Siirry sisältöön

Kategoria: Yleinen

Julkaistu Kommentoi Alkukantaisen koirarodun geneettinen pelastus: tapaus lunnikoira

Viikonlopun genetiikka-aiheena roturisteytykset. Lunnikoira ei ole japanilainen alkuperäisrotu, mutta pääsee nyt blogiin, koska lunnikoiran roturisteytysprojektin etenemistä on kiinnostavaa seurata. Muistan, että akitoilla on ollut puhetta roturisteytyksestä Suomessa. Shibatkin voisivat kokeilla, auttaako muiden japanilaisrotujen veri vähentämään allergian yleisyyttä ja pieniä pentueita. Jos nämä on seurausta edellisistä pullonkaulauroksista, ja tällä hetkellä suurin osa uusista tuontishiboista rikastaa eteenpäin kolmen uroksen väritrion geenejä ja geenivirheitä, niin ties mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On lunnikoirassa myös jotain samanlaista shiban kanssa. Molemmat rodut on alkujaan pieniä jänteviä pystykorvia, joita on arvostettu metsästyskoirina. Molemmat rodut lähes tuhosi yksi ja sama virus. Molemmilla on taipumus suolistosairauksiin. Lisäksi olen nähnyt kuvan shiban ja lunnikoiran pennusta, ja siitä tuli ilmiselvä punaseesamishiba lunniksen pyöreämmillä silmillä.

Kuva (c) Melis, C.; Pertoldi, C.; Ludington, W.B.; Beuchat, C.; Qvigstad, G.; Stronen, A.V. Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund. Genes 2022, 13, 163. https://doi.org/10.3390/genes13010163
http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/

Lunnikoira on jokaisen geneetikon unelma


Lunnikoirista löytyy suhteettoman paljon tutkimusta, kun huomioidaan se, että rodun yksilömäärä koko maailmassa on vain 1500 + (vrt. shibat, joita rekataan pelkästään Japanissa vuosittain liki 30 000). Syynä on rodun erittäin korkea geneettinen homotsygotia-aste eli karkeammin ilmaistuna sisäsiittoisuus. Ja syy 2, lunnikoirat saattavat olla kaikkien rotukoirien tulevaisuus.


Nykyisten lunnikoirien on perinteisesti sanottu polveutuvan viidestä yksilöstä, mutta tämäkin voi olla liian optimistista, jos kyseiset koirat on olleet keskenään lähisukua. Kannassa saattaa oikeasti olla kierrossa vain yhdeltä nartulta ja yhdeltä urokselta tulleet kromosomit. Uudemmat sukupuuanalyysit on löytäneet yhden uroksen ja yhden nartun, joiden osuus nykylunnisten (tutkittu vuonna 2015 syntyneitä pentuja) geneettisestä muuntelusta on 76%, jos sukupuut pitävät paikkansa. Eli keskimäärin 76% minkä tahansa vuonna 2015 syntyneen lunnikoiran geeneistä oli peräisin näiltä kahdelta koiralta. Näistä nartun oma sisäsiitosaste on ollut 50%, jolloin sen jälkeläiset on varmaankin olleet heti keskenään samanlaisempia kuin sisarukset yleensä.


Puhkesiko sillä vanhemmalla iällä syndrooma?

Lunnikoira yli 30 vuoden takaa. Rotutyyppi on säilynyt samana nykypäivään asti. Samalla lunniksissa on tahattomasti toteutunut se koirarotujen ja rotumääritelmien keksimisen aikakauden ihanne: "rotutyypin yhtenäistäminen" eli suomeksi saada kaikki rodun koirat näyttämään samalta. Värejä oli alkujaan enemmän, mutta vain varjostunut keltainen selvisi kannanromahduksista. Kaikki lunnikset näyttää olevan shibakielellä Ays/Ays-tuplaseesameita. Kuva: Paul Scott/Koiramme.

Akrobaattinen lunnikoira


Nyt voi sanoa, että koirarotu on saatu erikoistumaan jalostusvalinnan avulla omaan tehtäväänsä. Rakenne ja turkki on peruspystykorvaa, eikä erikoisuuksien olemassaolo sinänsä haittaa koiria. Kun lunnikoira lähestyy sinua, niin luultavasti kiinnität ekana huomiota sen käpäliin. Sen räpylöihin (mun kaverilla oli lapsena kaksi lunnista 😀 ). Niillä on ylimääräisiä varpaita. Niiden avulla on ollut helpompi kiipeillä rantakallioiden koloissa etsimässä pesiviä lunneja, joita lunnikoirat ovat kuljettaneet isännilleen. Samasta syystä lunnikoiran nikamat joustavat epätavallisen paljon ainakin niskassa ja eturaajoissa. Vaikea selittää, pitää melkein nähdä omin silmin lunnikoira demonstroimassa näitä jousto-ominaisuuksia. Vielä yksi kätevä ominaisuus kallionkolotyöskentelyyn: lunnikoira pystyy kääntämään korvanlehtensä siten, että korvakäytävä sulkeutuu tiiviisti eikä sinne pääse vettä tai pölyä. Luonteeltaan muistelen lunnisten olleen kilttejä, koirasosiaalisia ja jotenkin ihanan vaatimattomia.

Lunnikoiran etukäpälä. Kuva (c) ZorroIII (CC BY 2.5)

Ja sitten se ikävä rotuun rikastunut piirre eli alttius saada lunnikoirasyndroomana tunnettu sairaus. Liian monet lunnikset sairastuvat ennemmin tai myöhemmin elämässään tähän suoliston imeytymishäiriöön, jonka virallinen nimi on intestinaali lymfangiektasia. Samaa tautia tavataan myös muilla roduilla. Ohutsuolen suolinukan ohuet imusuonet, joissa kiertää lymfa eli imuneste ja joihin ravinnon rasvat normaalisti imeytyvät, hajoavat kun imunesteen kierto menee sekaisin. Nyt rasvojen imeytyminen heikkenee, ja hajonneiden imusuonten takia myös proteiinit ja vitamiinit voivat vuotaa takaisin suoleen.

Vaikeimmassa tautimuodossa intestinaali lymfangiektasia näkyy myös nesteen kertymisenä vatsaonteloon. Ravinteiden puutteellinen imeytyminen on vaikuttanut ihoon ja turkkiin. Tämän koiran tapauksessa hoito ei auttanut, joten ainoa vaihtoehto oli eutanasia. Jäin katselemaan kuvan lunnikoiraa pitkään ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia liitän kuvan nyt poikkeuksellisesti blogin popularisointiin. Kuva (c) Metzger, J., Pfahler, S. & Distl, O. Variant detection and runs of homozygosity in next generation sequencing data elucidate the genetic background of Lundehund syndrome. BMC Genomics 17, 535 (2016). https://doi.org/10.1186/s12864-016-2844-6 http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/

Taudin vaikeusaste onneksi vaihtelee siten, että lievimmillään koira on oireeton ja vain verikokeessa näkyy proteiinihukkaan ja puutostilaan viittaavia arvoja. Varsinainen vatsaoireilu voi olla lievää ja tilapäistä, tai niin rajua ja äkillistä, että koira menehtyy nopeasti. Norjassa 30% lunnikoirien kuolinsyistä on jossakin otannassa liittynyt syndroomaan. Suomessa KoiraNetissä maksan ja ruoansulatuskanavan sairaus on ollut kuolinsyynä 40/149 kuolleeksi merkityistä lunnikoirista. Lisäksi lunnikoirasyndrooma on tarkentavana tietona useilla koirilla, joiden kuolinsyyksi on merkitty muu sairaus, jota ei ole listalla. Monet menehtyneet ovat olleet jo iäkkäämpiä jalostuskoiria. Tällaista sairautta on selvästi vaikeaa vastustaa jalostusvalinnoilla. En muista, oliko akitojen autoimmuunisairauksissa sama, että ne voivat puhjeta vasta kun koira on pentueensa jo tehnyt.

"[Lunnikoiran] järjestelmällinen jalostustyö alkoi vuonna 1961. Vuonna 1964 yksi kantakoirista lopetettiin 3-vuotiaana vatsaonteloon kertyneen nesteen, takajalkojen turvotuksen ja suolistovaivojen takia. Vastaava oirekuva on sittemmin havaittu useissa tämän rodun koirissa."
Protein-losing enteropathy in the Lundehund (Flesjå ja Yri, 1977)

Lunnikoirasta saa hyvän harrastuskoiran näyttelyihin ja vaikka agilityyn samalla periaatteella kuin shibasta. Molemmat on alkukantaisia metsästyspystykorvia. Kuva (c) Canarian (CC BY-SA 4.0)

Geenitutkimuksessa on löydetty syndroomalle lukuisia ehdokasgeenejä, joissa lunniksilla on havaittu mutaatio, mutta tarkkaa syytä tai edes periytymismallia ei vieläkään tunneta. Synkin hypoteesi on se, että kaikilla lunnikoirilla olisi viallinen geenipari, mutta jokin muu asia on se viimeinen niitti joka ratkaisee, puhkeaako sairaus vai ei ja miten rajuna jos. Jotain geneettistä sen kuitenkin uskotaan olevan, ja tämän takia roturisteytyksellä on haluttu tuoda lunnikoirille niitä syndrooman osalta terveitä geenejä.
Huom. joissakin kaupallisissa geenitestipalveluissa on näkynyt jo lunnikoirasyndrooman geenitestejä, jotka etsivät ehdokasgeenien mutaatioita. Luotettavaa testiä syndrooma-alttiudelle ei oikeasti voi vielä olla tarjolla, koska kukaan ei tiedä, mistä geenistä tai geeneistä se varmuudella aiheutuu.

