Arkielämää aikuisten shibojen kanssa 5

Olemme siirtyneet kaksinumeroisten lukujen maahan. Tiikeri täytti toukokuussa 10 ja Entsyymikin jo 8, mikä tarkottaisi koiranäyttelyissä veteraaniluokkaa. Ehkä yritin pysäyttää ajan, kun en tuntenut inspistä kirjoittaa tavanomaista vuosipostausta heti synttärikuussa.

Vuoden teemana oli lihominen ja laihtuminen. Siis oikeasti! Tiikeri ja Entsyymi pallottelivat keskenään arvokasta kiloa. Kun sain toisen laihtumaan sopiviin mittoihin niin toinen olikin huomaamatta pullistunut liikaa, ja sitten sama toisinpäin. Entsyymi sterkattiin juuri kun se täytti 7, joten edellinen ikävuosi merkitsi sille myös totuttelua uuteen hormonaaliseen tilaan. Mä puolestani sain tottua siihen, että sterkattu narttu todella lihoo pelkästä nappulan näkemisestä.

En lopulta koskaan pystynyt kirjoittamaan tuosta sterkkauskokemuksesta, joka jäi edellisen vuosipostauksen cliffhangeriksi. Eikä sterkassa mitään, se tehtiin tähystyksenä minimaalisin leikkaushaavoin, mutta samalla ”pienen” nisäkasvainpatin poisto muuttui yllättäen kokonaisten nisien poistoksi, koska patilta löytyi uhkaava juuristo. Onneksi se oli lopulta hyvälaatuinen kasvain, mutta Myy näytti siltä kuin se olisi halkaistu ja kursittu kokoon. Ja sitten haava tulehtui. Jostakin leikkauspuvun saumasta oli puikkokuono ulottunut haavaan, kun silmä vältti. Myy lopetti liikkumisen, oli pakkomielteisesti menossa nuolemaan haavaansa, ja mä viittä vaille oksensin kesken Tiikerin iltalenkin pelkän ahdistuksen takia. Oli pakko viedä Myy eläinsairaalaan hoidettavaksi. Onneksi vein.

Ajattelin, että kirjottaisin aiheesta jotain infopostausta kunhan saan enemmän etäisyyttä, mutta tämäkin alkaa jo triggeröidä kauhumuistoja. Ei IKINÄ alapuolelta leikatulle shiballe mitään muuta kuin se kolho muovitötterö vähintään 40 cm leveydellä! Muiden läpi tai yli ne löytävät varmasti keinon kun huomaavat, että itsessä on jotain kauhistuttavaa ylimääräistä kuten tikit tai haavalappu.

Mutta Myy toipui, niin kuin se näyttää aina selviävän kaikesta. Juoksut jäi tietenkin pois. Mä varmaan kaipaan niitä enemmän kuin se ite. Suomen kielestä puuttuu sana sille tunteelle, jota koin aina kun se alkoi juoksujen lähestyessä suunnitella perheen perustamista kuin kuka tahansa. Se iloinen optimismi, kun se kipitti vauhdilla tutkimaan isäehdokkaiden tarjontaa ja jättämään niille viestejä. Eikä se mitenkään voinut tietää että ei… Lopulta se näki jopa Tiikerissä potentiaalia ja muuttui leikkisäksi. Noh. Eipähän tarvitse enää kärsiä valeraskauksista, jotka paheni joka kerta.

Entsyymi cityketun jäljillä… ja sitten…

Kirjaimellisesti. Citykettu jättää voimakkaat hajujäljet. Niissä on nautinnollista piehtaroida! Mutta arvatkaas mikä sieltä voi tulla kaupan päälle. Kapisen ketun pudottelemat syyhypunkit. Myy poimi nekin talteen, ja loppukevät juostiin eläinlääkärissä kutinan ja hot spottien takia. Mä jo ehdin pessimistinä ajatella, että nyt Myyllekin on puhjennut samat heinäallergiat kuin Tiikerillä, mutta vahvan loishäädön jälkeen kutina ei enää palannut, ei vaikka Cytopointin tehon olisi jo pitänyt hiipua ja vaikka heinien kukinta jatkui. Jälkiviisana tuo kutina oli monta kertaluokkaa rajumpi kuin Tiikerin allergiakutinat ikinä. Tikru ei saanut tartuntaa, koska sillä oli jo valmiiksi punkkilääkitys.

