Siirry sisältöön

Kategoria: Akita

Julkaistu Kommentoi Alkukantaisen koirarodun geneettinen pelastus: tapaus lunnikoira

Viikonlopun genetiikka-aiheena roturisteytykset. Lunnikoira ei ole japanilainen alkuperäisrotu, mutta pääsee nyt blogiin, koska lunnikoiran roturisteytysprojektin etenemistä on kiinnostavaa seurata. Muistan, että akitoilla on ollut puhetta roturisteytyksestä Suomessa. Shibatkin voisivat kokeilla, auttaako muiden japanilaisrotujen veri vähentämään allergian yleisyyttä ja pieniä pentueita. Jos nämä on seurausta edellisistä pullonkaulauroksista, ja tällä hetkellä suurin osa uusista tuontishiboista rikastaa eteenpäin kolmen uroksen väritrion geenejä ja geenivirheitä, niin ties mitä tulevaisuudessa tapahtuu. On lunnikoirassa myös jotain samanlaista shiban kanssa. Molemmat rodut on alkujaan pieniä jänteviä pystykorvia, joita on arvostettu metsästyskoirina. Molemmat rodut lähes tuhosi yksi ja sama virus. Molemmilla on taipumus suolistosairauksiin. Lisäksi olen nähnyt kuvan shiban ja lunnikoiran pennusta, ja siitä tuli ilmiselvä punaseesamishiba lunniksen pyöreämmillä silmillä.

Kuva (c) Melis, C.; Pertoldi, C.; Ludington, W.B.; Beuchat, C.; Qvigstad, G.; Stronen, A.V. Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund. Genes 2022, 13, 163. https://doi.org/10.3390/genes13010163
http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/

Lunnikoira on jokaisen geneetikon unelma


Lunnikoirista löytyy suhteettoman paljon tutkimusta, kun huomioidaan se, että rodun yksilömäärä koko maailmassa on vain 1500 + (vrt. shibat, joita rekataan pelkästään Japanissa vuosittain liki 30 000). Syynä on rodun erittäin korkea geneettinen homotsygotia-aste eli karkeammin ilmaistuna sisäsiittoisuus. Ja syy 2, lunnikoirat saattavat olla kaikkien rotukoirien tulevaisuus.


Nykyisten lunnikoirien on perinteisesti sanottu polveutuvan viidestä yksilöstä, mutta tämäkin voi olla liian optimistista, jos kyseiset koirat on olleet keskenään lähisukua. Kannassa saattaa oikeasti olla kierrossa vain yhdeltä nartulta ja yhdeltä urokselta tulleet kromosomit. Uudemmat sukupuuanalyysit on löytäneet yhden uroksen ja yhden nartun, joiden osuus nykylunnisten (tutkittu vuonna 2015 syntyneitä pentuja) geneettisestä muuntelusta on 76%, jos sukupuut pitävät paikkansa. Eli keskimäärin 76% minkä tahansa vuonna 2015 syntyneen lunnikoiran geeneistä oli peräisin näiltä kahdelta koiralta. Näistä nartun oma sisäsiitosaste on ollut 50%, jolloin sen jälkeläiset on varmaankin olleet heti keskenään samanlaisempia kuin sisarukset yleensä.


Puhkesiko sillä vanhemmalla iällä syndrooma?

Lunnikoira yli 30 vuoden takaa. Rotutyyppi on säilynyt samana nykypäivään asti. Samalla lunniksissa on tahattomasti toteutunut se koirarotujen ja rotumääritelmien keksimisen aikakauden ihanne: "rotutyypin yhtenäistäminen" eli suomeksi saada kaikki rodun koirat näyttämään samalta. Värejä oli alkujaan enemmän, mutta vain varjostunut keltainen selvisi kannanromahduksista. Kaikki lunnikset näyttää olevan shibakielellä Ays/Ays-tuplaseesameita. Kuva: Paul Scott/Koiramme.

