Siirry sisältöön

Julkaistu Kommentoi Sukellus shibahistoriaan (osa 1/3)

Tällä kertaa käsittelyssä on vanha japanilainen shibakirja Shiba Inu. Tekijäksi on merkitty "Lemmikkikoiran ystävien" toimitus. Käytännössä kirja sisältää eri shiba-asiantuntijoiden kirjoittamia tekstejä. Kyseessä on kahdeksas painos vuodelta 1974, kun ensipainos on julkaistu vuonna 1968. Kirjaa on siis päivitetty ahkerasti. Kirjan koko "konsepti" poikkeaa todella paljon nykyisistä koirakirjoista. Se on ollut samaan aikaan sekä tietokirja, yhteiseen tavoitteeseen kannustava opas että tietokanta. Kansipaperia lukuunottamatta kahdeksas painos on mustavalkoinen. Google Lensin avulla japaninkielistä tekstiä voi nykyään suuntaa-antavasti "lukea" (muista silti lähdekritiikki). Minkälaisia shiba-asioita on viisikymmentä vuotta sitten painotettu?

Alussa esitellään NIPPO-näyttelyissä palkittuja shiboja viiden viimeisimmän vuoden ajalta. Mukana on sekä NIPPO- että SHIBAHO-shiboja (=jomonshiboja). Japanilaiseen tapaan koirien kennelnimiä ei mainita. 70-luvun alussa SHIBAHO-shibat eivät poikenneet normishiboista niin paljon kuin nykyään. Tällä sivulla näkyy harvinaisempi black&tan -jomonshiba.

Seuraava mielenkiintoinen sivu alussa on oikeastaan mainos, joka lupaa shibafaneille historiatietoutta. Mainos saa pohtimaan kansallisrotujen merkitystä eri kulttuureissa. Onko suomenpystykorvan kantakoirien valokuvakirja koskaan ollut suomalaisen pystykorvaharrastajan perusteos? Showa-kausi tarkoittaa japanilaisessa keisarikalenterissa keisari Hirohiton valtakautta ja kattaa vuodet 1926-1989.

Kirjan esipuheen on kirjoittanut mies, joka hankki kahdenkymmenen vuoden koirattoman tauon jälkeen jälleen shiban. Miksi hän päätyi japanilaiseen koiraan eikä länsimaalaiseen koiraan? Esipuheessa muistellaan ennen sotaa elänyttä Toma-shibaa, jonka mies sai ollessaan yläkouluikäinen. Toma oppi kaikki mahdolliset temput ja esiintyi NIPPO-näyttelyn yhteydessä tottelevaisuusnäytöksessä yleisölle, saaden koulutuspalkinnon. Näyttelyssä se sai "puolisuositellun koiran" arvosanan. Kirjoituksessa muistellaan "tempaan" kuolleita koiria ja sitä, miltä ne lopulta näyttivät. Kyseessä on todennäköisesti ollut (dys)temper eli penikkatauti. Kokemuksen on täytynyt olla kauhistuttava.

Sotamuistoista mainitaan shikoku, jolle kehittyi pommitusten jylystä niin voimakas pelkotila, että eutanasia oli välttämätön. Tällaista asiaa ei helposti tule nykyään ajatelleeksi. Kahdenkymmenen vuoden aikana shibojen taso oli parantunut eli näyttelyissä palkittiin useampia koiria kuin ennen. Samoin arviointi oli muuttunut "suositellun" ja "puolisuositellun" koiran arvosanasta nykyiseen "erinomainen, erittäin hyvä, hyvä, jne." -käytäntöön.

Toma Go. Harvinainen shibakuva sotaa edeltävältä ajalta.

Seuraavana kirjassa on käytännön osio, jossa ohjeistetaan oikeanlaiseen shibanpitoon. Nykyisistä koirakirjoista poiketen yllättävän monet asiat tähtäävät siihen, että pentu voisi kasvaa täyteen potentiaaliinsa ihanteellisena japanilaiskoirana.

  • Kenneltilan rakentamisessa on huomioitava Japanin ilmasto. Pohjoistuulella ulkoileva pikkupentu vilustuu.
  • Kuivamuonat mainitaan jo vaihtoehtona kotiruualle ja sardiineille (?).
  • Liikunta on tärkeää, ja pyörän vierellä juoksutus mainitaan tehokkaana treenitapana.
  • Pentu on tärkeää opettaa väkijoukkoihin sekä siihen, että näyttelyssä siltä katsotaan hampaat.

Terveysosiossa ensimmäisenä korostetaan penikkatautirokotteen tärkeyttä. Ota se rokote. Get vaxxinated! Eipä ole ajat paljoa muuttuneet. Toinen huomattava terveysuhka on olleet loiset, joita kehotetaan tarkkailemaan ja tarvittaessa antamaan koiralle loishäätö... kunhan hoito ei ole vaivaa pahempi.

Seuraava osio käsittelee shibapennun valintaa (yläkuvan pennun valkokuonoisuus johtuu pintovärityksen valkokirjavuudesta). Tärkeimmät kriteerit ovat olleet seuraavia:

  • Luonne. Pennun ei tule olla ujo.
  • Sukupuolileima. Uroksen tulee jo pentuna olla luustoltaan narttua tanakampi, aktiivisempi ja hiukan itsepäisempi. ("Näyttelyissä esitetään joskus koiria, joiden sukupuolesta ei ota selvää.")
  • Silmät ovat erittäin tärkeät. Kirjassa mainitaan moneen kertaan "silmät ovat ikkuna sydämeen" eli suomalaisittain sielun peili. Silmien on tärkeää olla riittävän tummat ja mielellään kolmiomaiset, joskin pennun silmien pyöreys voi vanhemmiten hiukan parantua muodoltaan.
  • Pigmentin on muutenkin oltava mahdollisimman tummaa.
  • Paras pää on iso ja leveä. Korvissa pienet on parhaat, mutta tätä voi olla hankala arvioida, mikäli korvat eivät ole vielä pystyssä. Korvien tyven ja etäisyyden toisistaan tulisi olla mahdollisimman leveä.
  • Hampaat mainitaan erityisena ongelmana. Pennun maitohampaiden lukumäärä tulisi olla täysi. Tarkasta myös purenta.
  • Ylipäänsä kirjan toistuvana teemana on, että japanilaista ihannekoiraa tavoitellaan kaikin voimin eikä niinkään puhuta koirista pelkkinä lemmikkeinä.
  • Entä onko shibapennullasi sukutaulu? Jos ei, niin selvitä miksi. Pennussa saattaa virrata sekalaisen mikawankoiran epäpuhdasta verta. Kirja saa mikawankoiran oikeasti kuulostamaan jonkinlaiselta pahikselta, joka uhkaa risteytymällä shibojen olemassaoloa. Neuvo sinänsä on yhä ajankohtainen, mutta eri syystä.

Vuorossa on rotumääritelmäosio. Vaikka japanilainen koira on ikivanha ilmiö, on sen "standardi" uusi keksintö. Vaikka asia on nykyään itsestäänselvyys, on sitä painotettu kirjassa monet kerrat. "On sanottava, että tämä oli täysin käänteentekevä asia japanilaisille koirille. Siksi tässä standardissa ei ole esitelty vain japanilaisen koiran olemus ja niiden ilmeet, vaan myös kehon muoto, ja tulevat japanilaiskoirat jatkavat tämän standardin mukaisesti." Määritelmän mainitaan pohjautuvan japanilaiskoirien muinaisiin esivanhempiin. Ennen mitään mittasuhteita määritellään se tärkein eli japanilaiskoiran yleisolemus ja sen ilmaisu. Esimerkkeinä:

  • Rohkeus, arvokkuus, innokkuus, hyvä voima. Silmät, korvat, vakaa katsekontakti, ja koko pään asento ilmaisevat näitä.
  • Kuten tekee myös häntä. Hännän laskeminen koipien väliin voidaan katsoa rohkeuden menetykseksi.
  • Tottelevaisuus, uskollisuus, hyväluontoisuus.
  • Yksinkertaisuus, rehellisyys, rauhallisuus, tyylikkyys. Ei karkeutta.
  • Koiran sukupuolen erottaa heti.
  • Liikkeet ovat ketterät, keveät ja joustavat. Aistit ovat tarkat.

Mittasuhdeosiosta voi kysyä, että lieneekö mitään muuta koirarotua koskaan mallinnettu niin matemaattisen tarkasti kuin japanilaista shibaa. Kirjasta löytyy kaaviokuva lähes jokaisesta koiran ruumiinosasta ja sen ihanneversiosta. Ylhäällä kuvissa legendaarinen Naka Go sekä ihanteellisen japanilaiskoiran mittasuhteita kuvaava kaaviokuva. Jompi kumpi kuva on taatusti tehty toisen perusteella!

Shiban pään on kuulunut näyttää edestäpäin kahdeksankulmiolta (eikä pallolta? : D). Myös silmät ovat tärkeät.

Väriosio on erittäin kiinnostava, sillä siinä listataan varsin eksoottisiakin vaihtoehtoja. Näitä ovat:

  • 赤、淡赤、紅赤: (punainen, vaalea punainen, syvänpunainen)
  • 胡麻、白胡麻、赤胡麻、黒胡麻: (seesami, valkoinen seesami, punainen seesami, musta seesami)
  • 真黒、鉄さび色 (puhdas musta, rautaruosteen väri)
  • 虎、赤虎、黒虎 (tiikeri, punainen tiikeri, musta tiikeri)
  • 白、汚れ白 (valkoinen, likainen valkoinen)

Konekäännöksessä jää epäselväksi, onko kyseessä japanilaisen koiran värivaihtoehdot yleensä vai nimenomaan shiban värit. Toisaalta käännöksessä...

Kuitenkin Shiba Inun etymologiasta jotkut ihmiset sanovat, että hiusten väri on todella nurmikonvärinen, mutta tämä ei ole selvää. Muinaisista ajoista lähtien punaisten tiikerien, mustien seesaminsiementen ja valkoisten ns. cibakoirien (eli pieniä) uskotaan olleen maassamme. Shiba Inun viimeaikaista trendiä tarkasteltaessa suurin osa näyttelyissä näytteillä olevista koirista on kuitenkin punapäitä. Tämä tarkoittaa, että Shiba Inun ainoa yhdistys, Japan Dog Preservation Society, yrittää yhtenäistää Shiba Inun turkin väriä.

Tiikeri viittaa brindleen, jota näkee nykyäänkin kainkoiralla ja akitalla. Ruohonväri on ties mitä, mutta sisältää shiban kanjin 芝草色 . Päivitys: sisältää _eri_ kanjin, joka tarkoittaa ruohikkoa ja joka luetaan myös 'shiba'. Myöhemmin kirjassa mainitaan, että rodun nimen alkuperä on voinut tulla kuivuneesta ruohikosta, kenties värin mukaan.