Jos kyseessä todella oli kapi, kuten nyt uskon (punkkeja ei tuolla käynnillä etsitty mikroskoopilla, eikä niitä kuulema välttämättä näytteeseen edes osu), niin tiedeshiba Entsyymi tuli vahingossa todentaneeksi monta asiaa. Citykoira voi saada kapin cityketun polulta, Cytopoint tehosi tunneissa kapin aiheuttamaan kutinaan, ja ainakin Simparica oli akuutisti turvallinen punkkilääke dyskinesiakoiralle.

Saman cityketun kapipunkeilla on ollut täällä muitakin uhreja kuin Myy.

Tiikeri testaa uuden allergialääkkeen… ja sitten…

Tiikerin vuosi oli terveysasioiden saralla vähemmän dramaattinen. Se sakkautti kyllä keväällä sappensa, mikä ilmeni närästysoireiluna. Käytännössä: se alkoi pitää kammottavaa lotisevaa maiskutusta, joka uhkasi ajaa hermoraunioiksi sekä minut että Entsyymin (Myytä pännii muutenkin Tiikerin syömisäänet). Sappi ultrattiin hammasputsin yhteydessä ja todettiin poikkeavaksi. Tikru sai lääkearsenaaliinsa karhun sappeen perustuvan Ursochol-lääkkeen. Lotina loppui ja kontrolliultrassa sappi oli korjautunut. Jee.

Uusi lääke oli myös kausiallergiaan määrätty Zenrelia. Säästää elimistöä eikä vaadi asteittaista ajasajoa kuten kortisoni. Sivuoireiden listakin on mukavan lyhyt. Itse asiassa EPÄILYTTÄVÄN lyhyt. Lääke on tullut markkinoille vasta viime vuonna. Ja niinhän siinä kävi, että loppukesästä jouduin toteamaan, että tämä uusi ihmelääke oli mitä ilmeisimmin syynä Tiikerin kurjaan kesään. En tiedä, kipeyttikö se suoliston vai lihakset ja nivelet, mutta kiikutin Tikrun jo ellille halvausepäilyn takia. Tiikeri alkoi tehdä täysin epätiikerimäisiä teniä lenkeillä ja koko kävelyn ”flow” näytti oudolta. Lopulta häntäkin roikkui velttona, siis Tiikerin komea kippura!

Sitten välähti aavistus. Minkä takia Tiikerin lomat oli tänäkin kesänä olleet niin hyviä, mutta vointi romahti aina sen jälkeen kun palasimme Jyväskylään? Maaseudun terveellinen ilmasto? Vaiko se, että lomilla mä mukavuussyistä säädin lääkitykset minimiin? Vastaus näyttää olleen tuo jälkimmäinen. Niinpä mun kymppivee koira, jonka jo oikeasti uskoin olevan halvaantumassa, kiipesi Rautavaaran Paljakan vaaran huipulle ja alas ilman mitään ongelmia kun pääsi lääkkeestä eroon. Ellin tutkimuksessa selvisi myös jotain hyvää: Tiikerin polvissa ei ole mitään luksaatio-ongelmaa. Eli vaikka polvikulmat on turhan suorat, niin se ei automaattisesti tarkoitakaan polven toiminnallista ongelmaa.

Intohimona yöaksailu ja joogakivet

Kyllä meidän vuoteen ihan totta kuului muutakin kuin sairastelua : D Kai se on niin, ettei enää tässä vaiheessa keksi mitään erityistä kirjoitettavaa arkielämästä ilman uusia pentuja tai tavoitteellista harrastamista, jolloin ell-asiat on ainoa, mikä joskus rikkoo rutiinit.

