Akita ja söpön pörröisyyden hintalappu

Otsikko ei viittaa rahaan. Uusi nihonkentutkimus Japanista käsittelee akitan pitkäkarvamutaatiota ja sen yleistymistä kantajien takia. Koirilla pitkäkarvaisuus on jäljitetty FGF5-geenin mutaatioihin, mutta mutaation paikka ei ole kaikilla roduilla sama. Akita kuuluu vähän harvinaisempaan ryhmään, jossa mutaation ”hankala nimi” on 578C>T (=muutos geenissä) tai Ala193Val (=siitä johtuva muutos proteiinissa).

Eri pitkäkarvamutaatioilla ei vieläkään ole fiksuja arkikielisiä termejä kuten väreillä on. Osa geenitestipalveluista ei edes etsi muita kuin yleisintä mutaatiota, jolloin esimerkiksi just akita saa aina tuloksen ”lyhytkarvainen, ei kanna pitkäkarvaisuutta”. Kannattaa toistaiseksi luottaa enemmän omiin silmiin.

Toimivan FGF5-proteiinin voi kuvitella voimailijaksi, joka pysäyttää karvan pituuskasvun kasvatupessa. Pitkäkarvamutaatio tekee proteiinista heikon, jolloin karva jyrää sen yli ja jatkaa pitenemistään. Koiralla on soluissaan kaksi kopiota FGF5-geenistä. Toinen on peräisin emon munasolusta ja toinen isän siittiösolusta. Jos vain toisessa on mutaatio, niin toimivaa proteiinia valmistuu sen ei-mutatoituneen geenin ohjeella sen verran, että se jaksaa pysäyttää karvan kasvun… mutta joskus vasta viiveellä. Silloin koirasta voi tulla ”puolipitkäkarvainen”. Ilmiössä on lähes varmasti rotu- ja yksilökohtaista vaihtelua.

Tiede korjasi itseään

Itse asiassa ”puolipitkäkarvaisuus” on ollut tähän asti epätieteellinen maallikkohavainto. Ensimmäinen FGF5-tutkimus sisälsi pitkäkarvan kantajina 14 corgia, 11 collieta, 5 bordercollieta, yhden mäyräkoiran ja 8 saksanpaimenkoiraa, ja näiden pohjalta sanottiin, että periytymismalli on resessiivinen. Akitan pitkäkarvamutaation löytäneessä tutkimuksessa oli mukana neljä pitkäkarvaa kantavaa akitaa, mutta nekin oli luokiteltu lyhytkarvaisiksi akitoiksi ja todettu, että ”All long-hair-associated mutations follow a recessive mode of inheritance.” Ehkä ne pitkäkarvaiset on niin selvästi pitkäkarvaisia, että niihin verrattuna kaikki lyhytkarvaiset on näyttäneet samalta? Tuo uusi akitatutkimus tukee kuitenkin maallikkohavaintoa ja toteaa, että ainakin akitalla pitkäkarvaisuuden periytyminen on epätäydellisen dominoivaa.

Kantajien osuus kasvanut sitten kasarin

Tutkimuksessa verrattiin 60 nykyakitaa (näytteet kerätty 2021 AKIHO-akitoilta; keräyspaikka on voinut olla tapaaminen, kenneli tai näyttely) ja 73 retroakitaa, jotka oli eläneet 70-80-luvuilla (näiden verinäytteet säilyneet pakastimessa). Pitkäkarvamutaation osalta näytti tältä:

• Ei-kantajia nykyakitoissa 35%, retroakitoissa 64.4%
• Kantajia nykyakitoissa 60%, retroakitoissa 28.8%
• Pitkäkarvaisia nykyakitoissa 5%, retroakitoissa 6.8%

Eli yli puolet nykyisistä japanilaista AKIHO-akitoista oli tuossa otannassa jo pitkäkarvaisuuden kantajia, ja vain kolmasosa ei-kantajia. 40-50-vuotta sitten prosentit oli ollu päinvastoin.

