Koska olen ehtinyt povata shibakoirille synkän tulevaisuuden jo tapahtuneen geenikadon takia ja koska roturisteytys on niiden kohdalla epärealistinen ajatus, niin kirjotan välillä jotain positiivista, jotain, mitä rodun hyväksi olisi mun mielestä mahdollista Suomessakin ehkä vielä tehdä. Tarkotan ihan käytännössä. Ja josta pitäisi puhua paljon paljon enemmän niiden iänikuisten kirjainten paperijalostusten sijaan.

Jos omistat 2-4 v perusterveen, pelottoman, hyväluonteisen ja terveystutkitun shibanartun, jonka shibaksi tunnistaa, niin harkitse sen liisaamista. Siis jos et itse voi tai halua hoitaa pentuetta.

Liisaus, leasing eli jalostuslainaus, tarkottaa sitä, että omistamasi narttukoira käy pyöräyttämässä pentueen jonkun sellaisen ihmisen luona, jolla on halua ja rahkeita ottaa se varsinainen kasvattajan rooli. Koko juttu on uskomattoman yksinkertanen verrattuna perinteiseen sijoituskoirasäätämiseen. Mun Entsyymillä on juuri tällainen leasing-pentue omalle kasvattajalleen, ja näen käytännössä hurjasti enemmän plussia kuin miinuksia.

Kennelliittojen kattojärjestö FCI:n uudessa ohjeistuksessa yhen nartun pentueluku on enää neljä, eli vielä vähemmän kuin Suomen Kennelliiton nykyinen viisi. Odotan, että Kennelliitto reagoi tähän. Urosten tasainen jalostuskäyttö on kaunis ajatus, mutta omituisesti siinä sivuutetaan aina se asia, että tarvitaan varmaan myös narttukoiria synnyttämään ne pennut…?  Se tarkottaa niitä harvoja narttuja, joita Suomessa kotikenneleissä ja sijoituksessa on. 

Plussia koiralle:

  • Koirasi voi saada once-in-a-lifetime-kokemuksen emona olemisesta. En olisi aiemmin ajatellut, että asialla on merkitystä eläimelle, mutta muutin Entsyymin emouden myötä mieleni. Ne on suuria ja kiihkeitä tunteita, alkaen siitä poikaystävästä* täydelliseen pennuille omistautumiseen. Mikä muu elämässä loppujen lopuksi on tärkeää kuin hyvät tunteet. Oon aivan varma, että jonkinlaista vaistomaista oikein tekemisen hyvää tunnetta koiraemokin sillon kokee. Uskaltaisinko käyttää jopa sanaa ’onnellisuus’.

Plussia muille koiraemoille:

  • Jos pentumista hajautetaan, niin yhen ja saman nartun ei tarvii viettää parasta nuoruus- ja aikuiselämäänsä vähän väliä tiineenä ja pennuissa kiinni. Näkisin, että koiralla on nykyään tähänkin oikeus. 
  • Leasing-nartut saa elää perheissä kotikoiran elämää. Vrt. häkkikennelinartut, jotka on pentumisten välit säilössä häkissä tai pahimmillaan jopa boksissa oottelemassa, että se maakohtainen 5-10 pentueen urakka tulee täyteen. 

Plussia rodulle:

  • No se paljon puhuttu geenipohja ja sen kapeneminen. Eli saataisiin siirrettyä seuraavaan sukupolveen mahdollisimman monia rodussa yhä jäljellä olevia ehjiä geenejä eri koirilta. Kaikki diploidiset eliöt siirtävät seuraavaan sukupolveen myös piileviä rikkinäisiä geenejä. Niistä ei ole haittaa niin kauan kuin geenit paikkailee toisiaan ristiin, eli koiran A ehjät geenit paikkaa seuraavassa sukupolvessa koiran B rikkinäiset geenit ja toisinpäin. Samalla huomioidaan myös se genetiikassa harvinainen tilanne, jossa yksi paljon pentuva koira periyttäisi ”suoraan” jotain uutta dominoivasti ilmenevää geenivirhettä. Ja sinne immuunijärjestelmään ois hyvä saada erilaiset geenit emolta ja isältä. Seksi, siis koko emo-isä-systeemi, on saattanut kehittyä just immuunijärjestelmän takia. Monimuotoisuusshibat saapuvat jälleen moikkaamaan:

Kruunukoira pois jalostuksesta ja naapuri tilalle? Mutta sillon käy vaan tälleen:

  

  • Voisi edistää sitä, että rotu saa olla olemassa, eikä kasvatusta kielletä, jos 50-100% rodun uusista koirista alkaa olla sisäsiittoisuuden takia esim. allergisia. 
  • On nostalginen paluu vanhaan, koska moderni shibarotu on luotu juurikin monien narttujen avulla. Uros oli aina sama Naka Go.