Akrobaattinen lunnikoira


Nyt voi sanoa, että koirarotu on saatu erikoistumaan jalostusvalinnan avulla omaan tehtäväänsä. Rakenne ja turkki on peruspystykorvaa, eikä erikoisuuksien olemassaolo sinänsä haittaa koiria. Kun lunnikoira lähestyy sinua, niin luultavasti kiinnität ekana huomiota sen käpäliin. Sen räpylöihin (mun kaverilla oli lapsena kaksi lunnista 😀 ). Niillä on ylimääräisiä varpaita. Niiden avulla on ollut helpompi kiipeillä rantakallioiden koloissa etsimässä pesiviä lunneja, joita lunnikoirat ovat kuljettaneet isännilleen. Samasta syystä lunnikoiran nikamat joustavat epätavallisen paljon ainakin niskassa ja eturaajoissa. Vaikea selittää, pitää melkein nähdä omin silmin lunnikoira demonstroimassa näitä jousto-ominaisuuksia. Vielä yksi kätevä ominaisuus kallionkolotyöskentelyyn: lunnikoira pystyy kääntämään korvanlehtensä siten, että korvakäytävä sulkeutuu tiiviisti eikä sinne pääse vettä tai pölyä. Luonteeltaan muistelen lunnisten olleen kilttejä, koirasosiaalisia ja jotenkin ihanan vaatimattomia.

Lunnikoiran etukäpälä. Kuva (c) ZorroIII (CC BY 2.5)

Ja sitten se ikävä rotuun rikastunut piirre eli alttius saada lunnikoirasyndroomana tunnettu sairaus. Liian monet lunnikset sairastuvat ennemmin tai myöhemmin elämässään tähän suoliston imeytymishäiriöön, jonka virallinen nimi on intestinaali lymfangiektasia. Samaa tautia tavataan myös muilla roduilla. Ohutsuolen suolinukan ohuet imusuonet, joissa kiertää lymfa eli imuneste ja joihin ravinnon rasvat normaalisti imeytyvät, hajoavat kun imunesteen kierto menee sekaisin. Nyt rasvojen imeytyminen heikkenee, ja hajonneiden imusuonten takia myös proteiinit ja vitamiinit voivat vuotaa takaisin suoleen.

Vaikeimmassa tautimuodossa intestinaali lymfangiektasia näkyy myös nesteen kertymisenä vatsaonteloon. Ravinteiden puutteellinen imeytyminen on vaikuttanut ihoon ja turkkiin. Tämän koiran tapauksessa hoito ei auttanut, joten ainoa vaihtoehto oli eutanasia. Jäin katselemaan kuvan lunnikoiraa pitkään ja siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia liitän kuvan nyt poikkeuksellisesti blogin popularisointiin. Kuva (c) Metzger, J., Pfahler, S. & Distl, O. Variant detection and runs of homozygosity in next generation sequencing data elucidate the genetic background of Lundehund syndrome. BMC Genomics 17, 535 (2016). https://doi.org/10.1186/s12864-016-2844-6 http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/

Taudin vaikeusaste onneksi vaihtelee siten, että lievimmillään koira on oireeton ja vain verikokeessa näkyy proteiinihukkaan ja puutostilaan viittaavia arvoja. Varsinainen vatsaoireilu voi olla lievää ja tilapäistä, tai niin rajua ja äkillistä, että koira menehtyy nopeasti. Norjassa 30% lunnikoirien kuolinsyistä on jossakin otannassa liittynyt syndroomaan. Suomessa KoiraNetissä maksan ja ruoansulatuskanavan sairaus on ollut kuolinsyynä 40/149 kuolleeksi merkityistä lunnikoirista. Lisäksi lunnikoirasyndrooma on tarkentavana tietona useilla koirilla, joiden kuolinsyyksi on merkitty muu sairaus, jota ei ole listalla. Monet menehtyneet ovat olleet jo iäkkäämpiä jalostuskoiria. Tällaista sairautta on selvästi vaikeaa vastustaa jalostusvalinnoilla. En muista, oliko akitojen autoimmuunisairauksissa sama, että ne voivat puhjeta vasta kun koira on pentueensa jo tehnyt.

"[Lunnikoiran] järjestelmällinen jalostustyö alkoi vuonna 1961. Vuonna 1964 yksi kantakoirista lopetettiin 3-vuotiaana vatsaonteloon kertyneen nesteen, takajalkojen turvotuksen ja suolistovaivojen takia. Vastaava oirekuva on sittemmin havaittu useissa tämän rodun koirissa."
Protein-losing enteropathy in the Lundehund (Flesjå ja Yri, 1977)

Lunnikoirasta saa hyvän harrastuskoiran näyttelyihin ja vaikka agilityyn samalla periaatteella kuin shibasta. Molemmat on alkukantaisia metsästyspystykorvia. Kuva (c) Canarian (CC BY-SA 4.0)