Sivuilla vilistää pieniä piirrosshiboja. Nämä kaksi ovat nauttineet liikaa marjamehua ja alkaneet nähdä ruohonvärisiä rotutovereita, joten ensimmäinen osa shibakirjan käsittelyä päättyy tältä erää tähän.

Julkaistu Kommentoi Ne kolme muuta shibavarianttia – minoshiba
Minoshiban erottaa jo kaukaa sen tunnusomaisesta vahvasta mahonginpunaisesta väristä. Kuva lisenssillä iStockPhoto/Jonnyjto.

Minoshiba - tai Keski-Japanin entisen Minon alueen alkuperäinen pieni japanilainen koira - on shibavarianteista huomiotaherättävin. "Ilta-auringossa minoshiban turkki syttyy palamaan." Minon provinssi vastaa nykyisen Gifun prefektuurin eteläosaa. Saninshiban tavoin minoshiba näyttää olevan paikallinen ylpeys, jonka säilyttämisen eteen tehdään töitä Gifun yliopistoa ja lukiolaisia myöten. Alkujaan minoshiboja on käytetty metsästyksessä ja vahtikoirina. Blogin juttu perustuu jälleen pitkälti konekäännöksiin - muistathan tässäkin lähdekritiikin.

Vuoristokylien alkuperäiset minoshibat

Japanilainen koirakirja Shiba Inu vuodelta 1970 näyttää kuvailevan minoshibaa jyrkän vuoristoalueen vuoristokylän koiraksi, jota on arvostettu jo kauan sekä metsästyksessä että kotikoirana. Legendojen mukaan minoshiba on pelastanut isäntänsä milloin karhulta, milloin jättiläiskäärmeeltä. Olemukseltaan minoshiban kerrotaan olevan erittäin ketterä, sitkeä, väsymätön, sillä on japanilaisen koiran suoraviivainen luonne ja se omistaa elämänsä yhdelle isännälle. Minoshiba on sopinut erinomaisesti vuoriston pienpetojen sekä vuoristolintujen metsästykseen terävän hajuaistinsa ja jäljityskykynsä ansiosta. Ulkoisesti se on ollut jäntevä, varsin tanakka ja sillä on ollut vahva selkälinja. Korvat ovat olleet pienet, paksut ja kolmionmuotoiset. Minoshiballa on ollut erittäin vahva pigmentti sekä silmissä että turkissa. "Syvä, tulinen, helakanpunainen väri on hyvä ilmaus sille ominaisesta hengestä. Tässä suhteessa minoshiban ainutlaatuinen turkin väri on ihanteellinen shiban väri, joka ilmaisee yksinkertaisuutta, voimaa ja kauneutta."

Aka Go, punainen minoshibauros. On sääli, ettei turkinväri ole taltioitunut vanhoihin mustavalkokuviin. Kuva(t) kirjasta Shiba Inu (Lemmikkikoiran ystävä, 1970).

Ennen toista maailmansotaa useita minoshiboja osallistui alueen paikallisiin NIPPO-näyttelyihin. Sota ja sitä seurannut ruokapula olivat tuhoisaa aikaa myös minoshiboille. Kirjassa mainitaan useaan kertaan "sukupuuton uhka." Toisena vakavana uhkana on selvästi pidetty risteytymistä mikawankoiran kanssa (Mikawan alue on sijainnut Minon alueen vieressä) - sillä mikawankoiralla on ilmeisesti ollut samantapainen väri, ja minoshiban kasvatus on tässä vaiheessa keskittynyt ehkä liiaksi pelkkään väriin?

Chibi Go - minoshibanarttu vuoristosta.

Sodanjälkeisistä minoshiboista mainitaan erikseen vuoriston kuuluisa metsästyskoira, narttu Chibi Go. Ulkoisesti se on ilmentänyt ihailtavasti minoshiban ominaisuuksia, ja "Sillä oli teräksen arvokkuutta ja arvokkuutta, johon vain omistaja saattoi koskea." Kirjan mukaan Chibi Go menehtyi traagisesti auto-onnettomuudessa ennen kuin sen verenperintöä ehdittiin käyttää minoshibojen elvytykseen. Vuorilta löytyi kuitenkin muutamia saman koirasuvun edustajia. Sodasta selviytyneet minoshibat näyttivät väistäneen "rappeutumisen merkit" eli haalistumisen ja hammaspuutokset.

Hachisuke Go, punainen minoshibauros.

Yllättävää kyllä, pieni Gifun alueen vuoristokylä Shirakawa Go nimetään kirjassa "minoshiban kotikyläksi". Nykyisellään Shirakawa Go on Unescon maailmanperintökohde ja suosittu turistikohde.

Nykyinen Shirakawa Go. Kuva: Ray Swi-hymn/Wikimedia Commons.
Ja vanha Shirakawa Go, joka on kerran ollut minoshiban kotikylä. Yhdennäköisyydestä ei voi erehtyä, vaikka kuvien välissä on kulunut yli puoli vuosisataa.

Liekehtivä minoshiba

Syvänpunainen väri on saatu säilymään nykyisissä minoshiboissa, mutta mistä väri tulee? Koska minoshiboilla voi olla mustia karvoja, se ei ole resessiivinen e/e-punainen. Valkoisia (tai muunkaan värisiä) minoshiboja ei tiettävästi synny edes satunnaisesti, joten voi olettaa, että kaikki minoshibat olisivat nykyisessä geenitestissä muotoa E/E Ay/Ay. Mutta mikä selittää urajiron puuttumisen ja sen, ettei väri haalistu, vaikka sukupolvien ajan yhdistetään pelkkää punaista? Ehkä minoshiboilla on E-lokuksessa muista shiboista poikkeava alleeli, joiden eroa värigenetiikka ei vielä tunne. Rinnassa näkyvä pieni valkoinen merkki ei ole urajiroa vaan pigmentin puutteesta johtuvaa valkokirjavuutta, mikä on yleinen ilmiö kaikilla koiraroduilla. Myös punasävyssä ja värin syvyydessä näyttää esiintyvän hiukan luonnollista vaihtelua.

Kaksi suojeluyhdistystä - ja nykyinen minoshibojen kylä

Minoshibojen suojelemiseksi on olemassa kaksi rinnakkaista yhdistystä: vuonna 1976 perustettu Gifun prefektuurin Mino Shiba Inu Preservation Society sekä vuonna 2012 perustettu Mino Shiba Inu Preservation Society. Onko näillä myös erilliset rekisterinsä? Eräässä minoshibablogissa mainitaan, että keväällä 2019 minoshibojen yhteenlaskettu määrä Japanissa olisi ollut noin 380 koiraa. Yhdistykset järjestävät vuosittaiset näyttelynsä, joissa valitaan ROP ja VSP - sekä seurataan minoshiban tilannetta yleisesti. Uudemman suojeluyhdistyksen toimintaan liittyy todellinen minoshibojen kylä Gifun Yamagatassa. Kylässä on mahdollista tutustua minoshibaan tapaamalla vakioasukkaita, tai käydä vierailulla oman minoshibansa kanssa. (Kyseessä ei ole sama kylä kuin vanhassa shibakirjassa mainittu Shirakawa Go). Kylän asukkaiden ja heidän ystäviensä kuvagalleriassa voi katsella nykyisiä minoshiboja myös Suomesta käsin.

Tieteellinen minoshiba

Minoshiban säilyttämispyrkimysten yhteydessä mainitaan usein tiede, genetiikka ja Gifun yliopisto. Vaikuttaa siltä, että minoshiboilta kerätään säännöllisesti talteen sekä DNA-näytteitä että uroskoirien siemennestettä. Näin pienen populaation säilyttäminen ei ole enää helppo tehtävä, mutta geenitutkimus voi todella auttaa vähentämään yhdistelmien todellista sisäsiitosastetta. Yliopistotason lisäksi lukiolaiset panostavat minoshiboihin, sillä Yōrōn lukiossa toimii minoshibojen tutkimusryhmä. Tällä videolla voi seurata, miten koulun oppilaat huolehtivat kahdesta heille uskotusta minoshibasta.  

Shibavarianttien monimuotoisuustutkimus. Minoshiboista on löytynyt vähemmän geneettistä muuntelua kuin normishibasta (Shinshu-Shiba/Nippo), mutta toisaalta muuntelu on jakautunut minoshiboihin suhteessa tasaisemmin kuin normishiboihin. Taulukko (c) Kuva (c) "Genetic Diversity and Relationship among Three Varieties of the Shiba Inu Revealed by Microsatellite Markers" (Maki ym., 2008).

Pohdintaa minoshiboista

Tässäpä shibavariantti, jonka soisi säilyvän. Ainakin kuvien minoshiboissa on yhä jäljellä jotain hyvin intensiivistä ja alkukantaisen yksinkertaista. Kuten saninshibojen tapauksessa, ei import-minoshiba Suomessa ole kovin realistinen ajatus. Ne ovat varmasti Gifun ihmisten oma aarre, joiden suojelemiseksi on otettu käyttöön jopa geenitutkimus, mikä vaikuttaa ehkä hiukan yllättävältä. Japanilainen shibankasvatus on tuntunut luottavan enemmän perinteisiin menetelmiin, mutta ehkä ajat ovat muuttumassa. Toivotan pentuonnea ja kannan kasvua minoshiboille!

Lähteitä ja luettavaa

Shiba Inu (Lemmikkikoiran ystävät, 1970)

Mino Shiba Inu Preservation Society (uudempi yhdistys) http://www.ccn.aitai.ne.jp/~minosibainunosato/newpage3.html

Gifu Prefecture Mino Shiba Preservation Society (vanhemman yhdistyksen vanhat kotisivut) https://web.archive.org/web/20160120032109/http://gifuminosibainu.ec-net.jp/wordpress/?page_id=97

Genetic Diversity and Relationship among Three Varieties of the Shiba Inu Revealed by Microsatellite Markers (Maki ym., 2008).

Julkaistu Kommentoi Shiba karhukoirana

"Vuosia sitten jättiläiskarhu raateli Heizo Sekiguchin oikean ohimon. Siitä asti Heizo-san on pitänyt karhua pakkomielteenään ja hän on vannonut kostavansa sille."

