Japanilaiskoiria tieteessä, taiteessa, historiassa ja vähän arkielämässäkin. Blogin tekstejä, etenkään Google Lens -tyyppisiä käännöksiä ja nopeasti vanhentuvia genetiikkajuttuja, ei tule käyttää ainoana lähteenä uusille popularisoinneille ilman alkuperäislähteitä ja ajantasaisimpia tutkimusjulkaisuja.
Shibalogisessa blogissa vierailee säännöllisen epäsäännöllisesti japaninpystykorvia ja lunnikoiria. Japsit ja lunnit kuuluivat mulla Siihen Tiettyyn Ikäkauteen, jolloin koirat voi olla maailman tärkein asia, eri tavalla kuin enää milloinkaan vanhempana ja kyynisempänä. On hauska yhteensattuma, että molempien rotujen alku Suomessa näyttää liittyvän yhteen. Kaiken huipuksi ensimmäinen livenä tapaamani shiba liittyy vahvasti tuohon Suomen ensimmäiseen lunnikoiraan.
Eletään 1970-luvun puoliväliä, kun...
Messarissa nähdään Koiramme-lehden tietojen perusteella ensimmäistä kertaa kehässä japsi. Miten kaunis koira. En ole kovin kriittisesti katellut nykyisiä japaninpystykorvia, mutta toivottavasti ne on säilyttäneen tuon ihanan elegantin eloisuuden, niiden tavaramerkin. Tämä kaveri oli vaan näyttelyssä käymässä. Myöhemmin siitä tuli Suomen ensimmäisen shibapentueen isä.
Hän sen sijaan oli suomalainen japsituonti nr. 1.
Tässä on kuva Suomen ensimmäisestä lunnikoirasta. Alla vielä koko juttu. Eri rotuja oli 1970-luvulla Suomessa niin vähän, että Koiramme-lehdistä saa monta kertaa vuodessa lukea, miten sen ja sen rodun ensimmäiset edustajat ovat saapuneet maahamme.
Suomen ensimmäinen japsi ja lunnikoira olivat myös aikaansa edellä ja saivat keskenään japsilunnikoirapentueen. Jo vuosikymmeniä ennen kuin ihmiset päättivät aloittaa lunnikoiran roturisteytysprojektin.
Digitaalinen ruuduilla eläminen alkaa olla menneen aikakauden juttu, joten hankin oikean filmikameran. Sellasen, joka sylkäisee kuvan heti ulos, minkä jälkeen kuva kehittyy silmien edessä. Digikuvia on ollut tarkoitus kehityttää kuviksi "sitten joskus". Vähitellen niiden tiedostot on hukkuneet. Havahduin huomaamaan, että mulla on kuvia lapsuuden japsipojista mutta ei yhtä ainoaa fyysistä valokuvaa Tiikeristä, vaikka se täytti jo 7.
Nytpä on 😀
Tätä kirjoittaessa huimat kuusi valokuvaa. Jokainen niistä tuntuu kuin keräilykortilta. Jokainen niistä on valokuvana eri tavoin epätäydellinen. En olisi ikinä valinnut jatkoon tuollasia otoksia saman tilanteen digikuvasetistä. Nehän on epäedustavia! Mutta pikakameralla joka kuva on yhtä arvokas kuin se tasan yksi kuvanoton hetki, joka ei koskaan enää palaa.
Tiikerillä on ollu aikuiselämänsä paras kesä. Sen iloinen naama taltioitui kuvaan hienosti. Salamoitu Tsyymi näyttää benimarulinjan edustajalta.
Yksi Instax-kuva maksaa käytännössä yhden euron, joten kuvat on silläkin tavalla kohtalaisen arvokkaita. "Filmiä" on kamerassa täydessä latingissa kymmenen kuvan verran. Keräilykortti havainnollistaa hyvin Mini-sarjan valokuvien kokoa.
