Siirry sisältöön

Sukellus shibahistoriaan (osa 3/3)

Japanilaisen Shiba Inu -tietokirjan (1974) viimeinen kolmannes sisältää tekstejä liittyen shiban kasvatukseen, shibamuistoihin, rodussa tavattuihin sairauksiin ja näyttelyyn osallistumiseen. Lisäksi esittelyssä on nykyiset saninshibat, minoshibat ja shinshushibat. Kirjaa on katseltu Google Lensin läpi. Muista edelleen lähdekritiikki.

Erinomainen shiba inu - luomisen salaisuus -osio näyttää korostavan seuraavia asioita:

  • Shiban kasvatus on kovaa työtä.
  • Meidän on opiskeltava ja työskenneltävä yhdessä.
  • Ensimmäisenä tulisi saada hyvä narttu.
  • Pysy uskollisena standardille.
  • Ole selvillä perinnöllisyyden laeista ja arvioi aina yhdistelmän lopputulos ennen kuin jatkat.
  • "Tavoitteena on luoda hyviä koiria, jotka täyttävät Japan Dog Preservation Societyn standardit, jotka perustuvat ihanteeseen."
Nykyisten saninshibojen tärkeä perustajakoira Tachi Go (太刀号).

Saninshibojen osiossa kerrotaan saninshiboista ennen ja jälkeen sodan sekä läpi tämän shibatyypin lähihistorian tärkeimmät yhdistelmät. Modernin perusshiban kantakoirat Ishi ja Aka on muuten listattu tähän osioon. Saninshiba on konekäännöksen mukaan vähäeleinen, ei riehu eikä metelöi, eikä ole sellainen koira, joka tekee välittömän vaikutuksen viiden minuutin aikana koiranäyttelyssä. Mutta saninshiban hienous avautuu silloin, kun siihen tutustuu ajan kanssa. [Ilmeisesti ajalla ennen sotaa:] "Suurin osa koirista oli tuolloin keskipitkiä, noin 40-45 cm ja hyvälaatuisia, ja monilla heistä oli syvempi turkin väri kuin nykyisillä." Tämä voisi selittää kuvauksen Saninin alueen vanhemmista shiboista suurina ja mustina.

Kirjan minoshibojen osiota on käsitelty jo blogin minoshibapostauksessa.

Shinshushiboista ei kirjoiteta niiden omassa osiossa kovinkaan pitkästi, sillä suurin osa kirjasta liittyy joka tapauksessa nykyisiin shinshushiboihin. Sen sijaan löytyy yllättävä maininta ympäristötekijöistä, jotka osaltaan saattoivat johtaa siihen, että shibankasvatus keskittyi juuri Shinshun alueelle? "Onneksi Shinshu on kylmä alue, jossa on voimakkaat ultraviolettisäteet, vähän hyttysiä kesällä ja siksi vähän filariahyönteisiä, joten se on ihanteellinen paikka koiran ystäville. Shinshu Shiba Inu näyttää tehneen nykypäivän mainetta." Filariahyönteisillä tarkoitetaan luultavasti koiriin sydänmatoa levittäneitä hyttysiä. Ehkä hyönteisistä järkyttyvät nykyshibat ovatkin vaistomaisen viisaita ja yrittävät välttää filariatartunnan?

Ylempi koira on modernin shinshushiban (perusshiba) kantakoira, ja sen nimen jo tunnet. Alempana näyttäisi olevan sen ja Hama Gon poika Nakamidori.

Muistoja Shiba Inusta -osiossa palataan uudestaan minoshibojen pariin. Kertomus sisältää koko kirjan ylivoimaisesti huikeimman käännöksen shiban olemuksesta: "Silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia, ikään kuin katsojan keuhkot olisivat iskeytyneet kaulaan." Tästä henkeäsalpaavasta koirasta ei harmillisesti ole kuvaa, mutta sen nimi on ollut 第一千光号.

Shiboja menneeltä ajalta.

Muisteluosiossa kohtaamme Korotaman. Siitä puhutaan kauniiseen sävyyn, harvinaisena ja arvokkaana verenä, jota käytetään shinshushiban parannukseen.

Kirja luokittelee Shikokusta lähtöisin olleen Korotaman awashibaksi.

Kirja sisältää myös katsauksen shiboissa tuolloin tavattuihin terveyshuoliin. Polvien sijoiltaanmeno ja lonkkanivelen epämuodostumat mainitaan havainnollistavien röntgenkuvien kera. Vaikka kyse on ollut oireilevan koiran kuvaamisesta, niin käännöksen mukaan "Tähän synnynnäiseen sairauteen ei ole muuta parannuskeinoa kuin tiukka päätös olla kasvattamatta tällaisia ​​alttiita sukutauluja." Suomessa korostuu usein positiivisesti innokkuus tutkia ja kuvata koiria, mutta ehkä jonkinlaista PEVISA-periaatetta on osattu noudattaa muuallakin jo viisikymmentä vuotta sitten.

Vanha röntgenkuva lonkista.

Tietyt suolistoloiset, turkin sisällä märkivät akuutit haavat ja, erikoista kyllä, silmän muoto riskitekijänä mainitaan myös. Viisto, kolmiomainen silmä on metsästystilanteessa villisikaa vastaan vähemmän altis vaurioitumaan, mutta äärimmäisyyden tavoittelulla voi olla ikäviä seurauksia.