Tällainen on lähtöasetelma vuoden 1982 japanilaisfilmissä Matagi - The Old Bear Hunter. Elokuva julkaistiin äskettäin remasteroituna versiona DVD:llä. Shibayhteyksissä Matagi ei ole aivan tuntematon, sillä mustavalkoinen juliste vanhasta metsästäjästä koiransa kanssa on ollut suosittu kuvituskuva. Todelliset matagit ovat Honshūn pohjoisen alueen perinteisiä suurriistan metsästäjiä. Heidän metsästyskoiriaan eli matagi inuja pidetään nykyisen akitan esi-isinä. Tässä elokuvassa metsästyskoirina on käytetty shibanäyttelijöitä.

Tärkeä huomautus/varoitus: leffa on vanha ja käsittelee metsästystä. Mukana on julman näköisiä oikeilla eläimillä kuvattuja kohtauksia (mm. koulutusosio ja karhukoirakoe ketjutetulla karhulla), jotka eivät ikinä menisi läpi enää nykypäivänä. "Hopeanuolen ykköskasetin realistiset osat liveversiona" liippaa läheltä.

Katsotaan kuitenkin, miten shibat pärjäävät elokuvassa karhukoirina.

Heizo-sanin metsästyskoira Shiro on, ehkä vähän yllättäen, narttu.
Shiro synnyttää viisi pentua. Yksi pennuista on rääpäle, puolet muita pienempi. Heizon pojanpoika Taro kiintyy siihen heti.
Uroksen omistaja on toinen metsästäjä naapurikylästä. Astutuspalkkioksi valikoituu pentueen ärhäkin.
Maailman söpöin tuleva karhukoira ei vakuuttanut pentutestissä.
Flashback vihollisesta.
Taro on ainoa, joka jaksaa uskoa Chibin potentiaaliin.
Karhukoiran koulutukseen kuuluu myös tottelevaisuutta. Chibi ja Taro voisivat hyvin osallistua tokon alokassarjaan.
Uroskoiraa valmistellaan karhukoirakokeeseen. Vastassa on elävä ketjutettu karhu.
Elokuvassa on upeat vuoristomaisemat.
"Kuulitteko! Siellä se on!"

Jätetään loppuratkaisu spoilaamatta. Elokuva oli hurjan mielenkiintoinen katsottava shibafanille ja Hopeanuoli-fanille. Hopeanuolen ykköskasetti tuntuu nyt osittain Matagin (joka on julkaisuvuosien perusteella Hopeanuolen mangaa ja animea vanhempi) uusintaversiolta. Todennäköisesti molemmat perustuvat johonkin vielä vanhempaan tositarinaan. Elokuva avaa hyvin matagien hengellistä suhdetta saaliseläimiinsä. Heizo-san ei halua ampua jättiläiskarhua modernilla kiikarikiväärillä, koska se olisi liian helppoa ja täysin epäreilua niin uljasta eläintä kohtaan. Koiraelokuvana Matagissa on monia japanilaisille koiraelokuville tyypillisiä piirteitä. Koiranpennun syntymä näytetään läheltä, ja koirat pidetään koko tarinan ajan tavanomaisina koirina, joiden kanssa ihmiset elävät arkeaan. Ja mikä parasta: genrenä on draama, ei perhekomedia. Matagin japanilaisen DVD-julkaisun voi ostaa Amazonista.

Julkaistu Kommentoi Ne kolme muuta shibavarianttia – saninshiba
Japanin neljä yhä olemassaolevaa shibavarianttia. A) moderni perusshiba B) jomonshiba C) saninshiba D) minoshiba. Kuva (c) "Genetic Diversity and Relationship among Three Varieties of the Shiba Inu Revealed by Microsatellite Markers" (Maki ym., 2008)

Perimätieto kertoo, että modernin shiban kantakoirat edustivat paikallisia pienikokoisia alkuperäiskoiria Japanin eri alueilta. Paikallisia alapopulaatioita kutsuttiin yksinkertaisesti "sen ja sen alueen" koiriksi. Shibojen historian yhteydessä mainitaan yleensä nimeltä kolme paikalliskoiraa: shinshushiba, saninshiba ja minoshiba. Sanojen alkuosat ovat joskus olleet Japanin alueita, jotka tunnetaan nykyisin paremmin muilla nimillä. Modernin shiban kerrotaan vastaavan eniten shinshushibaa, mutta Japanissa on edelleen olemassa myös saninshiboiksi ja minoshiboiksi kutsuttuja koiria. Ne vaikuttavat olevan paikallinen ylpeys, ja niiden säilyttämisen eteen on pienten yksilömäärien takia varmasti tehty todella töitä. Kolmas olemassaoleva shibavariantti, jomonshiba, on poikkeuksellinen erikoistapaus, sillä se on jalostettu muistuttamaan kivikauden metsästyskoiria. Tutustutaan shibavariantteihin vähän tarkemmin. Englanniksi tietoa löytyy vähän, ja japaninkielinen tieto on selaimen käännösten varassa, joten jonkinlainen lähdekritiikki olisi hyvä muistaa tässäkin.

Saninshiban historia ja nykytilanne

Maantiede sanelee saninshiban historian?

  • Sanin (tai oikeastaan San'in) on vanhempi nimitys rannikolla lähellä Korean niemimaata sijaitsevalle alueelle, jolta löytyvät nykyiset Tottorin ja Shimanen prefektuurit.
  • Muita vanhoja mutta shibojen kannalta erittäin merkittäviä paikannimiä Saninista: Sekishuu (eli Iwami) ja Inaba. Alkaako kuulostaa tutulta? Shibojen sukupuusivustolle on listattu sellaisia kantashiboja kuin "Hana of Tottori" ja "Ishi Go Shimane Yamashita". Kyseinen Ishi on tietenkin juuri se Ishi, jolle kaikki nykyshibat ovat vahvasti sukua. Ishi on luokiteltu myös sekishuukoiraksi tarkemman synnyinpaikkansa mukaisesti.
  • Jatkuu maantieteellä: Koreoiden läheisyys ratkaisee, sillä Japanin "toisen aallon" asuttajien ja heidän mukanaan tuomansa yayoi-kulttuurin uskotaan rantautuneen Japanin saarille Korean niemimaan kautta. Samalla Japaniin saapuivat yayoi-koirat, joilla oli enemmän kokoa ja jyrkemmät otsapenkereet kuin varhaisemmilla jomonkoirilla.
  • Sanotaan, että saninshiba on läheisempää sukua korealaisille koirille kuin muut shibatyypit. Vanha tutkimusjulkaisu aiheesta on vielä etsinnän alla.
Saninin alue kattaa nykyisen Tottorin ja Shimanen prefektuurit. Nimi tarkoittaa suunnilleen "vuoriston varjopuolta".

Moderni saninshiba on mäyränmetsästäjien perillinen?

  • Nykyinen saninshiba on luultavasti saatu säilymään yhdistämällä koiria kolmesta Saninin alueen populaatiosta: Tottorin alkuperäisistä koirista, sekishuukoirista sekä mäyränmetsästykseen käytetyistä inabakoirista.
  • Nykyisen saninshiban tärkein suojelija on ollut Mr. Masuzo Ozaki, joka oli myös yksi NIPPO:n perustajajäsenistä. Hänen tavoitteenaan oli säilyttää Tottorin alkuperäinen koirakanta. Sodan, penikkataudin ja Tottorin kaupungin suuren tulipalon takia tehtävä ei ollut aivan helppo.
  • Saninshibojen nykyinen suojeluyhdistys/koulutusyhdistys Sanin Shiba-Inu Ikuseikai on Mr. Ozakin jälkeläisten ylläpitämä. Saninshibojen lukumäärä on ylittänyt tänä vuonna 500 koiran rajan.
  • Ei ole tiedossa, missä vaiheessa saninshibat ovat siirtyneet omaan rekisteriinsä. Rekisteröidäänkö niitä edelleen NIPPO:on? Ainakin varhaisia Mr. Ozakin koiria on aikoinaan palkittu NIPPO-näyttelyissä.

Saninshiban erikoisuuksia

  • Saninshiba on normishibaa lihaksikkaampi ja jäntevämpi mutta muutoin samaa kokoluokkaa. Sillä on suhteessa pienempi pää, jossa korvat ovat asettuneet lähemmäs toisiaan. Korvien kärjet osoittavat hiukan toisiaan kohti. (Mäyränmetsästyksessä ei tarvita turhia ulokkeita!)
  • Saninshiban häntä antaa pitemmän vaikutelman kuin shiboilla ja näyttää osoittavan usein lipun tavoin suoraan ylöspäin. Tällaisen hännän ansiosta metsästyskoiran sijainti on ollut helpompi paikallistaa.
  • Saninshiboissa näyttää esiintyvän vain punaista väriä. Rodun erikoisuutena mainitaan "haalea punainen / usuaka / 淡赤" - hyvin vaalea punaisen sävy, joka ei kuitenkaan näytä vastaavan normishibojen valkoista.
  • Jotain tosi outoa tapahtuu pohjavillalle saninshiban vaihtaessa karvaansa (klikkaa linkitettyyn videoon) : D
  • Saninshibanartut juoksevat harvoin (kolme kertaa kahdessa vuodessa?) ja pentuekoot ovat vielä pienempiä kuin normishiboilla. Tämä ymmärrettävästi tekee pienen kannan ylläpidosta vielä hankalampaa.
  • Geneettisissä sukulaisuustutkimuksissa saninshibat poikkeavat kaikkein eniten muista shibavarianteista.

Shibavarianttien geneettisiä etäisyyksiä. - - - linjan ylä- ja alapuolella on erilaisia "sukulaisuuslukuja", joissa suurempi lukuarvo kuvaa geneettistä erkanemista. Saninshibat näyttävät olevan eniten geneettisesti erillään, kun shibavariantteja on verrattu toisiinsa. Kuva tuunattu värilaatikoilla (c) "Genetic Diversity and Relationship among Three Varieties of the Shiba Inu Revealed by Microsatellite Markers" (Maki ym., 2008)

Pohdintaa saninshiboista

"Yksi kolmesta nykyshiban muodostaneesta shibatyypistä oli saninshiba. Saninshibat olivat nykyshibaa suurempia ja yleensä täysin mustia ilman kunnon nykybläkkärin värimerkkejä." Tämä kuvaus löytyy The Total Shiba -kirjasta sekä monilla nettisivuilla. NIPPO ei kuvaile nettisivuilla vanhojen paikalliskantojen ulkomuotoa sen kummemmin, mutta mainitsee sentään nimeltä shinshushibat, saninshibat ja minoshibat esimerkkeinä. Mikäli juttu on totta ja saninshibat ovat aikoinaan olleet pääosin suuria ja täysmustia, on niiden lookki muuttunut melkoisesti eri pullonkaulojen myötä 1900-luvulla. Entä Ishi? Lasketaanko se sekishuukoirana saninshibaksi?