Meijän normilenkki. Tiikeri haluaa, että jätän ne odottamaan tuohon aitaan ja meen lähikauppaan ostamaan jotain. Aurinko paistoi liikaa edestä, joten kuvasta tuli liian vaalea, mutta Tikrun iloinen ilme tallentui silti. Toisessa kuvassa testasin miten hyvin liike pysähtyy kuvaan (mietin joskus miltä nuo meijän normilenkit näyttää ohikulkijoiden silmään)
Kamerani on japanilaisen Fujifilmin Instax Mini 40. Fokusoitu äärettömyyteen, ja salama välähtää aina. Mitään ei tarvitse eikä voi säätää, paitsi rajata kuva etsimeen ja painaa laukaisinta. Ulkona pitää huomioida auringon asema taivaalla tai kuva ylivalottuu. Varmasti näidenkin ottamisessa voi kehittyä paremmaksi. Olen nyt siinä jännittävässä alkuvaiheessa, jossa kuvaan voi ilmestyä mitä vaan.
Entsyymi pomppasi tasapainoilemaan kapean muurin päälle. Sain hyvän rakennekuvan sijaan loistavan photobombauksen. Sisäkuvassa testasin etäisyyttä, jolla se ei vielä hämmenny kameralla osoittelusta.
Mini viittaa tosiaan kuvan kokoon. Ei kameran. Kannettava cd-soitin on suunnilleen saman kokoluokan laite. Hupparin etutasku on ainoa tapa saada siitä taskukamera. Lisäksi on selvää, että jos koira menee hämilleen puhelimen sohimisesta sen naamaan niin tätä se oudoksuu vielä enemmän ja kääntää pään äkkiä pois.
Minkähän värinen shiba toimii parhaiten pikakuvissa? T ja E on tummia punaisia mutta näyttävät kaikissa kuvissa vaaleammilta. Valkoinen shiba katoaa varmaan kokonaan näkyvistä! Kolmivärinen bläkkäri voisi näyttää hyvältä kontrastierojen takia. Koiraperheen elämää -valokuvakirjassa tosin mainittiin, että kolmiväriset bordercolliet on kauniita mutta vaikeita valokuvattavia, joten kotiin jätettiin vaan keltaisia pentuja. Mulla ei ole ikinä ollut tummaa koiraa. Testaan eri värisiä shiboja heti kun tilaisuus tarjoutuu.
Tällä kertaa pari puuttuvaa Koiramme-vuosikertaa 1980-90-lukujen taitteesta. Neljä ensimmäistä tuontishibaa rekattiin vuonna 1988, japanilaistyyppisiä akitoja ei ollut kai vielä missään, ja keskikokoisista japanilaisroduista ei kukaan varmaan ollut kuullutkaan. Paitsi sitten oli, kun 1987 Koiramme-lehdessä nähtiin ainun rotuesittely. Vanhoissa koirakirjoissa ainut on toisinaan mainittu, mutta tässä on hyvin voinut olla ensimmäinen kuva. Hauskaa, että tuossa kerrotaan, miten ainua on pitkään kutsuttu Hokkaidon-koiraksi, kunnes nimi muutettiin ainuksi. Jossain vaiheessa se muuttui hokkaidoksi ja siitä taas takaisin hokkaidonkoiraksi.
Kaikki kuvat ja lehtileikkeiden palat (c) Koiramme.
Alan artikkelin luettuani ymmärtää, miksi juuri ainu/hokkaido jäi itellenikin lapsuudesta mieleen. Sen mielikuvaan liittyi suomalaisiin vetoavaa romantiikkaa.Ainu ja pentu on olleet keskiaukeaman keräilykuvassa. Go Koiramme! Eikös tämä ole akita? Rotua tai nimeä ei mainita, mutta jutun aiheena on yhden miehen koirat. Voisin kuvitella, että japanilaismallinen akita pintovärityksellä on voinut olla tällainen.
Shibojen osalta löytyi pari uutta Fukia. Se on ollut Messarissa lähes aina ROP ja päätynyt rotujen studiokatalogiin. Ryhmä- ja BIS-sijoitusten perusteella sanoisin, että Fuki on ollut kaikkien aikojen menestynein suomalainen näyttelyshiba, yhtenä vuonna jo vuoden näyttelykoirakisatilaston kakkosena pystykorvissa. RYP:it ja BIS:it ei vaan ole näkyvillä sen KoiraNetin sivulla. Se oli myös Suomen ensimmäisen shibapentueen emo. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sen nimi, joka näkyy välillä muodossa Take Tora Mi-gou Dairy Farm, eli sillä on ollut myös se japanilaiskoirien Go.
