Siirry sisältöön

Koska muut nihonkenit ovat Shibalogisessa blogissa uusia tulokkaita, ajattelin kirjoittaa muistiin ajatuksia, kysymyksiä ja mielikuvia, joita nämä rodut herättävät nyt, ennen niihin tutustumista. Näitä voi olla viihdyttävää lukea jälkeenpäin. Kaikki kuvat Vanhasta japanilaisen koiran valokuva-albumista.

Akita

Kysymys nr. 1: minkä takia Japanin kansallisroduksi valittiin juuri akita? Koska se on kooltaan isoin ja näyttävin? Koska Hachiko oli akita? Akitan historiaan on varmasti kuulunut samat kannanromahdukset kuin shiboilla, ja niiden ulkomuoto on jossain välivaiheessa ottanut enemmän vaikutteita ulkomaisilta roduilta kuin shiballa. Kiinnostaisi tietää, minkälaisia oli ne isot japanilaiskoirat, jotka alkujaan löydettiin Akitan alueelta. NIPPO on ehkä joskus liittynyt jotenkin akitoihin, mutta AKIHO on niiden oman rotujärjestö. Onko modernilla akitalla samanlaista sodan jälkeen vaikuttanutta kantakoiraa kuin shibojen Naka Go? Nykyisistä akitoista tulee ennemmin mieleen ylväs pihavahti ja nallemaisuus kuin alkukantaisuus tai metsästyskoira. Niillä on livenä vielä pitemmät jalat kuin kuvissa. Geenilotossa akitoilla on ollut huonompi tuuri kuin shiboilla, ja niihin on rikastunut jotain ihon autoimmuunisairauksille altistavaa.

Shikokunkoira

Se pitkäselkäinen seesamishiban ja jomonshiban hybridi! Shikokuja on olemassa muissakin väreissä, mutta ilman muuta sudennäköinen yksilö tulee ekana mieleen. Shikoku näyttää vähän karskimmalta ja uskottavasti alkukantaiselta, eikä siitä ole alettu tehdä söpöä. Rotu on rekkausmäärien perusteella kriisissä kotimaassaan. Historiasta ja pullonkauloista ei mitään käryä, mutta oletettavasti kantakoirat on peräisin Shikokun saarelta. Olen nähnyt livenä punaisen shikokupennun. Näytti shibapennulta, mutta oli ikäisekseen isompi ja rauhallisempi.

Kishunkoira

"Ne sirot valkoiset." Kishu viittaa Kyushun saareen. Ulkomuodon perusteella voisin edelleen kuvitella hyvin metsästyskoiriksi. Historiasta tai muustakaan en tiedä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että kishuja on alkujaan ollut laajempi värikirjo, kunnes valkoisista tuli liian suosittuja ja E-lokuksen värillinen geeni katosi kokonaan. Matagi-elokuvassa (1982) elävää ketjukarhua vastaan usutettu valkoinen nihonken on mielestäni kishu, eli hurjan metsästyskoiran ominaisuudet on säilyneet ainakin siihen asti. En muista, että olisin nähnyt kishua livenä.

Hokkaidonkoira

Vanhojen koirakirjojen salaperäinen ainu! Jos hokkaido on ainujen koira, niin sillä on pakko olla todella kiehtova historia. Ulkomuoto antaa tosi oudon vaikutelman shibaan tottuneille silmille. Koira on kuin shiba, mutta ei kuitenkaan ole. Korvat on pienet nysät. Valokuvakirjassa lähes joka hokkaidouroksella on hyväntuulinen ja itseensä tyytyväinen ilme. En osaa sanoa, mikä niiden naamassa aiheuttaa tämän ajatuksen verrattuna shiboihin. Ainakin vanhoissa kuvissa sukupuoliero on kaikista nihonkeneistä selkein, urokset on niin karskeja. Kaikki muu on yhtä kysymysmerkkiä, mutta ilmeisesti rekisteröintimäärät Japanissa on samaa tasoa kuin shikokuilla eli pieniä. Olen melko varma, että olen nähnyt hokkaidon livenä, mutta luullut sitä silloin kummallisen näköiseksi shibaksi.