Nykyisten saninshibojen väri on muutenkin mielenkiintoinen. Oletettavasti niiden geenipoolissa esiintyy vain punaista Ay-geenimuotoa mutta ei valkoista (pikku e, resessiivinen punainen). Useimmat saninshibat näyttävät kuvissa normishiboihin verrattuna aika vaaleilta ja tuovat mieleen akitan punaisen. Sanotaan, että punaisiin shibalinjoihin tulee syöttää x sukupolven välein bläkkäriä, ettei punainen väri haalistu - ovatko saninshibat ja akitat esimerkkejä tällaisesta ilmiöstä? Genetiikasta ei muuten toistaiseksi löydy edes selityksentapaista oletetulle Ay/Ay-haalistumisilmiölle. Tässä tapauksessa se ei liittyisikään valkoisen E-geeniin.

Omasta saninshibasta Suomessa lienee turha haaveilla. Suojeluyhdistyksellä on tarkat kriteerit pentujen kodeille, sillä saninshibojen kasvatusta voi yhä pitää niiden suojeluna sukupuutolta. Lisäksi koiria ei ilmeisesti luovuteta lainkaan sisäkoiriksi. Nyt kuitenkin tiedämme, että Japanin Tottorissa on olemassa saninshiba. Kuvia saninshiboista voi katsella lähdelinkkien sivuilta.

Lähteitä ja luettavaa:

https://www.asahi.com/ajw/articles/14219550 (englanniksi!)

https://dime.jp/genre/1117434/ (kuvia videolla esiintyneestä saninshibasta)

Genetic Diversity and Relationship among Three Varieties of the Shiba Inu Revealed by Microsatellite Markers (Maki ym., 2008) (tutkimusartikkelin abstrakti ja taulukot englanniksi)

http://3inshiba.com/index.html (saninshibojen suojeluyhdistys netissä)

Julkaistu Kommentoi Kaikkein varhaisimmat japanilaiskoirat (osa 2/3)

Esihistoriasarjan toisessa osassa tutustutaan muutamiin tutkimusjulkaisuihin, joiden avulla japanilaisen koiran alkuperä on vähitellen tarkentunut. Luita tutkimalla on päätelty paljon, ensin mittailemalla ja sittemmin myös DNA-teknologian avulla. Artikkelit kuvastavat samalla tieteenteon historiaa.

Varhaisimpia avoimeen tietokantaan tallentuneita (vaan tuskin aivan ensimmäisiä) tutkimusjulkaisuja japanilaisista muinaiskoirista ovat professori Kotondo Haseben kaksi artikkelia Journal of Anthropologyssa vuonna 1925. Konekäännösotsikot näille artikkeleille ovat "Tietoa japanilaisista paleoliittisistä koirista (lisätietoja)" ja "Tietoa kivikauden kotikoirasta". Milloin Japanin esihistorian jomonkaudesta alettiin puhua?

Artikkelin "Tietoa japanilaisista paleoliittisistä koirista" (1925) alkua. Japaninkielistä tekstiä luetaan perinteiseen tapaan ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle. Tieteen universaalina kielenä on tuolloin ollut englannin sijasta saksa.

Jää arvailun varaan, minkä arkeologisen kaivauksen luukoiralöytöjä professori Hasebe näissä kuvailee ja minkä ikäisiksi löydöt on arvioitu. Japanilaisen koiran suojeluyhdistys NIPPO perustettiin muutama vuosi artikkelien julkaisun jälkeen, joten on mahdollista, että professori Haseben tutkimukset ovat päätyneet perustajajäsenten luettavaksi.

Varhaisia kuvia muinaisen japanilaiskoiran kallosta. Artikkeli sisältää todennäköisesti mittaustietoja kallon osista. Kallon sivukuva näyttää olevan ylösalaisin. Koiran otsapenger on vaikuttanut jomonkoirille ominaiseen tapaan loivalta.

Hypätään vuoteen 1950, jolloin professori Hasebe julkaisee luokittelunsa japanilaisista kivikauden koirista artikkelissa On a Dog Skull of Stone Age in Japan and its Ancestral Form .Vaikka teksti on edelleen japania - joskin kirjoitussuunta on länsimaalaistunut - sisältää tämä artikkeli jo kullanarvoisen tiivistelmän englanniksi. Professori Hasebe on tutkinut satojen japanilaisten muinaiskoirien kalloja ja havainnut, että kallojen pituudet vastasivat hyvin silloista käsitystä kesykoiran kantamuodoista. Nämä olivat kokojärjestyksessä Canis familiaris palustris, ladogensis, intermedius, inostranzewii ja matris optimae. Vanhimmat japanilaiskoirat olivat olleet palustrisin ja ladogensiksen kokoluokkaa, joskus harvoin intermediuksen kokoisia, mutta eivät niin isoja kuin inostranzewii ja matris optimae. Artikkelin johdannon lopusta löytyy kiinnostava toteamus "Therefor the living wolf kinds have nothing to do with the ancestral forms of the prehistoric dog races." - sillä nykytiede näyttää päätyneen samaan käsitykseen eri menetelmillä.

Canis familiaris matris optimaen ja sen aikalaisten uskottiin aikoinaan olleen kantamuotoja nykyisille roturyhmille. Pronssikaudella elänyt suurikokoinen matris optimae (joka on kuin sekoitus Matrixia ja Optimus Primeä ja siten varsin päheä valinta vaikka pennun rekisterinimeksi!) on latinaa ja tarkoittaa oikeastaan...

Japanilaisten kesykoirien luulöydöistä on julkaistu suuri määrä muitakin artikkeleita. Tyypillisesti tutkimustuloksissa raportoidaan yksityiskohtaisena taulukkona näiden koirien säilyneet luuosat sekä niiden millimetrintarkat mittaustulokset. Tällöin on kuitenkin huomioitava lajin tai populaation sisäinen luontainen vaihtelu. Hypätään nyt vuoteen 1999 ja erilaiseen lähestymistapaan, jossa on hyödynnetty luita geenitutkimukseen.

Variations in Mitochondrial DNA of Dogs Isolated from Archaeological Sites in Japan and Neighbouring Islands raportoi englanniksi tutkimustuloksista, jotka perustuivat 74 muinaiskoiran luista jauhettuihin DNA-näytteisiin. Tutkimuksessa etsittiin jo juttusarjan ekassa osassa puheeksi tullutta "mitokondriogeeniä". Muinaiskoirien mitokondriogeeneistä viittä löytyi myös nykyisin eläviltä koirilta, kun taas 14 mitokondriogeeniä oli todellakin muinaisia eikä enää löydettävissä nykykoirista. Tulosten valossa on pohdiskeltu koirapopulaatioiden levittäytymisen ja yhdistymisen mahdollista historiaa Japanin saarilla. Tutkimuksessa ei kuitenkaan pystytty selvittämään, onko jokin nykyisistä japanilaisroduista "eniten alkuperäinen" eli muita lähempänä japanilaisia muinaiskoiria.

Karttaan on merkitty eri kaivauspaikoilta löytyneiden muinaiskoirien mitokondrio-DNA:n haplotyypit ("mitokondriogeenit"). Kuva (c): Okumura ym., Variations in Mitochondrial DNA of Dogs Isolated from Archaeological Sites in Japan and Neighbouring Islands (1999).

Minikatsaus muinaisiin japanilaisiin koiriin liittyvistä tutkimusjulkaisuista (joita on oikeasti kohtalaisen suuri määrä näiden lisäksi) päättyy tähän. Esihistoriasarjan viimeisessä osassa tutustutaan vielä vähän tarkemmin entisöityyn japanilaiskoiraan eli jomonshibaan.

Julkaistu Kommentoi Kaikkein varhaisimmat japanilaiskoirat (osa 1/3)

Shiba luokitellaan yhdeksi Japanin kotoperäisistä roduista. Kun japanilaisen koiran säilyttämisestä viime hetkellä kiinnostuttiin 1900-luvun alussa, luotiin shiballekin imago, joka painotti rodun ikiaikaista historiaa Japanin saarilla. Tässä kolmiosaisessa juttusarjassa matkataan kauas menneisyyteen ajalle, jossa muinaiset alkushibat kenties työskentelivät ihmisten metsästyskumppaneina.

Seitsemän tuhannen vuoden leposija

Vuonna 1961 Shikokun saarelta Japanissa löytyi todellinen arkeologin aarreaitta. Kamikuroiwan kalliosuojaksi nimetyssä paikassa oli ollut esihistoriallista ihmisasutusta. Kalliosuojasta - termi tarkoittaa kallioseinämän syvennystä, joka ei ulotu yhtä pitkälle vuoren sisään kuin varsinainen luola - löydettyjä ihmisjäänteitä ja keramiikkaesineitä on voitu ajoittaa jomonkauden alkuun, jolloin niillä on ikää lähemmäs kymmenen tuhatta vuotta.

Kalliosuojasta löytynyt koiran luuranko. Kaareutunut kylkiasento viittaa koiran asetteluun ja tarkoitukselliseen hautaamiseen. Alkuperäinen kuva (c) Esaka, ym.: "The Rock-shelter of Kamikuroiwa, Ehime Prefecture" (1967)

Ihmisten jäänteiden lisäksi kalliosuojasta kaivettiin vuonna 1962 esiin kaksi lähes kokonaista koiran luurankoa, isompi ja pienempi. Koiria ei jostakin syystä koskaan dokumentoitu kunnolla, mutta niiden arveltiin jo tuolloin edustavan Japanin varhaisimpia tunnettuja kesykoiria. Sitten koirien luurangot salamyhkäisesti katosivat. Kukaan ei pitkään aikaan tiennyt, mitä niille oli tapahtunut. Vasta vuonna 2011 japanilaisen yliopiston varastohuoneen nurkasta tehtiin löytö, joka pystyttiin varmistamaan Kamikuroiwan koirien jäänteiksi. Tunnistuksessa hyödynnettiin mm. luiden pakkausmateriaalina käytettyjen sanomalehtien päiväyksiä. Kiihkeistä etsinnöistä huolimatta nämä shiban prototyypit onnistuivat jotenkin olemaan karussa useita vuosikymmeniä.

Tutkijoiden on täytynyt olla haltioissaan. Mitä Japanin muinaiset koirat voisivatkaan kertoa menneisyydestä moderneilla tutkimusmenetelmillä? Luurangot koottiin kasaan ja nimettiin virallisesti Koira #1:ksi ja Koira #2:ksi (bloginpitäjän arvio on, että koirilla on melko varmasti ollut tutkimusryhmän sisällä myös persoonallisemmat lempinimet). Kummastakin uhrattiin luunpala radiohiiliajoitusta varten. Ajoituksen perusteella nämä koirat olivat eläneet, ja kuolleet, noin 5 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Tai yli 7 000 vuotta sitten nykyhetkestä laskettuna. (Tätä vanhempana jäänteenä pidetään vain "Natsushiman koiraa", joka on oikeastaan pelkkä alaleuka ilman viitteitä hautaamisesta.)