Kantajilla näyttää olevan pitempi karva

Tässä vaiheessa pyydettiin apua riippumattomalta akitakasvattajalta, joka sitten pisteytti näkemänsä mukaan 54 nykyakitan karvanpituudet asteikolla 1-10, jossa ykkönen lyhkäsin ja kymppi pisin. Hän ei tietenkään tiennyt koirien geenitestituloksia. Tulos:

• Geneettiset ei-kantajat (18 koiraa): range 1-5, keskiarvo 2.78
• Geneettiset kantajat (33 koiraa): range 1-9, keskiarvo 4.30
• Geneettiset pitkikset (3 koiraa): range 8-9, keskiarvo 8.67

Nämä lukemat analysointiin, ja saatiin ryhmien välille tilastollisesti merkitsevät erot. Kantajien karvanpituuksissa oli yksilökohtaista vaihtelua ja overlappia sekä lyhytkarvaisten että pitkisten kanssa, mutta keskimäärin olivat pitkäkarvaisemman näköisiä kuin ei-kantajat. Eli se kantajien pörröinen lookki lienee todellinen.

Arvioinnissa oli käytössä käsittääkseni koirien valokuvat. Urosten ja narttujen välillä ei ollu merkitsevää eroa.

Joten…

Tutkimuksen johtopäätökset on, että japanilaiset akitakasvattajat ovat alkaneet suosia kasvatuksessa pitkäkarvan kantajia, ja syynä on todennäköisesti nykytrendin mukaisen pörröturkin (artikkelissa ”fluffy”) tavoittelu. Ongelmana on silloin se, että kaksi kantajaa voi saada keskenään tuurilla vaikka koko pesueellisen pitkäkarvaisia pentuja. Oikea pitkäkarvaisuus on rotumääritelmässä hylkäävä virhe.

Lisäksi tuloksissa oli jotain outoa. Jos nuo otannat edustaisivat koko akitakantaa, niin haaviin olisi pitänyt osua enemmän pitkiksiä. Sen tarkasteluun on olemassa laskentakaava, mutta noista lukemista näkee ilmankin, että noin isolla osuudella kantajia (pariutumassa satunnaisesti) luulisi syntyvän enemmän kuin 5% pitkäkarvaista. Retroakitoilla kantajien ja pitkisten suhde on vielä ollut tasapainossa. Toki kysymyksenä on otannan edustavuus eli miten tutkimukseen otetut koirat on valikoituneet. Mainitaan tosiaan vain ”tapaaminen, kenneli tai näyttely”. Tuskin yhtäkään pitkistä on löytynyt kasvattajan kennelistä tai näyttelystä?

Mutta asuuko ne pitkikset Japanissa kotikoirina? Akitahan on siellä ”liian iso” lemmikki. Artikkelissa ei sanota asiaa liian suoraan, mutta moneen kertaan mainitaan ”kompromissit eläinten hyvinvoinnissa” ja sitten Although uncertain, it is reported that long-haired Akita puppies were abandoned or killed in the past. Geenitestillä kahden kantajan yhdistämisen voisi edes välttää.

Onneksi FGF5-mutaatioista ei ole raportoitu terveyshaittoja koirilla. Sitäkin tuossa tutkimuksessa vähän pohditaan, koska ihmisillä FGF5 on yhdistetty jonkinlaisiin sydän- ja verisuoniongelmiin. Luotan kyllä tässä siihen, että koiraharrastajat olisivat jo semmosen maallikkohavainnon tehneet.

Lisäksi oli oikeasti ilouutinen, että japanilaisroduista on julkaistu uusi tutkimus! Se tarkottaa, että nihonkentutkimukselle on saatu rahoitusta. Rahoitus on välttämätöntä, että kalliita laboratoriotöitä voidaan tehdä. Mielestäni japanilaisroduille olisi nyt oleellisinta yrittää löytää shikokunkoirien NCL-taudin geenivirhe(et) ja saada kasvattajien käyttöön geenitesti.

Loppukevennykseen vähän mun omien ruhvesterien lenkkihöperöintiä 😀

Lähteitä ja luettavaa

Maki ym. (2025): Genetic Variant of the Canine FGF5 Gene for the Hair Length Trait in the Akita: Utility for Hair Coat Variations and Welfare in Conservation Breeding. doi: 10.3390/genes16080927

Dierks ym. (2013): Allelic heterogeneity of FGF5 mutations causes the long-hair phenotype in dogs. doi: 10.1111/age.12010.

Housley ja Venta (2006): The long and the short of it: evidence that FGF5 is a major determinant of canine ’hair’-itability. doi: 10.1111/j.1365-2052.2006.01448.x.