Toinen roturisteytystä puoltanut piirre on rodun lisääntymisongelmat. Koirien kasvattajat on raportoineet astutusongelmia (ehkä siksi että koirat on geenitasolla niin läheistä sukua keskenään), heikkoa siemennesteen laatua ja pieniä pentuekokoja. Näitä kaikkia pidetään sisäsiitosdepression tunnusmerkkeinä. Keskimääräiseksi pentuekooksi on Norjassa laskettu 2,8 pentua, ja yhden pennun pentueet kiskoo lukemaa alaspäin. Nämähän alkaa kuulostaa ihan normishiboilta. Jos KoiraNetin tilastoista kahtoo 2000-luvun puolella syntyneitä lunnispentueita, niin keskimääräinen pentuekoko on ollut lähes sama 2,9 pentua. Shiboilla vastaava pentuelukema samalta ajalta on 3,1 pentua, ja shibat on lunnikoiraa isompia koiria.

Miten rodun korkea sisäsiittoisuus näkyy geenitesteissä?


Nyt mennään populaatiogenetiikkaan, jota en osaa kovin paljon kommentoida, joten lyhyesti ja yksinkertaistettuna:

  • Ihan sama millä menetelmällä lunnikoirien DNA:ta on tutkittu, niin tulos on ollut samansuuntainen kuin sukupuuanalyysissa. DNA:ssa on tosi vähän muuntelua rodun sisällä. Tai käänteisesti, näyttää siltä, että lähes kaikilla lunnikoirilla on samalta kantakoiralta tai parilta kantakoiralta peritty DNA. Ja sitä myöten niiden geenit ja geenivirheet. Usein homotsygoottisina, eli koira on perinyt samanlaisen DNA:n sekä emältä että isältä. Ja homotsygotia tarkotti sitä, että resessiiviset geenivirheet tulevat näkyviin.
  • Harvinaisempaa DNA:ta on rodussa vähän ja se on tosi harvinaista ja sitä myöten vaarassa kadota rodusta, elleivät kyseiset koirat jätä jälkeläisiä. Tämä on kriittistä, koska tällaisella koiralla saattaisi olla rodussa harvinaisia (ehjiä!) geenejä. Tosin lunnikoiralla nämä harvinaisuudet eivät enää pysty rotua pelastamaan.

Tässä geeni = geenimuoto/alleeli.


Käytännön elämässä liika samanlaisuus näkyy geenitesteissä siten, ettei tavallinen polveutumismääritys aina toimi, koska jokainen isäehdokas on voinut periyttää pennulle samat markkerit voi tietty miettiä että mitä merkitystä sillä isän nimellä sillon edes on. Myöskään sukupuolen määritys DNA-näytteestä (jolla voi tarkistaa, että näyte todella vastaa tiettyä koiraa ainakin sukupuolen osalta) ei onnistu joka menetelmällä vaan nartut on testissä uroksia, jos narttujen kaksi X-kromosomia on keskenään niin samanlaiset että näyttävät uroksen yhdeltä X-kromosomilta.

Lunnikoira on kotoisin kylmän meren rannikkoalueilta, jossa lunninmetsästys oli aikoinaan merkittävä elinkeino. Rotu saattaa olla monta sataa vuotta vanha. Kuva (c) ZorroIII (CC BY-SA 3.0).


Juttu uhkaa mennä ylipitkäksi, joten pätkäistään tästä risteytysprojektin teoriaosa. Kakkososassa itse projektiin. Mitä on tehty ja miksi ja mitä on opittu, kun ensimmäinen risteytyssukupolvi täyttää yhdeksän vuotta. Säilyikö rotutyyppi? Saatiinko syndrooma kuriin? Oliko pentueet isompia? Montako varvasta niille tuli?

Haluan spoilata kyssän 2. Vuosi sitten, kun yksi projektia seuraavista tutkijoista piti nettiluennon aiheesta (ja mä havaitsin, että norjaa on mahdollista ruotsin perusteella lukea mutta ei ymmärtää puhuttuna xD), ei yksikään ensimmäisen sukupolven risteytyskoirista tai toisen sukupolven takaisinristeytyskoirista vielä ollut sairastunut lunnikoirasyndroomaan.

Lähteitä ja luettavaa


Protein-losing enteropathy in the Lundehund (Flesjå ja Yri, 1977)
Effective Population Size, Extended Linkage Disequilibrium and Signatures of Selection in the Rare Dog Breed Lundehund (Pfahler ja Distl, 2015)
Molecular Genetics of Sex Identification, Breed Ancestry and Polydactyly in the Norwegian Lundehund Breed (Kropatsch ym., 2015)
Variant detection and runs of homozygosity in next generation sequencing data elucidate the genetic background of Lundehund syndrome (Metzger, 2016)
Cross-Breeding Is Inevitable to Conserve the Highly Inbred Population of Puffin Hunter:The Norwegian Lundehund (Kettunen ym., 2017)
Genetic rescue of an endangered domestic animal through outcrossing with closely related breeds: A case study of the Norwegian Lundehund (Stronen ym., 2017)
Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund (Melis ym., 2022)
www.lunnikoira.fi (Suomen Lunnikoirayhdistys ry)

Julkaistu Kommentoi Japanilaiskoiria vanhoissa suomalaisissa koiralehdissä

Tällä kertaa pari puuttuvaa Koiramme-vuosikertaa 1980-90-lukujen taitteesta. Neljä ensimmäistä tuontishibaa rekattiin vuonna 1988, japanilaistyyppisiä akitoja ei ollut kai vielä missään, ja keskikokoisista japanilaisroduista ei kukaan varmaan ollut kuullutkaan. Paitsi sitten oli, kun 1987 Koiramme-lehdessä nähtiin ainun rotuesittely. Vanhoissa koirakirjoissa ainut on toisinaan mainittu, mutta tässä on hyvin voinut olla ensimmäinen kuva. Hauskaa, että tuossa kerrotaan, miten ainua on pitkään kutsuttu Hokkaidon-koiraksi, kunnes nimi muutettiin ainuksi. Jossain vaiheessa se muuttui hokkaidoksi ja siitä taas takaisin hokkaidonkoiraksi.

Kaikki kuvat ja lehtileikkeiden palat (c) Koiramme.

Alan artikkelin luettuani ymmärtää, miksi juuri ainu/hokkaido jäi itellenikin lapsuudesta mieleen. Sen mielikuvaan liittyi suomalaisiin vetoavaa romantiikkaa.
Ainu ja pentu on olleet keskiaukeaman keräilykuvassa. Go Koiramme!
Eikös tämä ole akita? Rotua tai nimeä ei mainita, mutta jutun aiheena on yhden miehen koirat. Voisin kuvitella, että japanilaismallinen akita pintovärityksellä on voinut olla tällainen.

Shibojen osalta löytyi pari uutta Fukia. Se on ollut Messarissa lähes aina ROP ja päätynyt rotujen studiokatalogiin. Ryhmä- ja BIS-sijoitusten perusteella sanoisin, että Fuki on ollut kaikkien aikojen menestynein suomalainen näyttelyshiba, yhtenä vuonna jo vuoden näyttelykoirakisatilaston kakkosena pystykorvissa. RYP:it ja BIS:it ei vaan ole näkyvillä sen KoiraNetin sivulla. Se oli myös Suomen ensimmäisen shibapentueen emo. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sen nimi, joka näkyy välillä muodossa Take Tora Mi-gou Dairy Farm, eli sillä on ollut myös se japanilaiskoirien Go.

Ei ihan japanilaiskoira, mutta kaksi juttua. Ilahduin kuvasta, koska olen halunnut nähdä Marisven Hi-Sunin. Mun näyttelyjapsin näkönen uros oli aikoinaan linjattu tähän urokseen vaikka tuohon maailmanaikaan on melkein ollut hankalampaa löytää japsia, jonka sukupuussa se EI olisi. Lisäksi tuo Marisven-kennel, joka on typotettu kuvatekstissä, varmaankin omisti varhaisen shibatuonnin Holker Takakun ja kasvatti sillä yhden shibapentueen. Holker Takaku on se 1. sukupolven mysteerituonti, joka tullaan menettämään historiaan, koska kukaan ei tunnu muistavan siitä enää nytkään mitään.

Muuten 35 vuoden takaiset Koiramme-lehdet on ihan huippua luettavaa sisällöltään! Puheenaiheina on sillon ollu näyttelyt uutena massaharrastuksena (tosin nykyään kukaan ei varmaan enää kiukkua yleisönosastolla jos ei saakaan koiralleen 1. palkintoa?), PEVISA-ohjelmat jotka on olleet yhtä lonkkakirjainta (ja niitä on kritisoitu jo silloin), rabies, karanteenit ja penikkatautiepidemiat (näiden vaikutusta en osaa edes ajatella), häntien typistäminen (jota kohtaan koirankasvattajien reaktio on ollut "Lopetan perkele kasvattamisen!" : D ), asiantuntijalausunnot siitä, että monet rodut on jo tuolloin olleet geneettisessä umpikujassa (luulin ite tätä tuoreemmaksi havainnoksi) sekä lisääntyneet allergiat (mutta ei vielä koirien vaan ihmisten koira-allergiat). Ainoa mitä ei vielä näy on termi "brakyrotu".

