Japanilaiskoiria tieteessä, taiteessa, historiassa ja vähän arkielämässäkin. Blogin tekstejä, etenkään Google Lens -tyyppisiä käännöksiä ja nopeasti vanhentuvia genetiikkajuttuja, ei tule käyttää ainoana lähteenä uusille popularisoinneille ilman alkuperäislähteitä ja ajantasaisimpia tutkimusjulkaisuja.
Tässä loppuosa viikonlopun roturisteytysjuttuun. Laitan listan havainnoista liittyen koirarodun geneettiseen pelastamiseen. Tylsä kahden kuvan tekstiseinä, sorry!
Norjalainen lunnikoira. Kuva (c) Karen Elise Dahlmo (CC BY-SA 3.0)
Nosta lukumäärä kriittisen rajan yläpuolelle.
Ensimmäinen askel on ollut se sama, mitä Dr. Saito teki sukupuuton partaalla olleille japanilaisroduille sata vuotta sitten. Koirat on kartoitettu ja laskettu (no nykyään tämä on itsestäänselvyys rekisteritietokantojen ansiosta) ja pyritty nostamaan lukumäärää siten, että mahdollisimman monet eri koirat on tehneet pentueita. Eli koiranpennut voi ajatella rodun geenien säilytyskoteloina. Pikkuviat tai näyttelytulokset ei ratkaise tässä vaiheessa. En tiedä, mikä se kriittinen yksilömäärä tarkalleen on.
Tiedosta, tutki, tee jotain.
Lunnikoirien terveyttä ja lisääntymiskykyä on haluttu parantaa sekä rodun että jokaisen uuden syntyvän pennun tasolla. Lunnikoirien todellista geneettistä vaihtelua (tai paremminkin samuutta) on tutkittu ja todettu, ettei geneettisinä pidettyjä ongelmia voida korjata jalostusvalinnoilla rodun sisällä koska - vain vähän kärjistettynä - kaikki maailman lunnikoirat on tässä vaiheessa geenien ja geenivirheiden osalta samoja.
Se vaikein osuus.
En ala edes arvailla, minkälaista promoamista ja paperityötä roturisteysprojektit vaativat vielä 2023 toteutuakseen ns. virallisesti. Suomessa Kennelliiton nykyinen kanta on roturisteytysmyönteinen, mutta onnea matkaan vaan sille, joka lähtee Japaniin ehdottamaan NIPPO:lle, että vois risteytellä uusia mikawankoirasekoituksia näistä teijän kansalliskoirista. Lunnikoirien tapauksessa aloite on tullut rodun kotimaasta.
Vastustuksessa toistuu aina seuraavat:
"LIIAN uusi veri toisesta rodusta on likaista ja sotkee rodun puhdasverisyyden."
"Menetetään rotuominaisuudet."
"Saadaan toiselta rodulta uusia geenivirheitä ja tauteja." Kaksi ekaa on helppo counteroida (vai pilaako shikokun veri muka aw-seesamit?) Kolmas on geenivirheiden osalta totta ja on otettava siksi huomioon.
Minkälainen valikoima geenejä adoptoidaan rotuun?
On valittu risteytyksessä käytettävät koirarodut. Lunnikoirilla ne on päättänyt rotujärjestö, ja perusteluina on huomioitu samanlainen pystykorvatyyppi, luonneominaisuudet, yhteinen historia eli paikallisuus ja oletettu geneettinen sukulaisuus lunnikoiraan (mutta ilman niitä lunnikoiran sairausgeenejä.) Kolme valittua rotua: buhund, pohjanpystykorva ja islanninlammaskoira. Huom. tässä vaiheessa ei tuijotettu geenitestejä vaan sitä mitä ne koirat nyt oikeasti olivat ja todennäköisesti periyttäisivät. Japanilaisroduilla jokainen kohta toteutuu… HMMM… voisiko olla, että toisilla japanilaisroduilla?
Risteytyjien poiminta.
Käytettäville koirille on mietitty terveysjuttujen osalta kriteerit, jotka niiden pitää läpäistä. Projektin sivustolla listataan ainakin tietyt terveystulokset (lonkat A/B, polvet 0, ei perinnöllisiä silmäsairauksia, yleisesti terve, hyväluonteinen), mutta voisin kuvitella, että on huomioitu myös koirien ikä, sukupuutiedot ja minkälaisia periyttäjiä ne omassa rodussaan on jo ollu. Roturisteytysprojekti lienee vihonviimeisin paikka jollekin dominoivalle de novo -sukusolumutaatiolle pompata esiin. Risteytyksistä syntyneille koirille on samat vaatimukset jatkokäyttöä varten.
Projektin lunnikoirille on ollut vaatimukset ei syndroomaa, polvet max 1, yleisesti terve ja hyväluonteinen.
Käytännön toteutusta lienee vaikeuttanut se, että risteytykset on tehty lunnikoiraa isompien rotujen kanssa, eli toisen rodun narttu on saanut lunnikoiraisän pentueen. Yhteistyöhalua löytyy varmana myös rodun ulkopuolelta helpommin, jos "lainataan rotuun" pelkkää urosta.
Aika toteuttaa roturisteytykset.
Sitten on toteutettu risteytyspentueet ja seurattu tarkkaan, minkälaisia eri risteytysten pentueista on tullut kasvaessaan. Risteytyskoiria (F1-sukupolvi) on takaisinristeytetty lunnikoiran kanssa, ja näitä koiria (F2-sukupolvi) jälleen lunnikoiran kanssa jne. Sitoutuneiden kotien etsiminen on pitänyt tehdä huolella. Itse asiassa en usko, että se on kovin vaikeaa, koska olet mukana jossain uudessa, tärkeässä ja ainutlaatuisessa pelastamassa koirarotua. Muistan että ainakin yhdellä tutkijoista on itellään F1- tai F2-sukupolven risteytyslunnikoira. Summaus projektin risteytyksistä. Luvut on pentuelukuja. Pisimmälle on ehtineet edetä buhundristeytykset.
Lunnikoira x buhund: 6, 2 ja 4 pentua (F1-buhundsukupolvi)
Lunnikoira x F1-buhundsukupolvi: 6, 2, 4, 2, 5, 5, 3, 5, 6 ja 4 pentua (F2-buhundsukupolvi)
Lunnikoira x F2-buhundsukupolvi: 5 ja 2 pentua (F3-buhundsukupolvi)
Lunnikoira x F3-buhundsukupolvi: 4 pentua (F4-buhundsukupolvi)
Lunnikoira x islanninlammaskoira: 2 ja 2 pentua (F1-islanninsukupolvi)
Lunnikoira x F1-islanninsukupolvi: 4 pentua (F2-islanninsukupolvi)
Lunnikoira x F2-islanninsukupolvi: 3 ja 2 pentua (F3-islanninsukupolvi)
Lunnikoira x pohjanpystykorva: 4 pentua (F1-pohjissukupolvi)
Pentueluvut, rotuominaisuudet, syndrooma?
Miten risteytyminen vaikutti näihin asioihin? Ainakin pentueluvut näyttävät lähteneen nousuun buhundristeytyksillä. F2-sukupolven (lunnikoira x (lunnikoira x buhund)) ulkomuotoa on kommentoitu seuraavasti: lunnikoiran spessuominaisuudet eli ylimääräiset varpaat, tiiviisti sulkeutuvat korvat ja nikamien joustavuus palasivat. Sen sijaan koossa, luuston vahvuudessa ja korvan muodossa on paljon vaihtelua. Kun buhundprojektin vanhimmat alkuperäiset risteytyskoirat (F1) on olleet 8-vuotiaita ja vanhimmat takaisinristeytyskoirat (F2) 5-vuotiaita, ei yhdelläkään vielä ollut havaittu syndroomaan viittaavaa oireilua.
Sama kuva kuin blogijutun ykkösosassa mutta nyt selityksillä, eli ylärivillä (a) lunnikoira ja (b) buhund. Alarivillä (c) niiden risteytyspentu (F1) ja (d) risteytyspennun ja lunnikoiran pentu (F2). Voisiko sanoa, että ulkomuoto palautui hetkessä. Myös ne varpaat. Kuva (c) Melis, C.; Pertoldi, C.; Ludington, W.B.; Beuchat, C.; Qvigstad, G.; Stronen, A.V. Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund. Genes2022, 13, 163. https://doi.org/10.3390/genes13010163 http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/
Geneettinen heterotsygotia oli F1:llä odotetusti suurempi kuin lunnikoiralla, ja yhtä odotetusti lähti laskuun heti ekan takaisinristeytyksen myötä (F2).
Kahdesta muusta risteytysrodusta en löytänyt vielä kommentteja. Lunnikoira x islanninlammaskoiran risteytysten pentueluvut näyttää oudon pieniltä (vain 2 pentua molemmissa pentueissa). Sattumaa, jokin muu luonnollinen selitys vai merkki siitä, ettei rodut ole jotenkin geneettisesti yhteensopivia? Villieläinpopulaatioissa on oikeasti olemassa ulkosiitostaantuman mahdollisuus, jos tietyt geenit on "tottuneet" toimimaan yhdessä eivätkä kestä erkanemista toisistaan.
Bonuksena geenitason roturisteytystutkimusta.
Projekti on aloitettu, mikä on tärkeintä. Sen jälkeen risteytysrotujen ja lunnikoiran geneettistä sukulaisuutta on tutkittu eri analyyseillä. Näistä kolmesta pohjanpystykorvan havaittiin olevan sekä rotuna monimuotoisin (niillä on avoin kantakirja) että etäisintä sukua lunnikoiralle. Buhundit ja islanninlammaskoirat oli rotuna vähemmän monimuotoisia, mutta risteytystarkoituksessa tällä ei katsota olevan niin merkitystä, koska risteytyksessä molempien rotujen sisäsiittoisuuden pitäisi purkautua. Risteytysrodut oli keskenään geneettisesti sen verran erilaisia, että kaikkien kolmen rodun käyttö on mielekästä. Samoin jokainen risteytysrotu tuo monimuotoisuutta eri alueisiin lunnikoiran genomissa. Laitoin bonuksena, koska geenitutkimus on aina kiva mutta ei mielestäni tuonut tässäkään mitään järisyttävää uutta tietoa (ja labran pyörittäminen maksaa maltaita). Hulluin havainto voisi olla, että valittu risteytysrotu on vaikka immuunijärjestelmän geenialueilta tasan samanlainen kuin kohderotu. Useampi kuin yksi rotu projektissa on ihan fiksu periaate.
Mitä jatkossa?
Buhundristeytykset nostivat pentuelukua ja lisäsivät geenitestissä heterotsygoottisuutta. Syndrooman estämisestä ei vielä uskalla sanoa, mutta toistaiseksi näyttää hyvältä. Ulkomuoto lähti palautumaan äkkiä kohti lunnikoiraa, mutta koossa ja korvissa oli vaihtelua enemmän kuin lunnikoirilla. Takaisinristeytyksissä geenit alkoivat taas "lunnikoiraistua" kuten odottaa saattaa, eli muutamat yksittäiset risteytykset ei pelasta rotua vaan pitää etsiä joku tasapaino, miten usein geenipooliin sitä uutta verta lisätään ja pitää se myös mukana.
Syndrooman osalta tilanne on vähän kaksipiippuinen. Toivoisi tietty, ettei sitä enää yhdellekään koiralle tulisi, mutta jos kuitenkin tulee, niin voidaan ehkä vihdoinkin vertailulla löytää se aiheuttava geeni sieltä ja kehittää geenitesti. Jos se todella olisi helppo yksigeeninen sairaus.
Jään seuraamaan projektin etenemistä mielenkiinnolla.
Mitä voit itse tehdä?
Keksin yhden jutun, miten kuka tahansa voi tukea roturisteytysprojekteja. Ryhtymällä projektipennun omistajaksi. Roturisteytykset kaatuvat alkuunsa, jos kukaan ei halua niitä ensimmäisten risteytyssukupolvien koiria :'( Lunnikoiraprojektissa projektipennut on käsittääkseni omistajiensa omia koiria, jotka he ovat ostaneet, mutta omistaja myös sitoutuu tiettyihin sääntöihin. Koiralle pitää tehdä tietyt terveystarkit ja käyttää se arvioitavana, koiraa ei saa käyttää jalostukseen omin päin, koiraa ei saa ilman terveyssyytä kastroida/sterkata ja sitä pitää voida käyttää projektissa (narttujen osalta ehkä leasing-tyyppisenä?) jalostuskoirana, jos se on sellaiseksi sopiva. Eli ei mitenkään kohtuuttomia vaatimuksia, etenkin jos kasvattajat tarvittaessa hoitavat nartun pentueen?
Uunintuore roturisteytyspentue! : D
Rupesin kirjaamaan lähteitä ja huomasin Norjan Lunnikoirakerhon FB-päivityksestä, että eilen on syntynyt uusi F2-pentue lunnikoira x islanninlammaskoira -risteytyslinjaan. Emo lunnikoira, isä lunnikoira x islanninlammaskoira. Neljä pulleaa pentua ja kaikki voivat hyvin. Onnea!
Lisäksi huomasin, että onhan Suomessakin meneillään ainakin yksi roturisteytysprojekti. Risteytyksistä syntyneet pennut rekataan heti rodun edustajiksi johonkin erityisrekisteriin, eli käytännössä risteytyspennun kanssa voi harrastaa ihan mitä tahansa "virallista" kuten tavallisenkin rotukoiran kanssa. Kyllä, myös koiranäyttelyjä.