Geenitutkimuksessa on löydetty syndroomalle lukuisia ehdokasgeenejä, joissa lunniksilla on havaittu mutaatio, mutta tarkkaa syytä tai edes periytymismallia ei vieläkään tunneta. Synkin hypoteesi on se, että kaikilla lunnikoirilla olisi viallinen geenipari, mutta jokin muu asia on se viimeinen niitti joka ratkaisee, puhkeaako sairaus vai ei ja miten rajuna jos. Jotain geneettistä sen kuitenkin uskotaan olevan, ja tämän takia roturisteytyksellä on haluttu tuoda lunnikoirille niitä syndrooman osalta terveitä geenejä.
Huom. joissakin kaupallisissa geenitestipalveluissa on näkynyt jo lunnikoirasyndrooman geenitestejä, jotka etsivät ehdokasgeenien mutaatioita. Luotettavaa testiä syndrooma-alttiudelle ei oikeasti voi vielä olla tarjolla, koska kukaan ei tiedä, mistä geenistä tai geeneistä se varmuudella aiheutuu.

Toinen roturisteytystä puoltanut piirre on rodun lisääntymisongelmat. Koirien kasvattajat on raportoineet astutusongelmia (ehkä siksi että koirat on geenitasolla niin läheistä sukua keskenään), heikkoa siemennesteen laatua ja pieniä pentuekokoja. Näitä kaikkia pidetään sisäsiitosdepression tunnusmerkkeinä. Keskimääräiseksi pentuekooksi on Norjassa laskettu 2,8 pentua, ja yhden pennun pentueet kiskoo lukemaa alaspäin. Nämähän alkaa kuulostaa ihan normishiboilta. Jos KoiraNetin tilastoista kahtoo 2000-luvun puolella syntyneitä lunnispentueita, niin keskimääräinen pentuekoko on ollut lähes sama 2,9 pentua. Shiboilla vastaava pentuelukema samalta ajalta on 3,1 pentua, ja shibat on lunnikoiraa isompia koiria.

Miten rodun korkea sisäsiittoisuus näkyy geenitesteissä?


Nyt mennään populaatiogenetiikkaan, jota en osaa kovin paljon kommentoida, joten lyhyesti ja yksinkertaistettuna:

  • Ihan sama millä menetelmällä lunnikoirien DNA:ta on tutkittu, niin tulos on ollut samansuuntainen kuin sukupuuanalyysissa. DNA:ssa on tosi vähän muuntelua rodun sisällä. Tai käänteisesti, näyttää siltä, että lähes kaikilla lunnikoirilla on samalta kantakoiralta tai parilta kantakoiralta peritty DNA. Ja sitä myöten niiden geenit ja geenivirheet. Usein homotsygoottisina, eli koira on perinyt samanlaisen DNA:n sekä emältä että isältä. Ja homotsygotia tarkotti sitä, että resessiiviset geenivirheet tulevat näkyviin.
  • Harvinaisempaa DNA:ta on rodussa vähän ja se on tosi harvinaista ja sitä myöten vaarassa kadota rodusta, elleivät kyseiset koirat jätä jälkeläisiä. Tämä on kriittistä, koska tällaisella koiralla saattaisi olla rodussa harvinaisia (ehjiä!) geenejä. Tosin lunnikoiralla nämä harvinaisuudet eivät enää pysty rotua pelastamaan.

Tässä geeni = geenimuoto/alleeli.


Käytännön elämässä liika samanlaisuus näkyy geenitesteissä siten, ettei tavallinen polveutumismääritys aina toimi, koska jokainen isäehdokas on voinut periyttää pennulle samat markkerit voi tietty miettiä että mitä merkitystä sillä isän nimellä sillon edes on. Myöskään sukupuolen määritys DNA-näytteestä (jolla voi tarkistaa, että näyte todella vastaa tiettyä koiraa ainakin sukupuolen osalta) ei onnistu joka menetelmällä vaan nartut on testissä uroksia, jos narttujen kaksi X-kromosomia on keskenään niin samanlaiset että näyttävät uroksen yhdeltä X-kromosomilta.

Lunnikoira on kotoisin kylmän meren rannikkoalueilta, jossa lunninmetsästys oli aikoinaan merkittävä elinkeino. Rotu saattaa olla monta sataa vuotta vanha. Kuva (c) ZorroIII (CC BY-SA 3.0).