Shiba vuoden 2033 kansikuvassa xD

Julkaistu Kommentoi Mistä geeneistä shibat koostuvat? Osa 1
"Emme tiedä, mutta analyysimme mukaan piposi koostuu melko joustavista säikeistä."

Edellisen postauksen matador-maininnasta heräsi taas kerran ajatus, että olisi hauska nähdä modernin shiba-rodun sukupuu sodanjälkeisistä kantakoirista asti. Periaatteessa tämä on jo nyt mahdollista Shibapedigree.comin tietokannassa, mutta sukupuuhun ei siellä saa värimerkintöjä kertautuvista koirista tai sisäsiitosprosenteista. Netistä löytyi koirien sukupuiden laatimiseen erillinen ohjelma, joka sisältää nämä ominaisuudet. Siispä keräilemään kantashiboja. Kaikki kunnia Shibapedigreehen rotuhistoriaa lisänneille harrastajille. Nimien romanjisointien arvailussa ja etenkin narttujen etsimisessä olisi mulla mennyt ikä ja terveys, joten hyödynsin tietokannan sukupuuta. Kriittiset jutut alta pois:

  • Tiedot sukupuussa ei välttämättä ole oikein.
  • Polveutumisketjut virallisissa rekkareissa ei välttämättä ole oikein.
  • Jos sukupuutietoja puuttuu, ilmestyy ns. valekantakoiria.
  • Sisäsiitosprosentit on todennäköisyyksiä. Käytännössä ne voi olla enemmän tai vähemmän.

Benimaru saa luvan alottaa. Koirat on nyt värikoodattu, joten muulla ei ole merkitystä kuin sillä, miten monesti tietyn värinen laatikko toistuu. Vaaleansininen pari on the ultimaattiset kantakoirat Ishi ja Koro, joita etemmäksi shibojen tunnettu sukupuu ei ulotu.

Benimaru on isä x tytär -parituksesta. Sen sisäsiitosprosentti on ollut hulppeat 33%, ja jos tämä jo järkyttää, niin lue ihmeessä eteenpäin : D Näitä isänsä konsentroituneita geenejä se sitten on itse levittänyt omille jälkeläisilleen. Mutta! Benimarun pelastaa tuo valkoinen haara eli sen emonemo Pochi, joka oli erillinen kantanarttu. Se ei toivon mukaan ollut mitään sukua tuolle värilliselle sakille. Nykyshiban kantauros Naka Go on tumma violetti/punainen piste.

Käydään läpi ne neljä klassista "verilinjaurosta", joista voi lukea Nobuo Atsumin nettisivulla.

Gen-linjan, sen kuulema edelleen relevantin ison linjan, kantauros Hakuba No Gen Go Roukakusou. Sisäsiitosprosentti 41%. Sukupuuohjelmassa ei voi valita huomiovärejä, jotka ei näköjään edes pysy vakioina, joten merkkasin punasella Naka Gon sekä ne 8. sukupolven koirat, joiden takaa se vielä olisi tulossa. Alareunassa näkyy muutamia valekantakoiria, koska mun mielestä sou-loppuset kennelnimelliset shibat ei koskaan ole niitä vuoristosta löytyneitä maatiaisia.

Sitten Tenkou-linjan kantauros Tenkou Go Jounensou. Sisäsiitosprosentti vain 16%, mistä on kiittäminen kahta "uutta" kantanarttua Mari Go ja Komahime Go, jotka vaikutti sen mustavalkoisen Korotaman kautta. Nakat + pari koiraa, joiden takaa se olisi vielä tulossa taas punamerkeillä.

Tenkoun isä Senkou on ollu jo kohtalaisen rankasti linjattu jopa ajankohtaan nähden. Sen sisäsiitosprosentiksi tulee 47%. Blogijutusta puuttuu geenitutoriaali, mutta tässähän näkyy erittäin hyvin se, että sisäsiittoisuus ei periydy. Senkou on joka tapauksessa antanut vain geenipariensa toiset puolet Tenkoulle, joten sillä ei ole Tenkoun kannalta väliä, onko ne Senkoun omat geeniparit keskenään samanlaisia. Tenkou on saanut emoltaan geenipariensa toiset puolet, ja niissä on ollut jotain muutakin kuin nakageenejä.

Ichisuke-linjan Ichisuke Go Inoguchi. Woohoo, uutta verta nakageenien sekaan! Ichisuken yhteydessä mainitaan aina Korotama (jonka uniikkius perustui sen emoon ja mummoon), mutta isänkin puolella näkyy tuollaisia kennelnimettömiä erikoisia nimiä, jotka tulkitsen kantakoiriksi. Nakat merkitty punaisella, uudet kantakoirat sinisellä. Ichisuken sisäsiittoisuus vain 5%, ja se näyttää olevan todellista eikä vain polveutumistietojen puuttumista.

Sitten vielä Matsumaru-linjan Matsumaru Go Shinshuu Nakajima. Sisäsiitos% silläkin vain 8% (mikä muuten on silti enemmän kuin nykyisin suositeltu maksimi serkusparituksen 6,25%, mutta kuulostaa edellisten jäliltä vähäiseltä), mutta sanoisin, että tässä vaikuttaa myös puutteellinen sukupuu. Isoisovanhempien sukuhaaroja loppuu kennelnimellisiin koiriin. Nakat punaisella.

Mitä merkitystä ikivanhoilla sukupuilla on vuonna 2023?

Taikasana on geenipooli. Geeniallas. Siellä uiskentelee shiba-rodun geenivalikoima, ja niistä geeneistä tänäkin vuonna syntyvät pikkushibat rakentuvat. Geenivalikoima on peräisin näiltä kantakoirilta, koska shibat on käsittääkseni olleet jo hyvän aikaa suljetun kantakirjan rotu. "Uutta verta"* ei tule ilman roturisteytystä, mutaatioiden varaan ei voi koiranjalostuksen aikaskaalassa kovin paljon laskea ainakaan hyvässä mielessä, ja jäljelläolevaa verta katoaa koko ajan. Klassiset kantaurokset oli tarkastelussa, koska ne ja niiden jälkeläiset on lisääntyneet enemmän kuin muut. Sillon niissä olleet geenit ja samalla geenivirheet on levinneet laajalle rotuun, ja syrjäyttäneet muita rodussa alkujaan olleita geenejä (ja toivon mukaan myös joitain geenivirheitä!). Ja vaikka unohdettaisiin geenivirheet, niin ainakin immuunijärjestelmän geeneihin ois hyvä olla tarjolla erilaiset geenit isältä ja emältä. Oli sen takia ihan siistiä nähdä, miten paljon tai vähän monimuotoisia ne kantaurokset ite on ehkä olleet. Korjaus: miten homotsygoottisia tai heterotsygoottisia ne ehkä on olleet. Yksittäinen koira ei tarkalleen ottaen voi olla kovin monimuotoinen, koska vastingeenejä mahtuu yhteen koiraan vain max 2 erilaista. Jäin myös miettimään resessiivisiä haittageenejä sisäsiittoisissa matadoreissa ja linjauskohteissa. Onko niillä sittenkin voinut olla enemmän merkitystä kuin yleensä, ajalla, jolloin koirat varmaankin olivat ns. tutkimatta terveitä ja lisääntyivät nuorina?

*Paljon puhuttu "uusi veri" on ilmaisu ajalta ennen kuin tiedettiin mikä on geeni tai geenivirhe. Käytännössä uusi veri tarkottaa 1) ehjiä geenejä peittämään rotuun kasaantuneiden rikkinäisten geenien ilmeneminen ja 2) erilaisia geenejä etenkin rodun immuunijärjestelmän geenivalikoimaan, niin että pentu voi saada isältä ja emältä erilaiset geenit sinne. Genetiikkahifistelijät voivat korvata sanan geeni sanalla geenimuoto tai alleeli.

Oikeastaan suunnittelin jotain Mythbusters!-sarjaa shiboista, joihin helposti liitetään semmosia hienoja sanoja kuin "alkukantaisuus" tai "vähän jalostettu". No joo, ei ole vielä jalostettu kuonoja lyttyyn, mutta muistan miten ite vähän petyin kun mulle valkeni tuo sisäsiittoisuus ulkomuotojalostuksen nimissä ja miten vähistä kantakoirista tämä(kin) rotu on luotu.

Ja ihan ensimmäinen suuruudenhullu suunnitelma oli rakentaa Tiikerin tai Entsyymin koko sukupuu ja laskea niiden todelliset sisäsiitosprosentit : D Benimarun viisi sukupolvea esivanhempia alkoi aika äkkiä kuulostaa paremmalta idealta. Katsotaan miten lähelle nykyaikaa on järkeä edetä kakkososassa.

Julkaistu Kommentoi Japanilaisia black & tan -shiboja

Viikonlopun viihteeksi näyttelyshiboja 70-luvulta. Kuvat kirjasta Japanilaiskoiran valokuvakokoelma 1, kuvaajat tuntemattomia.

Koronakan tytär

Koronaka vaikutti jomonshibojen lisäksi normishibojen kehitykseen. Sukupuun perusteella tässä on sen tytär 宝子号 (Takako Go?), syntymävuosi 1969.

Pikkubläkkäri

三重の黒潮 (Mie No Kuroshio?) on hirmuisen urheasti kirjan ainoana pikkuisena isojen koirien joukossa. Syntymävuosi 1972. Tarina ei kerro, tuliko Kuroshiosta isona jotain suurta.