Lähteitä ja luettavaa
www.lundehund.no (Norsk Lundehund Klubb)
Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund (Melis ym., 2022)
Viikonlopun genetiikka-aiheena roturisteytykset. Lunnikoira ei ole japanilainen alkuperäisrotu, mutta pääsee nyt blogiin, koska lunnikoiran roturisteytysprojektin etenemistä on kiinnostavaa seurata. Muistan, että akitoilla on ollut puhetta roturisteytyksestä Suomessa. Shibatkin voisivat kokeilla, auttaako muiden japanilaisrotujen veri vähentämään allergian yleisyyttä ja pieniä pentueita. Jos nämä on seurausta edellisistä pullonkaulauroksista, ja tällä hetkellä suurin osa uusista tuontishiboista rikastaa eteenpäin kolmen uroksen väritrion geenejä ja geenivirheitä, niin ties mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On lunnikoirassa myös jotain samanlaista shiban kanssa. Molemmat rodut on alkujaan pieniä jänteviä pystykorvia, joita on arvostettu metsästyskoirina. Molemmat rodut lähes tuhosi yksi ja sama virus. Molemmilla on taipumus suolistosairauksiin. Lisäksi olen nähnyt kuvan shiban ja lunnikoiran pennusta, ja siitä tuli ilmiselvä punaseesamishiba lunniksen pyöreämmillä silmillä.
Kuva (c) Melis, C.; Pertoldi, C.; Ludington, W.B.; Beuchat, C.; Qvigstad, G.; Stronen, A.V. Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund. Genes2022, 13, 163. https://doi.org/10.3390/genes13010163 http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/
Lunnikoira on jokaisen geneetikon unelma
Lunnikoirista löytyy suhteettoman paljon tutkimusta, kun huomioidaan se, että rodun yksilömäärä koko maailmassa on vain 1500 + (vrt. shibat, joita rekataan pelkästään Japanissa vuosittain liki 30 000). Syynä on rodun erittäin korkea geneettinen homotsygotia-aste eli karkeammin ilmaistuna sisäsiittoisuus. Ja syy 2, lunnikoirat saattavat olla kaikkien rotukoirien tulevaisuus.
Nykyisten lunnikoirien on perinteisesti sanottu polveutuvan viidestä yksilöstä, mutta tämäkin voi olla liian optimistista, jos kyseiset koirat on olleet keskenään lähisukua. Kannassa saattaa oikeasti olla kierrossa vain yhdeltä nartulta ja yhdeltä urokselta tulleet kromosomit. Uudemmat sukupuuanalyysit on löytäneet yhden uroksen ja yhden nartun, joiden osuus nykylunnisten (tutkittu vuonna 2015 syntyneitä pentuja) geneettisestä muuntelusta on 76%, jos sukupuut pitävät paikkansa. Eli keskimäärin 76% minkä tahansa vuonna 2015 syntyneen lunnikoiran geeneistä oli peräisin näiltä kahdelta koiralta. Näistä nartun oma sisäsiitosaste on ollut 50%, jolloin sen jälkeläiset on varmaankin olleet heti keskenään samanlaisempia kuin sisarukset yleensä.
Puhkesiko sillä vanhemmalla iällä syndrooma?
Lunnikoira yli 30 vuoden takaa. Rotutyyppi on säilynyt samana nykypäivään asti. Samalla lunniksissa on tahattomasti toteutunut se koirarotujen ja rotumääritelmien keksimisen aikakauden ihanne: "rotutyypin yhtenäistäminen" eli suomeksi saada kaikki rodun koirat näyttämään samalta. Värejä oli alkujaan enemmän, mutta vain varjostunut keltainen selvisi kannanromahduksista. Kaikki lunnikset näyttää olevan shibakielellä Ays/Ays-tuplaseesameita. Kuva: Paul Scott/Koiramme.
Akrobaattinen lunnikoira
Nyt voi sanoa, että koirarotu on saatu erikoistumaan jalostusvalinnan avulla omaan tehtäväänsä. Rakenne ja turkki on peruspystykorvaa, eikä erikoisuuksien olemassaolo sinänsä haittaa koiria. Kun lunnikoira lähestyy sinua, niin luultavasti kiinnität ekana huomiota sen käpäliin. Sen räpylöihin (mun kaverilla oli lapsena kaksi lunnista 😀 ). Niillä on ylimääräisiä varpaita. Niiden avulla on ollut helpompi kiipeillä rantakallioiden koloissa etsimässä pesiviä lunneja, joita lunnikoirat ovat kuljettaneet isännilleen. Samasta syystä lunnikoiran nikamat joustavat epätavallisen paljon ainakin niskassa ja eturaajoissa. Vaikea selittää, pitää melkein nähdä omin silmin lunnikoira demonstroimassa näitä jousto-ominaisuuksia. Vielä yksi kätevä ominaisuus kallionkolotyöskentelyyn: lunnikoira pystyy kääntämään korvanlehtensä siten, että korvakäytävä sulkeutuu tiiviisti eikä sinne pääse vettä tai pölyä. Luonteeltaan muistelen lunnisten olleen kilttejä, koirasosiaalisia ja jotenkin ihanan vaatimattomia.
Lunnikoiran etukäpälä. Kuva (c) ZorroIII (CC BY 2.5)
Ja sitten se ikävä rotuun rikastunut piirre eli alttius saada lunnikoirasyndroomana tunnettu sairaus. Liian monet lunnikset sairastuvat ennemmin tai myöhemmin elämässään tähän suoliston imeytymishäiriöön, jonka virallinen nimi on intestinaali lymfangiektasia. Samaa tautia tavataan myös muilla roduilla. Ohutsuolen suolinukan ohuet imusuonet, joissa kiertää lymfa eli imuneste ja joihin ravinnon rasvat normaalisti imeytyvät, hajoavat kun imunesteen kierto menee sekaisin. Nyt rasvojen imeytyminen heikkenee, ja hajonneiden imusuonten takia myös proteiinit ja vitamiinit voivat vuotaa takaisin suoleen.
Vaikeimmassa tautimuodossa intestinaali lymfangiektasia näkyy myös nesteen kertymisenä vatsaonteloon. Ravinteiden puutteellinen imeytyminen on vaikuttanut ihoon ja turkkiin. Tämän koiran tapauksessa hoito ei auttanut, joten ainoa vaihtoehto oli eutanasia. Jäin katselemaan kuvan lunnikoiraa pitkään ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia liitän kuvan nyt poikkeuksellisesti blogin popularisointiin. Kuva (c) Metzger, J., Pfahler, S. & Distl, O. Variant detection and runs of homozygosity in next generation sequencing data elucidate the genetic background of Lundehund syndrome. BMC Genomics17, 535 (2016). https://doi.org/10.1186/s12864-016-2844-6 http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/
Taudin vaikeusaste onneksi vaihtelee siten, että lievimmillään koira on oireeton ja vain verikokeessa näkyy proteiinihukkaan ja puutostilaan viittaavia arvoja. Varsinainen vatsaoireilu voi olla lievää ja tilapäistä, tai niin rajua ja äkillistä, että koira menehtyy nopeasti. Norjassa 30% lunnikoirien kuolinsyistä on jossakin otannassa liittynyt syndroomaan. Suomessa KoiraNetissä maksan ja ruoansulatuskanavan sairaus on ollut kuolinsyynä 40/149 kuolleeksi merkityistä lunnikoirista. Lisäksi lunnikoirasyndrooma on tarkentavana tietona useilla koirilla, joiden kuolinsyyksi on merkitty muu sairaus, jota ei ole listalla. Monet menehtyneet ovat olleet jo iäkkäämpiä jalostuskoiria. Tällaista sairautta on selvästi vaikeaa vastustaa jalostusvalinnoilla. En muista, oliko akitojen autoimmuunisairauksissa sama, että ne voivat puhjeta vasta kun koira on pentueensa jo tehnyt.
"[Lunnikoiran] järjestelmällinen jalostustyö alkoi vuonna 1961. Vuonna 1964 yksi kantakoirista lopetettiin 3-vuotiaana vatsaonteloon kertyneen nesteen, takajalkojen turvotuksen ja suolistovaivojen takia. Vastaava oirekuva on sittemmin havaittu useissa tämän rodun koirissa." Protein-losing enteropathy in the Lundehund (Flesjå ja Yri, 1977)
Lunnikoirasta saa hyvän harrastuskoiran näyttelyihin ja vaikka agilityyn samalla periaatteella kuin shibasta. Molemmat on alkukantaisia metsästyspystykorvia. Kuva (c) Canarian (CC BY-SA 4.0)
Geenitutkimuksessa on löydetty syndroomalle lukuisia ehdokasgeenejä, joissa lunniksilla on havaittu mutaatio, mutta tarkkaa syytä tai edes periytymismallia ei vieläkään tunneta. Synkin hypoteesi on se, että kaikilla lunnikoirilla olisi viallinen geenipari, mutta jokin muu asia on se viimeinen niitti joka ratkaisee, puhkeaako sairaus vai ei ja miten rajuna jos. Jotain geneettistä sen kuitenkin uskotaan olevan, ja tämän takia roturisteytyksellä on haluttu tuoda lunnikoirille niitä syndrooman osalta terveitä geenejä. Huom. joissakin kaupallisissa geenitestipalveluissa on näkynyt jo lunnikoirasyndrooman geenitestejä, jotka etsivät ehdokasgeenien mutaatioita. Luotettavaa testiä syndrooma-alttiudelle ei oikeasti voi vielä olla tarjolla, koska kukaan ei tiedä, mistä geenistä tai geeneistä se varmuudella aiheutuu.
Toinen roturisteytystä puoltanut piirre on rodun lisääntymisongelmat. Koirien kasvattajat on raportoineet astutusongelmia (ehkä siksi että koirat on geenitasolla niin läheistä sukua keskenään), heikkoa siemennesteen laatua ja pieniä pentuekokoja. Näitä kaikkia pidetään sisäsiitosdepression tunnusmerkkeinä. Keskimääräiseksi pentuekooksi on Norjassa laskettu 2,8 pentua, ja yhden pennun pentueet kiskoo lukemaa alaspäin. Nämähän alkaa kuulostaa ihan normishiboilta. Jos KoiraNetin tilastoista kahtoo 2000-luvun puolella syntyneitä lunnispentueita, niin keskimääräinen pentuekoko on ollut lähes sama 2,9 pentua. Shiboilla vastaava pentuelukema samalta ajalta on 3,1 pentua, ja shibat on lunnikoiraa isompia koiria.
Miten rodun korkea sisäsiittoisuus näkyy geenitesteissä?
Nyt mennään populaatiogenetiikkaan, jota en osaa kovin paljon kommentoida, joten lyhyesti ja yksinkertaistettuna:
Ihan sama millä menetelmällä lunnikoirien DNA:ta on tutkittu, niin tulos on ollut samansuuntainen kuin sukupuuanalyysissa. DNA:ssa on tosi vähän muuntelua rodun sisällä. Tai käänteisesti, näyttää siltä, että lähes kaikilla lunnikoirilla on samalta kantakoiralta tai parilta kantakoiralta peritty DNA. Ja sitä myöten niiden geenit ja geenivirheet. Usein homotsygoottisina, eli koira on perinyt samanlaisen DNA:n sekä emältä että isältä. Ja homotsygotia tarkotti sitä, että resessiiviset geenivirheet tulevat näkyviin.
Harvinaisempaa DNA:ta on rodussa vähän ja se on tosi harvinaista ja sitä myöten vaarassa kadota rodusta, elleivät kyseiset koirat jätä jälkeläisiä. Tämä on kriittistä, koska tällaisella koiralla saattaisi olla rodussa harvinaisia (ehjiä!) geenejä. Tosin lunnikoiralla nämä harvinaisuudet eivät enää pysty rotua pelastamaan.
Tässä geeni = geenimuoto/alleeli.
Käytännön elämässä liika samanlaisuus näkyy geenitesteissä siten, ettei tavallinen polveutumismääritys aina toimi, koska jokainen isäehdokas on voinut periyttää pennulle samat markkerit voi tietty miettiä että mitä merkitystä sillä isän nimellä sillon edes on. Myöskään sukupuolen määritys DNA-näytteestä (jolla voi tarkistaa, että näyte todella vastaa tiettyä koiraa ainakin sukupuolen osalta) ei onnistu joka menetelmällä vaan nartut on testissä uroksia, jos narttujen kaksi X-kromosomia on keskenään niin samanlaiset että näyttävät uroksen yhdeltä X-kromosomilta.
Lunnikoira on kotoisin kylmän meren rannikkoalueilta, jossa lunninmetsästys oli aikoinaan merkittävä elinkeino. Rotu saattaa olla monta sataa vuotta vanha. Kuva (c) ZorroIII (CC BY-SA 3.0).
Juttu uhkaa mennä ylipitkäksi, joten pätkäistään tästä risteytysprojektin teoriaosa. Kakkososassa itse projektiin. Mitä on tehty ja miksi ja mitä on opittu, kun ensimmäinen risteytyssukupolvi täyttää yhdeksän vuotta. Säilyikö rotutyyppi? Saatiinko syndrooma kuriin? Oliko pentueet isompia? Montako varvasta niille tuli?
Haluan spoilata kyssän 2. Vuosi sitten, kun yksi projektia seuraavista tutkijoista piti nettiluennon aiheesta (ja mä havaitsin, että norjaa on mahdollista ruotsin perusteella lukea mutta ei ymmärtää puhuttuna xD), ei yksikään ensimmäisen sukupolven risteytyskoirista tai toisen sukupolven takaisinristeytyskoirista vielä ollut sairastunut lunnikoirasyndroomaan.