Pyrin kuitenkin järjestämään Tikrulle ja Myylle pieniä aktiviteetteja arkipäiviin. Etenkin Tiikerin suosikki on yölenkkien urheilupuisto, josta löytyy skeittiesteitä ja kuntoiluesteitä kiipeiltäväksi. Tiikeri on aina ollut kova kiipeilemään, joten se palkkiutuu kuin itsestään hihna-aksassa. Lisäksi: rutiini. Tikru palkkiutuu autistiseeen tapaansa myös samoina pysyvistä asioista, joten urheilupuistoa ei mielellään vain ohiteta vaan siellä pitää käydä!

Hurjinta on, että Tiikeri keksii itse itselleen radalleen esteitä. Mulla oli kerran poikkeuksellisesti mukana nameja yölenkillä. Mr. T päätti kokeilla, josko korkean metalliaidan yli hyppääminen kannattaisi. Mä en ollut esitellyt ylikorkeaa estettä sille enkä muista, että ikinä edes olisin kannustanut hyppimään aitoja. Mutta niin se vaan päätteli, että tuossahan on aksaan sopiva este ja ponkaisi yli.

Kotipihalle on vuoden aikana kehittynyt uusi joogakivien rutiini. Kivet tullaan loikkien läpi, paitsi kahden viimeisen väliin pitää jäädä paikoilleen, jolloin muodostuu komea asana nimeltä venyvä tiikeri. Joka.ikinen.kerta.

Tiikeri ja Entsyymi käyttökoirina

Shiboja on aikoinaan käytetty terrierien tapaan haittajyrsijöiden metsästyksessä. Tikru ja Myy todella saalistivat myyrät mieheen sisältä maatalosta. Tiikeri oli napannut omansa keskellä yötä, eli aistit sillä vielä pelittävät hyvin, kun oli moiseen havahtunut unen läpi. Mulla ei harmillisesti ole kunnollisia kuvatodisteita.

Mutta mihin aika oikein katoaa?

Niin. Vielä ei tunnu ajankohtaiselta muuttaa otsikkoa muotoon Arkielämää seniorishibojen kanssa, mutta ajattelenko samoin enää ensi vuonna? Nyt kun Tiikerin kesän ”rapistumisen” syyksi paljastui lääkkeen aiheuttama kipuilu, näen sen yhä elinvoimaisena aikuisena koirana. Silmäripset kyllä vaalenivat tämän vuoden aikana. Olen myös miettinyt, alkaako Tiikerillä täpästää hämäränäkö, sillä se havaitsee yölenkeillä nyt enemmän uhkia kuin ennen. Tikrulla on tapana murista ja kasvaa kokoa, kun se näkee pimeässä jotain mielestään epäilyttävää. Sen kanssa on turvallinen olo pimeällä, koska se asettuu aina mun ja potentiaalisen uhan väliin ja kuulostaa isommaltakin koiralta.

Kun Tiikeri tuli mulle kymmenen vuotta sitten, aloitin uuden kierroksen koiranomistajana mun lapsuudenkodin iäkkäiksi eläneiden japsipoikien jälkeen. Silloin olin suorastaan epäuskoinen, että mulla olikin yht’äkkiä nuori koira, pelkkä pentu. Sen koko elämä vasta edessä! Fast forward kymmenen vuotta, ja täällä ollaan taas. Katselen haikeana uusien pennunomistajien somepostauksia ja väistämättä ajattelen miten pitkään saavat elää huoletonta elämää ennen kuin shibojen allergiat ja kipuilut ja pelkotilat iskevät-

Mutta miten mä tulen pärjäämään ilman Tiikeriä. Tai ilman meidän pientä Myytä.

Ja lähetänkö isoveljen ja pienen siskon aikanaan yhdessä matkaan?

Kiitos Tiikeri ja Entsyymi että olette yhä olemassa.