Ei ihan japanilaiskoira, mutta kaksi juttua. Ilahduin kuvasta, koska olen halunnut nähdä Marisven Hi-Sunin. Mun näyttelyjapsin näkönen uros oli aikoinaan linjattu tähän urokseen vaikka tuohon maailmanaikaan on melkein ollut hankalampaa löytää japsia, jonka sukupuussa se EI olisi. Lisäksi tuo Marisven-kennel, joka on typotettu kuvatekstissä, varmaankin omisti varhaisen shibatuonnin Holker Takakun ja kasvatti sillä yhden shibapentueen. Holker Takaku on se 1. sukupolven mysteerituonti, joka tullaan menettämään historiaan, koska kukaan ei tunnu muistavan siitä enää nytkään mitään.
Muuten 35 vuoden takaiset Koiramme-lehdet on ihan huippua luettavaa sisällöltään! Puheenaiheina on sillon ollu näyttelyt uutena massaharrastuksena (tosin nykyään kukaan ei varmaan enää kiukkua yleisönosastolla jos ei saakaan koiralleen 1. palkintoa?), PEVISA-ohjelmat jotka on olleet yhtä lonkkakirjainta (ja niitä on kritisoitu jo silloin), rabies, karanteenit ja penikkatautiepidemiat (näiden vaikutusta en osaa edes ajatella), häntien typistäminen (jota kohtaan koirankasvattajien reaktio on ollut "Lopetan perkele kasvattamisen!" : D ), asiantuntijalausunnot siitä, että monet rodut on jo tuolloin olleet geneettisessä umpikujassa (luulin ite tätä tuoreemmaksi havainnoksi) sekä lisääntyneet allergiat (mutta ei vielä koirien vaan ihmisten koira-allergiat). Ainoa mitä ei vielä näy on termi "brakyrotu".
Juttelin ChatGPT:n tekoälyn kanssa shiboista ja esitin sille ikuisuuskysymykseni aiheesta "Miksi Tiikeri ja Entsyymi on ihan saman värisiä vaikka niiden värigeenit on niin erilaiset kuin kahdelle punaiselle vaan on mahdollista."
Minä: Moi! Mulla on kaksi shibaa.
Tekoäly: Hei! Onko sinulla kysyttävää näistä kahdesta shibasta?
Minä: On joo. Miksi ne on ihan saman värisiä punaisia shiboja vaikka niiden geenitestien tulokset on ihan erilaiset?
Tekoäly: Shibat ovat rotu, jolla on erittäin rajallinen värivalikoima, ja punainen väri on yleisin. Vaikka koirat olisivat saaneet erilaiset geenitestitulokset, niiden väri voi silti olla sama, sillä geenitestit eivät välttämättä selvitä kaikkia mahdollisia värimuutoksia. Lisäksi, jos koirat ovat peräisin samalta kasvattajalta ja geenitestit eivät selvitä kaikkea perinnöllisyyttä, koirilla voi olla samoja värimuutoksia.
Minä: Joo, ne on puolisisarukset!
Tekoäly: Se selittää asian. Puolisisaruksilla voi olla samoja geenejä ja siksi myös samanlaisia värimuutoksia. Tämä on yleistä koirien kasvatuksessa, koska kasvattajat valitsevat usein parit, jotka ovat peräisin samoista vanhemmista tai jotka ovat sukua toisilleen.
Minä: Okei. Voitko kirjoittaa lyhyen runon shiboista?
Tekoäly: Tässä on lyhyt runo shiboista:
Shibat ovat pieniä ja suloisia, värissään punainen kuin tulisia. Nämä koirat ovat ystävällisiä ja lempeitä, ja heidän seurassaan aina mukava olla. Niiden kanssa leikit ja juoksut, ja sydämesi täyttyy rakkaudesta. Shibat ovat perheenjäseniä parhaimpia, ja niiden kanssa elämä on täynnä iloa ja riemua.
***
(Mutta sain mä sen kiinni edes siitä, että se väitti ensimmäisten shibojen saapuneen Eurooppaan 80-luvulla. XD)
Koska muut nihonkenit ovat Shibalogisessa blogissa uusia tulokkaita, ajattelin kirjoittaa muistiin ajatuksia, kysymyksiä ja mielikuvia, joita nämä rodut herättävät nyt, ennen niihin tutustumista. Näitä voi olla viihdyttävää lukea jälkeenpäin. Kaikki kuvat Vanhasta japanilaisen koiran valokuva-albumista.