Lähteitä ja luettavaa
Protein-losing enteropathy in the Lundehund (Flesjå ja Yri, 1977) Effective Population Size, Extended Linkage Disequilibrium and Signatures of Selection in the Rare Dog Breed Lundehund (Pfahler ja Distl, 2015) Molecular Genetics of Sex Identification, Breed Ancestry and Polydactyly in the Norwegian Lundehund Breed (Kropatsch ym., 2015) Variant detection and runs of homozygosity in next generation sequencing data elucidate the genetic background of Lundehund syndrome (Metzger, 2016) Cross-Breeding Is Inevitable to Conserve the Highly Inbred Population of Puffin Hunter:The Norwegian Lundehund (Kettunen ym., 2017) Genetic rescue of an endangered domestic animal through outcrossing with closely related breeds: A case study of the Norwegian Lundehund (Stronen ym., 2017) Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund (Melis ym., 2022) www.lunnikoira.fi (Suomen Lunnikoirayhdistys ry)
Viikonlopun värigenetiikka-aiheeksi valikoitui merle. Mystinen, eksoottinen ja vaarallinen merle. Varoitan jo valmiiksi, että merleen verrattuna shibojen värigenetiikka on aikasemmin ollut mukavan yksinkertaista.
Merleväritys ei tietenkään kuulu alkuperäisiin japanilaisrotuihin, mutta tämä kumma väri nyt pyrkii hyppimään roturajojen yli ja ilmestymään yht'äkkiä sinnekin, missä sitä ei aiemmin ole ollut. Shiboissa sitä on jo näkynyt, ja etenkin mameshibat on mielestäni otollinen kohde, koska niissä shiban rotumääritelmä ei muutenkaan paljoa paina (arvaatkaas, mikä on yleisin Shibalogiseen blogiin johtava hakutermi heti shiba blogin jälkeen!)
Merle, mateenväri, marmorointi
Otsikossa on kolme suomalaista termiä samalle väritykselle. Nykyisin käytössä on lähinnä kansainvälinen merle, joka kenties tulee ranskan mustarastasta tarkoittavasta sanasta. Ei mitään käryä, onko mateenvärin kantasana se kala. Molemmissa eläimissä voi kyllä nähdä tummien ja vaaleiden läiskien vuorottelua. Marmorilattia vastaa väriä mielestäni jo hyvin, vaikka "sinihomejuusto" olisi vielä parempi.
Useimmille suomalaisille tutuin merlekoira on luultavasti collie tai sheltti.
Merle voi tuottaa söpöt siniset silmät. Toisaalta sama geeni voi tuottaa myös epämuodostuneet umpisokeat silmät.
Miten merleväritys syntyy?
Hokkaidonkoiran sinisyyttä (D-lokus) käsittelevässä jutussa sivuttiin samaa asiaa. Jos sininen geeni haalistaa koiran mustaa pigmenttiä hiukan ja tasaisesti koko koirassa, niin merle (M-lokus) tekee saman mustapigmentin haalistamisen voimakkaasti ja epätasaisesti siten, että väliin jää haalistumattomia mustia läiskiä. Esimerkkikuvien shibat olisivat oikeasti siis bläkkäreitä, mutta merlegeeni on vaikuttanut niihin. Punapigmentin alueella haalistumista ei tapahdu, eli puhdas punainen merleshiba näyttäisi kai tavalliselta punaiselta. Muiden rotujen yhteydessä kuulee puhuttavan punamerlestä (red merle), mutta termi on virheellinen, ja se "puna" on mustapigmenttiä, jonka B-geeni on muuttanut näyttämään ruskealta.
Merlekuvion piiloutuminen punaisessa koirassa selittää samalla sen, miksi soopelicollie x merlecollie -yhdistelmiä ei ole aiemmin näkynyt. Nykyään soopeli (joka vastaa punaista shibaa) voidaan geenitestata merlen varalta.
Mitä merlekohdissa on tapahtunut? Geenipakkopulla
Lähdetään liikkeelle sieltä geenistä, joka merlevärisillä koirilla on erilainen. M-lokuksessa sijaitsee geeni nimeltä SILV. Niinku silver. Tämä on sen geenin vanhempi nimi ja tulee siitä, että hiirillä sama geeni saa aikaan hopeisen värityksen. Koirilla geenin toinen nimi on PMEL eli pre-melanosomiproteiini, ja tämä kuvaa sen tehtävää. Geenistä valmistuu proteiinia, joka muodostaa pigmenttisolujen pigmenttirakkuloissa säikeitä. Mustapigmentin valmistusprosessi tarvitsee jossakin välivaiheessa näitä säikeitä. Jos säikeet ei ole kunnossa, niin mustapigmentin tuotto häiriintyy ja sitä päätyy karvoihin pakattavaksi niin vähän että musta väri näyttää haalistuneen harmaalta.
Merleväri on dominantti ominaisuus
Eli merlevärisellä koiralla on PMEL-geenissä mutaatio, jonka takia pigmenttisolun tarvitsemaa proteiinia ei tuotu normaaliin tapaan. Rotumääritelmien kuvaama merleväritys syntyy vain silloin, kun ainoastaan koiran toisessa PMEL-vastingeenissä on mutaatio. Toisessa vastingeenissä mutaatiota ei ole (yksinkertaistus, jatka lukemista).
Tämä merlemutaatio on sitten aiheuttanut harmaita hiuksia myös perinnöllisyystutkijoille. Se on hyvin erikoinen mutaatio... koska se "elää".
Entäs ne mustat laikut?
Käsitän, että asiasta löytyy toistaiseksi pelkkiä arveluja. Jos mustapigmentti on joissakin kohdissa normaalia eikä haalistunutta, niin silloinhan sen kohdan pigmenttisolut ovat pystyneet tuottamaan normaalin määrän normaalia mustapigmenttiä? Aivan kuin PMEL-geenissä ei olisi tuossa kohtaa ihoa ollutkaan häiritsevää mutaatiota? No, ilmeisesti siinä on käynyt juuri näin. Koska tämä erikoinen mutaatio "elää", eli voi muuttua hiukan aina kun solu kahdentaa DNA:nsa jakautumista varten, on mutaatio hävinnyt joistakin pigmenttisoluista. Tämä on tapahtunut alkionkehityksen aikana, kun pigmenttisolut ovat jakautumalla ryömineet koko alkion ympärille. Sitten se pigmenttisolu, josta mutaatio on hävinnyt, on jakautunut lisää. Kaikki sen tytärsolut ovat olleet myös normaaleja ja muodostavat nyt sen koirassa näkyvän tumman läiskän.
Tämäkin oli yksinkertaistus. Mutaatio ei oikeasti ole kokonaan hävinnyt.
Elävä mutaatio?
Minkälainen mutaatio voi "elää"? Sellainen mutaatio, jossa muuttuu pituus. Eli osa mutaatiokohdasta voi pudota pois tai kasvaa pituutta. Solun DNA:n kahdentamisen koneistossa on sellainen heikkous, että tietynlaisten DNA-pätkien kahdentaminen on vaikeaa. Vaikka miten yritetään huolella kopioida mallista, niin esimerkiksi moneen kertaan toistuvat DNA:n kirjaimet AAAAAAAA saattaa kopioitua AAAAA, eli koneisto menee sekaisin siinä montako A:ta se on jo kopioinut ja jatkaa matkaa niin että muutama A jää välistä. Tai sitten se lisää vahingossa muutaman ylimääräisen A:n.
Merlegeenin sisään on asettunut taloksi pieni hyppivä geeni
Yritä siinä sitten toimia normaalisti, kun sisälläsi on tuollanen mutaatio.
Totta puhuen pienet hyppivät geenit eli transposonit ovat ihmisenkin genomissa järkyttävän yleisiä suhteessa siihen, miten harvoin ne oikeasti sotkevat geenin toiminnan. Koiran PMEL-geeniin asettunut transposoni on kuitenkin tällainen. Kyseinen transposoni on mallia SINE eli short interspersed nuclear element. Merlevärityksen kannalta oleellista on se, että tällä hyppivällä geenillä on häntäosa, jossa toistuu AAAAAAAA. Häntä on se "elävä" osa. Mitä pitempi häntä, sen pahemmin se häiritsee PMEL-geenin toimintaa. Jos häntä on vain lyhyt, valmistuu PMEL-geenistä riittävästi normaalia proteiinia. Jos häntä on pitkä, niin suurin osa proteiinista on epänormaalia tai sitä ei valmistu ollenkaan. Ilmiö liittyy vaihtoehtoisen silmikointikohdan käyttöönottoon lähetti-RNA:ssa, eikä siitä toistaiseksi sen enempää.
Ei yksi vaan liukuva asteikko pituusmutaatiota M-lokuksessa
Kuten A-lokuksessa on geenimuodot (vanha tuttu systeemi) Ay, aw, at jne. niin merlevärin M-lokuksessa on myös useampia merlevärin ilmenemiseen vaikuttavia geenimuotoja. Ne vaan eroavat toisistaan siinä, miten pitkä se hyppivän geenin häntäosa on. Pituudet ei ole tarkkoja vaan lukuvälejä kuten 78-86 [DNA-mittayksikköä]. Lisäksi sama pituus voi aiheuttaa eri koirissa merlevärin erilaisen ilmenemisen. Luokittelu vaihtelee eri tutkimusten, geenitestilabrojen ja testausmenetelmien välillä. Tässä yksi merlealleeliluokittelu. Alleelien lyhenteet suluissa.
Normaali alleeli eli ei-merle. PMEL-geenissä ei ole transposonia. (m)
Piilomerle. PMEL-geenistä löytyy merletransposoni, mutta tämä ei näy koiran värissä, koska transposonin häntä on tosi lyhyt. (Mc, Mc+)
Haalistava tai epätyypillinen merle. PMEL-geenistä löytyy merletransposoni, jonka häntä on lyhyempi kuin tavallisessa merlessä. Tämä näkyy jo koiran värissä siten, että mustapigmentti haalistuu tasaisesti kaikkialta aivan kuten sinisen värin kanssa. Öö, eli kuviointi ei kuitenkaan ole se, mitä merleksi kutsutaan, vaikka merlegeenistä aiheutuukin. (Ma, Ma+)
Tavallinen merle. Tunnetuin merlekuviointi muodostuu, kun PMEL-geenin transposonin häntä on tietyn pituusvälin sisällä. (M)
Harlekiinimerle. PMEL-geenin transposonin häntä on ylipitkä. Merlen vaikutusalueilla mustapigmentti näyttää haalistuvan valkoiseksi asti (tai pigmenttisolut puuttuvat kokonaan?) niin että koiran kuviointi on käytännössä valkomusta eikä harmaa-musta. (Mh)
Vaaralliset ja vaarattomat tuplamerlet
"Kahta merleväristä koiraa ei saa yhdistää." Vanha periaate on hyvä ja yhä ajankohtainen. Merlevärisellä koiralla on pitkähäntäinen mutaatio vain toisessa PMEL-vastingeenissä. Vastingeenissä on joko normaali alleeli tai jokin lyhythäntäinen merlemutaatio. Kahden merlevärisen koiran jälkeläinen voi siis huonolla tuurilla periä pitkähäntäisen merlemutaation kummaltakin vanhemmalta. Tuloksena on klassinen tuplamerle, joka on väriltään lähes kauttaaltaan valkoinen. Usein tällainen koira on myös kuuro ja/tai sokea. Silmät voivat olla rakenteellisesti alikehittyneet, mutta tuplamerlen muun elimistön kehityshäiriöistä ei ole modernia näyttöä.
Solutason tapahtumista tuplamerlellä on yllättävän vaikea löytää tietoa. Sen sanotaan vaikuttavan nyt myös punapigmenttiin, mutta onko sitten niin, että tupla-annos pitkähäntäistä merlemutaatiota tuhoaa pigmenttisolut kokonaan alkionkehityksen aikana?
Ns. vaarattomat tuplamerlet on niitä koiria, joilla on ainakin toisessa vastingeenissä tosi lyhythäntäinen merlemutaatio. Esim. piilomerle/piilomerle-genotyypillä mutaation vaikutus joko näkyy hyvin vähäisenä värinmuutoksena mustapigmentin sävyssä tai ei näy mitenkään. Tavallisenkin merlen näköinen koira voi itse asiassa olla tuplamerle, jos genotyyppi on tavallinen merle/piilomerle.
Geenitestit ja erikoiset periytymiset
Merlemutaation pituuksia voi selvitellä geenitesteillä. Merlen geenitestaus tosin on pulmallista, koska merlemutaation pituus voi vaihdella saman koiran eri soluissa. Mutaation hännän pituuden vaihtelu edestakaisin solujen jakaantuessa ja sukusolujen muodostuessa voi johtaa siihen, että merlerodun merlettömältä näyttävät yksilöt ovatkin saaneet merlepentuja. Ja toisinpäin, merlekuvioinnin aste on saattanut vähentyä. Ja tämä ei sitten tarkoita sitä, että tavallisille shiboille voisi yhtäkkiä syntyä merlepentu ilman vilunkipeliä. : D Ainakin toisella vanhemmalla on täytynyt olla merlegeenissä se transposoni. Ja todennäköisyys sille, että samanlainen hyppivä geeni hyppäisi shibojen geeneissä samaan kohtaan ja saisi aikaan saman merleväri-ilmiön, on käytännössä olematon. Kaikkien merlekoirien transposonimutaatio on periytynyt samalta muinoin eläneeltä koiralta, eikä se ole shibojen esivanhempia.