Bläkkärikaksoisolento

大瀬二号 (Ooseni Go?) voisi minusta olla Tiikerin japanilaisen bläkkäriemon pentueveli. Syntymävuosi 1971.

Bläkkäriuroksen urajiro

名高市鉄 (Meisei Ichitetsu?) esittelee hyvin 70-luvun bläkkärin urajiroa. Ensin leukalappu, sitten siivet ja alimpana rusetti. Ensimmäisten vuosikymmenien bläkkärit oli tosi tummia. Valkoisen geenin yleistyminen kehitti bläkkärien urajiroa, mutta aikuisen shiban urajiro voi näyttää tältä ilman valkoistakin. Syntymävuosi 1970.

"Se tietty" ilme bläkkärillä

Tällä kertaa bläkkärien "geishailmettä" edustaa 名峰黒频子号 (Meiho Kurofuko Go?). Syntymävuosi 1964. Mä en ole analysoinut, mistä toi ilme oikein tulee, mutta se on erittäin tunnistettava vielä nykyäänkin. Ainakin silmien pitää olla sitä varten erittäin kolmiot, ja musta ehkä hivenen jo haalistunut iän myötä?

Rento bläkkäri

Tykkään tästä valokuvakokoelmasta, koska kuvissa on vähän vaihtelua. 錦竜号 (Kinryuu Go) näyttää tyytyväiseltä. Ja siltä, että se on menossa kohti SHIBAHO-shibojen linjaa. Siltä sen sukutaulukin näyttää. Kinryuun syntymävuosi on 1970.

Bonus: valokuvakirjan ensimmäinen shiba

吾妻姫 (Azumihime?), syntynyt 1969. Onko sillä jotenkin... egyptiläinen ilme? Silleen vähän... jomonshibamainen? En ollu aiemmin nähnyt, että Benimaru olisi periyttänyt itsensä näin selkeästi narttuun. Ylipäänsä 70-luvun shibojen sukutaulut on niin täynnä Benimarua että hirvittää. Fanitan sitä kyllä edelleen, koska se sai mut kiinnostumaan shibojen historiasta, mutta on se myös ollut isoimpia Nakan jälkeisiä pullonkaulamatadoreja ellei isoin. Kirjoitin jälkiviisaana ensin "pahin".


4

Julkaistu 4 kommenttia artikkeliin Historiatriviaa, osa 3

Tämänkertaiset triviat ovat peräisin Lives of Japanese Dogs -kirjasta, joka on julkaistu 1984. Perinteinen Google Lens -varoitus käännöksiin. Kaikki kuvat (c) Lives of Japanese Dogs (useita historiallisia kuvaajia).

Miksi metsästyskoira puree karhua kuonoon?

...ainakin Hopeanuolen animeversiossa. En voi olla ainoa, joka asiaa on miettinyt ja lapsena luullut, että hullunrohkea strategia on TOTTA. Metsästävistä kishunkoirista löytyi nyt useampi kuvatodiste sekä kirjoitettu maininta, että "pelottomat koirat purevat villisikaa nenään". Kenties animen tekijät olivat ottaneet mallia kishunkoiran metsästyskäytöksestä ja soveltaneet samaa karhuun. Lopputuloksena oli näyttäviä taistelukohtauksia.

Kishunkoirien värikirjoa

Kuka sanoi, että kaikki modernit kishunkoirat on valkosia? No minä sanoin. Ei tosiaan pidä paikkaansa. Näkyy punaista, bläkkäriä, seesameja (joista toinen se kishunkoiran erikoinen seesami, joka poikkeaa shiban punaseesamista), valkokirjavuutta ja jopa brindle. Näissä kuvissa kiinnittää huomion myös hännän pituus. Onko muut japanilaiskippurat avonaisina yhtä pitkiä?

Selkäharjanteita ja töpöhäntiä

Kuvassa sporttisia kishunkoiria ilman otsikon ominaisuuksia, mutta tekstin puolella mainitaan kishujen yhteydessä selkäharjanne, rhodesiankoirat ja selkäharjanteen esiintyminen historiallisissa japanilaiskoirissa. Lisäksi mainitaan shiboilta tuttu "chasen tail" eli töpöhäntämalli, joka muistuttaa japanilaista teevispilää. Eli jos kishupentueeseen joskus syntyisi harjanteita tai luonnontöpöjä, niin ei olisikaan mitään uutta auringon alla.

Päivitys lukijavihjeestä: harjanteita eli irokeeseja esiintyy myös nykyshikokuissa. Lisäksi kirjasta löytyi kuva, jossa kishu esittelee niskaharjannetta.

Metsästysshikoku ja näyttelyshikoku 80-luvulla

Ylempää koiraa kutsutaan kanjeilla 四国犬実猟犬 (shikokuken jitsu ryõken?), minkä Google Lens tulkitsee "oikeaksi metsästyskoiraksi" tai "shikoku houndiksi". Olen halunnut ajatella, että shikokunkoiran muuttaminen söpöön karvaturrukkaan ei olisi vielä edennyt yhtä pitkälle kuin shiboilla ja akitoilla... ja ajattelen edelleen? Mun silmään nykyiset shikokunkoirat näyttää karskimmilta ja alkukantaisemmilta kuin näiden kuvien näyttelyshikokut. Oikeastaan ne näyttää hyvin samoilta kuin vanhat mustavalkokuvien shikokunkoirat, jotka taas ei muistuta tuota kuvan metsästysshikokua. Erikoinen ilmiö. Katsotaan, saadaanko asiaan joskus selvyyttä.

Akitan matagi-esivanhemmat

Näitä olen odottanut! Akitan alueen matagikoiria, joita pidetään nykyakitan esivanhempina. Kuvassa keskellä ja alhaalla. Kooltaan ne on olleet hiukan keskikokoisia japanilaiskoiria isompia. Ylimmän kuvan näyttelyakitasta sanotaan, että siinä voi yhä nähdä jäänteitä matagikoirasta. Vuosi on ollut 1934, ja itse asiassa luulen muistavani tämän koiran NIPPO:n vuosikirjoista, koska kiinnitin huomiota sen häntään. Alimman kuvan matagikoirasta tulee mieleen jomonshibat ja se, että joissain lähteissä mainitaan akitojen ja jomonshibojen yhteisestä alkuperästä. Jos se on totta, niin yhteyden täytyy olla nyt tässä.

Värivalokuva mikawankoirasta

Ensimmäinen näkemäni värikuva mikawankoirasta. Tämä oli se NIPPO:n arkkivihollinen, koska sitä myytiin puhdasverisenä japanilaiskoirana vaikka taustalla oli chowiristeytyksiä. Ja, jos jokin asia vaikka shibassa oli NIPPO:n mielestä pielessä, niin syynä oli erittäin varmasti mikawankoiran epäpuhdas veri. Rotunimi näille oli jossain vaiheessa sanshu, kunnes rotu mitätöitiin risteytystaustan takia. Hyviä koiria ne silti on omistajilleen olleet. Suomeksi breed ja race on sama "rotu", joten aiheesta saisi aikaiseksi mielenkiintoisen esseen.

Uusia kuvia modernin shiban alkujuurilta

Ylempänä 市六号 eli ilmeisesti Ichiroku Go Akaishisou. Eli Benimarun puoliveli. Akaishisou on paitsi tärkein vanha shibakenneli, myös ainoa shibakenneli, josta voisin kuvitellakaan kirjoittavani teemajutun. Tietoa kenneleistä ja kasvattajista on tarjolla olemattoman vähän. Bläkkärin nimi on クロ助 eli Kurosuke, ja "sama kohtu kuin Benikolla". Tulkitsen niin, että koira on Benikon pentueveli Kurosuke Go Akaishisou. Siis shibojen kantauroksen Naka Go Akaishisoun eno. En ollut ikinä ennen nähnyt näitä kuvia. Ja olenko ainoa, jolle Kurosuken turkki tuntuu käsiin kuvasta asti?

Shimayamankoira - japaninsuden sukua?

Näillä paikalliskoirilla on kirjassa oma sivunsa otsikolla 原ニホンイヌ (シマヤマイヌ). Alkuperäinen japanilaiskoira - shimayamankoira? Tekstissä puhutaan japaninsudesta. En osaa kommentoida tämän enempää, mutta lukiessa tulee tunne, että näissä koirissa olisi säilynyt jotain sukupuuttoon kuolleesta japaninsudesta.

Koiraemo kaukaiselta ajalta

Nostalginen kuva pentujaan imettävästä emosta. Kuva saattaa olla peräisin lähes sadan vuoden takaa varhaiselta Showa-kaudelta. Katsoin kuvaa uusin silmin kun opin, että akaginkoirat eivät koskaan selviytyneet sodasta ja katosivat.

Higo Wolf Dog

Laitoin rotunimen poikkeuksellisesti englanniksi, koska tästä epävirallisesta japanilaiskoirasta löytyi yllättäen tietoa netistä. Higoken, higosusikoira, näiden koirien kerrotaan syntyneen risteytymisestä japaninsuden kanssa. Erikoista on tarina higosusikoiran karvan laadusta. Jokin karvan "suomuominaisuus" olisi tyypillistä sudelle, ei kesykoiralle. Pengoin vähän lisää, ja "cuticle scale pattern" näyttäisi todella olevan asia, jolla eri karvojen omistajalajit on mahdollista erottaa toisistaan. Japanin Wikipedian mukaan higosusikoiria on edelleen olemassa.

Ainu ei sittenkään hokkaidonkoira?

Kuvia hokkaidonkoirien päänäyttelystä vuonna 1983. Osasin jotenkin odottaa tätä kommenttia (Google Lens): "Ulkonäkö oli täysin erilainen kuin 1940-luvun ainukoirilla. Mietin, kuinka moni näistä koirista kestää ruskeakarhuja." Jopa omasta mielestäni nämä on tosi shibamaisia, ihan erilaisia kuin näkemäni 70-luvun mustavalkoiset näyttelyhokkaidot, joiden uroksilla on tietty itsevarma ilme, josta olen oppinut pitämään. Onko hokkaidonkoiratkin sitten jakaantuneet eri suojeluyhdistysten alle niin että koirat pystyy erottamaan heti ulkomuodosta?

Hokkaidonkoiran pentutesti

TÄLLÄ pennulla ei ainakaan ole ollut rohkeusongelmaa karhun kohtaamisessa. Karhukoirista puheen ollen, alan uskoa, että Matagi-leffassa valkoinen karhun kimppuun iskevä koira ei sittenkään ole kishu vaan valkoinen hokkaido. Tällainen tieto lukee jossain päin blogia, pitää korjata. Hokkaidonkoira on selkeästi the karhukoira, ja kishut on keskittyneet villisikoihin.

Kainkoirilla on edelleen parhaat hännät

Ei saa unohtaa kainkoiria, vaikka niistä ei löytynytkään tähän triviaan mitään erityistä tiedonmurua. Mistä lie johtunee, mutta mulla on aina ollut tunne, että kait on jotenkin erillään kaikista muista japanilaisroduista. Mistä tuli mieleen -

Japanilaiskoirien lukuisat suojeluyhdistykset (tilanne 80-luvulla)

Kirjan informatiivisin sivu saattaa olla tässä. Se on vieläpä englanniksi. Säkäkorkeuksista näkee, miten kainkoirat ovat väliinputoajia NIPPO:n pienten ja keskikokoisten mitoissa. Olen käsittänyt, että koko oli yksi tärkeimmistä asioista sille, etteivät kait jääneet NIPPO:n alaisuuteen vaan niillä oli ja on edelleen oma suojeluyhdistyksensä.

***

Kolmas historiatrivia päättyy tähän. Blogi saavutti samalla eräänlaisen merkkipaalun, sillä webhotellista loppui kuvia lisätessä tila. : D Joten blogi asustaa nyt hieman isommassa webhotellissa.

Julkaistu Kommentoi Historiallisia shiboja – Benimaru Go

Tämä blogimerkintä on omistettu 1950-luvun shiballe nimeltä Benimaru (Benimaru Go Izumisou, 紅丸号　伊豆美荘 ). Vaikka Benimaru ei ole modernin shiban kantaisä eikä sille ole nimetty omaa verilinjaa, on lähes mahdotonta olla törmäämättä Benimaruun shibojen historiassa. Tai ainakin itelleni on käynyt niin tälleen 70 vuotta myöhemmin Suomesta käsin. Tämä johtuu jo siitä, että Benimarusta on säilynyt luultavasti enemmän erilaisia valokuvia kuin kenestäkään muusta saman ajan koirasta.

Tässä on hyvä hetki opetella tunnistamaan nämä kanjit, koska niitä näkyy tosi usein sukupuukoirien nimissä. Eka on "Beni", viittaa syvänpunaiseen väriin (ja jos näyttää tutulta niin toinen lukutapa on Kurenai eli on myös sen X:n hittibiisin kanjinimi). Toinen on "Maru", joka on yleinen pääte koirien lisäksi laivojen nimissä. Merkitys yksinään on mm. ympyrää, kokonaista ja täydellistä.

Benimarun pentuajat

Benimaru syntyi heinäkuussa 1954. Jaksan hämmästellä sitä, että tälläinen valokuvasetti 1-4 kk ikäisestä pikku-Benimarusta on tallentunut shibahistoriaan eri koirakirjoissa. (Vasemman alakulman naperokuva on myös Benimaruna esitelty, vaikka näyttää aika erilaiselta kuin muut kuvat. Mutta lopuista ei voi erehtyä.)

Teinikuva 7 kk ikäisenä löytyy myös.

Benimarun vanhemmat

Benimaru on hyvin lähellä sodanjälkeisten Naka Go -shibojen alkua, sillä sen isä Nakaichi on Nakan poika. Emo Ichimari taas on Nakan pojantytär. Itse asiassa Benimarun vanhemmat ovat ajan hengen mukaisesti isä ja tytär. Emonsa puolelta Benimaru on kuitenkin tuonut shiboihin jotain uniikkia, sillä emonemo Pochi on yksi kantashiboista, narttu, joka ei tiettävästi polveutunut Naka-linjasta.
Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.
Benimaru sodanjälkeisten Naka-shibojen sukupuussa. Puu kasvaa ylhäältä alas, ja koiran toisen vanhemman nimi on suluissa. Kennelnimiä ei käytetä. Vaikka ei osaa varsinaisesti lukea japania, niin tästä voi huomata nimeämiskäytännön, eli Nakan jälkeläiset on usein nimen alkuosaltaan Naka-jotain, Koroichin Koro-jotain ja Benimarun Beni-jotain. Puussa on mukana vain merkittävimmät koirat, eli ei näy esim. Benimarun kolmea pentuesisarusta.

Benimaru NIPPO:n päänäyttelyissä

NIPPO:n vuosikirjoihin Benimaru on taltioitunut kahdesti. Vuonna 1955 se voittaa päänäyttelyssä nuorten shibojen sarjan (ylempi kuva) ja 1956 yhden koko näyttelyn korkeimmista ministeriöpalkinnoista.

eBm. ja jBm.

Aikuisiällä Benimaru on jatkanut kameralle poseeramista ja ollut 70-luvun shibakirjan mukaan Yamanashin alueen julkkis ja verenperiyttäjä (kirjassa on oikeasti kuvia paikallisista shiboista "ennen ja jälkeen Benimarun ajan"). Mutta emme ehkä koskaan saa tietää mitä se teki 8-vuotiaana ansaitakseen kaulaansa mitalin.

Benimaru johtaa Matsumaruun

Matsumaru polveutuu isoisoisästään Benimarusta isälinjaa pitkin (välissä kaksi muuta Beni-alkuista urosta). Mitä geenejä se olikin Benimarulta perinyt niin niillä on ollut mahdollisuus rikastua ja säilyä rodussa, koska Matsumaru ja sen jälkeläiset olivat aikanaan kovassa jalostuskäytössä. Matsumarua on näkynyt mm. joidenkin Euroopan varhaisten tuontishibojen takana.

Benimarun harvinainen seesamitytär

Mustaseesamit eli aw-seesamit ovat harvinainen näky sodanjälkeisissä shiboissa, joten väritys kiinnitti huomion näihin NIPPO-näyttelyissä menestyneisiin koiriin. Jotka tarkemmin katsottuna ovat yksi ja sama shibanarttu 真理号 (Mari Go?). Seesamin tummuusaste vaihtelee kuvissa valtavasti. Vielä tarkemmin katsottuna käy ilmi, että kyseessä on Benimarun tytär. Benimarulla on myös mustia jälkeläisiä, joten se on kantanut mustaa, jolloin seesamivärin on täytynyt tulla tälle koiralle emon puolelta.

Benimaru ja... jomonshibat?

NIPPO-näyttelyshiboja selatessa huomio kiinnittyi tähän koiraan, koska jokin siinä toi itelleni mieleen nykyiset SHIBAHO/jomonshibat. Tarkemmin katsottuna 紅助号 (Benisuke Go?) on Benimarun poika, emon puolelta todennäköisesti myös sukua. SHIBAHO perustettiin 1959, ja Beni-kanjia näkyy varhaisten SHIBAHO-shibojen lähisukupuissa. Lisäksi Benimaru on vahvasti esillä SHIBAHO:n perustajan Mr. Nakajon shibakirjassa. Voisiko olla, että Benimarua ja sen periyttämää lookkia käytettiin aikoinaan jomonshibojen kehityksessä?

Vielä yksi Benimaru

Oletko nähnyt tätä koiraa aikaisemmin? Benimaru se on vielä vanhoilla päivillään asettunut kuvattavaksi. Olen iloinen, että joku on arvostanut vanhaa koiraa ja ottanut siitä valokuvan.

***

Kuvalähteinä NIPPO:n 50-v juhlavuosikirjat, Shiba Inu -koirakirja (Lemmikkikoiran ystävät) ja Mr. Nakajon kirja 60 vuotta Shiba Inun tutkimusta. Vanhojen kuvien alkuperäiset tekijät eivät ole selvillä.

Julkaistu Kommentoi Oletko oikeasti niin suosittu, mameshiba?
Aikuinen mameshiba ja normishiba. Kuva (c) Pervin, S.; Islam, M.S.; Yorisada, Y.; Sakai, A.; Masamune, S.; Yabuki, A.; Rakib, T.M.; Maki, S.; Tacharina, M.R.; Yamato, O. Carrier Rate and Mutant Allele Frequency of GM1 Gangliosidosis in Miniature Shiba Inus (Mame Shiba): Population Screening of Breeding Dogs in Japan. Animals 2022, 12, 1242. https://doi.org/10.3390/ani12101242

Toukokuun PubMed-julkaisuista löytyi uusi mameshiboja käsittelevä tutkimus. Mameshiba on shiban kääpiömuunnos, jota perinteikäs Japanilaisen koiran suojeluyhdistys NIPPO ei tunnusta. Tutkimuksessa on kartoitettu shibojen GM1-gangliosidoosin geenivirheen esiintymistä mameshiboissa. Tulos: mameshibat ovat perineet geenivirheen geenipooliinsa, sillä 1832 tutkitusta koirasta löytyi yhdeksän kantajaa.

Tutkimustulos ei yllätä eikä edes ollut se syy, mikä kiinnitti huomion (paperista käy lisäksi ilmi, että Kiinassa ja Koreassa on tavattu GM1-sairaita normishiboja, mikä viittaa siihen, että geenivirhe on päässyt vähitellen leviämään) - vaan se, että tällainen mameshibatutkimus on ylipäänsä olemassa.

Nuo 1832 tutkittua koiraa olivat kaikki jalostuskoiria yhteensä 143 eri mameshibakennelistä Japanissa.

Eikä tämäkään ollut vielä se, mikä kiinnitti huomion, vaan tutkimusjulkaisun alustuksessa esiintynyt toteamus, että tällä hetkellä mameshiboista on tulossa [Japanissa] suositumpia kuin normishiboista. Virallisia rekisteröintilukuja ei ole saatavilla, joten lähde jää avoimeksi, mutta 143 mameshibakenneliä yhessä ainoassa tutkimuksessa on kieltämättä enemmän kuin ite odotin. Miten monta niitä kaikkiaan jo on?

Jossain vaiheessa mameshiboille on perustettu oma yhdistyksensä Nihon Mame Shibaken Association eli NMSA, jonka kotisivut avattiin vuodenvaiheessa. NMSA on samalla toinen mameshibojen rekisteri. Aikaisemmin vain Kennel Club of Japan (KCJ, joka on eri asia kuin JKC) on rekannut mameshiboja.

Mameshibojen olemassaolon virallinen syy on ilmeisesti niiden käyttötarkoitus: Japanin ikääntyvä ja yksinäinen väestö kaupungeissa tarvitsee pienen ja kiltin seurakoiran. Kannattaa oikeasti katsella mameshiban rotu(?)määritelmä läpi kääntäjän kautta, koska siinä näyttää olevan muutamia ulkomuotojuttuja, jotka heijastavat tuota käyttötarkoitusta. Ilme ei saa olla shibamaisen tuima ja arvokas?

Ei ole missään nimessä uusi asia, että rodusta splittaa erilleen toinen rotu, mutta tuntuuko jokin mameshiban luomisessa epäkunnioittavalta alkuperäistä NIPPO:a kohtaan? Alkuaikoina ei tunnettu molekyyligenetiikkaa, joten koiria mittailtiin senkin edestä. Hautalöytöjen luita mittailtiin. Ensimmäisiä näyttelyosallistujia mittailtiin. Jopa itse Hachikoa mittailtiin, ja mittausten perusteella jaettiin japanilaiskoirat pieniin, suuriin ja keskikokoisiin. Ja laadittiin rotumääritelmä, jossa pienen japanilaiskoiran eli shiban säkäkorkeudeksi määriteltiin 35-42.5 cm. Mameshiban hyväksytty säkäkorkeus voi olla kaksikymmentäviisi senttiä. 😀 Whatever shibat pelastaneen NIPPO:n tekemä mittailutyö. Ja rohkeaa arvokkuutta ei käsittääkseni tule liikaa ilmentää, koska se olisi ristiriidassa ystävällisen seurakoiran kanssa, vaikka shiban arvokas yleisolemus on se, mitä NIPPO-näyttelyissä on aina haettu.

Uskon, että mameshiboista löytyy myös sinänsä puhdasrotuisia koiria, joita ei ole pienennetty roturisteyksillä. Normishiboissa näyttää olevan geneettistä potentiaalia koon muunteluun (kts. juttu kokomarkkereista), eikä ole tavatonta, että pienikokoisille normishiboille myös syntyy pienikokoisia pentuja. Oletan, että tällaisia pieni x pieni -pentueita jatkamalla päästäisiin lopulta mameshiban kokorangeen ja ominaisuus muuttuisi varsin periytymisvarmaksi.

Kysymys tietty kuuluu, että milloin mameshibat lähtevät normishibojen perässä maailmalle. Tarvitaanko siihen välttämättä rotustatusta? Suomessa niitä ei voisi tällä hetkellä rekata mihinkään, joten ken tietää, ehkä ekat "eksoottiset" mameshibat ovatkin jo täällä.

Päivitys: tilastotietoa NIPPO-rekisteröityjen normishibojen lukumäärästä vuosittain. Rekkaukset on 2000-luvulla liikkuneet 30 000 koiran molemmin puolin. Tällä hetkellä suuntaus on hiukan alaviistoon. Ehkä osa kaupallisista lemmikkikasvattajista on todella vaihtanut mameshibaan, mutta syitä voi olla monia muitakin. Seuraavien parin kolmen vuoden rekisteröintiluvut ovat joka tapauksessa kiinnostavia.

Julkaistu Kommentoi Arkielämää aikuisten shibojen kanssa

Tiikeri ja Entsyymi on molemmat syntyneet toukokuussa, joten on taas aika opetella kertomaan kysyjille niiden uudet iät. Tiikeri ja Entsyymi täyttävät 6 ja 4. Kun Tiikeri oli pentu, kuulostivat 6-vuotiaat urokset ikälopuilta papparaisilta. Tai ainakin oli mahdoton ajatus, että vilkas pieni Tiikeri voisi ikinä olla arvokas 6-vuotias aikuinen. Jotenkin niin silti on käynyt.

Elämä aikuisten shibojen kanssa on asettunut uomiinsa. Muistelen joskus kaiholla pentuaikoja, jolloin kaikki tuntui isolta ja uudelta ja jännittävältä, ja fiilistelen pentuvuotta elävien shibanomistajien tarinoita. Toisaalta arkielämä ja rutiini rauhoittuneiden aikuisten shibojen kanssa on ihan hitokseen helpompaa kuin pentuarki. Muistan yhä termin "naskalihampaat". Eikä tarvitse enää stressata siitä, saako pentu nyt varmasti riittävästi uusia kokemuksia ja sosiaalistumista sen ja sen herkkyyskauden aikana.

Uskallan nyt myös sanoa jo jotain Tiikerin ja Entsyymin pysyvistä luonteenpiirteistä. Niiden ihmisrakkaus on säilynyt ja ehkä jopa syventynyt iän myötä. Olin kolmen varautuneen ja epäluuloisen koiran jälkeen valtavan iloinen siitä, että nämä shibat saivatkin positiivisia kicksejä ihmisistä. Ja samalla murehdin, että kyse on ehkä vain pentumaisuudesta, ja että ominaisuus katoaa aikuistuessa. No ei. Samat hermoradat siellä yhä kulkevat mielihyväkeskukseen. Etenkin Tiikeri hakemalla hakee hallittua ärsykettä tuntoaistille. Mitä tiukempi puristus kainalossa, sen tyytyväisempänä se maiskuttaa.

Arkirutiini nimeltä kerät. Jos meillä istuu lattialle tai sohvalle, 1-2 shibaa havaitsee sylipaikan ja ottaa sen haltuunsa. Ihmisiltä ei oikeastaan kysytä, että sopiiko tulla. Oon pakon edessä kehittynyt aika taitavaksi kuuman kahvimukin kanssa.

Toisaalta on nyt selvää, että Tiikerin katastrofaalinen piilokivesleikkaus ja ell-kipukäyntien sarja jättivät sen luonteeseen 2-vuotiaana pysyvän jäljen. Luottamus ihmisiin ei koskaan täysin palautunut ennalleen. Tämä vaikuttaa arkielämässä siten, että Tiikeriä on mahdotonta enää pakottaa epämiellyttäviin hoitotoimenpiteisiin. Harjauksesta se onneksi pitää muutenkin ja kynsienleikkaus on sen mielestä supernamituksen sessio jokaisen *naks* kynnen jälkeen, mutta katon erittäin tarkkaan etten leikkaa kynttä yhtään liikaa. Näillä on silti pärjätty ihmeen hyvin. Tiikerin hyönteiskammo on pysynyt ennallaan, unohtuu talvisin ja muistuu mieleen taas kesäisin. Senkin kanssa on opittu vaan elämään, mutta en enää pidä realistisena toiveena, että niin syvältä kumpuavaa omituista fobiaa voisi nykykeinoilla parantaa.

Arkirutiini nimeltä lapasen pelastus. Tai tässä tapauksessa on löytynyt pipo, jonka jätimme vielä odottelemaan omistajaansa. Ilman shibaa en tietäisi, miten uskomaton määrä kaduille pudotellaan käsineitä.

Entsyymi taas on pysynyt omana iloisena itsenään pennusta nelivuotiaaksi asti. Se on mielestäni jotakuinkin täydellinen sekoitus draivia, innokkuutta, rauhoittumista ja nöyryyttä. Se pelastaa intohimoisesti kadulle hylättyjä lapasia. Olen ajatellut aloittaa Entsyymin kanssa jonkin ohjatun harrastuksen, jossa voisi hyödyntää tuota löytämisen ja haltuunsaamisen mielihyvää. Nosework? Elämää rytmittävät (no karvanlähtöjen lisäksi) oikeastaan Entsyymin juoksut. Juoksujen lähestyessä sen toimeliaisuus ja aktiivisuustaso kasvaa. Juoksujen aikana taas pelkkä Tiikerin olemassaolo näyttää pännivän sitä. Tiikeri on tottunut asiaan ja kestää kaiken ihailtavan tyynesti.

Muuten Tiikerin ja Entsyymin suhdetta kuvaa edelleen parhaiten sana leikki. Puistossa ne juoksevat yhessä ja hihnalenkeillä painivat joka ikinen päivä. En muista, että aikaisemmat koirani olisivat olleet näin paljon fyysisessä interaktiossa keskenään vielä pentuiän jälkeen. Ajattelen Tiikerin ja Entsyymin oikeastaan yhtenä yksikkönä, ja jokin suuri iloa tuottava osa kummankin elämästä puuttuisi, jos niillä ei olisi toisiaan.

Arkirutiini nimeltä asfalttipainit hihnalenkillä. Kaksi shibaa örisee vierekkäin selällään keskellä katua. Katupöly on keväisin ongelma mutta ainakin ohikulkijat saavat vähän viihdettä päiväänsä.

Kiitos, Tiikeri ja Entsyymi, että olette olemassa. Vuosikatsaukset arkielämästä eri ikäkausina on hyvä idea juttusarjalle, joten lisään sille oman kategoriansa.

6

Julkaistu 6 kommenttia artikkeliin Japanilaisen koiran ensimmäinen rotumääritelmä

Koska pääsiäislomalla on hyvin aikaa mutta ei uutta historiamateriaalia, tulee tässä vähän helppolukuisempi suomiversio japanilaiskoirien alkuperäisimmistä rotumerkeistä. Kyseessä oli NIPPO:n itse englanniksi laatima/kääntämä/käännätyttämä rotumääritelmä, joka lähetettiin muun maailman kennelyhdistyksille 1930-luvulla.

Pohdintatehtäviä. Jos et olisi koskaan nähnyt japanilaista koiraa, niin minkälainen mielikuva siitä syntyisi? Entä mikä on pysynyt ennallaan ja mikä selkästi muuttunut pian sadassa vuodessa? Laitan omia ajatuksiani loppuun. Jako koon mukaan vastaa lähinnä nykyistä luokittelua keskikokoiset (shikokunkoira, kainkoira, hokkaidonkoira, kishunkoira), suurikokoiset (akita) ja pienikokoiset (shiba).

Japanilaisen koiran rotumerkit
(Japanilaiskoirien suojeluyhdistyksen mukaisesti) [1930-luku]

1. Keskikokoiset

Luonne ja olemus - Valpas ja kiihkeä koira, joka on hyväntahtoisen mutkaton. Koiralla on erinomainen hajuaisti. Koko olemus henkii eloisuutta. Liikkuu reippaasti ja tyylikkäästi.


Yleisvaikutelma - Tasapainoinen vartalo. Sukupuolileima selkeä. Frame well-knit? Lihakset hyvin kehittyneet. Olkapää(säkä?)korkeus ja vartalon pituus uroksilla 50-59 cm, nartuilla 47-53 cm. Olkapääkorkeuden ja vartalon pituuden suhde uroksilla 100-110, nartuilla vartalo voi olla hieman tätä pitempi.

Korvat - Pienet ja kolmiomaiset. Korvat ovat pystyssä, suippenevat ja kallistuvat hiukan eteenpäin.


Silmät - Varsin kolmiomaiset. Silmän ulkonurkka on korkeammalla. Iiris tummanruskea.


Kuono - Kuononselkä suora, kärki terävä. Kuono on vankka ja kiinteä. Huulet tiiviit ja ohuet.


Pää ja kaula - High-browed merkityksessä hienostunut? Posket hyvin kehittyneet. Kaula voimakas.


Etujalat - Lapa hyvin kehittynyt. Kinner suora ja varpaat tiiviit.


Takajalat - Suorat ja lihaksikkaat. Voimakas kinnenivel.

Rinta - Syvä. Ribs moderately sprung? Rinta hyvin kehittynyt.

Selkä - Suora.

Häntä - Massiivinen ja voimakas. Suora tai kippura. Ulottuu kintereeseen asti.

Loins (?) - Voimakkaat.

Turkki - Päälliskarva jäykkää ja suoraa. Pohjavilla pehmeää ja tiheää. Hännässä karva pörheää.

Väri - Väri voi olla keltainen, valkoinen, vehnänvärinen, musta, brindle, ruskeanharmaa, nokisen harmaa, raudanharmaa, hopeanharmaa tai musta merkkivärinen.

Hylkäävät virheet:

  1. Kaikkien edellämainittujen ominaisuuksien tulisi erottua selkeästi.
  2. Ylä- tai alapurenta.
  3. Perinnöllinen töpöhäntäisyys.
  4. Muut kuin pystyt korvat, paitsi pennuilla.

Pistevähennyksiä:

  1. Kaikenlaiset onnettomuuksista aiheutuneet vammat.
  2. Aliravitsemus.
  3. Vaaleanpunainen tai butterfly (?) kirsu.
  4. Mustavalkoinen tai ruskeanvalkoinen väri.

Huom! Ns. sotakoirilla värin ei tulisi olla valkoinen. Kannukset mieluiten poistettu.

2. Suurikokoiset


(Vain keskikokoisten rotumerkeistä poikkeavat kohdat mainitaan.)


Luonne ja olemus - Valpas ja kiihkeä koira, joka on hyväntahtoisen mutkaton. Käytöksen tulisi mieluiten olla vakava/arvokas.


Yleisvaikutelma - Sukupuolierot selkeät. Tasapainoinen, kiinteä ja tanakka vartalo. Lihakset hyvin kehittyneet. Olkapää(säkä?)korkeus ja vartalon pituus uroksilla 62-73 cm, nartuilla 57,5-65 cm. Olkapääkorkeuden ja vartalon pituuden suhde uroksilla 100-110, nartuilla vartalo voi olla hieman tätä pitempi.


Häntä - Massiivinen ja voimakas, suora tai kippura, ylettyy kintereeseen asti. Pistevähennyksiä muusta kuin kippurahännästä.

3. Pienikokoiset


(Vain keskikokoisten rotumerkeistä poikkeavat kohdat mainitaan.)


Yleisvaikutelma - Selkeät sukupuolierot. Tasapainoinen ja jäntevä (?) vartalo. Lihakset hyvin kehittyneet. Olkapää(säkä?)korkeus ja vartalon pituus uroksilla 38-42,5 cm, nartuilla 35-39,5 cm. Olkapääkorkeuden ja vartalon pituuden suhde uroksilla 100-110, nartuilla vartalo voi olla hieman tätä pitempi.


Häntä - Tiheä ja vahva. Kintereeseen ulottuva häntä voi olla suora tai kippura. Lyhyt häntä muistuttaa töpöhäntää, mutta ei ole aivan samanlainen.

Huom! Vain pienellä japanilaiskoiralla perinnöllinen lyhyt häntä ei ole hylkäävä virhe.

Munkeilla paluu nykyisyyteen ja vähän väriä blogipostaukseen.

Ihan ekana: ylläoleva rotumerkkien kuvaus oli yksi suomenkielinen käännös englanninkielisestä käännöksestä. Anatomisia osia lukuunottamatta olikin yllättävän vaikea valita sanoja. Esimerkiksi avauslause japanilaiskoiran olemuksesta "Sharp and fierce, with good-natured simplicity and excellent scenting power." --> "Valpas ja kiihkeä koira, joka on hyväntahtoisen mutkaton. Koiralla on erinomainen hajuaisti." Joku muu olisi voinut saada tästä jotain ihan muuta, etenkin kun kirjaimellisesti käännettynä kuulosti siltä, ettei koira pelaa täysillä valoilla.

Itse rotumääritelmästä loistaa minimaalisuus ja ennen kaikkea se, että yksi ja sama jäntevä, pystykorvainen, hiukan korkeuttaan pitempi japanilaiskoira on NIPPO:ssa alkujaan kattanut kaikki nykyiset japanilaisrodut. Vain säkäkorkeus vaihtelee. Ja se, että shiboilla on joskus ollut niitä töpöhäntiä. Selkeimmät erot rotumerkeissä muun maailman pystykorviin verrattuna löytyvät varmaankin korvien kallistumisesta eteenpäin sekä silmän kolmiomaisuudesta ja viistoudesta. Mielenkiintoista, että vain isoilla koirilla mainitaan luonteenpiirteenä "grave", jonka käänsin vakavaksi/arvokkaaksi. Nykyisin shiboiltakin edellytetään "rohkeaa arvokkuutta". Mutta voiko sama koira ilmentää sekä kiihkeyttä, valppautta että arvokkuutta? Mitenkä nämä on tarkoitus tulkita?