Jos oletetaan koirasukupolven iäksi kaksi vuotta, voi Kamikuroiwan luukoirien ja tämän vuoden shibapentujen välissä olla 3 500 sukupolven ketju. Vertailun vuoksi: modernin shiban kantaisä Naka Go odottaa useimpien polveutumisketjujen juurella noin 20-30 sukupolven päässä.

Jokainen palkki vastaa tuhatta vuotta, joten shiban olemassaolo kantakirjattuna rotuna on tällä aikajanalla hyvin uusi asia. Kamikuroiwan esihistorialliset kesykoirat uinuivat hautakummussaan pitkän ajan.

Esihistorian kesykoira muistutti urheilullista nykyshibaa - paitsi...

Kamikuroiwan muinaiskoirat analysoitiin nyt perusteellisesti. Ensinnäkin kyseessä oli kaksi aikuista yksilöä, joilla oli lähes täysi pysyvä hampaisto. Luuston koko ja mittasuhteet vastasivat hyvin nykyistä shibaa, sillä säkäkorkeuksien arvioitiin olleen hiukan yli ja alle 40 senttiä. Kallojen pituudet olivat takaraivosta kuonon luuosan kärkeen 14 cm ja 16 cm. Poikkeavaa kalloissa kuitenkin oli kuono-osan ja pääkopan välinen otsapenger, joka oli toisella koiralla hyvin viisto ja toisella hitusen jyrkempi, mutta silti nykyshiban otsaa loivempi. (Tämä anatominen piirre on oleellinen nykyiselle jomonshiballe - aiheeseen palataan esihistoriasarjan kolmannessa osassa.) Silmäkuoppien rakenteen perusteella koirilla oli ollut ennemmin susimaisen mantelinmuotoiset kuin koiramaisen pyöreät silmät.

Koira #1 ja Koira #2 - Japanin vanhimmat tunnetut kesykoirat, jotka ihminen on haudannut. Oletteko te yhä läsnä Tiikerin ja Entsyymin täydellisessä sukupuussa? Alkuperäinen kuva (c) Komiya ym.: "Morphological characteristics of buried dog remains excavated from the Kamikuroiwa Rock Shelter site, Ehime Prefecture, Japan" (2015)

Luista ja nivelistä päätellen Kamikuroiwan koirien lihakset, etenkin puremiseen käytettävät lihakset, olivat voimakkaammat kuin nykyshiballa. Myös raajojen liikeradat ovat voineet olla kehittyneemmät. Hampaat olivat kuluneet huomattavasti jo koirien eläessä - lisäksi muutamia hampaita oli irronnut. Tällaisen on arveltu viittaavan siihen, että nämä koirat olivat hampaillaan toistuvasti tekemisissä suurriistan kuten villisikojen kanssa. Niiden uskotaan olleen kaiken kaikkiaan pienikokoisia mutta tehokkaita ja ketteriä liikkujia, jotka jollakin tavalla auttoivat ihmisiä metsästyksessä. Vastapalveluksena koirat ovat luultavasti saaneet syödä ihmisravinnon tähteitä, sillä isotooppimäärityksessä ilmeni tietty ruokavaliosta kertova ero Kamikuroiwan koirien ja alueen muiden sekasyöjäeläinten välillä.

Japanin Luonnonhistoriallisen museon julkaisema postikortti. Näyttelyn jomonkautta kuvaavaan asetelmaan oli otettu mukaan myös esihistoriallinen kesykoira.

Sammunut emolinja?

Koska molekyyligenetiikka selvittää polveutumista ja sukulaissuhteita tarkemmin kuin luiden ulkonäön vertailu, jauhettiin pienet palaset Koira #1:n ja Koira #2:n luista DNA-näytteiksi. Kummastakin koirasta onnistuttiin eristämään mitokondrion DNA:ta. Mitokondrion DNA on siitä erikoista, että se periytyy äidiltä tyttärelle munasolun mukana (toki myös äidiltä pojalle, mutta poika ei enää itse periytä sitä omille jälkeläisilleen). Näin on mahdollista tutkia äitilinjoja, sillä mitokondrion DNA:ssa tapahtuu vähitellen mutatoitumista. Kyseessä on oikeastaan haplotyypin määritys, mutta yksinkertaisuuden nimissä puhutaan vaikka Kamikuroiwan koirien "mitokondriogeenistä".

Kamikuroiwan kahdella muinaiskoiralla oli keskenään erilaiset mitokondriogeenit. Pohdintatehtävä, mitä sukulaissuhteita tämä rajaa pois? Toisen koiran mitokondriogeeni oli jo tutkijoille tuttu M1, jota on löytynyt nykyisistä japanilaistaroduista shibalta, akitalta ja kishulta... sekä ulkomaalaisilta koiraroduilta. Onkin arveltu, että M1 saattaa edustaa jonkin nykykoiria yhdistävän kantamuodon mitokondriogeeniä. Toinen Kamikuroiwan koira sen sijaan tarjosi yllätyksen: sen mitokondriogeeniä ei ollut aiemmin löydetty yhdestäkään elävästä tai muinaisesta koirasta. Geenille annettiin nimeksi KRA1. Koska KRA1 ei vaikuta olevan läsnä nykykoirissa, on Koira #2:n emolinja aikojen saatossa luultavasti sammunut.

Miltä varhainen japanilainen koira on voinut näyttää?

Vuonna 1972 syntynyt jomonshiba. Kuva kirjasta Japanilaisten koirien suuri valokuvakokoelma, kuvaaja tuntematon (?).

Luiden ja hampaiden perusteella voi selvästi päätellä yllättävän paljon. Pään ja ruumiin mittasuhteet, liikkumistapa, luustovahvuus, lihaksikkuus, jopa silmien muoto - jomonkauden hautalöytöjen anatomian perusteella Japanissa on jalostettu eräänlainen entisöity japanilaiskoira. Näitä koiria kutsutaan epävirallisesti jomonshiboiksi, ja niissä on haluttu painottaa alkukantaisen metsästyskoiran ominaisuuksia. Ehkä Kamikuroiwan muinaiset koirat todella muistuttivat eläessään ylläolevan valokuvan koiraa - vahvaa, ketterää ja yleisolemukseltaan täysin funktionaalista metsästyskoiraa? Toisaalta luut eivät kerro mitään turkin tai värin kaltaisista rotutyypin yksityiskohdista. Kamikuroiwan koirat saattoivat yhtä hyvin olla susimaisen harmaita eli shibakielessä seesameja.

Luista, hampaista ja etenkin hautapaikasta kalliosuojassa voi epäsuorasti päätellä jotain varhaisten japanilaiskoirien luonteenpiirteistä. Jos säkäkorkeudeltaan 40-senttinen koira on ollut apuna suurriistan metsästyksessä, on sen täytynyt ilmentää suurta rohkeutta. Hautapaikan luolassa ansainnut koira on myös oletettavasti muodostanut erityisen suhteen niihin ihmisiin, joiden kanssa se on elänyt. Tämänkertaisen historian oppitunnin myötä on herännyt jonkinlainen käsitys siitä, miksi japanilaisrotujen henkisiä ominaisuuksia - ja näiden ominaisuuksien ilmenemistä koiran ulkoisessakin olemuksessa - on pidetty niin tärkeänä vaalia.

Esihistoriallisen juttusarjan seuraavassa osassa perehdytään varhaisimpiin tutkimusjulkaisuihin muinaisista japanilaisista koirista. Aihe ei ole ihan niin tylsä kuin miltä vaikuttaa! : D Samalla selviää, mikä oli komealta rekkarinimeltä kuulostava Matris Optimae.

Lähteitä ja luettavaa

Mitochondrial DNA analysis of Jomon dogs from the Kamikuroiwa Rock Shelter site in Shikoku and the Higashimyo site in Kyushu, Japan (Masuda ja Sato, 2015)

Morphological characteristics of buried dog remains excavated from the Kamikuroiwa Rock Shelter site, Ehime Prefecture, Japan (Komiya ym., 2015)

The Oldest Dog Burial Remains In Japan: https://web.flet.keio.ac.jp/~sato/DogBurials_eng/index.html

Radiocarbon dating of one human and two dog burials from the Kamikuroiwa rock shelter site, Ehime Prefecture (Gakuhari ym., 2015)

Rediscovery of the oldest dog burial remains in Japan (Sato ym., 2015)

Julkaistu Kommentoi Uusi geenitesti kaikille seesamishiboille
Napin otsalla erottuu punaseesamishiballe ominainen kuvio. Kuva: Topi Kuusinen

Vuonna 2021 julkaistiin uusi tutkimus koiran värigenetiikan A-lokuksesta, jonka erilaiset geenimuodot liittyvät siihen, onko värillinen shiba punainen, seesami vai black & tan. Linkki. Tutkimuksen ehkä merkittävin uusi löytö oli geenimuoto, joka yhdistyi varjostuneen soopelin väritykseen eri roduilla. Shiboilla varjostuneen soopelin on ajateltu vastaavan sitä seesamia väritystä, jota kutsutaan myös punaseesamiksi, widow's peak -seesamiksi, Ay/at-seesamiksi tai Ays-seesamiksi. Nämä syntyjään punaiset pennut kehittävät mustan seesamikuorrutuksen päätä myöten noin puolen vuoden iässä siten, että otsalla näkyy yleensä tumma piikkikuvio. Joskus piikki voi kuitenkin näyttää enemmän palkilta. Tälle seesamityypille ei ole aiemmin ollut toimivaa geenitestiä, vaan testitulos on ollut sama kuin punaisella shiballa eli Ay.

Punaseesamishiboista on nyt tehty geenitutkimus, joka on edennyt vertaisarviointivaiheeseen ennen virallista julkaisua. Linkki. Tutkimustulokset viittaavat vahvasti siihen, että varjostuneen soopelin geenimuoto todella liittyy shiballa punaseesamiin väritykseen. Geenimuodolle on tässä tutkimuksessa annettu nimeksi Ays (Ay + shaded eli varjostunut, tosin shiban tapauksessa voi ajatella myös Ay + seesamina). Ays-seesamiväritys on resessiivinen punaiselle värille (Ay-geenimuoto), eli punainen shiba voi olla tämänkin seesamityypin kantaja ja periyttää sitä jälkeläisilleen. Jotta pennuista tulisi väritykseltään Ays-seesameja, tulee niiden tällöin periä toiselta vanhemmaltaan jokin muu kuin punainen geenimuoto Ay.

