Shiba koirien keisarikunnassa

Shibat polveutuvat ikivanhoista japanilaisista metsästyspystykorvista. Varsinaisesti rotu määriteltiin vasta alle sata vuotta sitten. Teoksessa Empire of Dogs – Canines, Japan, and the Making of the Modern Imperial World perehdytään yksityiskohtaisesti koiran merkitykseen japanilaisille ja japanilaisuudelle eri aikakausina. Jos kirjasta yhden ydinsanoman voi poimia, niin sen, että japanilaisen koiran arvostus on vaihdellut historian aikana ääripäästä toiseen.

Empire of Dogsin tekijä on historioitsija Aaron Skabelund, joten luvassa on varsin painavaa akateemisen kuuloista tekstiä. Mutta kuinka uskottavasti länsimaalainen tutkija voi käsitellä Japaniin liittyvää asiaa? No, niin uskottavasti, että teos on julkaistu Japanissa japaniksi käännettynä. Mainittakoon tässä kuriositeettina, että Suomen kansalliskoiraa ja sen merkitystä suomalaisille pohtiva Suomenpystykorva, joka Kennelliiton ehdotuksesta julkaistiin juhlistamaan satavuotiasta Suomea ja kotimaisia koirarotuja, on sekin käännösteos brittikirjailijalta.

Tässä joitakin poimintoja Empire of Dogsin sisältämistä mielenkiintoisista ja ehkä vähemmän tunnetuista yksityiskohdista liittyen japanilaisiin alkuperäiskoiriin. HUOM! Kaikki mahdolliset virhetulkinnat ja väärinkäsitykset ovat omiani, eivät kirjailijan.

• Ensimmäisiä vaikutelmia japanilaisista koirista on raportoinut 1800-luvun lopulla englantilainen kirjailija Isabella Bird. Kermanväriset, susimaiset, collienkokoiset elukat, jotka olivat samaan aikaan sekä aggressiivisia että pelkurimaisia, möykkäsivät ja ulvoivat läpi yön. Neiti Bird jatkoi sittemmin matkaansa Korean niemimaalle, jossa sama marmatus alkuperäiskoirista jatkui.
• Kuvaus on totta puhuen realistinen vaikutelma, sillä nykyisen kaltainen koiranpito oli Japanin kaupungeissa vielä tuntematon käsite. Katuja asuttivat puolivillit kyläkoirien laumat, joita ihmiset saattoivat halutessaan ruokkia. Kukaan ei kuitenkaan ”omistanut” näitä koiria. Myös koirien silittely, sisällä pito ja ulkoilutus hihnassa tulivat ilmeisesti länsimaalaisten mukana.
• Koiran omistamiseen poikkeuksena oli japanispanieli, arvokas statussymboli. On epäselvää, pidettiinkö ko. rodun edustajia koirina lainkaan, sillä niistä ei käytetty inu-nimitystä (ja japaninspanielit saavat itse päättää, oliko kyseessä kunnianosoitus vai pöyristyttävä loukkaus.) Japaniin kauppasuhteet avannut amiraali Perry sai vuonna 1854 lahjaksi neljä japaninspanielia.
• Ensimmäiset piirroskuvat japanilaisista koirista länsimainen yleisö näki hyvin mahdollisesti Sieboldin Fauna Japonicassa, joka käsittelee Japanin eläimiä. Kuvassa (alla) esiintyy pystykorvainen ja kippurahäntäinen metsästyskoira sekä rotevampi, lurppakorvainen kyläkoira. Fauna Japonican nisäkäsosa on luettavissa nettiarkistossa.