Plussia omistajalle:

Tämä.
  • Saa iloita pennuista ja oman koiran kokemuksesta niin että joku muu ottaa täyden vastuun ja hoitaa kaiken ns. likaisen työn. Voin luvata, että se ensimmäinen kerta on ikimuistoinen.
  • Saa rahaa pentujen myyntihinnasta (virallisessa leasing-sopparissa muistaakseni 20 %) tekemättä käytännössä mitään.
  • Ajatus siitä, että oman koirasi pentu voi tuottaa iloa jonkun muun ihmisen elämään, lämmittää mieltä.

Miinuksia koiralle:

  • Itsestäänselvyys: tiineys ja synnytys on koirallekin aina terveysriski. Pahimmillaan pennut, narttu tai sekä pennut että narttu kuolevat johonkin komplikaatioon. Esimerkiksi Entsyymin ensimmäisessä pentueessa oli toisella pienellä aminohapolla ollut kehityshäiriö, mikä vei mukanaan myös sisaruksen. Avuksi tarvittiin sektio.
  • Kantoaika kuormittaa rakennetta, jos mahaan tulee raskasta painoa. Tätä piti miettiä myös Entsyymin kohdalla, etenkin koska sillä oli lonkka- ja kyynärkuvissa toisella puolella pieniä muutoksia. Laskin sen varaan, että shiballa on pienet pentueet ja pienellä koiralla vielä pienemmät, ja juuri niin kävi. Tiineyttä hyvä että huomasi ulospäin eikä kontrollikuvissa parin vuoden kuluttua näkynyt mitään ihmeellistä. Mutta mä en osaa sanoa, ehtiikö ison pentueen kanniskelu lopputiineyden viikkoina jo vaikuttaa kuten pysyvä ylipaino tekee, vaikka olisi vain yksittäisestä tiineydestä kyse.
  • Tiineyspahoinvointi. Jotain hormonaalista raskauspahoinvointia vastaavaa koirallakin voi olla. Luulen, että Entsyymillä oli osan ajasta tiineyspahoinvointia, koska sen ruokahalu paremminkin väheni kuin kasvoi. Aloin sääliä sen takia entistä enemmän niitä jatkuvasti tiineenä olevia kennelinarttuja.
  • Pentuhormonit voi kuulema saada aikaan sen, että maailma alkaa tuntua emosta entistä uhkaavammalta paikalta (lapset on vaarassa!), jos sillä on päässä jo valmiiksi pelkotiloja. Tässäkään ei tietoa, onko vaikutus pysyvä.

Miinuksia rodulle?

  • …öö. Rotutyyppi epäyhtenäistyy, jos muutkin kuin varmimmat ulkomuodon periyttäjät saavat jälkeläisiä? Mutta tämähän on nyt nähty, ettei suljetun kantakirjan perinteinen ulkomuotojalostus ollukaan kestävää kehitystä. En pysty ite enää ottamaan eliöiden hallintaa ja koko koiranjalostus-sanaa kovin vakavasti.

***

”Saanko lainata lapastasi?”

Go leasing! Toki sekään ei pitemmän päälle pysty pelastamaan suljetun geenipoolin rotuja, mutta ajattelen tuota sivuilmiönä tulevaa pentumisurakoinnin hajauttamista tässä ja nyt. Eikös tämä oo Suomessa vähän ongelma, kun shiba on niin kysytty rotu. Olen myös valtavan ylpeä pienestä Entsyymistä emona, ja iloinen siitä, että se sai kokea iloa pennuistaan. Samalla se on valtavan hyvä esimerkki hajauttamisen tärkeydestä: jos Entsyymi olisi ollut nuoresta asti uurastamassa jossain kennelissä, niin sillä olisi ehtinyt olla useita pentueita, joista kaikista saisi nyt jännittää dyskinesian periytymistapaa (kts. blogin erillinen dyskinesiajuttu). Muilla nartuilla sen ei tietenkään tarvitse olla dyskinesia vaan tilalle voi kuvitella jonkin muun sairauden tai vaikka shibojen myöhäisellä iällä puhkeavan atopian.

Ja jos jotakin pitäisi normalisoida niin leasing. Olin aidosti järkyttynyt, kun shibalenkillä yks shibakasvattaja oikein kiihtyi ja alkoi jankuttamalla jankuttaa, miten ”Ei oo oikein! Se ei oo oikein! Niin mutta ei se oo oikein!” kun kerroin että oon liisannut Entsyymiä. Hänellä oli ilmeisesti mielessään vain raha? Hittolainen kun ei ollut kamerapuhelinta mukana ja päällä, että oisin saanut topakan julistuksen videolle : D Kai sitten on niin, että asenneilmastossa armoton pentujen tiristys yksistä ja samoista nartuista on yhä edelleen 2020-luvulla OK toimintatapa ja leasing ”ei oo oikein”. Seuraavien sukupolvien yhä sisäsiittoisemmat shibapennut varmasti kiittävät.    