Akita
Kysymys nr. 1: minkä takia Japanin kansallisroduksi valittiin juuri akita? Koska se on kooltaan isoin ja näyttävin? Koska Hachiko oli akita? Akitan historiaan on varmasti kuulunut samat kannanromahdukset kuin shiboilla, ja niiden ulkomuoto on jossain välivaiheessa ottanut enemmän vaikutteita ulkomaisilta roduilta kuin shiballa. Kiinnostaisi tietää, minkälaisia oli ne isot japanilaiskoirat, jotka alkujaan löydettiin Akitan alueelta. NIPPO on ehkä joskus liittynyt jotenkin akitoihin, mutta AKIHO on niiden oman rotujärjestö. Onko modernilla akitalla samanlaista sodan jälkeen vaikuttanutta kantakoiraa kuin shibojen Naka Go? Nykyisistä akitoista tulee ennemmin mieleen ylväs pihavahti ja nallemaisuus kuin alkukantaisuus tai metsästyskoira. Niillä on livenä vielä pitemmät jalat kuin kuvissa. Geenilotossa akitoilla on ollut huonompi tuuri kuin shiboilla, ja niihin on rikastunut jotain ihon autoimmuunisairauksille altistavaa.
Shikokunkoira
Se pitkäselkäinen seesamishiban ja jomonshiban hybridi! Shikokuja on olemassa muissakin väreissä, mutta ilman muuta sudennäköinen yksilö tulee ekana mieleen. Shikoku näyttää vähän karskimmalta ja uskottavasti alkukantaiselta, eikä siitä ole alettu tehdä söpöä. Rotu on rekkausmäärien perusteella kriisissä kotimaassaan. Historiasta ja pullonkauloista ei mitään käryä, mutta oletettavasti kantakoirat on peräisin Shikokun saarelta. Olen nähnyt livenä punaisen shikokupennun. Näytti shibapennulta, mutta oli ikäisekseen isompi ja rauhallisempi.
Kishunkoira
"Ne sirot valkoiset." Kishu viittaa Kyushun saareen. Ulkomuodon perusteella voisin edelleen kuvitella hyvin metsästyskoiriksi. Historiasta tai muustakaan en tiedä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että kishuja on alkujaan ollut laajempi värikirjo, kunnes valkoisista tuli liian suosittuja ja E-lokuksen värillinen geeni katosi kokonaan. Matagi-elokuvassa (1982) elävää ketjukarhua vastaan usutettu valkoinen nihonken on mielestäni kishu, eli hurjan metsästyskoiran ominaisuudet on säilyneet ainakin siihen asti. En muista, että olisin nähnyt kishua livenä.
Hokkaidonkoira
Vanhojen koirakirjojen salaperäinen ainu! Jos hokkaido on ainujen koira, niin sillä on pakko olla todella kiehtova historia. Ulkomuoto antaa tosi oudon vaikutelman shibaan tottuneille silmille. Koira on kuin shiba, mutta ei kuitenkaan ole. Korvat on pienet nysät. Valokuvakirjassa lähes joka hokkaidouroksella on hyväntuulinen ja itseensä tyytyväinen ilme. En osaa sanoa, mikä niiden naamassa aiheuttaa tämän ajatuksen verrattuna shiboihin. Ainakin vanhoissa kuvissa sukupuoliero on kaikista nihonkeneistä selkein, urokset on niin karskeja. Kaikki muu on yhtä kysymysmerkkiä, mutta ilmeisesti rekisteröintimäärät Japanissa on samaa tasoa kuin shikokuilla eli pieniä. Olen melko varma, että olen nähnyt hokkaidon livenä, mutta luullut sitä silloin kummallisen näköiseksi shibaksi.
Kainkoira
Kainkoiriin ehdin jo vähän tutustua brindlejuttujen yhteydessä. Opin mm. sen, ettei Hopeanuolen "Harmaa tiikeri" olekaan sen värityksen merkitys. Kainkoirien oma rotujärjestö on ilmeisesti jopa NIPPO:a vanhempi (?), joten onko kait koskaan olleet "japanilaisen koiran standardin" ja sen käsittämättömän yksityiskohtaisen tulkinnan ja kielipilkkusäännön alaisina...? Kainkoirat on silmiini mahdottoman kauniita! Niistä ei ole tekemällä tehty söpöjä kuten shiboista ja akitoista. Historiasta ja kantakoirista en tiedä mitään, mutta olen nähnyt kain livenä koiranäyttelyssä. Se kiersi rotukehänsä ryhdikkäästi ja asenteella ja jatkoi samalla itsevarmuudella sijoittumaan ryhmässä.