Shibojen toinen seesamityyppi, aw-seesami, perustuu aw-geenimuotoon. Tällä ns. villityypin geenimuodolla ei ole aiemmin ollut omaa mutaatiota, jolla sen olisi voinut tunnistaa, joten sen testaaminen on perustunut labratermein eliminaatioon. Uusien tutkimusten myötä myös aw on testattavissa oman promoottorinsa perusteella. Käytännössä asialla ei ole koiranomistajalle merkitystä, vaikka tutkimustulos onkin genetiikan kannalta jännittävä.

Shiban väriGeenimuotoPromoottorit
PunainenAyVP1 + HCP1
Ays-seesamiAysVP2 + HCP1
Aw-seesamiawVP2 + HCP2
BläkkäriatVP2 + HCP3
Uusista tutkimustuloksista tukea saanut taulukko liittyen shiban värigenetiikkaan ja A-lokukseen. Ylempänä oleva väri on dominoiva alempana olevien värien suhteen, eli punainen shiba voi kantaa mitä tahansa, Ays-seesami voi kantaa aw-seesamia tai bläkkäriä, aw-seesami voi kantaa bläkkäriä ja bläkkäri ei voi kantaa muuta kuin bläkkäriä. Lisäksi kaikki värit voivat kantaa valkoista. Shiballa valkoisen värin saa aikaan toinen lokus, E-lokus, jota ei käsitellä tässä.

Toistaiseksi punaseesamishiboja ja Ays-geenimuodon mahdollista kantajuutta voi geenitestata ainakin VetGenomics-laboratorion kaupallisella geenitestillä (A-lokus, laajennettu). https://vetgenomics.ru/coats

Bloginpitäjän mietteitä:

"Ehkä värigenetiikka vielä joskus pystyy selittämään myös arvoituksellisen Ays-seesamishiban ja kyseisen värityksen periytymistavan." Kirjoitin näin hiukan yli vuosi sitten ja arvelin, että ehkäpä kymmenen vuoden sisällä asiasta tulee jotain uutta tietoa. En olisi ikinä uskonut, että jo vuoden päästä on löytynyt sekä geenimuoto että analysoitu seesamit shibat. Aivan upeaa toimintaa tutkijoilta ja aktiivisilta seesamishibojen omistajilta!

Muutamia juttuja jää vielä tutkittavaksi. Yksi on valkoisen värin kantamisen vaikutus Ays-seesamin lookkiin. Näiden voisi olettaa olevan kauttaaltaan vaaleampia. Toinen on sashige eli osittainen musta sävytys punaisen päällä. Tämä geenisysteemi ei todennäköisesti pysty selittämään, miksi joillakin mustaa kantavilla punaisilla on selässä jopa näyttelytuomareita hämäävä sashigeväritys ja joillakin ei.

Äärimmillään tällainen musta kuorrutus ulottuu lähes oikeaoppisen seesamin tavoin pään yli siten, että otsalla erottuu haalea piikkikuvio. Onko tällaisella shiballa vielä omanlaisensa, tuntematon geenimuoto A-lokuksessa vai aiheuttaako ilmiön jokin muu tekijä? Kolmas asia on ikivanhat rekkarit ja tietokantamerkinnät, joissa Ays-periytymismalli ei aina näytä toimivan ihan odotetusti. A-lokus on arvaamaton, joten eiköhän sillä ole vielä uusia salaisuuksia tarjottavana.

Ja mistä tästä kaikesta on pohjimmiltaan kyse...

Pätkä A-lokuksen tuottamaa signaalimolekyyliä. Tämä pikkuinen ASIP komentaa pigmenttisoluja. Erilaiset turkin värit riippuvat siitä, missä ja milloin ASIP:ia valmistetaan. Kuva PDB:n entrystä 2L1J (Patel ym. 2010)

 

Julkaistu Kommentoi Shiba ja krooninen enteropatia

Kun koiran vatsavaivat pitkittyvät eikä oireilulle löydetä eläinlääkärissä muuta yksittäistä syytä, puhutaan kroonisesta enteropatiasta. Krooninen viittaa yli kolme viikkoa jatkuneeseen oireiluun, enteropatia taas suoliston sairauteen. Koska ripulointi on enteropatian huomattavin oire, käytetään suomeksi myös ilmaisua krooninen ripuli. Japanilaisissa tutkimusjulkaisuissa on raportoitu shibojen kohonneesta enteropatian riskistä ja muita rotuja heikommasta ennusteesta, kun kyse on vaikeasta enteropatiasta.

Krooninen enteropatia on sairautena hiukan epämääräinen. Diagnoosi on mahdollinen, jos koiran pitkäkestoisia vatsavaivoja ei tutkitusti aiheuta suolistoloisten, kasvaimen tai jonkin sisäelinsairauden kaltainen muu syy. Vatsavaivojen oirekuva ja oireiden voimakkuus voi vaihdella lievästä vakavaan. Sairauden arviointiin on kehitetty CIBDAI-taulukko (canine inflammatory bowel disease activity index), jossa pisteytetään koiran apaattisuus, ruokahaluttomuus, oksentelutiheys, ulosteiden kiinteys, ulostuskerrat sekä laihtuminen.   

Hoidoksi ruokavalio, antibiootit tai immunosuppressantit

Krooninen enteropatia luokitellaan tarkemmin sen mukaan, minkälainen hoito siihen tehoaa. Ruokavalioon vastaavassa enteropatiassa koiran tila kohenee, kun ravinnosta poistetaan suolistolle sopimattomat ruoka-aineet. Käytännössä tämä tapahtuu eliminaatiodieetin avulla. Vaihtoehtona on myös allergisille koirille tarkoitettu nappula, jossa proteiini on valmiiksi pilkottua. Antibiootteihin vastaavassa enteropatiassa antibioottikuuri rauhoittaa suoliston, joskin oireet voivat palata pian kuurin loputtua. Immuunijärjestelmää lamaavaan lääkitykseen vastaavassa enteropatiassa hoitokeinona on tyypillisesti tulehdusreaktiota hillitsevä kortisoni. Jos ruokavalio, antibiootti tai kortisoni ei tuo apua, luokitellaan sairaus hoitoihin vastaamattomaksi enteropatiaksi.

Aiheuttajana ehkä immuunijärjestelmä

Kroonisten enteropatioiden perimmäinen tautimekanismi ei ole vielä selvillä. Eräs epäily on koiran oma immuunijärjestelmä, joka reagoi liian voimakkaasti suolen sisältöön - esimerkiksi ravinnossa olevaan proteiiniin tai johonkin suolistobakteerilajiin. Tällöin immuunijärjestelmän puolustussoluja kertyy suolen pinnan limakalvolle "taistelemaan" oletettua vihollista vastaan, ja seurauksena on tulehdusreaktio. Pitkittynyt tulehdus taas häiritsee suolen toimintaa ja ravinteiden imeytymistä. Lopulta suolinukka voi madaltua ja suoleen kehittyä haavaumia. Muita tulehdusta kiihdyttäviä tekijöitä saattavat olla esimerkiksi suolen limakalvon heikkous tai suoliston mikrobien epätasapaino. 

Useilla koiraroduilla on havaittu rotukohtaista alttiutta tietyntyyppisiin enteropatioihin, joten vaivan uskotaan olevan osittain perinnöllinen. Shibanomistajat mainitsevat toisinaan koiransa herkkävatsaisuudesta. On epäselvää, onko herkkävatsaisuus pohjimmiltaan sama asia kuin lievä muoto ruokavalioon vastaavasta kroonisesta enteropatiasta. 

Koepala paljastaa tulehduksen 

Etenkin vaikeaoireisen kroonisen enteropatian yhteydessä koiran suolistosta otetaan usein koepala. Jos koepalasta havaitaan puolustussolujen kertyminen suolen limakalvolle, voidaan antaa myös varsinainen tulehdusdiagnoosi, joka on tyypillisesti lymfo-plasmasytäärinen enteriitti. Lymfosyytit ja plasmasyytit ovat immuunijärjestelmän soluja, ja enteriitti on hienompi nimi ruoansulatuskanavan tulehdukselle. Tulehdus (inflammaatio) tarkoittaa siis elimistön puolustusreaktiota ja se voi aktivoitua myös muun syyn kuin bakteeritartunnan (infektio) takia. 

Suolisto-oireiden kohdalla on lisäksi huomioitava suoliston imukudossyövän eli lymfooman mahdollisuus, sillä vakava-asteisen suolistotulehduksen ja lymfooman erottamista pidetään joskus vaikeana. Suoliston pitkäaikainen tulehdus itsessään saattaa altistaa lymfooman synnylle.

Yhteenveto koirien kroonisista enteropatioista. "Tulehduksellisen suolistosairauden" (IBD, inflammatory bowel disease) käyttöä ei enää suositella, sillä koiralla se poikkeaa ihmisten vastaavasta.

Vaikeassa tautimuodossa shibojen ennuste muita rotuja huonompi

Japanilaisissa tutkimuksissa on havaittu, että shiboilla esiintyy hoitoon vastaamatonta kroonista enteropatiaa enemmän kuin muilla roduilla keskimäärin. Tutkimuksissa oli tarkasteltu vain niitä eläinsairaalan koirapotilaita, jotka eivät olleet saaneet apua ruokavaliosta tai antibiooteista. Näillä shiboilla pohjukaissuolen (duodenum) vakavat haavaumat olivat yleisempiä kuin muilla roduilla. Oireista ruokahaluttomuus oli shiboilla muita rotuja yleisempää. Kortisonihoidosta huolimatta shibapotilaista oli puolen vuoden jälkeen elossa vain 46 % (muunrotuisista 83 %) ja vuoden kuluttua 31 % (muunrotuisista 74 %). Varsinaisena kuolinsyynä vaikeassa kroonisessa enteropatiassa on yleensä ravinteiden imeytymättömyys ja aliravitsemus sekä suoliston verenvuoto.

Ikä ja oireiden voimakkuus vaikuttavat ennusteeseen

Toisessa japanilaistutkimuksessa on tarkasteltu pelkkiä shiboja ja etsitty asioita, jotka ennustivat lopputulosta. Vaikeaa kroonista enteropatiaa sairastavan shiban elinajan ennuste oli kortisonihoidon alkaessa valoisampi, mikäli se oli alle 7-vuotias ja oireilun voimakkuus oli CIBDAI-taulukolla laskettuna alle yhdeksän pistettä. Shiban sukupuolella tai koolla ei ollut merkitystä. Useimmat shibat saivat aluksi apua kortisonihoidosta, mutta oireilulla oli taipumus palata jatkuvasta lääkityksestä huolimatta. 