Juttu uhkaa mennä ylipitkäksi, joten pätkäistään tästä risteytysprojektin teoriaosa. Kakkososassa itse projektiin. Mitä on tehty ja miksi ja mitä on opittu, kun ensimmäinen risteytyssukupolvi täyttää yhdeksän vuotta. Säilyikö rotutyyppi? Saatiinko syndrooma kuriin? Oliko pentueet isompia? Montako varvasta niille tuli?

Haluan spoilata kyssän 2. Vuosi sitten, kun yksi projektia seuraavista tutkijoista piti nettiluennon aiheesta (ja mä havaitsin, että norjaa on mahdollista ruotsin perusteella lukea mutta ei ymmärtää puhuttuna xD), ei yksikään ensimmäisen sukupolven risteytyskoirista tai toisen sukupolven takaisinristeytyskoirista vielä ollut sairastunut lunnikoirasyndroomaan.

Lähteitä ja luettavaa


Protein-losing enteropathy in the Lundehund (Flesjå ja Yri, 1977)
Effective Population Size, Extended Linkage Disequilibrium and Signatures of Selection in the Rare Dog Breed Lundehund (Pfahler ja Distl, 2015)
Molecular Genetics of Sex Identification, Breed Ancestry and Polydactyly in the Norwegian Lundehund Breed (Kropatsch ym., 2015)
Variant detection and runs of homozygosity in next generation sequencing data elucidate the genetic background of Lundehund syndrome (Metzger, 2016)
Cross-Breeding Is Inevitable to Conserve the Highly Inbred Population of Puffin Hunter:The Norwegian Lundehund (Kettunen ym., 2017)
Genetic rescue of an endangered domestic animal through outcrossing with closely related breeds: A case study of the Norwegian Lundehund (Stronen ym., 2017)
Genetic Rescue of the Highly Inbred Norwegian Lundehund (Melis ym., 2022)
www.lunnikoira.fi (Suomen Lunnikoirayhdistys ry)

0

Julkaistu Kommentoi Japanilaiskoiria vanhoissa suomalaisissa koiralehdissä

Tällä kertaa pari puuttuvaa Koiramme-vuosikertaa 1980-90-lukujen taitteesta. Neljä ensimmäistä tuontishibaa rekattiin vuonna 1988, japanilaistyyppisiä akitoja ei ollut kai vielä missään, ja keskikokoisista japanilaisroduista ei kukaan varmaan ollut kuullutkaan. Paitsi sitten oli, kun 1987 Koiramme-lehdessä nähtiin ainun rotuesittely. Vanhoissa koirakirjoissa ainut on toisinaan mainittu, mutta tässä on hyvin voinut olla ensimmäinen kuva. Hauskaa, että tuossa kerrotaan, miten ainua on pitkään kutsuttu Hokkaidon-koiraksi, kunnes nimi muutettiin ainuksi. Jossain vaiheessa se muuttui hokkaidoksi ja siitä taas takaisin hokkaidonkoiraksi.

Kaikki kuvat ja lehtileikkeiden palat (c) Koiramme.

Alan artikkelin luettuani ymmärtää, miksi juuri ainu/hokkaido jäi itellenikin lapsuudesta mieleen. Sen mielikuvaan liittyi suomalaisiin vetoavaa romantiikkaa.
Ainu ja pentu on olleet keskiaukeaman keräilykuvassa. Go Koiramme!
Eikös tämä ole akita? Rotua tai nimeä ei mainita, mutta jutun aiheena on yhden miehen koirat. Voisin kuvitella, että japanilaismallinen akita pintovärityksellä on voinut olla tällainen.

Shibojen osalta löytyi pari uutta Fukia. Se on ollut Messarissa lähes aina ROP ja päätynyt rotujen studiokatalogiin. Ryhmä- ja BIS-sijoitusten perusteella sanoisin, että Fuki on ollut kaikkien aikojen menestynein suomalainen näyttelyshiba, yhtenä vuonna jo vuoden näyttelykoirakisatilaston kakkosena pystykorvissa. RYP:it ja BIS:it ei vaan ole näkyvillä sen KoiraNetin sivulla. Se oli myös Suomen ensimmäisen shibapentueen emo. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sen nimi, joka näkyy välillä muodossa Take Tora Mi-gou Dairy Farm, eli sillä on ollut myös se japanilaiskoirien Go.

Ei ihan japanilaiskoira, mutta kaksi juttua. Ilahduin kuvasta, koska olen halunnut nähdä Marisven Hi-Sunin. Mun näyttelyjapsin näkönen uros oli aikoinaan linjattu tähän urokseen vaikka tuohon maailmanaikaan on melkein ollut hankalampaa löytää japsia, jonka sukupuussa se EI olisi. Lisäksi tuo Marisven-kennel, joka on typotettu kuvatekstissä, varmaankin omisti varhaisen shibatuonnin Holker Takakun ja kasvatti sillä yhden shibapentueen. Holker Takaku on se 1. sukupolven mysteerituonti, joka tullaan menettämään historiaan, koska kukaan ei tunnu muistavan siitä enää nytkään mitään.

Muuten 35 vuoden takaiset Koiramme-lehdet on ihan huippua luettavaa sisällöltään! Puheenaiheina on sillon ollu näyttelyt uutena massaharrastuksena (tosin nykyään kukaan ei varmaan enää kiukkua yleisönosastolla jos ei saakaan koiralleen 1. palkintoa?), PEVISA-ohjelmat jotka on olleet yhtä lonkkakirjainta (ja niitä on kritisoitu jo silloin), rabies, karanteenit ja penikkatautiepidemiat (näiden vaikutusta en osaa edes ajatella), häntien typistäminen (jota kohtaan koirankasvattajien reaktio on ollut "Lopetan perkele kasvattamisen!" : D ), asiantuntijalausunnot siitä, että monet rodut on jo tuolloin olleet geneettisessä umpikujassa (luulin ite tätä tuoreemmaksi havainnoksi) sekä lisääntyneet allergiat (mutta ei vielä koirien vaan ihmisten koira-allergiat). Ainoa mitä ei vielä näy on termi "brakyrotu".

Shiba vuoden 2033 kansikuvassa xD
0

Julkaistu Kommentoi 5 + 5 alkuperäistä japanilaiskoiraa

Uusi koirakirja GOT! Tämä on 日本犬名犬写真集 / Japanilaiskoirien valokuvakirja -sarjan ensimmäinen osa 70-luvun alusta. Ajankohdan näyttelykoirakatalogin lisäksi esittelyssä on valikoituja staroja aivan japanilaisrotujen alkuajoilta. Laitan tähän yhen nartun ja yhen uroksen joka rodusta. Ei ole 6 + 6, koska kainkoirat harmillisesti loistavat poissaolollaan. Lisäksi valikoituja kappaleita suorina Google Lens -käännöksinä jokaiseen koiraan liittyvästä tietoiskusta. Osa nimistä on todennäkösesti jotain ja sinne päin.

Akitanarttu Babagoma

"En ollut koskaan nähnyt tätä kuvaa Babagomasta, mutta löysin sen Jujiro Namiokan ottamien valokuvien joukosta. Valokuvan molemmat puolet ovat herra Ichinosekin poikia, mikä todistaa, että tämä on Babagoma. Babagoma-go on tämän päivän punaisen seesamityyppisen koiran alkuperä. Sillä on kiinteä ja hyvin rakentunut vartalo ja sen kasvot ovat hyvin organisoidut. [...] Tuohon aikaan taistelukoirat olivat edelleen suosittuja taisho-kaudelta, ja Tosa-taistelukoiria sekoitettiin usein joukkoon. Se oli aikakausi, jolloin Akita-koirien alkuperäinen ulkonäkö katosi, joten jäljelle jääneen puhtaan vereen on sanottava olevan erittäin arvokasta."

(Kommentti: Vihdoinkin saatiin blogiin oma Babagoma! "Baba" tarkottaa mun animejapanin perusteella mummelia.)

Akitauros Hanyutaro

"Tochinin ja Babagoman poikana haluaisin arvioida Hanyutaron parhaaksi uroskoiraksi. Lisäksi hän peri isänsä parhaat ominaisuudet ja ulkonäön. Hänellä oli majesteettinen vartalo ja yksinkertainen ja arvokas ulkonäkö, erityisesti hänen rauhalliset ja syvät silmänsä. Tämä koira lähti Tokioon pentuna ja vuonna 1935, kun se saavutti vanhan iän, se toivotettiin tervetulleeksi Shigeie Izumin suureen taloon. [...] Jos Hanyutaro olisi jäänyt Odateen nuoruudestaan asti, en voi olla ajattelematta, kuinka paljon hän olisi tehnyt akitakoiran elvyttämiseksi."

(Kommentti: Shigeie Izumi oli se Odaten pormestari, joka perusti AKIHO:n vuonna 1927 ja jonka Dr. Saito tapasi lähtiessään etsimään säilyneitä japanilaiskoiria. Hanyutaro on NIPPO-rekisterissä 84. rekattu suuri japanilaiskoira.)

Kishunarttu Tama

"Sodan aikana hän oli Hidakan paras villisianmetsästyskoira ja erinomainen koira, joka oli niin sanotun Sugatagei Ryozenin malli. Tämän koiran viimeinen lapsi on kuuluisa Kumaichi Go (Goma), joka voitti 1. sijan kaikista keskikokoisista koirista kevään kansallisessa näyttelyssä 1952. [...] Se oli naaraalle iso, noin 51 cm, mikä näyttää riittäneen. Runsaat kasvot, ihanteellinen silmien muoto, voimakas häntä ja erinomainen turkki, se oli ihanteellinen narttu."

(Kommentti: Tama on NIPPO-rekkarissa keskikokoinen nr. 3178.)

Kishu-uros Dai

"Tämä koira syntyi vuonna 1933 Ogawan kylässä, Higashimuron piirissä, Wakayaman prefektuurissa. Tämän koiran kasvatti herra Azai Kameyama Cityssä, ja sen sanottiin olevan isä Tetsu ja äiti John. Koirana, jolla on ainutlaatuinen kishu inu -maku, toisin kuin tämä nykyinen koira, haluaisin viitata siihen hyvänä esimerkkikoirana, jolla on rikas paikallinen maku. Koira, jolla on erityinen vahva luusto, erinomaiset harjakset ja arvokkuus, joka ei menetä tasapainoa karkeudesta huolimatta, ja vahva häntä, joka saa sinut tuntemaan Kishun vuorten tuoksun kehosta."

(Kommentti: Mä vaadin enemmän näitä sirppihäntiä!)

Shikoku-uros Goma

"Nimi on liian kuuluisa yhdessä Changshun, Kuma ja Kusunoki kanssa, joista tuli Shikoku-koirien esi-isät. Goma-go oli rauhallinen ja upea, ja hänen esiintymisensä kehässä riitti muistuttamaan meitä yokozunan tulosta kehään. Värimaailma oli ainutlaatuinen Hata-järjestelmälle ja oli melko näyttävä. Ja seisova hahmo oli koira täynnä malttia ja itseluottamusta, joka antoi katsojalle vakauden tunteen."

(Kommentti: Goma syntyi 1933 ja oli NIPPO:n keskikokoinen rekisteröity koira nr. 124.)

Shikoku-uros Choushun

"Jos Hata-linjan edustajakoira on Goma-go, Honkawa-linjan edustajakoira on tämä Chouchun-go. Metsästäjä Honkawa-murassa myi Chouchun-gon yhdessä Kuma-gon kanssa, ja tohtori Kondo osti sen matkalla Sagawa-chosta. Sen jälkeen hän kärsi vakavasta ihosairaudesta ja hänet luovutettiin ihotautilääkäri Okazakin käsiin. Tuolloin herra Kuroda kommentoi: "Tämä koira on äärimmäisen voimakas, sillä on hyvät mittasuhteet ja sitä suositellaan keskikokoiseksi koiraksi, jota harvoin nähdään." [...] Varsinkin hänen silmiensä terävyys on maailman paras."

(Kommentti: Eikö nykyiset shikokunkoiraurokset näytä aivan tältä? Mulla on hatara käsitys noista Hata- jne. linjoista. Toivottavasti tuo Google Lensin ihotautijuttu ei ole totta. Choushun syntyi 1934 on NIPPO-rekisterissä keskikokoisten nr. 668. Ja joo, kaksi shikoku-urosta, koska niiden valikoimassa ei ollutkaan yhtään narttua. )

Hokkaidonkoiranarttu Fuji

Fujista ei ole tietoiskua, mutta se syntyi vuonna 1949 ja on hokkaidonkoirien DOKENHO-rekkarissa koira nr. 346. Halusin Fujin mukaan nartuksi, koska olen nähnyt vielä nykyäänkin Suomessa hokkaidonarttuja, joilla on tuo sama ilme.

Hokkaidonkoirauros Aku

"Hokkaido on karkeasti jaettu [neljään sukulinjaan]. Näistä Chitose/Aku-linja muodosti siirtokunnan, jonka tuotantoalueena oli Rankoshi Chitose Cityssä. Sille on tunnusomaista sen pienet, hyvin avautuneet korvat, hyvin muotoillut silmät jotka antavat sille terävän tunteen vedettäessä, ja vahva, kuiva runko, jonka ansiosta sitä on helppo liikuttaa. Pinnalliset karvat ovat jäykkiä mutta alemmat eivät välttämättä tiheitä. Tämä Aku on laajasti esitelty Taikaishissa ennen sotaa ja sen jälkeen harvinaisena karhunmetsästyskoirana."

(Kommentti: Päivitys, tehdäänpäs Akusta kokonaan oma blogimerkintä.)

Shibanarttu Riki

"Keski-Inaban koiria, tämän alueen puna- ja valkokarvaisia koiria, on kasvatettu Tottorin prefektuurissa, ja ne on kasvatettu huolellisesti. Koiria on melko vähän, jotka ovat lähellä koiransuojeluyhdistyksen standardikokoa, ja 4. NIPPO-näyttelyssä Riki-go voitti ensimmäisen paikan pienissä nartuissa ja valittiin suositeltavaksi koiraksi. Esivanhempani olivat palvelijoita linnan Tottorissa."

(Kommentti: Rikistä - tai ehkä Chikarasta - tuli saninshibojen kantanarttuja. Se syntyi vuonna 1935 ja oli NIPPO:n rekkareissa pieni koira nr. 143.)

Shibauros Yuwa

"Noin 43 cm, jossa häntä pyöritetään. Tämän koiran toi herran Nakamura Nosakan kylästä Shimanen prefektuurista, aivan kuten Ishinkin. Hän oli melko pitkä mutta hänellä oli hyvänmuotoiset korvat, arvokkaat kasvot kuin pienellä koiralla, hyvärakenteinen ja hänellä oli hyvälaatuiset punaiset seesamikarvat. On todella sääli, etten voinut jättää jälkeläisille mitään erityistä tämän takia. Mr. Nakamura, joka tunnetaan paremmin kennelnimellään ENPEEKAA, tutki kotikaupunkinsa Shimanen vuoristoisia alueita ja esitteli meille laadullisesti ylivoimaisen vuoristokoiran, Tochi-gon ja Unjo-gon 3. NIPPO-näyttelyssä ja Goryeo-go, Taka-go ja Yuwa-go 4. näyttelyssä oli toiseksi sijoittuva koira. Vaikka todellista tyyppiä ei vielä voitu määrittää ja nämä koirat arvioitiin keskikokoisiksi ja pienikokoisiksi, ruumiinosan koostumus ja ilme olivat pienikokoisen koiran ominaisuuksia."

(Kommentti: Yuwa we meet again! Se mustaseesamiuros, jonka kuvaa NIPPO käytti esitellessään japanilaiskoiria ensimmäistä kertaa maailmalle, se on Yuwa. Mutta nytkö se onkin punaseesami? Sen pitäisi olla tämä sama koira.)

***

Näitä riittää taas vähäksi aikaa. Kerro jos joku tietty rotu kiinnostaa enemmän.

0

4

Julkaistu 4 kommenttia artikkeliin Historiatriviaa, osa 3

Tämänkertaiset triviat ovat peräisin Lives of Japanese Dogs -kirjasta, joka on julkaistu 1984. Perinteinen Google Lens -varoitus käännöksiin. Kaikki kuvat (c) Lives of Japanese Dogs (useita historiallisia kuvaajia).

Miksi metsästyskoira puree karhua kuonoon?

...ainakin Hopeanuolen animeversiossa. En voi olla ainoa, joka asiaa on miettinyt ja lapsena luullut, että hullunrohkea strategia on TOTTA. Metsästävistä kishunkoirista löytyi nyt useampi kuvatodiste sekä kirjoitettu maininta, että "pelottomat koirat purevat villisikaa nenään". Kenties animen tekijät olivat ottaneet mallia kishunkoiran metsästyskäytöksestä ja soveltaneet samaa karhuun. Lopputuloksena oli näyttäviä taistelukohtauksia.