Merlemysteerit
Helpompi olisi listata, mitä asioita merlestä voi pitää selvänä. 80-luvun lopun Koiramme-lehdissä oli sopivasti värigenetiikan artikkelisarja, joten laitan mysteerilistan sijaan vanhan näkemyksen merlestä. Blogin merlejuttu varmaan täydentyy ja korjautuu myöhemmin. Nyt haluan vaan nähdä etsitäänkö merle shiba merle shiba inu merle color shiba inuja jo samalla tavalla kuin mameshiboja.
Lähteitä ja luettavaa
Retrotransposon insertion in SILV is responsible for merle patterning of the domestic dog (Clark ym., 2006)
Canine SINEs and their effects on phenotypes of the domestic dog (Clark ym., 2008)
Length variations within the Merle retrotransposon of canine PMEL: correlating genotype with phenotype (Murphy ym., 2018)
Merle phenotypes in dogs – SILV SINE insertions from Mc to Mh (Langevin ym., 2018)
Being Merle: The Molecular Genetic Background of the Canine Merle Mutation (Varga ym., 2020, hyvä rewari)
Tällä kertaa pari puuttuvaa Koiramme-vuosikertaa 1980-90-lukujen taitteesta. Neljä ensimmäistä tuontishibaa rekattiin vuonna 1988, japanilaistyyppisiä akitoja ei ollut kai vielä missään, ja keskikokoisista japanilaisroduista ei kukaan varmaan ollut kuullutkaan. Paitsi sitten oli, kun 1987 Koiramme-lehdessä nähtiin ainun rotuesittely. Vanhoissa koirakirjoissa ainut on toisinaan mainittu, mutta tässä on hyvin voinut olla ensimmäinen kuva. Hauskaa, että tuossa kerrotaan, miten ainua on pitkään kutsuttu Hokkaidon-koiraksi, kunnes nimi muutettiin ainuksi. Jossain vaiheessa se muuttui hokkaidoksi ja siitä taas takaisin hokkaidonkoiraksi.
Kaikki kuvat ja lehtileikkeiden palat (c) Koiramme.
Alan artikkelin luettuani ymmärtää, miksi juuri ainu/hokkaido jäi itellenikin lapsuudesta mieleen. Sen mielikuvaan liittyi suomalaisiin vetoavaa romantiikkaa.Ainu ja pentu on olleet keskiaukeaman keräilykuvassa. Go Koiramme! Eikös tämä ole akita? Rotua tai nimeä ei mainita, mutta jutun aiheena on yhden miehen koirat. Voisin kuvitella, että japanilaismallinen akita pintovärityksellä on voinut olla tällainen.
Shibojen osalta löytyi pari uutta Fukia. Se on ollut Messarissa lähes aina ROP ja päätynyt rotujen studiokatalogiin. Ryhmä- ja BIS-sijoitusten perusteella sanoisin, että Fuki on ollut kaikkien aikojen menestynein suomalainen näyttelyshiba, yhtenä vuonna jo vuoden näyttelykoirakisatilaston kakkosena pystykorvissa. RYP:it ja BIS:it ei vaan ole näkyvillä sen KoiraNetin sivulla. Se oli myös Suomen ensimmäisen shibapentueen emo. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sen nimi, joka näkyy välillä muodossa Take Tora Mi-gou Dairy Farm, eli sillä on ollut myös se japanilaiskoirien Go.
Ei ihan japanilaiskoira, mutta kaksi juttua. Ilahduin kuvasta, koska olen halunnut nähdä Marisven Hi-Sunin. Mun näyttelyjapsin näkönen uros oli aikoinaan linjattu tähän urokseen vaikka tuohon maailmanaikaan on melkein ollut hankalampaa löytää japsia, jonka sukupuussa se EI olisi. Lisäksi tuo Marisven-kennel, joka on typotettu kuvatekstissä, varmaankin omisti varhaisen shibatuonnin Holker Takakun ja kasvatti sillä yhden shibapentueen. Holker Takaku on se 1. sukupolven mysteerituonti, joka tullaan menettämään historiaan, koska kukaan ei tunnu muistavan siitä enää nytkään mitään.
Muuten 35 vuoden takaiset Koiramme-lehdet on ihan huippua luettavaa sisällöltään! Puheenaiheina on sillon ollu näyttelyt uutena massaharrastuksena (tosin nykyään kukaan ei varmaan enää kiukkua yleisönosastolla jos ei saakaan koiralleen 1. palkintoa?), PEVISA-ohjelmat jotka on olleet yhtä lonkkakirjainta (ja niitä on kritisoitu jo silloin), rabies, karanteenit ja penikkatautiepidemiat (näiden vaikutusta en osaa edes ajatella), häntien typistäminen (jota kohtaan koirankasvattajien reaktio on ollut "Lopetan perkele kasvattamisen!" : D ), asiantuntijalausunnot siitä, että monet rodut on jo tuolloin olleet geneettisessä umpikujassa (luulin ite tätä tuoreemmaksi havainnoksi) sekä lisääntyneet allergiat (mutta ei vielä koirien vaan ihmisten koira-allergiat). Ainoa mitä ei vielä näy on termi "brakyrotu".
"Emme tiedä, mutta analyysimme mukaan piposi koostuu melko joustavista säikeistä."
Edellisen postauksen matador-maininnasta heräsi taas kerran ajatus, että olisi hauska nähdä modernin shiba-rodun sukupuu sodanjälkeisistä kantakoirista asti. Periaatteessa tämä on jo nyt mahdollista Shibapedigree.comin tietokannassa, mutta sukupuuhun ei siellä saa värimerkintöjä kertautuvista koirista tai sisäsiitosprosenteista. Netistä löytyi koirien sukupuiden laatimiseen erillinen ohjelma, joka sisältää nämä ominaisuudet. Siispä keräilemään kantashiboja. Kaikki kunnia Shibapedigreehen rotuhistoriaa lisänneille harrastajille. Nimien romanjisointien arvailussa ja etenkin narttujen etsimisessä olisi mulla mennyt ikä ja terveys, joten hyödynsin tietokannan sukupuuta. Kriittiset jutut alta pois:
Tiedot sukupuussa ei välttämättä ole oikein.
Polveutumisketjut virallisissa rekkareissa ei välttämättä ole oikein.
Jos sukupuutietoja puuttuu, ilmestyy ns. valekantakoiria.
Sisäsiitosprosentit on todennäköisyyksiä. Käytännössä ne voi olla enemmän tai vähemmän.
Benimaru saa luvan alottaa. Koirat on nyt värikoodattu, joten muulla ei ole merkitystä kuin sillä, miten monesti tietyn värinen laatikko toistuu. Vaaleansininen pari on the ultimaattiset kantakoirat Ishi ja Koro, joita etemmäksi shibojen tunnettu sukupuu ei ulotu.
Benimaru on isä x tytär -parituksesta. Sen sisäsiitosprosentti on ollut hulppeat 33%, ja jos tämä jo järkyttää, niin lue ihmeessä eteenpäin : D Näitä isänsä konsentroituneita geenejä se sitten on itse levittänyt omille jälkeläisilleen. Mutta! Benimarun pelastaa tuo valkoinen haara eli sen emonemo Pochi, joka oli erillinen kantanarttu. Se ei toivon mukaan ollut mitään sukua tuolle värilliselle sakille. Nykyshiban kantauros Naka Go on tumma violetti/punainen piste.
Käydään läpi ne neljä klassista "verilinjaurosta", joista voi lukea Nobuo Atsumin nettisivulla.
Gen-linjan, sen kuulema edelleen relevantin ison linjan, kantauros Hakuba No Gen Go Roukakusou. Sisäsiitosprosentti 41%. Sukupuuohjelmassa ei voi valita huomiovärejä, jotka ei näköjään edes pysy vakioina, joten merkkasin punasella Naka Gon sekä ne 8. sukupolven koirat, joiden takaa se vielä olisi tulossa. Alareunassa näkyy muutamia valekantakoiria, koska mun mielestä sou-loppuset kennelnimelliset shibat ei koskaan ole niitä vuoristosta löytyneitä maatiaisia.
Sitten Tenkou-linjan kantauros Tenkou Go Jounensou. Sisäsiitosprosentti vain 16%, mistä on kiittäminen kahta "uutta" kantanarttua Mari Go ja Komahime Go, jotka vaikutti sen mustavalkoisen Korotaman kautta. Nakat + pari koiraa, joiden takaa se olisi vielä tulossa taas punamerkeillä.
Tenkoun isä Senkou on ollu jo kohtalaisen rankasti linjattu jopa ajankohtaan nähden. Sen sisäsiitosprosentiksi tulee 47%. Blogijutusta puuttuu geenitutoriaali, mutta tässähän näkyy erittäin hyvin se, että sisäsiittoisuus ei periydy. Senkou on joka tapauksessa antanut vain geenipariensa toiset puolet Tenkoulle, joten sillä ei ole Tenkoun kannalta väliä, onko ne Senkoun omat geeniparit keskenään samanlaisia. Tenkou on saanut emoltaan geenipariensa toiset puolet, ja niissä on ollut jotain muutakin kuin nakageenejä.
Ichisuke-linjan Ichisuke Go Inoguchi. Woohoo, uutta verta nakageenien sekaan! Ichisuken yhteydessä mainitaan aina Korotama (jonka uniikkius perustui sen emoon ja mummoon), mutta isänkin puolella näkyy tuollaisia kennelnimettömiä erikoisia nimiä, jotka tulkitsen kantakoiriksi. Nakat merkitty punaisella, uudet kantakoirat sinisellä. Ichisuken sisäsiittoisuus vain 5%, ja se näyttää olevan todellista eikä vain polveutumistietojen puuttumista.
Sitten vielä Matsumaru-linjan Matsumaru Go Shinshuu Nakajima. Sisäsiitos% silläkin vain 8% (mikä muuten on silti enemmän kuin nykyisin suositeltu maksimi serkusparituksen 6,25%, mutta kuulostaa edellisten jäliltä vähäiseltä), mutta sanoisin, että tässä vaikuttaa myös puutteellinen sukupuu. Isoisovanhempien sukuhaaroja loppuu kennelnimellisiin koiriin. Nakat punaisella.
Mitä merkitystä ikivanhoilla sukupuilla on vuonna 2023?
Taikasana on geenipooli. Geeniallas. Siellä uiskentelee shiba-rodun geenivalikoima, ja niistä geeneistä tänäkin vuonna syntyvät pikkushibat rakentuvat. Geenivalikoima on peräisin näiltä kantakoirilta, koska shibat on käsittääkseni olleet jo hyvän aikaa suljetun kantakirjan rotu. "Uutta verta"* ei tule ilman roturisteytystä, mutaatioiden varaan ei voi koiranjalostuksen aikaskaalassa kovin paljon laskea ainakaan hyvässä mielessä, ja jäljelläolevaa verta katoaa koko ajan. Klassiset kantaurokset oli tarkastelussa, koska ne ja niiden jälkeläiset on lisääntyneet enemmän kuin muut. Sillon niissä olleet geenit ja samalla geenivirheet on levinneet laajalle rotuun, ja syrjäyttäneet muita rodussa alkujaan olleita geenejä (ja toivon mukaan myös joitain geenivirheitä!). Ja vaikka unohdettaisiin geenivirheet, niin ainakin immuunijärjestelmän geeneihin ois hyvä olla tarjolla erilaiset geenit isältä ja emältä. Oli sen takia ihan siistiä nähdä, miten paljon tai vähän monimuotoisia ne kantaurokset ite on ehkä olleet. Korjaus: miten homotsygoottisia tai heterotsygoottisia ne ehkä on olleet. Yksittäinen koira ei tarkalleen ottaen voi olla kovin monimuotoinen, koska vastingeenejä mahtuu yhteen koiraan vain max 2 erilaista. Jäin myös miettimään resessiivisiä haittageenejä sisäsiittoisissa matadoreissa ja linjauskohteissa. Onko niillä sittenkin voinut olla enemmän merkitystä kuin yleensä, ajalla, jolloin koirat varmaankin olivat ns. tutkimatta terveitä ja lisääntyivät nuorina?
*Paljon puhuttu "uusi veri" on ilmaisu ajalta ennen kuin tiedettiin mikä on geeni tai geenivirhe. Käytännössä uusi veri tarkottaa 1) ehjiä geenejä peittämään rotuun kasaantuneiden rikkinäisten geenien ilmeneminen ja 2) erilaisia geenejä etenkin rodun immuunijärjestelmän geenivalikoimaan, niin että pentu voi saada isältä ja emältä erilaiset geenit sinne. Genetiikkahifistelijät voivat korvata sanan geeni sanalla geenimuoto tai alleeli.
Oikeastaan suunnittelin jotain Mythbusters!-sarjaa shiboista, joihin helposti liitetään semmosia hienoja sanoja kuin "alkukantaisuus" tai "vähän jalostettu". No joo, ei ole vielä jalostettu kuonoja lyttyyn, mutta muistan miten ite vähän petyin kun mulle valkeni tuo sisäsiittoisuus ulkomuotojalostuksen nimissä ja miten vähistä kantakoirista tämä(kin) rotu on luotu.
Ja ihan ensimmäinen suuruudenhullu suunnitelma oli rakentaa Tiikerin tai Entsyymin koko sukupuu ja laskea niiden todelliset sisäsiitosprosentit : D Benimarun viisi sukupolvea esivanhempia alkoi aika äkkiä kuulostaa paremmalta idealta. Katsotaan miten lähelle nykyaikaa on järkeä edetä kakkososassa.
