kuvaluettelo 70-luvulla Yhdysvaltoihin saapuneista ensimmäisistä Japanin-tuonneista herättää myös monenlaisia ajatuksia.

Kirjan puutteet johtuvat lähinnä sen iästä: valokuvat ovat kauttaaltaan mustavalkoisia, eivätkä varhaisimmat painokset luonnollisesti ole enää täysin ajan tasalla näyttely- ja tuontikäytäntöjen tai genetiikan suhteen. Jos shibanomistaja hankkii rodustaan vain yhden tietokirjan, on The Total Shiba silti paras valinta.