• Koirat olivat symboli tai suoranainen väline kolonialismin aikakaudella. Ihan sama mihin maailman kolkkaan eurooppalaiset koirineen työntyivät, olivat heidän koiransa sivistyneitä, tottelevaisia, puhdasverisiä ja kaikin tavoin ylivertaisia verrattuna paikallisiin koiriin, joita maasta riippumatta kuvailtiin pitkälti neiti Birdinkin käyttämillä sanoilla. Alkuperäiskoirien kohtaloksi tämä uhkasi koitua siinä vaiheessa, kun paikalliset ihmiset itse omaksuivat saman näkemyksen. Näin uskotaan tapahtuneen monien ihmisten osalta myös Japanissa.
• Länsimaisista koirista tuli 1800-luvun lopun japanilaisille luksustuote, johon vain rikkaimmalla eliitillä oli varaa. Tavallinen kansa alkoi yhdistää länsimaiset rodut ja koiranpitotavan ulkomaalaisten lisäksi japanilaiseen yläluokkaan.
• Samaan aikaan aloitettiin myös Japanin alkuperäiskoirien, villikoirien ja susien järjestelmällinen tuhoaminen. Virallisia perusteita olivat rabieksen uhka sekä lihakarjan joutuminen irtokoirien suihin. Vähemmän virallisia syitä olivat oletettavasti näiden eläinten ”sivistyksenvastaisuus” sekä eurooppalaisiin syvään juurtunut susiviha. Kirjassa käytetään paikoin ilmaisua ’slaughter’, teurastus. Uuden asetuksen mukaisesti koiraa ei kuitenkaan saanut tappaa, mikäli sillä oli panta ja siinä eräänlainen veromerkki.

• Kaikki eivät sentään hyväksyneet luontokappaleiden tolkutonta teurastusta. Eräs alkuperäiskoirien puolestapuhuja oli kirjailija Uchida Roan, joka julkaisi vuonna 1901 novellin nimeltä Inu monogatari (Koiran tarina). Novellin kertojana toimii Japanin alkuperäiskoira nimeltä ”Taron koira”, joka huutaa hätäänsä alkuperäiskoirien kohtelusta. Samainen koira esittää mielenkiintoisen ajatuksen, että se ja kumppaninsa polveutuisivat intialaisesta dhole-vuoristosudesta.
• Vuosisata vaihtui ja ajat tulevat muuttumaan, sillä kohtaamme seuraavaksi erään Hachikon sekä miehen nimeltä Hirokichi Saito.

• Hachikon merkitys Japanissa oli perustavanlaatuisesti enemmän kuin itkettävät elokuvat. Kyse ei ollut pelkästä koirasta, koska koko kansallisaatteen herääminen ja leviäminen vaikutti kiteytyvän Hachikoon.
• Tunnemme Hachikon tarinan siksi, että alkuperäisroduista kiinnostunut Dr. Hirokichi Saito keksi vihjata Asahi-sanomalehden toimittajalle hyvästä tarinasta. Dr. Saito oli itse aikaisemmin tavannut Hachikon aseman lähellä. Hachikon suosio räjähti uskomattomiin mittoihin artikkelin julkaisun jälkeen. Alkuperäisrotujen (ja siinä samalla kansallistunteen) promoaminen onnistui täydellisesti.
• Alkujaan Dr. Saito lähti etsimään alkuperäiskoiria, jotka vastaisivat muinaisissa kirjakääröissä esitettyä kuvausta. Kaupungista hän ei löytänyt etsimäänsä. Tilanteesta huolestuneena Dr. Saito perusti japanilaiskoirien suojeluyhdistys NIPPO:n vuonna 1928.
• Promoamistyö ulottui jopa ulkomaille, koska American Kennel Gazetten toukokuun numerossa 1930 esiteltiin ”puhdasveriset japanilaiset rodut”. Kyseinen juttu on melko varmasti ollut ensimmäinen lehtiartikkeli japaniroduista länsimaissa.
• Helen Keller (kyllä, juuri hän) tutustui Japanin-matkallaan Hachikon tarinaan ja halusi oman akitan. Kyseessä oli ilmeisesti USA:n ensimmäinen akita, Kamikaze Go. Se tosin kuoli pian penikkatautiin, mutta Helenille lähetettiin Japanista Kamikazen pentuesisarus.
• Kirja kannattaa lukea itse jo melkeinpä monipuolisten Hachiko-juttujen takia. Hengailiko se asemalla ehkä vain ruoan toivossa… ja oliko se todella niin perso kanakebabtikuille kuin huhutaan?