Kainkoira

Kainkoiriin ehdin jo vähän tutustua brindlejuttujen yhteydessä. Opin mm. sen, ettei Hopeanuolen "Harmaa tiikeri" olekaan sen värityksen merkitys. Kainkoirien oma rotujärjestö on ilmeisesti jopa NIPPO:a vanhempi (?), joten onko kait koskaan olleet "japanilaisen koiran standardin" ja sen käsittämättömän yksityiskohtaisen tulkinnan ja kielipilkkusäännön alaisina...? Kainkoirat on silmiini mahdottoman kauniita! Niistä ei ole tekemällä tehty söpöjä kuten shiboista ja akitoista. Historiasta ja kantakoirista en tiedä mitään, mutta olen nähnyt kain livenä koiranäyttelyssä. Se kiersi rotukehänsä ryhdikkäästi ja asenteella ja jatkoi samalla itsevarmuudella sijoittumaan ryhmässä.

Tässäpä alkuun. Korjasin jälkeenpäin otsikoihin -koiran. Jossakin vaiheessa rotunimet suomeksi on mielestäni olleet pelkkää kaita, shikokua, hokkaidoa ja kishua. Samalla logiikalla akitan olisi voinut muuttaa akitankoiraksi, höh.

"Vuosia sitten jättiläiskarhu raateli Heizo Sekiguchin oikean ohimon. Siitä asti Heizo-san on pitänyt karhua pakkomielteenään ja hän on vannonut kostavansa sille."

Tällainen on lähtöasetelma vuoden 1982 japanilaisfilmissä Matagi - The Old Bear Hunter. Elokuva julkaistiin äskettäin remasteroituna versiona DVD:llä. Shibayhteyksissä Matagi ei ole aivan tuntematon, sillä mustavalkoinen juliste vanhasta metsästäjästä koiransa kanssa on ollut suosittu kuvituskuva. Todelliset matagit ovat Honshūn pohjoisen alueen perinteisiä suurriistan metsästäjiä. Heidän metsästyskoiriaan eli matagi inuja pidetään nykyisen akitan esi-isinä. Tässä elokuvassa metsästyskoirina on käytetty shibanäyttelijöitä.

Tärkeä huomautus/varoitus: leffa on vanha ja käsittelee metsästystä. Mukana on julman näköisiä oikeilla eläimillä kuvattuja kohtauksia (mm. koulutusosio ja karhukoirakoe ketjutetulla karhulla), jotka eivät ikinä menisi läpi enää nykypäivänä. "Hopeanuolen ykköskasetin realistiset osat liveversiona" liippaa läheltä.

Katsotaan kuitenkin, miten shibat pärjäävät elokuvassa karhukoirina.

Heizo-sanin metsästyskoira Shiro on, ehkä vähän yllättäen, narttu.
Shiro synnyttää viisi pentua. Yksi pennuista on rääpäle, puolet muita pienempi. Heizon pojanpoika Taro kiintyy siihen heti.
Uroksen omistaja on toinen metsästäjä naapurikylästä. Astutuspalkkioksi valikoituu pentueen ärhäkin.
Maailman söpöin tuleva karhukoira ei vakuuttanut pentutestissä.
Flashback vihollisesta.
Taro on ainoa, joka jaksaa uskoa Chibin potentiaaliin.
Karhukoiran koulutukseen kuuluu myös tottelevaisuutta. Chibi ja Taro voisivat hyvin osallistua tokon alokassarjaan.
Uroskoiraa valmistellaan karhukoirakokeeseen. Vastassa on elävä ketjutettu karhu.
Elokuvassa on upeat vuoristomaisemat.
"Kuulitteko! Siellä se on!"

Jätetään loppuratkaisu spoilaamatta. Elokuva oli hurjan mielenkiintoinen katsottava shibafanille ja Hopeanuoli-fanille. Hopeanuolen ykköskasetti tuntuu nyt osittain Matagin (joka on julkaisuvuosien perusteella Hopeanuolen mangaa ja animea vanhempi) uusintaversiolta. Todennäköisesti molemmat perustuvat johonkin vielä vanhempaan tositarinaan. Elokuva avaa hyvin matagien hengellistä suhdetta saaliseläimiinsä. Heizo-san ei halua ampua jättiläiskarhua modernilla kiikarikiväärillä, koska se olisi liian helppoa ja täysin epäreilua niin uljasta eläintä kohtaan. Koiraelokuvana Matagissa on monia japanilaisille koiraelokuville tyypillisiä piirteitä. Koiranpennun syntymä näytetään läheltä, ja koirat pidetään koko tarinan ajan tavanomaisina koirina, joiden kanssa ihmiset elävät arkeaan. Ja mikä parasta: genrenä on draama, ei perhekomedia. Matagin japanilaisen DVD-julkaisun voi ostaa Amazonista.