Koronaka vaikutti jomonshibojen lisäksi normishibojen kehitykseen. Sukupuun perusteella tässä on sen tytär 宝子号 (Takako Go?), syntymävuosi 1969.
Pikkubläkkäri
三重の黒潮 (Mie No Kuroshio?) on hirmuisen urheasti kirjan ainoana pikkuisena isojen koirien joukossa. Syntymävuosi 1972. Tarina ei kerro, tuliko Kuroshiosta isona jotain suurta.
Bläkkärikaksoisolento
大瀬二号 (Ooseni Go?) voisi minusta olla Tiikerin japanilaisen bläkkäriemon pentueveli. Syntymävuosi 1971.
Bläkkäriuroksen urajiro
名高市鉄 (Meisei Ichitetsu?) esittelee hyvin 70-luvun bläkkärin urajiroa. Ensin leukalappu, sitten siivet ja alimpana rusetti. Ensimmäisten vuosikymmenien bläkkärit oli tosi tummia. Valkoisen geenin yleistyminen kehitti bläkkärien urajiroa, mutta aikuisen shiban urajiro voi näyttää tältä ilman valkoistakin. Syntymävuosi 1970.
"Se tietty" ilme bläkkärillä
Tällä kertaa bläkkärien "geishailmettä" edustaa 名峰黒频子号 (Meiho Kurofuko Go?). Syntymävuosi 1964. Mä en ole analysoinut, mistä toi ilme oikein tulee, mutta se on erittäin tunnistettava vielä nykyäänkin. Ainakin silmien pitää olla sitä varten erittäin kolmiot, ja musta ehkä hivenen jo haalistunut iän myötä?
Rento bläkkäri
Tykkään tästä valokuvakokoelmasta, koska kuvissa on vähän vaihtelua. 錦竜号 (Kinryuu Go) näyttää tyytyväiseltä. Ja siltä, että se on menossa kohti SHIBAHO-shibojen linjaa. Siltä sen sukutaulukin näyttää. Kinryuun syntymävuosi on 1970.
Bonus: valokuvakirjan ensimmäinen shiba
吾妻姫 (Azumihime?), syntynyt 1969. Onko sillä jotenkin... egyptiläinen ilme? Silleen vähän... jomonshibamainen? En ollu aiemmin nähnyt, että Benimaru olisi periyttänyt itsensä näin selkeästi narttuun. Ylipäänsä 70-luvun shibojen sukutaulut on niin täynnä Benimarua että hirvittää. Fanitan sitä kyllä edelleen, koska se sai mut kiinnostumaan shibojen historiasta, mutta on se myös ollut isoimpia Nakan jälkeisiä pullonkaulamatadoreja ellei isoin. Kirjoitin jälkiviisaana ensin "pahin".
DISCLAIMER: En ole edelleenkään eläinlääkäri. Älä missään nimessä lopeta omin päin koirasi epilepsialääkitystä! Äkkiseltään samalta näyttäviä kohtauksia voi aiheuttaa useampi eri syy, ja ne pitää selvittää eläinlääkärissä, jos kohtailu alkaa toistua. Tämä juttu käsittelee liikehäiriöitä ja perustuu eläinlääketieteen kirjallisuuden tutkimus- ja katsausartikkeleihin. Muista aina lähdekritiikki.
Mikä on liikehäiriö?
Kohtauksittainen liikehäiriö (paroksysmaalinen dyskinesia) tarkoittaa sitä, että koiran lihakset toimivat kohtauksessa omia aikojaan ja saavat aikaan omituisen asennon tai tahattomia liikkeitä. Koira voi kävellä oudosti, jäykistyä, nostella raajoja, täristä, kiertyä tai kaatua raajojen jäykistyessä nurin. Oire riippuu siitä, mitkä lihakset kohtauksessa aktivoituvat. Kohtaukseen ei liity muita epilepsialle tunnusomaisia piirteitä kuten tajunnan hämärtymistä. Koiralle kohtaus on todennäköisesti hämmentävä ja epämukava mutta kivuton. Kohtauksia tulee yleensä harvakseltaan. Liikehäiriöt eivät oikeasti ole uusi ilmiö, mutta niiden epäillään olevan sekä alidiagnosoituja että osittain virheellisesti diagnosoituja, koska liikehäiriökohtausten ja epilepsiakohtausten erottaminen voi olla vaikeaa.
Googletäkyihin myös koiran outo kohtaus ja outo kohtaus koiralla.
Blogijuttu koiran liikehäiriöistä on ollut tekeillä jo pitempään. Osittain siksi, että aihe on uusinta uutta, jatkuvasti päivittyvä ja työläs hahmottaa kokonaisuutena, koska niin monilla roduilla tunnetaan omanlaisiaan liikehäiriöitä. Toinen syy on se, että tutustuin koko liikehäiriöasiaan Entsyymin veljen kautta, ja olen tutkijaluonteena hiukan odotellut, saisinko juttua varten ensikäden kokemuksen. Ja sieltähän Tsyymin oma liikehäiriökohtausoletettu tuli. Kohtaus on ollut toistaiseksi ainoa huomaamani, eikä Tsyymillä ole virallista diagnoosia, jota varten pitää sulkea pois muut mahdolliset syyt. Haluan silti kirjoittaa aiheesta blogiin suomeksi hakukoneen ulottuville, koska liikehäiriökohtauksen erottaminen epilepsiakohtauksesta on tärkeää sekä koiran että omistajan kannalta.
Tultiin iltalenkiltä, ja olin silppuamassa Entsyymin muona-annokseen juustonpalaa, kun olkkarista alkoi kuulua erikoista kynsien rapinaa ja raapimista laminaattilattiaa vasten. Tsyymi oli kiertynyt kummalliseen asentoon eikä meinannut pysyä jaloillaan. Ylhäältäpäin katsottuna asento oli C-kirjaimen muotoinen. Eka älytön mielleyhtymäni oli, että koirani on alkanut harrastaa joogaa. Hokasin, että odotettu kohtaus on ehkä tässä, joten menin Tsyymin viereen lattialle ja tunnustelin samalla sen lihaksia. Kyljissä tuntui selkeästi se lihaskireys, mikä aiheuttaa kiertyvän asennon. Tälle rungon kiertymiselle on lääketieteessä käsittääkseni joku oma termi. Käteeni oli epähuomiossa jäänyt juustoviipale, minkä Tsyymi kyllä huomasi ja söi siinä kesken kohtauksensa (:D), joten sen kohtaus ei tainnut olla kummallekaan meistä kovin dramaattinen kokemus. Kokonaiskesto oli noin minuutti. Tsyymi kävi sen jälkeen syömässä iltamuonansa ja paineli nukkumaan. En huomannut siinä ennen tai jälkeen kohtauksen mitään erikoista. Entsyymin ikä oli kohtauksen aikana 4 v 9 kk.
Tragikoominen juusto oli onnekas sattuma, koska se kuvastaa hyvin kriittisintä eroa liikehäiriökohtauksen ja epilepsiakohtauksen välillä. Joka on se, että…
Liikehäiriökohtauksen aikana koiran tajunta on normaali.
Tästä asiasta kaikkien rotujen liikehäiriötutkimukset on yhtä mieltä. Koira voi olla ihmeissään siitä mitä sille tapahtuu ja saattaa reagoida omalla tavallaan (Entsyymi ei hätkähdä mistään, Tiikeriä en ehkä olisi mennyt nykimään), mutta se on kohtauksen ajan "läsnä" ja voi nähtävästi samalla jopa syödä herkun. Tosin en suosittele tarkotuksella käyttämään testinä tuota syömistä, ainakaan niin, että herkku päätyy nielaistavaksi asti. Klassisessa koko koiran kouristavassa epilepsiakohtauksessa menee samalla taju, mistä ei uskoakseni voi erehtyä, jos kohtausta seuraa läheltä. Liikehäiriöitä käsittelevä katsausartikkeli Approach to canine paroxysmal dyskinesia (2018) todella mainitsee, että kohtauksen aikana koira voi yrittää leikkiä tai osoittaa kiinnostusta ruokaa kohtaan. Huom! On silti olemassa myös epilepsiakohtausten muotoja, joissa tajunta säilyy. Näistä kohta lisää.
Liikehäiriökohtaukseen ei liity epänormaalia sähkönpurkausta aivoissa?
Epilepsiakohtaus on holtiton sähkönpurkaus aivoissa, mikä aiheuttaa näkyvät oireet. Jos liikehäiriö on lääketieteessä erillään epilepsiasta, niin silloin liikehäiriön syynä ei varmaankaan ole epänormaali sähkönpurkaus aivoissa? Kysymys on aivan asian ytimessä, mutta miten vaikeaa voi olla löytää suoraa vastausta! Ilmeisesti on niin, ettei yhessäkään tutkimuksessa ole vielä onnistuttu nappaamaan liikehäiriökohtausta siten, että koiralla olisi ollut aivosähkökäyrää rekisteröivä EEG-myssy päässä. Sen sijaan EEG-käyriä on tutkittu liikehäiriökohtausten välisenä aikana, ja ne on näyttäneet normaaleilta. Tämän katsotaan tukevan eroa epilepsiaan, koska 25-65 % :lla epileptikkokoirista aivosähkökäyrä on poikkeava myös kohtausten välissä. Lukemissani ihmisten liikehäiriötutkimuksissa EEG on ollut kohtauksen aikana normaali. Jäljelle jää pohdinta EEG:n hyödystä, jos sähkönpurkaus tapahtuukin syvemmällä aivoissa.
Miten erottaa liikehäiriökohtaus ja epilepsiakohtaus?
Ihan ekana muistutus, että diagnoosit on pohjimmiltaan ihmisten yritys lokeroida biologisia ilmiöitä edes vähän hallittavammalta tuntuvaan muotoon. Sekä liikehäiriökohtauksia että epilepsiakohtauksia on monenlaisia. Kaikista liikehäiriöön sopivista kohtauksista ei välttämättä pystytä sanomaan, että ne ehdottomasti olisivat eri asia kuin jokin epilepsian muoto. Sitten on vielä sellainen mahdollisuus, että samalle koiralle voi osua sekä liikehäiriö että epilepsia toisistaan riippumatta. Liikehäiriön tunnusmerkit erottavat sen silti selvästi yleistyneestä ("isosta"), molempien aivopuoliskojen tajuttomuus-kouristuskohtauksesta, joka useimmille varmaankin tulee mieleen sanasta epilepsia. Taulukossa summaus eroista, jotka mainitaan toistuvasti eri tutkimuksissa. Taulukko on alkuvuoden 2023 versio. Liikehäiriökohtauksen määrittely voi tarkentua tulevaisuudessa.
Taulukko kolmesta kohtaustyypistä, jotka aiheuttavat koirassa poikkeavaa liikehdintää. Syitä voi olla vielä muitakin.
Liikehäiriö- ja epilepsiavideoita nyt jonkun verran katselleena lisäisin myös subjektiivisen havainnon, että erilaiset liikehäiriökohtaukset on rauhallisempia ja epilepsiakohtaukset rajumpia. Ja vielä se äärimmäisin ero: pitkittyneeseen epilepsiakohtaukseen kuolee ilman hoitoa. Liikehäiriökohtauksesta kuolinsyynä en ole nähnyt mainintaa millään rodulla.
Paikallisalkuiset ("pienet") epilepsiakohtaukset, joissa nykii yksittäinen ruumiinosa ja tajunta voi säilyä, on sitten se ongelma erottamisessa. Näiden yhteydessä mainitaan, että paikallisalkuinen epikohtaus ilmenee nimensä mukaisesti vain toisessa aivopuoliskossa, jolloin oirekin rajoittuu vain ruumiin toiseen puoleen. Liikehäiriökohtaus oireilee usein (vaan ei aina!) symmetrisesti kummallakin puolella eli molemmissa takajaloissa tai kaikissa raajoissa jne.
Älypuhelimet apuna tutkimuksessa
Liikehäiriöiden diagnosointi ja tutkimus on pitkälti vasta viimeisten kymmenen vuoden juttu. Tästä on ollut kiittäminen kamerapuhelimia, joilla omistajat on voineet kuvata koiriensa kohtauksia. Mä en ollut ikinä kuullutkaan liikehäiriöistä ennen kuin nyt. Herää kysymys, että miten monet koirat on aiemmin diagnosoitu epileptikoiksi vaikka kyseessä on ollut liikehäiriökohtailu? Epilepsiakohtailu "syö aivoja", joten kohtaukset on pakko saada kuriin lääkityksellä, mikä koirilla tarkoittaa yleensä fenobarbitaalia. Ihmisten epilepsiaa lääkittiin vielä 70-luvulla barbituraateilla. Ei lääkitä enää. En tiedä, miksi koirien epilepsian hoito on jämähtänyt barbituraatteihin. Monilla roduilla epilepsialääkkeitä ei ole pidetty kovin tehokkaina liikehäiriökohtausten hoidossa. Toisaalta joidenkin rotujen liikehäiriöissä fenobarbitaalista on koettu olevan myös apua, jos kohtaukset on alkaneet häiritä normaalia elämää. Liikehäiriökohtausten ei uskota vahingoittavan aivoja kuten epilepsian, joten lääkityksen hyötyjä ja haittoja kannattaa ehkä punnita eri tavoin kuin epilepsiassa.
Mikä liikehäiriö eli dyskinesia oikeastaan on?