• 1930-luvun lopulle tultaessa japanilaisen koiran imago oli kokenut täyskäännöksen. Kaikki halusivat hurjan ja alkukantaisen eläimen, joka oli kuitenkin kesy ja tottelevainen. Parjatuista ja vainotuista koirista oli tullut (rotu)puhtauden, uskollisuuden ja urheuden ilmentymiä. Japanilaisen koiran erotti muista alkukantaisista koirista se, että ne ovat eläneet vuosituhansia japanilaisten kansan henkisen vaikutuksen piirissä. Koirien kauppa alkoi olla hyvää bisnestä, eikä japanilaisrotuja enää pidetty uhanalaisina (paitsi joidenkin mielestä ne menisivät pilalle eläessään kaupungeissa).
• Dr. Saito promosi japanilaisrotuja lehdistön lisäksi radiossa. Kansalaiset oppivat radiopuheesta vuonna 1937, että japanilaisella koiralla tuli ehdottomasti olla ”pienet, kolmionmuotoiset pystykorvat” ja ”suuri ja vahva kippurahäntä”.
• Shibakin on tässä vaiheessa nimetty. Shiba saa myös erillismaininnan, sillä kaikista japanilaiskoirista nimenomaan shiban ”vigorin” (puhti/tarmokkuus) katsottiin selvästi ylittävän länsimaisten koirien vastaavan.
• Kansallisaarteiksi julistettiin alkujaan seitsemän rotua. Näistä ”koshino” todettiin pian hävinneeksi liiallisen risteytymisen takia.
• Ensimmäinen kaupallinen alkuperäisrotuja kasvattanut kenneli oli nimeltään Mikado Kennel. Voiko kyseessä olla sama Mikado House, joka esiintyy Suomen ensimmäisten tuontishibojen sukutauluissa…?
• Toisen maailmansodan ollessa päällä länsimaisia koiria kasvatettiin ja lahjoitettiin armeijan leipiin. Sittemmin koiranpidon luksusta sota-aikana paheksuttiin. Paheksunta ei kuitenkaan koskenut japanilaisia alkuperäisrotuja. Ilmeisesti kannan romahdus sodan aikana johtui enemmän pommituksista ja ruokapulasta kuin siitä, että shibat olisivat päätyneet turkiksiksi. Kirjassa ei osunut ensilukemalla silmiin mainintaa sodanjälkeisestä penikkatautiepidemiasta.
• Sodan jälkeen koko Japanin suosituimmaksi koiraroduksi nousi yht’äkkiä japaninpystykorva. Kirja ei enää käsittele sen enempää japanilaisrotujen sodanjälkeistä elvyttämistä.
• Ennen kuolemaansa Dr. Saito on kirjan mukaan itse muistellut, että hänellä oli kansallismielisiä tai ultrakansallismielisiä taipumuksia 1930-luvulla.

Fiilikset historian oppitunnin jälkeen

…on kieltämättä vähän ristiriitaiset. Jostakin syystä alkuperäisrotujen vaarantumisen syyksi mainitaan harvemmin koirien massatuhoaminen. Myös shiban luonnetta kuvaavat ylevät termit, kan’i, ryosei ja soboku merkityksineen, vaikuttavat nyt hyvinkin tuoreelta keksinnöltä ja kenties kansallistunteen nostattamiseksi tekemällä tehdyiltä. Toisaalta kirjasta näyttää harmillisesti puuttuvan se shibojen kannalta mielenkiintoisin osa, eli metsästyskäytössä olleiden alkuperäiskoirien historia kaupunkien ulkopuolella (toki ymmärrettävää, että historiaa on tallentunut paljon enemmän kaupungeissa). Millainen suhde niillä oli ihmisiin? Missä määrin niillä oli isäntiä tai kasvattajia? Ilmensivätkö ne kan’ia, ryoseita ja sobokua, vaikka kukaan ei ollut asiaa erikseen hoksannut ajatella? Vai onko sittenkin parempi niin, että shibojen historia jää osittain salaperäisyyden peittoon?

0

0