A Summer with the Shiba Inu on vuonna 2020 julkaistu visual novel -peli, jonka voi ostaa digitaalisena tietokoneelle ja kaikille kolmelle kotikonsolille. Peli päätyi Shibalogiseen blogiin tietenkin siksi, että hahmot ovat ennenkuulumattomasti shiboja.

Pelin päähahmo on punainen shibanarttu Syd. Hän palaa kotiin Shibasaarelle kymmenen vuoden jälkeen. Jotakin outoa on tapahtunut kauan sitten, mutta peli avaa mysteeritarinaansa vähitellen. Visual novelille ominaiseen tapaan pelissä ei liikutella hahmoja vaan seurataan kertojan ja repliikkien kautta etenevää juonta. Toisinaan eteen tulee valintatilanne, jolloin tarina haarautuu eri reitille tai tiettyyn loppuratkaisuun sen mukaisesti, mitä pelaaja laittaa Sydin tekemään tai sanomaan. Shibasaaren asukkaat ovat todella puheliasta sakkia, ja koko tarinan läpäisemiseen kuluu hyvinkin useita tunteja.

Pelin tarina on kieltämättä ihailtavan kunnianhimoinen sekoitus Hopeanuolta, Soturikissoja ja Battle Royalia, mutta juonenkuljetus takkuaa välillä takaumajaksojen ja lukuisten sivuhahmojen takia. Mikä liittyy mihinkin ja kuka olikaan kuka? Salaperäisyys on harkittu ratkaisu, mutta vaarana on, että pelaaja putoaa kärryiltä ja menettää kiinnostuksensa. Peli kannattaakin vetää läpi kerralla, kun asiat ovat vielä suunnilleen mielessä.

Shiba-aiheisen pelin voisi kuvitella sijoittuvan historialliseen Japaniin, mutta Shibasaaren teknologia on reippaasti edellä omaamme. Syd ja Max löytävät kuitenkin perinteisen japanilaisen teepuodin.

Miltä peli sitten tuntuu shibafanin mielestä? Hahmojen shibamaisuus on hauska idea, mutta pelaajille suunnattu mysteeritarina ei tietenkään keskity käsittelemään shibaa rotuna. Myös vitsit ovat yleiskoiramaisia, joskin taustalla saattaa vilahtaa muutama tuttu cameo. Tuttuja ovat myös pelin hahmokuvat, sillä ainakin osaan on selvästi kierrätetty netin valokuvia.

Hiukan häiritsevää shibanaaman hyvin tuntevalle on se, että hahmojen eri reaktiokuvissa näyttää välillä vaihtuvan sekä koira että sen sukupuoli. Kaikkein "pahimmassa" kohdassa Syd itse alkaa epäillä, että tavallista suurikokoisemmiksi skaalatut shibahahmot ovatkin akitoja. Toisaalta tarina käsittelee myöhemmin erästä shiboihin oikeasti liittyvää piirrettä ja antaa sille merkityksen - tämän jälkeen voikin miettiä, onko kyseessä sattuma vai tarkoituksellisuus.

Pelin paikat ovat kauniita taustakuvia, ja musiikit sopivat eri tilanteisiin. Teksti - ja sitähän on paljon - on myös hyvää englantia ja viihdyttävää luettavaa, jos juoneen vain pääsee kiinni. Suosittelen peliä tietyin varauksin shibaihmisille, joille futuristiset visual novelit ovat jo tuttuja ja mieluisia. Kannattaa myös huomioida, että kyseessä on pienen indie-porukan tekemä pikkubudjetin peli. Pelkkien shibojen takia Shiba Inua ei ole tarkoitus ostaa - askel sellaista peliä kohti voisi olla esimerkiksi jatko-osa, jossa shiba ratkoo mysteeriä oikeassa kotimaassaan.

Kuvakaappaukset on otettu YouTuben trailereista ja pelivideoista, joita löytyy laittamalla hakusanoiksi pelin nimen.