Tutkimuksessa oli yhteensä 25 shibaa; näistä 16 menehtyi puolen vuoden sisällä diagnoosista. Yhdeksän shibaa selvisi yli puoli vuotta, ja kaksi shibaa sinnitteli vielä viiden vuoden kohdalla. Kuolinsyy liittyi kaikilla enteropatiaan. Vielä kertauksena, että nämä synkät luvut koskivat vain niitä shiboja, joiden krooninen enteropatia ei ollut vastannut ruokavalioon tai antibioottihoitoon - oman shiban mahdollisiin vatsavaivoihin löytyy apu hyvin todennäköisesti jo ruokavalion tuunaamisella.

Koiran suolisto-oireilun arviointiin käytetty CIBDAI-taulukko.

Pelastiko ulosteensiirto shiban?

Miten hoitaa suolistosairasta potilasta, jota mikään nykyinen hoitomuoto ei auta? Viime aikoina suoliston pieniin vakioasukkaisiin eli bakteereihin ja muihin mikrobeihin on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota eri sairauksien yhteydessä. Jos kroonisen enteropatian syynä onkin haitallisten bakteerilajien valikoima, voi ongelma ratketa bakteerikantaa vaihtamalla. 

Uusi tapauskertomus Japanista kuvailee hoitoihin vastaamatonta enteropatiaa sairastaneen shiban, jolle tehtiin ulosteensiirto lupaavalla lopputuloksella. Shiban paksusuoli ja umpisuoli huuhdeltiin tähystyksellä puhtaaksi, minkä jälkeen tilalle ruiskutettiin lajitoverin ulostetta vesiliuoksena. Lahjoittajana toimi terve 5-vuotias beagleuros.

Shiba alkoi toipua enteropatian oireista ja ripulointi loppui kokonaan kolmen kuukauden kuluttua hoidosta. Yhdeksän kuukauden kohdalla shibaa on voitu pitää edelleen suolistosairaudesta parantuneena, eikä haittavaikutuksia havaittu. Ulosteensiirron pitkäaikaisesta tehosta ei koirilla ole vielä olemassa riittävästi seurantatutkimuksia, mutta melko yksinkertaisena menetelmänä se saattaa hyvin olla yksi tulevaisuuden hoitokeinoista vaikeimmissa enteropatioissa.     

Lähteitä ja luettavaa:

The characteristics of short- and long-term surviving Shiba dogs with chronic enteropathies and risk factors for poor outcome (Okanishi ym., 2013)

Chronic enteropathy in canines: prevalence, impact and management strategies (Dandrieux ja Mansfield, 2019)

Pathological features of intestinal T-cell lymphoma in Shiba dogs in Japan (Matsumoto ym., 2017)

Prognostic factors associated with survival in dogs with lymphocytic-plasmacytic enteritis (Ohno ym., 2006)

A Retrospective study in 21 Shiba dogs with chronic enteropathy (Ohmi ym., 2010)

Successful outcome after a single endoscopic fecal microbiota transplantation in a Shiba dog... (Sugita ym., 2021)            

Julkaistu Kommentoi Miksi olet niin pieni, mameshiba?
Mameshiba (oikealla) on aikuisena noin kymmenen senttiä tavallista shibaa matalampi. Kuva © 2021 Lyu, Feng, Zhu, Ren, Dang, Irwin, Wang and Zhang (Whole Genome Sequencing Reveals Signatures for Artificial Selection for Different Sizes in Japanese Primitive Dog Breeds)

Mameshibaksi kutsutaan shiban pienikokoista muunnosta (mame = papu, viittaus pienuuteen), jota tavataan lähinnä Japanissa. Mameshiboja pidetään kiistanalaisina monella tavalla: kasvatus viis veisaa shiban rotumääritelmän säkäkorkeudesta, ja pienikokoisuuteen pyrkiminen voi johtaa siihen, että jalostusvalinnoissa sivuutetaan muita tärkeitä asioita. Mameshiban suosio perustunee siihen, että pieni on söpöä. Shibojen alkuperäinen ja tärkein rotujärjestö Japanissa (NIPPO) on erikseen linjannut, ettei tunnusta mameshibaa shibaksi. Ainoa mameshiboja Japanissa rekisteröivä järjestö on The Kennel Club of Japan (KCJ), jota ei tule sekoittaa FCI:n alaiseen Japan Kennel Clubiin (JKC).

Mameshiboja koskeva konekäännös NIPPO:n nettisivulta.

Miten mameshiba eroaa geneettisesti tavallisesta shibasta?

Tämän blogipostauksen varsinainen aihe on uusi tutkimusjulkaisu, jossa on vertailtu mameshibojen ja normikokoisten shibojen genomeja. Lähtökohtana on ollut oletus, että mameshiba on sinänsä rotupuhdas shiba, jolloin eroavaisuudet geeneissä voisivat selittää nimenomaan kokoeroa. Huomioita tutkimuksesta:

  • Tutkimus on kiinalais-kanadalainen yhteistyö, ja julkaistu Frontiers in Genetics -tiedelehdessä, joka on ok-tasoinen lehti (vaikuttavuuskerroin neljän pintaan).
  • Tutkimuksessa mameshibaa kutsutaan omaksi alkuperäisrodukseen, mikä käy ilmi jo otsikosta "Whole Genome Sequencing Reveals Signatures for Artificial Selection for Different Sizes in Japanese Primitive Dog Breeds". Lukiessa tulee muutenkin vaikutelma, etteivät tutkijat ehkä ole olleet järin kiinnostuneita koirista tai roduista - kiinnostavaa on ollut shiban ja mameshiban kokoero, josta todella saa hyvän tutkimusidean kokogeenien etsintään.
  • Tutkimuksessa on otettu verinäytteet 59 normishibasta ja 35 mameshibasta. Näistä on sekvensoitu perimät (=selvitetty DNA:n emäsjärjestyksen kirjaimet) ja etsitty selkeitä eroja normishibojen ja mameshibojen välillä. Selkeä ero = jokin versio tietystä perimän kohdasta on rikastunut ja yleistynyt mameshiboissa jalostusvalinnan takia. Tuloksia on analysoitu useilla populaatiogenetiikan työkaluilla, jotka menevät tässä yli aiheen ja bloginpitäjän arviointikyvyn. Tutkimus on läpäissyt asiantuntijoiden vertaisarvioinnin hyvään lehteen, joten pitäkäämme geenituloksia luotettavina. Vakuuttavuutta lisää useiden eri analyysimenetelmien rinnakkainen käyttö.
  • Selkeitä eroja on todella löytynyt 12 perimäalueelta. Toisin sanoen tämä tutkimus on havainnut (jalostus)valintaan viittaavia alueita DNA:ssa, joissa tietynlainen versio on alkanut yleistyä mameshiboissa verrattuna normishiboihin. Kuvittele, että kasvattaisit pelkkiä bläkkärishiboja valtavalla koiramäärällä - tällöin mustien jalostuskoirien suosiminen aiheuttaisi tietenkin sen, että koirissasi alkaisi yleistyä mustan värin aikaansaava geeniversio. Sama on tapahtunut pienten mameshibojen kasvatuksessa, paitsi että kokoon vaikuttaa useampi kuin yksi geeni.
  • Tutkimustapa ei ole "geenintarkka", mutta koiran perimän tietokannasta voidaan katsoa näitä alueita tarkemmin.
  • Havaituille perimäalueille osuu yhteensä yhdeksän tunnettua geeniä, joista vain yksi (PRDM16) on aikaisemmin yhdistetty kokovaihteluun nisäkkäillä mutta ei vielä koirilla.
  • Jo aiemmin tunnetuista "koirien kokogeeneistä" tutkimus havaitsi kolme mätsäävää perimäaluetta (joilta löytyvät geenit IGF1, SMAD2 ja LCORL, tuttuja MyDogDNA-profiileista), mutta ero ei ollut näiden osalta yhtä selkeä (ts. vain kaksi kolmesta analyysimenetelmästä havaitsi ne). Tulkinta: nämäkin geenit voivat selittää mameshiban pienuutta, mutta niiden vaikutus ei ole ollut ratkaiseva.
"Onpas monimutkaista!"

Lyhyt versio: tutkimuksessa löydettiin merkkejä geneettisistä jalostusvalintaeroista normishiban ja mameshiban välillä. Erot saattavat liittyä yhdeksään tunnettuun geeniin, joita voidaan pitää nyt uusina ehdokkaina koirien kokogeeneiksi. Tarkempia lisätutkimuksia näistä geeneistä on todennäköisesti tulossa lähivuosina. Populaatiogenetiikkaan perehtyneiden kannattaa tarkastella enemmän raakadataa. Tutkimuksessa ei ainakaan suoraan mainita, että mikään mameshiboissa selkeästi yleisempi perimän versio (eli oletettu kokogeenimuoto) löytyisi vain mameshiboilta mutta ei lainkaan normishiboilta. Koska mameshiban pienikokoisuus voi hyvinkin piillä useissa eri geeneissä, tavallisen kokoisille shiboille tuskin syntyy pennuksi varsinaista mameshibaa, ja poikkeava koko selittyy ennemmin kasvuhäiriöllä tai sairaudella.

Lähteitä ja luettavaa

Whole Genome Sequencing Reveals Signatures for Artificial Selection for Different Sizes in Japanese Primitive Dog Breeds (Lyu ym., 2021) https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/34335687/

Julkaistu Kommentoi Shiban erikoinen punasolu

Punasolu eli erytrosyytti on pikkuruinen verisolu, jonka tärkein tehtävä on kuljettaa happea muille elimistön soluille. Kypsyessään punasolu menettää lähes kaikki soluelimensä ja alkaa täyttyä happea sitovalla hemoglobiinilla. Verrattaen yksinkertaisesta rakenteesta huolimatta shiban ja muiden itäaasialaisten rotujen punasoluista on löydetty hämmästyttävän monia ominaisuuksia, jotka erottavat ne länsimaisten koirien punasoluista. Jokaisen shibanomistajan on hyvä olla tietoinen tärkeimmistä eroista, sillä ne saattavat joissakin tilanteissa vaikuttaa oman shiban hyvinvointiin. 

Jono punasoluja hiusverisuonessa. Hemoglobiinin sisältämä rauta saa punasolut näyttämään tummilta elektronimikroskoopissa. Ylempänä näkyvät pyöreät "jutut" on muiden solujen tumia. Näyte on peräisin hiirestä, mutta tällaisella solutasolla koira lienee samanlainen.

Nurinkuriset ionit voivat johtaa virhediagnoosiin

Aasialaisilla roduilla - shibat mukaan lukien - tavataan punasoluja, jotka sisältävät paljon kaliumia ja vähän natriumia. Useimmilla koirilla näiden elimistön toiminnan säätelyyn käytettävien ionien suhde punasoluissa on juuri päinvastainen. Eron aiheuttaa punasolun pinnalle jäävä kuljetusproteiini, joka pumppaa kaliumia sisään ja natriumia ulos.