Dyskinesia = epänormaaleja liikkeitä, jotka saa aikaan dystonia eli epänormaali lihasjänteyden säätely. Käytännössä lähes aina niin päin, että "lihas toimii liikaa". Lihakset alkavat yhtäkkiä omia aikojaan toimia siten, että tuloksena on omituinen asento tai jokin toistuva liike. Liikkeet voi olla kestoltaan vain sekunteja, asennot useita minuutteja, jopa tunteja. Ihmisillä nämä on kivuttomia, ja oletetaan, että koirilla on sama. Lihakset jännittyvät mutta eivät mene suonenvedon tapaiseen kramppiin.
Dyskinesian edessä on monesti tarkentava sana paroksysmaalinen, jolle ei kai ole sen järkevämpää suomennosta kuin kohtauksittainen. Tämä kuvaa sitä, että kohtaukset alkavat ja loppuvat yht'äkkiä itsestään, ja koira on kohtausten väliajat normaali. Tarkentavaa sanaa käytetään, koska ihmisillä dyskinesiaoire voi olla myös jatkuvasti päällä. Koirien yhteydessä en ole nähnyt mainintaa samasta. Veriarvoissa, aivosähkökäyrässä, neurologisissa tutkimuksissa tai aivokuvissa ei näy mitään erityistä epäiltyyn perinnölliseen liikehäiriöön viittaavaa. Tai paremminkin epäiltyyn perinnölliseen liikehäiriöön viittaa juuri se, ettei tutkimuksissa löydy mitään muuta selitystä kohtauksille. "Perinnöllisyys" tai geneettisyys jää jäljelle, eli arvellaan, että jokin tai jotkin geenien koodittamat proteiinit soluissa ei toimi aivan optimaalisesti ja häiriöt johtuvat siitä.
Mistä liikehäiriökohtaus johtuu?
Syitä voi olla monia, eikä vielä tunneta sitä mekanismia, miksi tietyt lihakset aktivoituvat kohtauksessa omia aikojaan. Häiriön alkusyy voi sijaita aivoissa, ääreishermoissa, hermojen ja lihassolujen yhtymäkohdassa tai itse lihaksissa. Liikkumiseen ja asentoon liittyvistä aivojen osista tyvitumakkeet eli basaaligangliot on kiinnostavin kohde. Samoin hermosolujen välittäjäaineet saattavat liittyä asiaan. Liikehäiriöt luokitellaan joskus karkeasti sen mukaan, onko syy rakenteellinen (kasvain tai vaurio aivoissa), perinnölliseksi vahvistunut (jos tunnistettu tietty geenivirhe), perinnölliseksi epäilty, reaktiivinen (jos kohtaus johtuu jostakin lääkkeestä tai aineenvaihduntasairaudesta) tai tuntematon (jos tietoa ei ole riittävästi).
Ainakin kolmelta rodulta on tunnistettu yksittäinen geenivirhe, ja sitä kautta viallisena pidetty proteiini, joka yhdistyy rodun liikehäiriöön. Cavalierojen proteiini tekee jotain hermosolujen aksoneissa. Vehnäterrierin proteiini rakentaa biomolekyyliä, jonka avulla tietyt proteiinit kiinnittyvät solukalvolle. Shelttien liikehäiriöön yhdistetty proteiini työskentelee mitokondrioissa, jotka on kaikkien solujen energiatehtaita. Aika laaja valikoima jo näissä kolmessa. Osalla roduista yhtä yksittäistä geenivirhettä on yritetty turhaan etsiä, jolloin tutkimustuloksena on ollut monimutkainen perinnöllisyys.
Erikoistapaus: gluteeniin yhdistetty liikehäiriö
Borderterriereissä alkujaan tutkittu ja sittemmin yksittäisissä muunrotuisissa koirissa raportoitu liikehäiriön muoto on yhdistetty gluteeniyliherkkyyteen. Gluteeni on se joidenkin viljojen sisältämä proteiini, johon keliakiaa sairastavan ihmisen immuunijärjestelmä reagoi poikkeavasti. Koiran gluteeniherkässä liikehäiriössä on se erikoisuus, että kohtauksien yhteydessä koirilla havaitaan usein vatsaoireita (oksentelu/ripuli/suolistoäänet). Myös ihmisillä gluteeniyliherkkyyden vaikutus hermoston toimintaan on uusi todellinen tutkimusaihe.
Borderterrierien liikehäiriötä on tutkittu aika pitkään, joten sen aiempia nimityksiä on ehtineet olla Spiken sairaus (Spike's disease, nimetty Spike-koiran mukaan) sekä koirien epilepsian kaltainen kouristeluoireyhtymä (canine epileptoid cramping syndrome, CECS). Nykyinen nimisuositus englanniksi on paroxysmal gluten-sensitive dyskinesia, jonka suomennos voisi olla kohtauksittainengluteeniyliherkkä liikehäiriö.
Nykyshiboilla on allergioiden ja atopioiden perusteella ongelmia immuunijärjestelmän toiminnassa, joten gluteenin mahdollinen rooli liikehäiriössä on kiinnostava ajatus. Tosin Entsyymin oletettu liikehäiriökohtaus tuskin liittyi gluteeniyliherkkyyteen, koska sitä ei sen ruokavaliossa muutenkaan pitäisi olla.
Miksi liikehäiriökohtaus tulee silloin kuin tulee?
Ihmisten liikehäiriöt jaetaan kolmeen ryhmään sen mukaan, mikä kohtauksen laukaisee: äkkiliikkeistä aiheutuvat, äkkiliikkeistä aiheutumattomat sekä pitkäkestoisesta liikunnasta (exercise) aiheutuvat. Koirien liikehäiriöissä sama jako ei nykykäsityksen mukaan ole toimiva. Monilla roduilla on huomattu, että "excitement", jonka suomensin kiihtymiseksi, voi laukaista kohtauksen. Muita raportoituja triggereitä on ainakin liikunta, säikähtäminen, stressi ja kylmä/kuuma. Toisilla roduilla selkeitä triggereitä ei tunneta.
Liikehäiriön ennuste on yleensä hyvä
Kohtailu pysyy usein ennallaan tai harvenee tai loppuu iän myötä kokonaan. Yksi ennustettava piirre kohtauksissa näyttäisi olevan se, että saman koiran liikehäiriökohtauksiin osallistuvat aina samat lihakset. Yleensäkin kohtausten olemus on pitkälti rotukohtainen. Sen sijaan kohtausten kesto voi vaihdella jopa samalla koiralla. Rodun sisällä kohtausten esiintymistiheys voi vaihdella todella paljon siten, että joillakin koirilla kohtausryppään (cluster) aikana niitä tulee useampi viikon aikana. Toisilla koirilla kohtausten välillä voi olla kuukausia, jopa vuosia. Labradorien ja jackrusselinterrierien seurantatutkimuksessa kohtausryppäät ennakoivat sitä, ettei kohtailu loppunut kokonaan iän myötä.
Arkielämää häiritsevään kohtailuun voidaan kokeilla lääkitystä
Jos kohtauksia on usein tai ne on pitkäkestoisia, voidaan kokeilla lääkehoitoa. Koska liikehäiriön oirekuvan voi aiheuttaa niin monet eri asiat, lääkkeen teho selviää tosiaan vasta kokeilemalla. Rotu- ja yksilökohtaisesti on voinut auttaa epilepsialääke (fenobarbitaali, levetirasetami), muu lääke (asetatolamidi) tai gluteeniton ruokavalio. Kohtaukset voivat harventua tai loppua myös itsestään, joten oikeasti tehoavien lääkkeiden löytäminen on eläinlääketieteelle haastavaa.
Vähän tarkemmin labradorien ja russeleiden seurantatutkimuksesta
Vuoden 2016 tutkimus Natural history of canine paroxysmal movement disorders in Labrador retrievers and Jack Russell terriers taitaa olla edelleen ainoa laatuaan, joten summataan sen tulokset tähän. Tutkimuksessa oli mukana 36 labradoria (7 narttua, 29 urosta) ja 23 russelia (8 narttua, 15 urosta), jotka ei saaneet koko aikana liikehäiriöön mitään lääkitystä. Koirien liikehäiriökohtausten tiheys ja kesto merkittiin muistiin seurannan alussa ja lopussa. Koirien seuranta-aika oli minimissään 3 vuotta mutta vaihteli siten, että mediaani oli 7 vuotta. Labbiksilla kohtausten tiheys vaihteli alussa välillä 1 kohtaus puolessa vuodessa - 12 kohtausta kuukaudessa. Russeleilla vaihtelu oli välillä 1 kohtaus puolessa vuodessa - 2 kohtausta kuukaudessa. Seurannan lopussa koirien liikehäiriökohtailu oli ilman lääkitystä...
Loppunut kokonaan
Harventunut/lyhentynyt
Pysynyt samana
Lisääntynyt
Labbikset
14
11
6
5
Russelit
5
14
2
2
Niillä koirilla, joiden kohtailu ei ollut loppunut kokonaan, oli suurimmalla osalla ollut tutkimuksen alussa kohtauksia ryppäinä eli monta saman viikon aikana. Tutkimuksessa pohditaan kohtausten vähenemisen ja loppumisen syyksi sitä, että solut ja elimistö alkavat ajan myötä kompensoida sitä asiaa, mikä siellä on alkujaan ollut vikana. Tutkimuksen koirilla kohtauksia oli havaittu vain kotona ja koiran ollessa valveilla.
Historiatriviaa liikehäiriöistä
Tähän väliin sopii hyvin pieni esittely koirien ensimmäisestä raportoidusta liikehäiriöstä. Kyseessä on ollut skotlanninterrierin ns. skottikramppi. Vuosi oli 1969, ja liikehäiriön sijaan puhuttiin hyperkineettisistä episodeista. Skoteilla kohtaus on aktivoitunut koiran kävellessä, juostessa tai leikkiessä niin että ensin takajalat ja lopulta koko skotti näyttää jäykistyvän. Diagnosointitapa on ollut aika hurja: dg-kriteerinä on ollut, että kohtaus tulee, kun koirille annetaan amfetamiinia. Testin jälkeen piripäisille skoteille on neuvottu antamaan diapameja. Luulen, että diagnosointitapaa on sittemmin muutettu. Skottikrampin periytymismallia pidetään resessiivisenä, mutta yksittäistä geenivirhettä ei vieläkään ole löydetty.
Listaus eri roduilla tähän mennessä kuvatuista liikehäiriöistä
Kaksi vuotta sitten julkaistussa katsauksessa International veterinary canine dyskinesia task force ECVN consensus statement: Terminology and classification (Cerda-Gonzalez ym.) on haluttu selkeyttää koirien liikehäiriöiden luokittelua ja terminologiaa. Paperissa on älyttömän hyvä yhteenvetotaulukko rotukohtaisista liikehäiriöistä (tilanne 2021), jonka suomenkielinen tiivistelmä on alla. Muuten, eikö tuon paperin viimeinen eli tärkein tekijä Holger A. Volk ole tuttu nimi myös vanhalta saksalaiselta shibasivustolta?
Bokseri. 1-5 minuutin kohtauksia, joita triggeröi kiihtyminen/innostuminen. Helpottaa iän myötä. Periytymismalli tuntematon.
Borderterrieri. Alle 1-150 minuutin kohtauksia, joita triggeröi kiihtyminen, stressi ja lämpötilanmuutokset. Etenemisestä ei tietoa, mutta gluteeniton ruokavalio voi auttaa. Periytymismalli tuntematon.
Cavalierkingcharlesinspanieli. Kohtauksen kesto alle 1 - useita minuutteja, triggereinä liikunta, kiihtyminen ja stressi. Helpottaa/stabiloituu iän myötä. Geenivirhe tunnistettu BCAN-geenistä, periytymismalli resessiivinen.
Chinook. Kohtausten kesto 1-60 min, ei selkeitä triggereitä. Periytymismalli tuntematon.
Jackrusselinterrieri. Kohtauksen kesto 10 min. Triggereinä stressi ja lämpötilanmuutokset. Helpottaa iän myötä. Periytymismalli tuntematon.
Labradorinnoutaja (liikehäiriötyyppi 2). Kohtausten kesto 10 min, triggereinä kiihtyminen, stressi ja säikähtäminen. Helpottaa iän myötä. Periytymismalli tuntematon.
Maltankoira. Kohtausten kesto 1-90 min (mutta mediaani 4.5 min), ei selkeää triggeriä, etenemisestä ei tietoa, mutta gluteeniton ruokavalio voi auttaa. Periytymismalli tuntematon.
Norwichinterrieri. Ei raportoitu muuta kuin "stable" eli tila pysyy samanlaisena.
Pointteri, lyhytkarvainen. Kohtausten kesto tyypillisesti 10-30 min, mutta jopa 180 min. Liikunta ja kiihtyminen voi triggeröidä. Periytymismalli tuntematon.
Shetlanninlammaskoira. Kohtauksen kesto minuuteista tunteihin. Stressi, kiihtyminen ja liikunta voi triggeröidä. Etenemisestä ei tietoa mutta tryptofaania sisältävä ruokavalio voi auttaa. Geenivirhe tunnistettu PCK-geenistä, periytymismalli dominoiva.
Skotlanninterrieri. Kohtauksen kesto 5-20 min. Triggereinä kiihtyminen, stressi, liikunta. Helpottaa iän myötä. Periytymismalli resessiivinen, mutta geenivirhettä ei ole vielä löydetty.