Tässäpä alkuun. Korjasin jälkeenpäin otsikoihin -koiran. Jossakin vaiheessa rotunimet suomeksi on mielestäni olleet pelkkää kaita, shikokua, hokkaidoa ja kishua. Samalla logiikalla akitan olisi voinut muuttaa akitankoiraksi, höh.
"Vuosia sitten jättiläiskarhu raateli Heizo Sekiguchin oikean ohimon. Siitä asti Heizo-san on pitänyt karhua pakkomielteenään ja hän on vannonut kostavansa sille."
Tällainen on lähtöasetelma vuoden 1982 japanilaisfilmissä Matagi - The Old Bear Hunter. Elokuva julkaistiin äskettäin remasteroituna versiona DVD:llä. Shibayhteyksissä Matagi ei ole aivan tuntematon, sillä mustavalkoinen juliste vanhasta metsästäjästä koiransa kanssa on ollut suosittu kuvituskuva. Todelliset matagit ovat Honshūn pohjoisen alueen perinteisiä suurriistan metsästäjiä. Heidän metsästyskoiriaan eli matagi inuja pidetään nykyisen akitan esi-isinä. Tässä elokuvassa metsästyskoirina on käytetty shibanäyttelijöitä.
Tärkeä huomautus/varoitus: leffa on vanha ja käsittelee metsästystä. Mukana on julman näköisiä oikeilla eläimillä kuvattuja kohtauksia (mm. koulutusosio ja karhukoirakoe ketjutetulla karhulla), jotka eivät ikinä menisi läpi enää nykypäivänä. "Hopeanuolen ykköskasetin realistiset osat liveversiona" liippaa läheltä.
Katsotaan kuitenkin, miten shibat pärjäävät elokuvassa karhukoirina.
Heizo-sanin metsästyskoira Shiro on, ehkä vähän yllättäen, narttu.
Shiro synnyttää viisi pentua. Yksi pennuista on rääpäle, puolet muita pienempi. Heizon pojanpoika Taro kiintyy siihen heti.
Uroksen omistaja on toinen metsästäjä naapurikylästä. Astutuspalkkioksi valikoituu pentueen ärhäkin.
Maailman söpöin tuleva karhukoira ei vakuuttanut pentutestissä.
Flashback vihollisesta.
Taro on ainoa, joka jaksaa uskoa Chibin potentiaaliin.
Karhukoiran koulutukseen kuuluu myös tottelevaisuutta. Chibi ja Taro voisivat hyvin osallistua tokon alokassarjaan.
Uroskoiraa valmistellaan karhukoirakokeeseen. Vastassa on elävä ketjutettu karhu.
Elokuvassa on upeat vuoristomaisemat.
"Kuulitteko! Siellä se on!"
Jätetään loppuratkaisu spoilaamatta. Elokuva oli hurjan mielenkiintoinen katsottava shibafanille ja Hopeanuoli-fanille. Hopeanuolen ykköskasetti tuntuu nyt osittain Matagin (joka on julkaisuvuosien perusteella Hopeanuolen mangaa ja animea vanhempi) uusintaversiolta. Todennäköisesti molemmat perustuvat johonkin vielä vanhempaan tositarinaan. Elokuva avaa hyvin matagien hengellistä suhdetta saaliseläimiinsä. Heizo-san ei halua ampua jättiläiskarhua modernilla kiikarikiväärillä, koska se olisi liian helppoa ja täysin epäreilua niin uljasta eläintä kohtaan. Koiraelokuvana Matagissa on monia japanilaisille koiraelokuville tyypillisiä piirteitä. Koiranpennun syntymä näytetään läheltä, ja koirat pidetään koko tarinan ajan tavanomaisina koirina, joiden kanssa ihmiset elävät arkeaan. Ja mikä parasta: genrenä on draama, ei perhekomedia. Matagin japanilaisen DVD-julkaisun voi ostaa Amazonista.