*Entsyymin mielestä roturisteytykset olisivat myös hirmu hyvä konsepti, koska poikaystävien valikoima ulottuu pk.chihuahuasta seniorikäppänään, malamuuttiin ja pk.collieen. Maailman kuuluisimman japanilaiskoiran eli Hachikon ainoa morsian oli muuten naapurin kettuterrierinarttu nimeltä Debbie. 

4 Comments

  1. Pakko sanoa hieman aiheen vierestä, että itselleni aina kalskahtaa korvaan tuo kuinka kenneleissä olevia koiria kuvataan. Kun kyseessähän on tälläkin kertaa taas turhien ja negatiivisten mielikuvien luomista. Vaikka koira elää ulkona aitauksessa, ei tämä todellakaan tarkoita aina sitä, että se olisi sinne unohdettu ’säilöön’. Osa koirista aidosti nauttii ulkona olosta (sekin voi olla nimittäin virike), enkä suinkaan viitsi itseä lähteä kirjoittamaan mitä mieltä minä olen kerrostalokoirista – omat mielipiteet kun eivät aina vastaa todellisuutta. Myös ne ulkona olevat koirat ovat aivan yhtä rakastettuja ja niidenkin kanssa touhutaan ihan samalla tavoin kuin sisäkoirien. Nekin ovat perhekoiria.

    1. Moi! Kiitos kommentista ja näkökulmasta. Niitä on aina hyvä olla esillä mahdollisimman monta. Mulle on itelleni epärealistinen ajatus, että pystysin huomioimaan useita kymmeniä koiria kuten nyt kahta, vaikka ne asuisivat mun kanssa sisällä kotona saati eri tiloissa 😮 Miten paljon yksittäinen koira ehtii sillon oikeasti saada sitä oksitosiiniryöppyaikaa tai ylipäänsä mitään aikaa ja toimintaa ihmisen kanssa? Luulisi että vuorokaudesta ja viikostakin loppuu tunnit jossain vaiheessa kesken. Tässä vaiheessa muuten sanon, etten usko Suomessa enää olevan tollasia jättikenneleitä. Japanissa betonihäkkikenneli taitaa olla jo huima parannus verrattuna kopperokenneliin.

      Kerrostalo, hmm, kämpityksestä tuli mieleen, että hätkähdin taannoin kun luin jostain toteamuksen, että koira on tämän planeetan ainoa eliölaji jonka tarpeiden tekemisen ajankohdasta päättää joku muu kuin se ite.

      Satu

  2. On tärkeää huomioida, että usein suurissa kenneleissä on myös työntekijöitä. Ei ne kennel pitäjät yksin sitä määrää hoida. Näin ollen kaikille riittää myös aikaa. Usein työntekijät ovat myös pitkäaikaisia naamoja joilla on läheiset suhteet koiriin. Toisaalta määrä ei ole mikään tae sille, että sille koiralle aidosti riittäisi aikaa; jopa yhden koiran taloudessa ihmisellä saattaa hyvinkin mennä illat esim. salilla tai muissa virikkeissä jonne koira ei pääse. Toisaalta on kysymys erikseen sitten se kuinka paljon koira sitten oikeasti tarvitsee ihmiskontaktia ollakseen onnellinen. Tämä ei toki itsessään liity enää aiheeseen mutta japanilaisrotujen sisällä on viimeisten vuosien aikana noussut trendi jossa näistä tarhakoirista halutaan maalata varsin virheellistä kuvaa ja tämän vuoksi koin tarpeelliseksi oikaista kovin mustavalkoisen väittämän. Japanissa taas koirien pito itsessään on jo niin erilaisempaa, että sen vertaaminen suomeen vaatisi varmasti jo itsessään oman postauksensa.

    1. Varmasti niiden perushoito on kunnossa, eihän kenneleitä muuten edes saisi pitää. Eipä ne koirat muunlaisesta elämästä tiiä, joten se on niille sillon riittävästi. Omani tuskin haluaisivat muuttaa ison koiratarhan häkkimajoitukseen vaikka olisivat mun ainoat kaksi hoidokkia siellä. Ja eikös se isoissa kenneleissä ole usein niin, että ne rakkaimmat yksilöt asuukin ihmisten kanssa talossa ja ”loput” häkkipuolella, mikä herättää myös vähän ajatuksia.

      Oli miten oli, koen ite häkkilöissä ja boksiloissa vielä ikävämpänä sen niiden olemassaolon juurisyyn. Häkkielämän lisäksi nartut viettää niissä nuoruuden ja parhaan aikuisuuden vähän väliä pentumassa. Liekkö enää nykyaikaa missään koirarodussa oikein miltään kantilta katottuna.

      Japanilaiseen kenneltoimintaan en uskalla perehtyä yhtään enempää kuin tähän mennessä oon puolivahingossa joutunut perehtymään! D: Ei ihan sopinut yhteen romantisoitujen, tai ehkä jopa todellisten, NIPPO:n alkuaikojen kanssa, jossa japanilaiskoirien arvostusta haluttiin lisätä.

      Satu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *