Arkielämää aikuisten shibojen kanssa 3

On jälleen toukokuu. Tiikeri ja Entsyymi täyttävät kahdeksan ja kuusi. Alan ymmärtää, miksi tavalliset koirablogit järjestään hiljenivät koiran pentu- ja junnuaikojen jälkeen. Päivitän omaani kerran vuodessa enkä enää kolmannen vuoden kohdalla meinaa keksiä uutta sanottavaa : D Edellisvuoden tärkein asia oli Tiikerin kortisonilääkitys allergiaoireiluun. Siitä on luettavissa oma juttusarjansa Shibojen allergiat -kategorian alla. Kortisoni poisti siltä kutinan ja teki lisäksi jotain muuta, minkä ansiosta lievittyi Tiikeriä 1-vuotiaasta asti piinannut hyönteispelko. Nyt sormet ristiin, että teho riittää uuteen siitepölykauteen. Ja ettei verikokeissa näkyisi mitään hälyttävää. Allergiaoireiden katoamisen vaikutus arkielämään on ollut +1000%.

Toisaalta… mä olen aina ajatellut, että Tiikeri elää 8-vuotiaaksi. Se on niin kiihkeä koira, että elää kahden koiraniän edestä. Tappeli jo luovutusiässä tosissaan veljensä kanssa, ja sen jälkeen sama ylitunteellisuus on näkynyt sekä hyvässä että huonossa. Tiikerin kaltaiset koirat on sekä kaikkein parhaimpia että vaikeimpia. Jopa muut shibat tuntuu siihen verrattuna tylsiltä. Enhän mä osaa edes kuvitella hidasta papparais-Tiikeriä. Olen kiitollinen, jos saamme lisävuosia yhessä, mutta koen samalla, että sen elämä olisi nytkin valmis, jos niin todella on tarkotettu. Olen alkanut nukkua japanilaiseen tapaan lattiamajoituksessa, että saan viereeni Kerän. Ja käyn nyt lenkeillä säännöllisesti Tiikerin iloksi lähikaupassa. Enkä edelleenkään tiiä, mitkä kicksit se siitä saa.

Entsyymi taas on aikuistunut 5. ja 6. ikävuosiensa välissä. Paitsi ulkoisesti, niin se on myös alkanut ajaa omia etujaan huomattavasti rohkeammin kuin kilttinä pikkutyttönä. Se matkii veljeä ja ehdottelee koko kaheksan kilon elopainollaan lenkkireittejä, joiden pitäisi suuntautua aina koirapuistoon. Sen keräominaisuudet on aktivoituneet ja se saattaa työntyä lähes keräpalvelua suorittavan Tiikerin päälle. Komennuskäpälä viuhahtaa heti, jos rapsutus taukoaa. Se pyrkii anastamaan syötävää pöydältä. Ja siitä on ylipäänsä tullut muonitusvastaava. Kun kello tulee iltakahdeksan, niin Tiikeri perinteisesti hakeutuu mun viereen istumaan ja katselee kaipaavasti. ”Tarttis saada atria…” Myy skippaa hienovaraiset vihjailut ja suuntaa marmattamaan syömispaikalleen. Myyn marmatus kuulostaa suunnilleen siltä kuin Marge Simpson tuottaisi lastenanimaation äänitehosteita narisevalle ovelle. Arvatkaa kummanko strategia saa mut tarjoilemaan sen muonan vähän äkkiä.

Käytin viime vuoden aikana molemmat vuosihuollossa eläinlääkärissä. Hammasputseissa, ja siinä on samalla rauhotuksella helppo kurkata röntgenillä uudestaan sisuksiin. Ei näkynyt rikkoja, piikkejä eikä spondylooseja. <3 Sain Entsyymille kasaan myös loput viralliset tarkkitulokset. Tai niin mä luulin. Nythän shiboilta on alettu kuvata myös olkaniveliä. Ne aprillipilaksi suunnitellut varvaskuvaukset on aivan varmasti tulossa ennemmin tai myöhemmin, kun joku keksii, että lyhytvarvasanomalian esimuodot näkyy vain röntgenkuvissa : D

Oon masokistisesti jo ehtinyt varautua siihenkin, että pikkusisko alkaa 6-vuotiaana myös kutista koivua, jolloin saan blogiin testattavaksi jonkin muun atopialääkkeen kuin kortisonin. Entsyymin dyskinesian vaikutus elämään on onneks ollu ekan vuoden aikana nolla. Talvijuoksujen yhteydessä näin uudestaan muutamia kohtauksia ja keväällä yksittäisen. Lukittumishäiriö on ilman muuta Myyn tapauksessa kuvaavampi termi kuin liikehäiriö. Mä huomasin että meen kohtauksen jälkeen pariksi päiväksi korotettuun valmiustilaan ja virittäydyn kuulostelemaan tarkemmin, jos Myy hyppää toisessa huoneessa alas sohvalta tai sängyltä. Ootan että kuuluu pieni huokaisu, mikä tarkottaa, että se on vaan vaihtanut nukkumapaikkaa. Tutkimusprojektista ei ole kuulunu mittään, mutta Entsyymin syksyisen monimuotoisuustestin (tai paremminkin monimuodottomuustestin) perusteella veikkaan ite klassista resessiivistä monogeenistä periytymismallia.

Meijän arkielämä ja tekemiset on pysyneet samana kuin ennenkin. Yöpuistoilua, rapsuja, asfalttipaineja, faneja, kerätoimintaa ja lapasten pelastusta. Tiikeri löysi itelleen agilityradan skeittipuistosta. Minkä agilitykoiran maailma Tiikerissä menetti! Se oikeasti kiipeilee sinne betoniesteiden päälle. Vaikka en ole ikinä palkinnut sitä siitä. Ohjattujen harrastusten suhteen oon luovuttanut niin kauan kuin asutaan tässä. Ei toimi pitemmän päälle kolmen tunnin harrastuskeikat neljällä eri bussilla enää työpäivän jälkeen. Haluaisin viedä Entsyymin nosettamaan ja jäljestämään. Ja Tiikerin edes yhen kerran oikealle agilityradalle.

Ehkä mä vielä voin. Me ei todennäkösesti enää asuta tässä ensi vuonna. En tiiä asutaanko edes Suomessa. Ja silti… jokin osa musta jää aina tänne. Tuonne meijän omaan koirapuistoon, johonkin lämpimään kesäyöhön. Tiikeri ja Entsyymi on siellä nuoria ja onnellisia ja juoksevat yhessä. Välillä mun luokse. Tiikeri näyttää iloista naamaa ja sanoo, ihan selvästi sanoo, että eihän vielä lähetä kotiin. Niin me jäädään sinne vielä hetkeksi.

Kiitos Tiikeri ja Entsyymi että olette olemassa.

0

0