Lisääntymisasioihin on kiinnitetty huomiota jo kauan sitten. Kirja puhuu kivesviasta ja narttujen tapauksessa jonkinlaisesta huonosta kiimasta. Vaikuttaa siltä, että kivesvika on ollut läsnä modernissa rodussa aina. Lisäksi terveysosion kirjoittaja näyttää olleen huolissaan hedelmällisyyden laskusta ja pienistä pentueista, vain 2-3 pentua, ja muistelee, että 15-20 vuotta sitten (kirjan ensipainos on vuodelta 1968, tämä painos vuodelta 1974) pentueluvut olisivat olleet seitsemää ja kahdeksaa pentua.

Näyttelyssä vuonna 1962.

Lopussa kirja ohjeistaa vielä NIPPO-näyttelyyn ilmoittautumisessa ja osallistumisessa. Mielenkiintoista on erilaiset näyttelytyypit - ilmeisesti näyttely on voinut olla ennen kirjaimellisesti myös pelkkä näyttely ilman arviointia (ehkä Suomessakin?), jossa kiinnostuneille esitellään jo aiemmin palkittuja, standardinmukaisia "referenssikoiria".

"Tiukille otti, mutta nyt on shibakirja käsitelty!"

Mitä ajatuksia sukellus shibahistoriaan herätti?

Suomalaisesta näkökulmasta erikoisinta oli ehkä se, miten paljon Japanissa painotetaan maan jakautumista eri alueisiin. Niillä oli omat paikalliskoiransa, jalostusurokset ja NIPPO:n haarakonttorit. Blogitekstistä jäi sitä paitsi puuttumaan monia historiallisia "aluekoiria" tai "alueshiboja". Suomessa on helpompaa siirtyä maakunnasta toiseen (ja kuka niitä edes muistaa...), kun Japanissa välissä on arvatenkin ollut eristävä vuoristo. Ennen kuin shiba on virallisesti keksitty, voi Japanin kartalle kuvitella monia pienten metsästyspystykorvien erillisiä populaatioita.

Ja sitten tuli standardi. Alueiden shiboja on alettu tarkotuksella jalostaa kohti ihanteellista japanilaista koiraa. Oikeastaan koko rotumääritelmä tuntuu vähän paradoksaaliselta. Minkä perusteella se on laadittu ja vielä niin yksityiskohtaisesti, jos koiria on laatimishetkellä ollut 1) vähän ja 2) iso osa jäljellä olevista koirista ei ole ollut hyviä suhteessa rotumääritelmään...? Ja jos tavoitteena on ollut muinaisen japanilaiskoiran säilyttäminen, niin miksi luulöytöjen matalaa otsapengertä alettiin tavoitella vasta SHIBAHO:n ja jomonshiban myötä? Päivitys: Shiban yksityiskohtainen määrittely ei olekaan peräisin vuoden 1934 alkuperäistä japanilaiskoiran rotumääritelmästä vaan sen myöhemmin tehdystä tulkinnasta. Itse rotumääritelmä oli hyvin niukkasanainen, mikä käy järkeen. Kysymys muuttuu muotoon "Minkä perusteella shiban rotumääritelmää on myöhemmin tulkittu?". Pienelle japanilaiskoiralle eli shiballe sallittiin muuten alkuperäisessä rotumääritelmässä jonkinlainen lyhyt häntämalli. NIPPO:n rotumääritelmistä lisää myöhemmin omassa blogimerkinnässään.

Aiheeseen saattaa liittyä sivuilla monen monta kertaa eteen hypännyt "sekalainen mikawankoira", jossa vaikutti ulkomaalaisten koirien veri. Mikawankoiran käsite on niin epämääräinen (ja sitä mielenkiintoisempi), että se vaatii kokonaan oman blogimerkintänsä.

Onko "suomalainen shiba" muuten jo lähtökohtaisesti mahdottomuus? Entä kumpi on lähempänä ihanteellista shibaa, kirjan kuvien vanhat shibat, joita ei ole vielä ehditty jalostaa kovin pitkään, vai nykyiset, joita on ehditty jalostaa sukupolvissa pidempään... mutta onko se välttämättä hyvä asia?

Toinen tosi selkeä ero suomalaisiin nykyshiboihin on koirien nimissä. Merkittävistä shiboista käytetään yleensä pelkkää "etunimeä" vaikka niillä on tiettävästi ollut myös kennelnimiosat. Joskus etunimen perässä on suluissa vanhempien etunimet, Nakamidori (Naka x Hama). Ja yhä edelleen NIPPO rekkaa koirat siten, että kennelnimi on viimeisenä. Koira itse on tärkeämpi kuin sen kenneli tai kasvattaja. Muutenkin kirja esittelee merkittävät shibat koirakohtaisesti eikä sen ja sen kennelin mukaan ryhmiteltyinä. Tämä on tosi kiinnostava näkemysero verrattuna länsimaihin.

Mainitaan vielä yllättävänä lopun terveysosio. Aina kuulee, miten "Japanissa ei terveystutkita koiria", mutta tietoisuus patellaluksaatiosta ynnä muusta sielläkin täytyy olla. Ja onko shiboilla oikeasti ollut ennen yli tuplaten isommat pentueet, jotka pienentyivät sodanjälkeisen pullonkaulan myötä? Tästä ainakin saa hyvää ja kehityskelpoista ajateltavaa.

Pohdintaosiota estää nyt karkaamasta käsistä mielikuva vuoriston shibasta, jonka silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia. Kiitos jos jaksoit lukea shibojen historiasta 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.