A Summer with the Shiba Inu on vuonna 2020 julkaistu visual novel -peli, jonka voi ostaa digitaalisena tietokoneelle ja kaikille kolmelle kotikonsolille. Peli päätyi Shibalogiseen blogiin tietenkin siksi, että hahmot ovat ennenkuulumattomasti shiboja.
Pelin päähahmo on punainen shibanarttu Syd. Hän palaa kotiin Shibasaarelle kymmenen vuoden jälkeen. Jotakin outoa on tapahtunut kauan sitten, mutta peli avaa mysteeritarinaansa vähitellen. Visual novelille ominaiseen tapaan pelissä ei liikutella hahmoja vaan seurataan kertojan ja repliikkien kautta etenevää juonta. Toisinaan eteen tulee valintatilanne, jolloin tarina haarautuu eri reitille tai tiettyyn loppuratkaisuun sen mukaisesti, mitä pelaaja laittaa Sydin tekemään tai sanomaan. Shibasaaren asukkaat ovat todella puheliasta sakkia, ja koko tarinan läpäisemiseen kuluu hyvinkin useita tunteja.
Pelin tarina on kieltämättä ihailtavan kunnianhimoinen sekoitus Hopeanuolta, Soturikissoja ja Battle Royalia, mutta juonenkuljetus takkuaa välillä takaumajaksojen ja lukuisten sivuhahmojen takia. Mikä liittyy mihinkin ja kuka olikaan kuka? Salaperäisyys on harkittu ratkaisu, mutta vaarana on, että pelaaja putoaa kärryiltä ja menettää kiinnostuksensa. Peli kannattaakin vetää läpi kerralla, kun asiat ovat vielä suunnilleen mielessä.
Shiba-aiheisen pelin voisi kuvitella sijoittuvan historialliseen Japaniin, mutta Shibasaaren teknologia on reippaasti edellä omaamme. Syd ja Max löytävät kuitenkin perinteisen japanilaisen teepuodin.
Miltä peli sitten tuntuu shibafanin mielestä? Hahmojen shibamaisuus on hauska idea, mutta pelaajille suunnattu mysteeritarina ei tietenkään keskity käsittelemään shibaa rotuna. Myös vitsit ovat yleiskoiramaisia, joskin taustalla saattaa vilahtaa muutama tuttu cameo. Tuttuja ovat myös pelin hahmokuvat, sillä ainakin osaan on selvästi kierrätetty netin valokuvia.
Hiukan häiritsevää shibanaaman hyvin tuntevalle on se, että hahmojen eri reaktiokuvissa näyttää välillä vaihtuvan sekä koira että sen sukupuoli. Kaikkein "pahimmassa" kohdassa Syd itse alkaa epäillä, että tavallista suurikokoisemmiksi skaalatut shibahahmot ovatkin akitoja. Toisaalta tarina käsittelee myöhemmin erästä shiboihin oikeasti liittyvää piirrettä ja antaa sille merkityksen - tämän jälkeen voikin miettiä, onko kyseessä sattuma vai tarkoituksellisuus.
Pelin paikat ovat kauniita taustakuvia, ja musiikit sopivat eri tilanteisiin. Teksti - ja sitähän on paljon - on myös hyvää englantia ja viihdyttävää luettavaa, jos juoneen vain pääsee kiinni. Suosittelen peliä tietyin varauksin shibaihmisille, joille futuristiset visual novelit ovat jo tuttuja ja mieluisia. Kannattaa myös huomioida, että kyseessä on pienen indie-porukan tekemä pikkubudjetin peli. Pelkkien shibojen takia Shiba Inua ei ole tarkoitus ostaa - askel sellaista peliä kohti voisi olla esimerkiksi jatko-osa, jossa shiba ratkoo mysteeriä oikeassa kotimaassaan.
Kuvakaappaukset on otettu YouTuben trailereista ja pelivideoista, joita löytyy laittamalla hakusanoiksi pelin nimen.
Viikonlopun ajanvietteeksi nyt tarjolla shibavisailu Älypäässä. Visassa voi pärjätä tiedon lisäksi myös päättelykyvyllä tai jopa puhtaalla tuurilla. Onnea ja menestystä matkalle kohti NIPPO Grand Championin arvonimeä!