Vuoden 1997 tutkimuksessa yli kolmasosa japanilaisista shiboista minoshibaa lukuunottamatta edusti korkean kaliumin punasoluja. Ominaisuus periytyy resessiivisesti. Runsaskaliumisia punasoluja ei pidetä sinänsä terveysriskinä, mutta ne hajoavat herkemmin osmoottisen paineen vaikutuksesta eli silloin, kun punasolujen sisälle kertyy vettä. 

Korkean kaliumin punasolut voivat vuotaa kaliumia verinäytteen seerumiosaan ja aiheuttaa verikokeen mittaustulokseen jopa vaarallisen korkealta näyttävän kaliumarvon. Shibasanomien numerossa 1/2021 tutustuttiin Julia Suuriniemen artikkelissa tarkemmin ilmiöön nimeltä Pacific Rimism eli pseudohyperkalemia. Pseudohyperkalemian mahdollisuus on shiban tapauksessa huomioitava, ettei koiraa aleta turhaan lääkitä virheellisen verikoetuloksen perusteella.

Perusterveen shiban verikokeen tuloksia. Kaliumarvo on viiterajojen sisällä, joten verinäyte ei viitannut (pseudo)hyperkalemiaan. Punasoluihin liittymätön mutta huomionarvoinen tulos shiboilla on maksavauriota ilmentävä ALAT. Rodussa esiintyy geenimuotoa, joka laskee terveen koiran ALAT-arvoa normaalia alemmas. Jos tällaisen koiran ALAT-arvo kohoaa sairauden takia, voi se näyttää testituloksissa yhä "normaalin rajoissa olevalta".

Vahvuuksia ja heikkouksia

Korkean kaliumin punasolujen aineenvaihdunnassa on havaittu tiettyjä poikkeavuuksia. Ne pystyvät esimerkiksi vastustamaan L-sorboosia, joka vaurioittaa koiran tavallisia punasoluja. L-sorboosi on sokeri, jota esiintyy pieninä määrinä mm. pihlajanmarjoissa. 

Erikoista kyllä, koirilla punatautia aiheuttava alkueläin Babesia gibsoni lisääntyy erityisen tehokkaasti korkean kaliumin punasoluissa, jolloin taudin oireet ovat oletettavasti voimakkaammat. Kyseinen loinen leviää eräiden punkkilajien välityksellä ja on toistaiseksi melko harvinainen Pohjois-Euroopassa. 

Ei sipulia etenkään shiballe

Korkean kaliumin punasoluihin kertyy yleensä moninkertainen määrä glutationi-nimistä biomolekyyliä verrattuna tavallisiin punasoluihin. Punasoluissa glutationi toimii hapettumisenestoaineena, joka suojelee hapettumiselle herkkää hemoglobiinia. Hapettuminen liittyy kemian hapetus-pelkistysreaktioihin ja on nimestä huolimatta tässä eri asia kuin kuljetettavan hapen normaali sitoutuminen hemoglobiiniin. 

Sipuli ja valkosipuli ovat koirilta kiellettyjä ruoka-aineita juuri punasolujen vuoksi. Sipulien sisältämät rikkiyhdisteet aiheuttavat punasoluissa hapettumista, jolloin punasolut vahingoittuvat ja hajoavat. Seurauksena on pahimmillaan vaikea hemolyyttinen anemia. 

Vaikka ylimääräinen glutationi näyttää suojelevan punasoluja muilta hapettavilta yhdisteiltä, on sipuli omituinen poikkeus. Shibojen runsaasti kaliumia ja glutationia sisältävät punasolut ovat vielä herkempiä vaurioitumaan sipulin rikkiyhdisteiden takia kuin tavalliset punasolut. Tämä koskee sekä raakaa että kypsennettyä sipulia.

Kohtalokkaasta määrästä sipulia per painokilo on vaikea löytää tarkkaa tietoa, mutta vanha tapauskertomus vuodelta 1977 mainitsee korkean glutationin koiran, joka sairastui vakavasti syötyään vain puolikkaan keitetyn sipulin.   

Shiban punasolu virusinfektion hillitsijänä?

Punasolun pinnalta sojottaa ulospäin monenlaisia rasva- ja hiilihydraattiketjuja. Eräs näistä glykolipideistä sisältää siaalihappo-nimisen osan, josta koirilla on kahta eri muotoa: A-tyyppi ja G-tyyppi. Länsimaisten koirien punasolut edustavat A-tyyppiä, kun taas shiboilta ja muilta itämaisilta koiraroduilta hokkaidonkoiraa lukuunottamatta löytyy myös G-tyyppiä. G-tyyppi periytyy dominoivasti. 

Asian merkitys on epäselvä, mutta solun pinnan siaalihappojen tiedetään olevan taudinaiheuttajien suosimia tarttumiskohteita. Esimerkiksi koiran parvovirus sitoutuu paljon herkemmin punasolun G-tyyppiseen siaalihappoon kuin A-tyyppiseen. Parvovirus ei kuitenkaan pysty käyttämään punasolua isäntänään, sillä se tarvitsee lisääntymiseen tumallisen solun. 

On esitetty arveluja, että punasolujen siaalihapot toimisivat kärpäspaperin tavoin  "virusloukkuina" sitoessaan taudinaiheuttajia. Tällöin G-tyypin punasolut voisivat antaa shiballe edun parvoa vastaan, mikäli viruksen leviäminen verenkierron välityksellä hidastuu. Pelkän parvon takia G-tyypin punasolut eivät silti olisi ehtineet kehittyä, sillä koiran parvovirus on mutatoitunut kissan viruksesta tiettävästi vasta 1970-luvun lopulla.

"Mikään punasolu ei korvaa rokotusta! Onko omasi muuten ajan tasalla?"

Vitaminoitu punasolu torjuu happiradikaaleja

C-vitamiini eli askorbiinihappo on tärkeä biomolekyyli sekä kasvuiässä että hapetusvaurioiden torjunnassa. Koira pystyy valmistamaan C-vitamiininsa itse, joten se ei tarvitse sitä ravinnosta. Koiranpennuilla C-vitamiinin kulutus on aikuista suurempi, joten pennun punasolut sisältävät tietyn kuljetusproteiinin, jonka kautta soluun virtaa  C-vitamiinin "käytettyä" muotoa. Punasolun sisällä käytetty vitamiininjämä muutetaan takaisin toimivaksi C-vitamiiniksi. 

Normaalisti tämä kyky häviää pennun kasvaessa. Monilla shiboilla kyseinen kuljetusproteiini kuitenkin säilyy aikuisiällä, jolloin punasolut jatkavat toimintaansa C-vitamiinin kierrätyskeskuksina. Ominaisuus periytyy resessiivisesti ja on havaittu myös akitoilla. 

C-vitamiinia punasoluissaan kierrättävät shibat ovat todennäköisesti muita paremmin suojassa hapettavilta yhdisteiltä. Yhdessä punasolujen glutationi ja C-vitamiini muodostavat jo tuplavarmistuksen hapetusvaurioiden varalta. Ovatko tällaiset erikoisuudet yleistyneet itäaasialaisissa koirissa vain sattumalta vai jotakin tarkoitusta varten rotujen vuosituhansia kestäneen historian aikana? 

Perusterveen shiban verikokeen tuloksia, jatkuu. Punasolujen eli erytrosyyttien kokonaismäärä on suuri, mutta yksittäinen punasolu on kooltaan pienehkö (MCV-arvo, yksikkö femtolitroja). Pieneen punasoluun mahtuu vähemmän hemoglobiinia (MCH-arvo, yksikkö pikogrammoja).

Punasolujen kokovaihtelut luultavasti rotuominaisuus

Vaikuttaa siltä, että shiban punasolut voivat luonnostaan olla tavallista pienikokoisempia eli mikrosytoottisia. Tällöin verikokeen tuloksissa sekä punasolujen keskitilavuus että hemoglobiiniarvo voivat olla hiukan viitearvoja alhaisempia. Myös verihiutaleiden määrä voi alittaa viitearvon alarajan. 

18 shibaa kattavassa tutkimuksessa pienikokoisia punasoluja löytyi peräti 12 shibalta. Aasialaisissa roduissa esiintyy myös anisosytoosia, jolloin saman koiran punasoluissa havaitaan epätavallista koon vaihtelua. Toisaalta korkean kaliumin punasolut voivat olla kooltaan tavallista suurempia. 

Tutkitut shibat ovat olleet kliinisesti terveitä, joten oireettomalla koiralla pienet poikkeamat viitearvoista punasolujen mittaustuloksissa saattavat olla myös tyypillinen rotukohtainen löydös ilman, että asiasta tarvitsee huolestua.    

Lähteitä ja luettavaa

Canine and feline parvoviruses preferentially recognize the non-human cell surface sialic acid N-glycolylneuraminic acid (Löfling ym., 2013)

Evaluation of frequency and intensity of asymptomatic anisocytosis in the Japanese dog breeds Shiba, Akita, and Hokkaido (Aniolek ym., 2017)

Evaluation of microcytosis in 18 Shibas (Gookin ym., 1998)

Further Studies on the Red Cell Glycolipids of Various Breeds of Dogs. A Possible Assumption about the Origin of Japanese Dogs (Hashimoto ym., 1984)

Hereditary high-potassium erythrocytes with high Na, K-ATPaSe activity in Japanese shiba dogs (Maede ym., 1990)

Heredity of red blood cells with high K and low glutathione (HK/LG) and high K and high glutathione (HK/HG) in a family of Japanese Shiba Dogs (Fujise ym., 1997)

High concentration of blood glutathione in dogs with acute hemolytic anemia (Maede, 1977)

Incidence of dogs possessing red blood cells with high K in Japan and East Asia (Fujise ym., 1997)

Inhibition of Na,K-ATPase activity reduces Babesia gibsoni infection of canine erythrocytes with inherited high K, low Na concentrations (Yamasaki ym., 2005)

Japanese Shiba dogs possessing erythrocytes with high Glut-1 activity and high ascorbic acid recycling capacity (Ogawa ja Hishiyama, 2011)

L-Sorbose does not cause hemolysis in dog erythrocytes with inherited high Na, K-atpase activity (Goto ym., 1992)

Pseudohyperkalemia eli "Pacific Rimism" (Julia Suuriniemi, Shibasanomat 1/2021)

Reduced glutathione accelerates the oxidative damage produced by sodium n-propylthiosulfate, one of the causative agents of onion-induced hemolytic anemia in dogs (Yamato ym., 1999)