Markiesje. ROTUKOHTAISTEN LIIKEHÄIRIÖIDEN EXTREME-VERSIO. Jo kymmenenviikkoisilla pennuilla kaikki yritykset liikkua triggeröi sen, että kaikki raajat jäykistyvät lukkoon eikä koiran normaalista elämästä tule enää mitään. Muutoin oirekuva sopii silti liikehäiriön määritelmään. Resessiivinen periytymismalli, ja geenivirhe onneksi paikallistettu SOD1-geeniin.
Näille muutamalle rodulle, joiden liikehäiriön geenivirhe on tiedossa, löytyy geenitesti. En jaksa uskoa, että sheltin, cavalierin tai terrierin geenivirhe olisi sama kuin shiboilla (= vaadittaisiin yhteinen esi-isä verrattaen läheltä sukupuusta). Entsyymin geenitestipaneelissa on ollut mukana tuo PIGN, joka oli sillä puhdas.
Mikä voisi olla shiban liikehäiriön periytymismalli?
Koska Entsyymin pentuesisaruksista useammalla on esiintynyt samanlaisia omituisia kohtauksia, herää epäilys, että taustalla on perinnöllinen alttius. Pentue on paperilla täysin ulkosiittoinen, joten yhteisiä esivanhempia pitää etsiä 6+ sukupolven päästä historiasta, ja silloin ne näyttävät olevan japanilaisten shibojen isoimpia jalostusmatadoreja. Tsyymihän on silti DLA-alueiltaan täysin homotsygoottinen ja geneettisesti vähemmän monimuotoinen kuin shibat keskimäärin, mikä kuvaa hyvin sitä, miten shiboissa pyörivät samat geenit vaikka sisäsiitosprosentti on KoiraNetissä 0. Jälleen mulle tulee mieleen se, että shibojen epilepsiat ja muut kohtailut on aikaisemmin voineet olla osittain liikehäiriöitä. Yksinkertainen yhen geenin resessiivinen periytymismalli on yhä mahdollinen mutta ei niin ilmiselvä jäljitettävä kuin voisi olla.
Muita mahdollisia periytymismalleja:
Monen tekijän summa, eli on tarvittu useampi altistava geeni kummaltakin vanhemmalta (realistinen vaihtoehto).
Yksinkertainen yhden geenin resessiivinen periytymismalli siten, että kantajien geenivirheet on samassa geenissä mutta mutaatiot on erilaiset (epätodennäköinen vaihtoehto tapahtumien todennäköisyyden takia).
Dominantti yhen geenin periytymismalli epätäydellisellä penetranssilla, jolloin jo yksi geenikopio aiheuttaa liikehäiriön useimmille mutta ei kaikille koirille, joilla geenivirhe on (epätodennäköinen vaihtoehto liikehäiriön harvinaisuuden ja modernin shiban populaatiorakenteen takia).
Toisen vanhemman hedelmöittyneessä munasolussa tai vain sukusolujen kantasolussa mutta ei muissa soluissa on tapahtunut uusi dominantti mutaatio täydellisellä tai epätäydellisellä penetranssilla (epätodennäköinen vaihtoehto tapahtuman todennäköisyyden takia).
Lisäksi sukupuoleen sitoutunut resessiivinen periytymismalli olisi Tsyymin (narttu) takia erittäin epätodennäköinen vaihtoehto.
Jos Entsyymillä oikeasti on perinnöllinen liikehäiriö, niin sillä on käytännössä testipentue, jota seuraan mielenkiinnolla. Pidän luultavana, että periytyminen on tavalla tai toisella resessiivistä ja pikkuiset on todennäköisyyksien perusteella turvassa isän ansiosta, mutta tilanne on silti geenijuttujen kannalta kiinnostava. Shibapiirit huolehtivat terveystietojen kohdennetusta urkkimisesta omaa kampanjointiaan varten, mutta päivitän itsekin tätä blogimerkintää, jos Tsyymin ja shibojen oletetusta liikehäiriöstä ilmenee jotain uutta. Loppuun vielä avainkohdat:
Maallikon silmissä epilepsiakohtaukselta näyttävä kohtaus voi olla myös liikehäiriökohtaus, joka on niistä kahdesta pienempi paha ja hyväennusteisempi. Tietoisuus eri rotujen liikehäiriöistä on kasvanut vasta viime vuosina.
Liikehäiriökohtauksen aikana koira on tajuissaan.
Yritä kuvata kohtauksia videolle eläinlääkäriä varten ja mainitse liikehäiriön (dyskinesian) mahdollisuus.
Yksittäinen kohtaus voi johtua vaikka mistä, eikä tarkoita heti liikehäiriötä tai epilepsiaa.
Suomalainen koirien geenitutkimusryhmä kerää verinäytteitä kaikenrotuisilta liikehäiriökoirilta. Jos Entsyymille tulee useampia kohtauksia ilman muuta selitystä kuin epäilty perinnöllinen liikehäiriö, niin pitää lähettää senkin verinäyte tutkimukseen. Ennen geenitestejä perinteinen tapa on ollut yrittää arvioida koirarotuun kertyneiden resessiivisten geenivirheiden valikoimaa siten, ettei molempien vanhempien suvuissa esiintyisi samoja sairauksia. Nykyisillä menetelmillä yksittäinen geenivirhe, mikäli sellaisesta olisi onnekkaasti kyse, saattaa paikallistua jo hyvinkin pienellä määrällä koiria.
"Mielenkiintoista! Mutta tiedätkö varmasti mistä puhut?"
Lähteitä ja luettavaa
Ennen kuin uppoat tähän suohon, niin vanhemmissa papereissa koirien liikehäiriöitä on lähestytty ihmisten liikehäiriöiden kautta, eikä kaikki termit ja luokittelut enää ole ajan tasalla.
International veterinary canine dyskinesia task force ECVN consensus statement: Terminology and classification (Cerda-Gonzales ym., 2021)
Classification of involuntary movements in dogs: Paroxysmal dyskinesias (Lowrie ja Garosi, 2018) Approach to canine paroxysmal dyskinesia (Posporis ym., 2018)
Dystonia in veterinary neurology (Santifort ja Mandigers, 2022)
Clinical characterisation of a novel paroxysmal dyskinesia in Welsh terrier dogs (Whittaker ym., 2022)
Phenotypic characterization of paroxysmal dyskinesia in Maltese dogs (Polidoro ym., 2020)
Mitochondrial PCK2 Missense Variant in Shetland Sheepdogs with Paroxysmal Exercise-Induced Dyskinesia (PED) (Nessler ym., 2020)
Phenotypic characterization of PIGN–associated paroxysmal dyskinesia in Soft-coated wheaten terriers and preliminary response to acetazolamide therapy (Packer ym., 2020)
Paroxysmal Dyskinesia in Border Terriers: Clinical, Epidemiological, and Genetic Investigations (Stassen ym., 2017)
Natural history of canine paroxysmal movement disorders in Labrador retrievers and Jack Russell terriers (Lowrie ja Garosi, 2016)
Parallel Mapping and Simultaneous Sequencing Reveals Deletions in BCAN and FAM83H Associated with Discrete Inherited Disorders in a Domestic Dog Breed (Forman ym., 2012)
Characterization and Mode of Inheritance of a Paroxysmal Dyskinesia in Chinook Dogs (Packer ym., 2010) Hyperkinetic episodes in Scottish Terrier dogs (Meyers ym., 1969)
Tämä blogimerkintä on omistettu hokkaidonkoirien kantaurokselle nimeltä Aku Go (阿久号). Aku teki benimarut ja alkoi tulla vastaan vähän joka yhteydessä. Kaiken huipuksi siitä on olemassa YouTubessa metsästysaiheinen lyhytelokuva. Ja nyt puhutaan 1920-luvulla syntyneestä koirasta.
Aku Go. On ollut liian aikaista kennelnimille tai rekkarinumeroille. Nimi suluissa (Oyamada?) viittaa luultavasti omistajaan. NIPPO käyttää tätä samaa kuvaa nettisivuillaan hokkaidonkoirien esittelyssä.Japanilaiskoirien valokuvakirjassa 日本犬名犬写真集 Akun isäksi on merkitty Aka ja emäksi Shiro (ja hokkaidojen omistajat on selvästi olleet ihan yhtä omaperäisiä koirien nimeämisessä kuin shibojen omistajat!)Yksi mun suosikkikuvia japanilaiskoirien historiasta. Kattokaa tuota suun seutua. Näen saman ilmeen hokkaidouroksilla vielä nykyään. Kuva Vanhasta japanilaiskoiran valokuva-albumista. Kuvatekstissä mainitaan jonkun miehen reaktio Akun näkemiseen: koira ilmensi sellaista voimaa, että mies otti yllättyneenä askeleen taaksepäin. Palasin tsekkaamaan tän kuvan heti kun luin Akusta muussa yhteydessä, ja Akuhan se oli.
Akusta sanottua
"Hokkaido Inu -suku on karkeasti jaettu Chitose/Aku-, Chitose/Tatsuyuki-, Iwamizawa- ja Biratori-linjoihin, ja heidän vertaan pidetään neljänä päälinjana. Heistä Chitose-Aku-kanta muodosti siirtokunnan Rankoshi Chitosi Cityssä, ja sitä käytetään usein karhunmetsästykseen.
Sen ominaisuuksia ovat hyvin avautuneet [???], pienet, tiukat korvat, hyvin muotoillut silmät, tiukka ilme ja terävät aistit sekä kevyet liikkeet erittäin kuivat ja vahvan rungon ansiosta. Pinnalliset karvat ovat jäykkiä, mutta alemmat eivät välttämättä tiheitä.
Aku, tämän sukulinjan esi-isä, esiteltiin laajasti koiralehdissä ennen sotaa ja sen jälkeen harvinaisena karhunmetsästyskoirana. Sodan jälkeen herra Denpo löysi tämän Akun pennun Ryun, ja hänen jälkeläisensä Jiro-uros ja Pirika-narttu vapautettiin maailmaan ja lisääntyminen Aku-suvun alkaessa."
(Google Lens -käännös Japanilaiskoirien valokuvakirja 1:stä, suhtaudu varauksella etenkin nimiin.)
Sono kihaku, sono tsuradamashii!
NIPPO:n vuosikirjoista Akun kuvaa ei ole toistaiseksi löytynyt, mutta yksi kommentti kyllä. Kommentti on sikäli huomionarvoinen, että siinä käytetään huutomerkkejä.
Tässä yhteydessä haluaisin viitata herra Ichiro Hataan, koiran ystävään ja erinomaiseen koirien kirjoittajaan, joka kirjoitti muistoistaan ainukoirista seuraavasti: Showa-aikakauden 10. vuonna [1935] hän vieraili Chitosen kylässä Akun kanssa, joka tunnettiin tuolloin kuuluisana karhunmetsästyskoirana.
"Aku oli tuolloin vanha, 11-vuotias koira [...] Hän seisoi rauhallisesti soralla järven rannalla, seisoo liikkumattomasti kuin kivi, ei pienintäkään liikettä. Se henki! Ne kasvot! Sono kihaku, sono tsuradamashii!"
Alan uskoa, että olisin ite jo pyörtynyt, jos olisin tavannut Akun. Jos Aku oli 1935 11-vuotias, niin sen syntymävuosi on silloin ollut 1923 tai 1924. NIPPO:n sivuilla syntymävuosi on 1927, mutta en ole nähnyt tarkkaa syntymäaikaa missään muussa lähteessä. Näistä 1927 on kyllä realistisempi, jos Akun "lapsenlapsilla" voi olla syntymäaikana 1948, eli kolme sukupolvea venyisi silloinkin aikajanalla kahden vuosikymmenen yli.
Aku kantakoirana
Aku on selkeästi ollut Chitose-Aku-linjan kantauros. Chitose viittaa paikkaan. Pienen ja keskikokoisen japanilaiskoiran lukukirjasta löytyi käsin piirretty sukupuukaavio tämän linjan alusta. Osa nimistä on kirjotettu eri tavoin kuin valokuvakirjassa, mutta uskoisin, että samoista koirista on kyse.
Ryuu (tässä 龍, valokuvakirjassa 竜 ) on varmaankin se aiemmin mainittu Akun poika, jolla pitäisi olla jälkeläiset Jiro ja Pirika. Jiroja näyttää löytyvän kaksikin, mutta mikä näistä on oikeasti Pirika? Ainakin sillä pitäisi olla tärkeitä jälkeläisiä. Vai eikö sitä mainita, koska se oli vain narttu? En myöskään ole löytänyt Ryuusta mistään kuvaa vaikka koko Aku-linja kulkee sen läpi. Alla tarkemmin Jirosta, Pirikasta, Jirousta ja Shuusta. Jiro ja Pirika on kirjotettu katakanoilla, joten ne todella on Jiro ja Pirika. Jiroulla ja Shuulla voi olla oikeasti jokin muu lukutapa.