Koska rotumerkkien luettelo on niukkasanainen, on sen tueksi laadittu paljon kattavampi rotumääritelmän tulkinta. Tässä oli mielestäni aiemmin omituinen ristiriita: alkukantaiset japanilaiskoirat olivat sukupuuton partaalla, niiden tuntemus perustui vanhoihin piirroskuviin ja luihin, ja silti jollain perusteella on päätetty, että shiban silmän kaltevuuskulma ja suhde korvan ulkoreunaan on oltava tasan x jne. ynnä muuta todella yksityiskohtaista. Mutta rotumerkeistä tällaisia yksityiskohtia ei alkujaan sentään löytynyt. Oma aiheensa on se, että miten tarkkaan ihmisen päättämään muottiin mikään eliölaji tai sen alapopulaatio on järkevää edes yrittää saada. Kasvattelen soluja laboratoriossa ja niiden perusteella oon auttamatta biased ja vähän epäileväinen kaikenlaisen elämällä taiteilun suhteen. Shibojen ylipienet pentueet ja 28% allergisten osuus terveyskyselyssä ei kuulosta lupaavalta.

Enivei. Ensimmäinen rotumääritelmä ratkaisi kaksi mysteeriä: maininnan töpöhäntäisistä shiboista vanhassa koirakirjassa sekä ristiriidan liittyen tarkkoihin yksityiskohtiin. Ratkottavaksi jää vielä ainakin seuraavat mysteerit:

  • Milloin ja miksi ja miten kokoluokittelu muuttui nykyiseksi rotuluokitteluksi?
  • Milloin päätettiin, ettei shiballa voikaan olla töpöhäntää? Tarvitsemme myös välttämättä kuvan töpöhäntäisestä shibasta!
  • Milloin nykyiset värit "lukittuivat"?
  • Milloin shibalta alettiin vaatia urajiroa?
  • Ja mihin ne rotumääritelmän tulkinnan yksityiskohdat perustuvat? Mikä tulkinta on oikea tulkinta?
  • Jne.

Julkaistu Kommentoi ”Japanilaiset koirat ja sudet” eli unohda hetkeksi kaikki näkemäsi shibat (osa 1/?)

Nihon no inu to ookami (Japanilaiset koirat ja sudet, 1964) on NIPPO:n perustajan tohtori Hirokichi Saiton viimeinen tutkimusteos. Kirja on selvästi erilainen kuin blogin aiemmat shibakirjat. Se ei keskity nykyisiin japanilaisrotuihin vaan niiden taakse, siihen, mihin nykyiset japanilaisrodut perustuvat. Vastaavasti moderni valokuvamateriaali on hyvin vähäistä. Painopisteet on historiallisissa teksteissä ja piirroksissa sekä muinaiskoirien arkeologisissa luujäänteissä.

Seuraa häkellyttävä oivallus. Muinaiset piirroskuvat ja luujäänteet oli kai lähestulkoon kaikki, mitä japanilaiskoirista oli kaupunkilaisen näkökulmasta 1920-luvulla jäljellä. Olet saattanut nähdä tänäänkin netissä enemmän shiboja kuin Dr. Saito yhteensä perustaessaan NIPPO:n. Kirja on miljoona kertaa mielenkiintoisempi tutkittava, jos oman ajattelun pystyy nollaamaan tuohon pisteeseen.

Esipuheessa varmistuu jokin, mistä heräsi epäilys jo Hachiko-kirjan yhteydessä. Hachin luujäänteet olivat Dr. Saiton hallussa, mutta tuhoutuivat Tokion massiivisessa ilmapommituksessa vuonna 1945. Samalla menetettiin ainutlaatuista materiaalia NIPPO:n varhaisilta ajoilta. Arvokasta tutkimustyötä japanilaiskoirista on haluttu tallentaa tähän kirjaan.  

Kirjaa on katseltu jälleen Google Lensin läpi. Muista lähdekritiikki.


Pystykorvat ja pystyhäntä

Suurin osa muinaisesta koiramateriaalista on peräisin Edo-kaudelta (1600-1868). Kirjassa puhutaan keisarillisista hoveista ja salaisista kirjoituksista, jotka liittyvät "haukkakoiriin" eli linnunmetsästyskoiriin. Näin vanha japani on Google Lensille liikaa, eikä tekstistä saa juuri tolkkua. Parempi turvautua kuviin.

Kaaviokuva koiran tärkeistä ruumiinosista. Kuvasta erottuu hyvin japanilaiskoirille ominainen eteenpäin kallistuva pystykorvan muoto. Häntä on harvinainen Japanissa arvostettu sapeli. Perustuuko sapelihännän arvostus tämänkaltaisiiin kuviin?
Toinen kaaviokuva linnunmetsästykseen käytetystä koirasta. Tällä kertaa häntä on erittäin selkeä kippura. Huomaa myös koiran valjaat. Kirjassa puhutaan paljon erilaisista pannoista, hihnoista ja solmuista, jotka on ilmaisseet koiran arvoa.
Tämä koira on esiintynyt blogissa jo aikaisemmin. Mittasuhteet näyttävät realistisemmilta.
Tästä kuvasta hyppää omaan silmääni koiran ryhdikkyys, vaikka se on istuma-asennossa. Hihnakiinnityksellä lienee jokin symbolinen tarkoitus.

Yläluokan metsästyskoiriin on liittynyt oma sanastonsa, jota rahvas ei ole tuntenut (hanatsu = koira haistelee linnun hajua jne.). Jopa koiran ruumiinosille on ollut erikoiset terminsä, jotka poikkeavat nykyjapanilaisesta ja kansainvälisestä sanastosta. Tällaisen tiedon merkityksellisyys voi piillä siinä, miten paljon japanilaisia metsästyskoiria on aikoinaan arvostettu.

Sopimus koiran kaupasta?

Kirjasta löytyy 12-osainen kuvasarja, jossa kaksi miestä neuvottelee jostakin. Keskustelun aikana pieni valkoinen pystykorva ilmeisesti vaihtaa omistajaa. Herää kysymys, miksi asia on ollut niin merkittävä, että taiteilija on nähnyt vaivaa tilanteen ikuistamiseen. Myydäänkö koira vai onko se lahja?

Loppukumarrukset, kun homma on jo hoidettu. Kippurahäntäinen pystykorva on noin polvenkorkuinen. Onko kyseessä shiba vai pentukoira?

Metsästyskoiran hoidosta ja koulutuksesta

Tästä aiheesta on vanhoissa kirjoissa ollut paljon asiaa, mutta käännökset eivät ole kovin järkeviä. Lintujen lisäksi saaliseläiminä mainitaan (myös kuvina) villisiat ja peurat. Todella erikoinen on "ankkakoiriin" liittyvä kappale. En ole varma, onko kyseessä alkuperäinen Edo-kauden kuvitus vai Dr. Saiton piirtämä havainnollistava kuva, mutta tässähän...

...japanilainen koira toimii kuin novascotiannoutaja eli tolleri ja houkuttelee ankat rannalle. Paras väri tällaiselle koiralle on kuulema ollut syvä punaruskea (viittaus minoshiboihin?). Pikainen perehtyminen novascotiannoutajan historiaan kertoi, että niiden punainen väri on kehitetty, koska koira muistuttaa silloin enemmän kettua, joka huiputtaa ankkoja samalla tavalla. Onko shibojenkin punaturkit ja kettumaisuus seurausta uteliaista ankoista? : D

Perinteisemmän lintukoiran koulutusta siipirikolla linnulla.

Vielä vanhempia koirakirjoja

Dr. Saito esittelee muutamia varsinaisia koirakirjoja historiasta. Allaoleva 犬狗養畜伝 kääntyy jotakuinkin koirankasvatuksen elämäkerraksi. Onko kyseessä varhainen koiranjalostuksen opas? Jollakin tavalla kirjan täytyy olla merkityksellinen, koska kansikuvan kolme pentua on lainattu myös Saiton kirjan kanteen.

Seuraava koirakirja 犬の草紙 (Inu no soushi, kääntynee lähinnä "koirakirjaksi") on ollut kuusiosainen teos, joka sisälsi tarinoita ja legendoja uskollisista koirasta sekä ohjeistusta koiranhoitoon ja lääkintään.

Inu no shoushin kuvituksessa esiintyy jälleen kippurahäntäisiä pystykorvia.

Varhaista värikirjoa

Vanhassa japanilaisessa kuvataiteessa koirilla esiintyy myös piirteitä, joiden ei enää nykyään katsota hyvällä ihanteellisessa japanilaiskoirassa. Voi tietysti kysyä että miksi.

Pystykorvat, kippurahäntä ja laikukas kuviointi. Väritys syntyy erilaisista pintogeeneistä. Tällainen kuvio oli yksi niistä asioista, joka jakoi japanilaistyyppiset ja amerikkalaistyyppiset akitat omiksi roduikseen 2000-luvun alussa.

Kerrotaan, että Dr. Saito halusi itselleen koiran, joka muistuttaisi muinaisten kirjoitusten kuvia. Kaupungista hän ei sellaisia löytänyt. Miten olisit lähtenyt pelastamaan japanilaisia alkuperäiskoiria, jos käsityksesi japanilaiskoirista perustuisi näihin vanhoihin kuviin? Mitkä asiat olisivat tärkeitä? Ei tarvii laatia vastausta, mutta ajatusleikkinä tämmösiäkin voi shibafanina pohtia.

Yksi kirjan harvoista koiravalokuvista, mutta erittäin kiinnostava sellainen. Kuvatekstien perusteella vasemmanpuoleinen koira on matagi inu Akitasta. Eli nykyisen japanilaisen akitan esi-isiä? Oikealla on villikoira.
Entsyymi keräilee ja kuljettaa mielellään kadulta löytyviä lapasia. Sillä on epäilemättä "pehmeä suu", jollainen Edo-kauden lintukoiralle on pitänyt opettaa.