Jiro
Jiro (Ryuu x Aka), syntymäaika tuntematon. DOKENPO-rekkarissa koira nr. 540. Uros. Väriksi on merkitty "tuhka" eli se salaperäinen sudenharmaa, jota pohdittiin hokkaidonkoiran väripostauksessa???? 😮
Pirika
Pirika (Ryuu x 美光 ), syntynyt 1947. DOKENPO-rekkarissa koira nr. 20. Punainen narttu. "Sillä on tottelevainen persoonallisuus, kuiva ja jäykkä runko, hyvin kehittynyt etu- ja takaosa sekä kevyt liike, mutta takaraajojen vahvuus oli hieman puutteellinen, luultavasti vamman vuoksi. Tämän vuoksi voit nähdä arvokkuuden, ja hänellä oli tämän aikakauden naismaailman nr. 1 ansiot." (Google Lens)
Jirou 次郎
Jirou 次郎 (Ryuu x 第二狼 ), syntymäaika tuntematon, punainen uros, rekisteritietona "NKC 87". "Kirjoittaja näki tämän koiran ensimmäisen kerran vuonna 1954, kun hän oli 11-vuotias. Runko oli suuri, tiheä ja hyvin kehittynyt rinnan leveydestä kylkiluihin. Onko syynä hänen erityisen hyvin kehittynyt päänsä, pulleat posket ja ikä? Hänen korvansa olivat hieman vinot eteenpäin, mutta hänen terävät silmänsä antoivat vaikutelman vahvasta miehestä, jolla on vahva veteraanihistoria, ja hänen villi persoonallisuutensa oli täynnä Aku-linjan hyvyyttä. [Jalostuksessa Jiro jätti vain Shuun Pirikan kanssa, mutta koska Shuu oli keskeinen koira Aku-linjan kehityksessä (kts. sukupuu), pidetään Jiron vaikutusta merkittävänä.] (Google Lens)
Laitan tän oletettuun Jiro-nimeen perään u-kirjaimen, ettei mene heti sekaisin veljensä kanssa.
Shuu 秀
Shuu 秀 (Jirou x Pirika), syntymävuosi 1948, DOKENPO-rekkarin koira nr. 32. Musta eli bläkkäri uros. "Oikealla ruumiinrakenteella luuston tiheys on erittäin tiivis, hyvin kehittyneet eturaajat, voimakkaat takaraajat, tilava pää, paksu ja tiukka kuono sekä maskuliiniset kasvonpiirteet, voimakkaat takajalkojen askeleet ja jäykkä selkä. Hänen hyvä korvansa ja täyteläinen sisäinen henki heijastui hänen ulkonäöstään." (Google Lens)
Nyt tunnemme hokkaidonkoirien kantaisän Aku Gon. Ainakin kuvittelen näkeväni sen verenperintöä vielä nykyisissäkin hokkaidouroksissa. Hokkaidoilla ei ilmeisesti ole netissä alkuun asti ulottuvaa sukupuutietokantaa, mistä voisi katsoa kanjinimien lukutapoja, mutta jos joku osaa sanoa onko Jirou ja Shuu oikeasti Jirou ja Shuu, niin olisin kiitollinen tiedosta. Repeilin täällä yksinäni noiden väliotsikoiden takia, jotka alkoi kuulostaa Aku Ankan taskukirjojen nimiltä.
Uusi koirakirja GOT! Tämä on 日本犬名犬写真集 / Japanilaiskoirien valokuvakirja -sarjan ensimmäinen osa 70-luvun alusta. Ajankohdan näyttelykoirakatalogin lisäksi esittelyssä on valikoituja staroja aivan japanilaisrotujen alkuajoilta. Laitan tähän yhen nartun ja yhen uroksen joka rodusta. Ei ole 6 + 6, koska kainkoirat harmillisesti loistavat poissaolollaan. Lisäksi valikoituja kappaleita suorina Google Lens -käännöksinä jokaiseen koiraan liittyvästä tietoiskusta. Osa nimistä on todennäkösesti jotain ja sinne päin.
Akitanarttu Babagoma
"En ollut koskaan nähnyt tätä kuvaa Babagomasta, mutta löysin sen Jujiro Namiokan ottamien valokuvien joukosta. Valokuvan molemmat puolet ovat herra Ichinosekin poikia, mikä todistaa, että tämä on Babagoma. Babagoma-go on tämän päivän punaisen seesamityyppisen koiran alkuperä. Sillä on kiinteä ja hyvin rakentunut vartalo ja sen kasvot ovat hyvin organisoidut. [...] Tuohon aikaan taistelukoirat olivat edelleen suosittuja taisho-kaudelta, ja Tosa-taistelukoiria sekoitettiin usein joukkoon. Se oli aikakausi, jolloin Akita-koirien alkuperäinen ulkonäkö katosi, joten jäljelle jääneen puhtaan vereen on sanottava olevan erittäin arvokasta."
(Kommentti: Vihdoinkin saatiin blogiin oma Babagoma! "Baba" tarkottaa mun animejapanin perusteella mummelia.)
Akitauros Hanyutaro
"Tochinin ja Babagoman poikana haluaisin arvioida Hanyutaron parhaaksi uroskoiraksi. Lisäksi hän peri isänsä parhaat ominaisuudet ja ulkonäön. Hänellä oli majesteettinen vartalo ja yksinkertainen ja arvokas ulkonäkö, erityisesti hänen rauhalliset ja syvät silmänsä. Tämä koira lähti Tokioon pentuna ja vuonna 1935, kun se saavutti vanhan iän, se toivotettiin tervetulleeksi Shigeie Izumin suureen taloon. [...] Jos Hanyutaro olisi jäänyt Odateen nuoruudestaan asti, en voi olla ajattelematta, kuinka paljon hän olisi tehnyt akitakoiran elvyttämiseksi."
(Kommentti: Shigeie Izumi oli se Odaten pormestari, joka perusti AKIHO:n vuonna 1927 ja jonka Dr. Saito tapasi lähtiessään etsimään säilyneitä japanilaiskoiria. Hanyutaro on NIPPO-rekisterissä 84. rekattu suuri japanilaiskoira.)
Kishunarttu Tama
"Sodan aikana hän oli Hidakan paras villisianmetsästyskoira ja erinomainen koira, joka oli niin sanotun Sugatagei Ryozenin malli. Tämän koiran viimeinen lapsi on kuuluisa Kumaichi Go (Goma), joka voitti 1. sijan kaikista keskikokoisista koirista kevään kansallisessa näyttelyssä 1952. [...] Se oli naaraalle iso, noin 51 cm, mikä näyttää riittäneen. Runsaat kasvot, ihanteellinen silmien muoto, voimakas häntä ja erinomainen turkki, se oli ihanteellinen narttu."
(Kommentti: Tama on NIPPO-rekkarissa keskikokoinen nr. 3178.)
Kishu-uros Dai
"Tämä koira syntyi vuonna 1933 Ogawan kylässä, Higashimuron piirissä, Wakayaman prefektuurissa. Tämän koiran kasvatti herra Azai Kameyama Cityssä, ja sen sanottiin olevan isä Tetsu ja äiti John. Koirana, jolla on ainutlaatuinen kishu inu -maku, toisin kuin tämä nykyinen koira, haluaisin viitata siihen hyvänä esimerkkikoirana, jolla on rikas paikallinen maku. Koira, jolla on erityinen vahva luusto, erinomaiset harjakset ja arvokkuus, joka ei menetä tasapainoa karkeudesta huolimatta, ja vahva häntä, joka saa sinut tuntemaan Kishun vuorten tuoksun kehosta."
(Kommentti: Mä vaadin enemmän näitä sirppihäntiä!)
Shikoku-uros Goma
"Nimi on liian kuuluisa yhdessä Changshun, Kuma ja Kusunoki kanssa, joista tuli Shikoku-koirien esi-isät. Goma-go oli rauhallinen ja upea, ja hänen esiintymisensä kehässä riitti muistuttamaan meitä yokozunan tulosta kehään. Värimaailma oli ainutlaatuinen Hata-järjestelmälle ja oli melko näyttävä. Ja seisova hahmo oli koira täynnä malttia ja itseluottamusta, joka antoi katsojalle vakauden tunteen."
(Kommentti: Goma syntyi 1933 ja oli NIPPO:n keskikokoinen rekisteröity koira nr. 124.)
Shikoku-uros Choushun
"Jos Hata-linjan edustajakoira on Goma-go, Honkawa-linjan edustajakoira on tämä Chouchun-go. Metsästäjä Honkawa-murassa myi Chouchun-gon yhdessä Kuma-gon kanssa, ja tohtori Kondo osti sen matkalla Sagawa-chosta. Sen jälkeen hän kärsi vakavasta ihosairaudesta ja hänet luovutettiin ihotautilääkäri Okazakin käsiin. Tuolloin herra Kuroda kommentoi: "Tämä koira on äärimmäisen voimakas, sillä on hyvät mittasuhteet ja sitä suositellaan keskikokoiseksi koiraksi, jota harvoin nähdään." [...] Varsinkin hänen silmiensä terävyys on maailman paras."
(Kommentti: Eikö nykyiset shikokunkoiraurokset näytä aivan tältä? Mulla on hatara käsitys noista Hata- jne. linjoista. Toivottavasti tuo Google Lensin ihotautijuttu ei ole totta. Choushun syntyi 1934 on NIPPO-rekisterissä keskikokoisten nr. 668. Ja joo, kaksi shikoku-urosta, koska niiden valikoimassa ei ollutkaan yhtään narttua. )
Hokkaidonkoiranarttu Fuji
Fujista ei ole tietoiskua, mutta se syntyi vuonna 1949 ja on hokkaidonkoirien DOKENHO-rekkarissa koira nr. 346. Halusin Fujin mukaan nartuksi, koska olen nähnyt vielä nykyäänkin Suomessa hokkaidonarttuja, joilla on tuo sama ilme.
Hokkaidonkoirauros Aku
"Hokkaido on karkeasti jaettu [neljään sukulinjaan]. Näistä Chitose/Aku-linja muodosti siirtokunnan, jonka tuotantoalueena oli Rankoshi Chitose Cityssä. Sille on tunnusomaista sen pienet, hyvin avautuneet korvat, hyvin muotoillut silmät jotka antavat sille terävän tunteen vedettäessä, ja vahva, kuiva runko, jonka ansiosta sitä on helppo liikuttaa. Pinnalliset karvat ovat jäykkiä mutta alemmat eivät välttämättä tiheitä. Tämä Aku on laajasti esitelty Taikaishissa ennen sotaa ja sen jälkeen harvinaisena karhunmetsästyskoirana."
(Kommentti: Päivitys, tehdäänpäs Akusta kokonaan oma blogimerkintä.)
Shibanarttu Riki
"Keski-Inaban koiria, tämän alueen puna- ja valkokarvaisia koiria, on kasvatettu Tottorin prefektuurissa, ja ne on kasvatettu huolellisesti. Koiria on melko vähän, jotka ovat lähellä koiransuojeluyhdistyksen standardikokoa, ja 4. NIPPO-näyttelyssä Riki-go voitti ensimmäisen paikan pienissä nartuissa ja valittiin suositeltavaksi koiraksi. Esivanhempani olivat palvelijoita linnan Tottorissa."
(Kommentti: Rikistä - tai ehkä Chikarasta - tuli saninshibojen kantanarttuja. Se syntyi vuonna 1935 ja oli NIPPO:n rekkareissa pieni koira nr. 143.)
Shibauros Yuwa
"Noin 43 cm, jossa häntä pyöritetään. Tämän koiran toi herran Nakamura Nosakan kylästä Shimanen prefektuurista, aivan kuten Ishinkin. Hän oli melko pitkä mutta hänellä oli hyvänmuotoiset korvat, arvokkaat kasvot kuin pienellä koiralla, hyvärakenteinen ja hänellä oli hyvälaatuiset punaiset seesamikarvat. On todella sääli, etten voinut jättää jälkeläisille mitään erityistä tämän takia. Mr. Nakamura, joka tunnetaan paremmin kennelnimellään ENPEEKAA, tutki kotikaupunkinsa Shimanen vuoristoisia alueita ja esitteli meille laadullisesti ylivoimaisen vuoristokoiran, Tochi-gon ja Unjo-gon 3. NIPPO-näyttelyssä ja Goryeo-go, Taka-go ja Yuwa-go 4. näyttelyssä oli toiseksi sijoittuva koira. Vaikka todellista tyyppiä ei vielä voitu määrittää ja nämä koirat arvioitiin keskikokoisiksi ja pienikokoisiksi, ruumiinosan koostumus ja ilme olivat pienikokoisen koiran ominaisuuksia."
(Kommentti: Yuwa we meet again! Se mustaseesamiuros, jonka kuvaa NIPPO käytti esitellessään japanilaiskoiria ensimmäistä kertaa maailmalle, se on Yuwa. Mutta nytkö se onkin punaseesami? Sen pitäisi olla tämä sama koira.)
***
Näitä riittää taas vähäksi aikaa. Kerro jos joku tietty rotu kiinnostaa enemmän.
Palkittuja jindoja päänäyttelyssä vuonna 1978. Ylempi punainen ja valkoinen on 2-vuotiaita uroksia. Kuvasivu kirjasta Lives of Japanese Dogs.
Shibaloginen blogi laajentaa aluerajoja Japanista meren yli naapurimaahan, sillä Etelä-Koreasta löytyy pystykorvamallinen alkuperäiskoira jindo. Jindo on saari Etelä-Korean kärjessä, ja rodun virallinen nimi Suomessa on koreanjindonkoira. Törmään jindoihin aika ajoin japanilaiskoirien yhteydessä, joten yhtä hyvin voi laittaa niistä löytyvän infon jatkossa blogiin asti.
Ensimmäiset jindot, narttu ja uros, ovat saapuneet Suomeen KoiraNetin perusteella vuonna 1999. What, siis paljon ennen keskikokoisia nihonkenejä? Yhteensä rekisteröintejä on kahdeksan, joista neljä on näiden kahden pioneerin vuonna 2001 syntyneitä pentuja.
Ensivilkaisulla jindot näyttävät minusta kishunkoiran ja alkukantaisemman shiban välimuodolta, mutta silmät ja ilme on erilaiset kuin japanilaiskoirilla. Lisään koreanjindonkoirille oman kategoriansa. Tervetuloa.