Kishunkoirien värikirjoa

Kuka sanoi, että kaikki modernit kishunkoirat on valkosia? No minä sanoin. Ei tosiaan pidä paikkaansa. Näkyy punaista, bläkkäriä, seesameja (joista toinen se kishunkoiran erikoinen seesami, joka poikkeaa shiban punaseesamista), valkokirjavuutta ja jopa brindle. Näissä kuvissa kiinnittää huomion myös hännän pituus. Onko muut japanilaiskippurat avonaisina yhtä pitkiä?

Selkäharjanteita ja töpöhäntiä

Kuvassa sporttisia kishunkoiria ilman otsikon ominaisuuksia, mutta tekstin puolella mainitaan kishujen yhteydessä selkäharjanne, rhodesiankoirat ja selkäharjanteen esiintyminen historiallisissa japanilaiskoirissa. Lisäksi mainitaan shiboilta tuttu "chasen tail" eli töpöhäntämalli, joka muistuttaa japanilaista teevispilää. Eli jos kishupentueeseen joskus syntyisi harjanteita tai luonnontöpöjä, niin ei olisikaan mitään uutta auringon alla.

Päivitys lukijavihjeestä: harjanteita eli irokeeseja esiintyy myös nykyshikokuissa. Lisäksi kirjasta löytyi kuva, jossa kishu esittelee niskaharjannetta.

Metsästysshikoku ja näyttelyshikoku 80-luvulla

Ylempää koiraa kutsutaan kanjeilla 四国犬実猟犬 (shikokuken jitsu ryõken?), minkä Google Lens tulkitsee "oikeaksi metsästyskoiraksi" tai "shikoku houndiksi". Olen halunnut ajatella, että shikokunkoiran muuttaminen söpöön karvaturrukkaan ei olisi vielä edennyt yhtä pitkälle kuin shiboilla ja akitoilla... ja ajattelen edelleen? Mun silmään nykyiset shikokunkoirat näyttää karskimmilta ja alkukantaisemmilta kuin näiden kuvien näyttelyshikokut. Oikeastaan ne näyttää hyvin samoilta kuin vanhat mustavalkokuvien shikokunkoirat, jotka taas ei muistuta tuota kuvan metsästysshikokua. Erikoinen ilmiö. Katsotaan, saadaanko asiaan joskus selvyyttä.

Akitan matagi-esivanhemmat

Näitä olen odottanut! Akitan alueen matagikoiria, joita pidetään nykyakitan esivanhempina. Kuvassa keskellä ja alhaalla. Kooltaan ne on olleet hiukan keskikokoisia japanilaiskoiria isompia. Ylimmän kuvan näyttelyakitasta sanotaan, että siinä voi yhä nähdä jäänteitä matagikoirasta. Vuosi on ollut 1934, ja itse asiassa luulen muistavani tämän koiran NIPPO:n vuosikirjoista, koska kiinnitin huomiota sen häntään. Alimman kuvan matagikoirasta tulee mieleen jomonshibat ja se, että joissain lähteissä mainitaan akitojen ja jomonshibojen yhteisestä alkuperästä. Jos se on totta, niin yhteyden täytyy olla nyt tässä.

Värivalokuva mikawankoirasta

Ensimmäinen näkemäni värikuva mikawankoirasta. Tämä oli se NIPPO:n arkkivihollinen, koska sitä myytiin puhdasverisenä japanilaiskoirana vaikka taustalla oli chowiristeytyksiä. Ja, jos jokin asia vaikka shibassa oli NIPPO:n mielestä pielessä, niin syynä oli erittäin varmasti mikawankoiran epäpuhdas veri. Rotunimi näille oli jossain vaiheessa sanshu, kunnes rotu mitätöitiin risteytystaustan takia. Hyviä koiria ne silti on omistajilleen olleet. Suomeksi breed ja race on sama "rotu", joten aiheesta saisi aikaiseksi mielenkiintoisen esseen.

Uusia kuvia modernin shiban alkujuurilta

Ylempänä 市六号 eli ilmeisesti Ichiroku Go Akaishisou. Eli Benimarun puoliveli. Akaishisou on paitsi tärkein vanha shibakenneli, myös ainoa shibakenneli, josta voisin kuvitellakaan kirjoittavani teemajutun. Tietoa kenneleistä ja kasvattajista on tarjolla olemattoman vähän. Bläkkärin nimi on クロ助 eli Kurosuke, ja "sama kohtu kuin Benikolla". Tulkitsen niin, että koira on Benikon pentueveli Kurosuke Go Akaishisou. Siis shibojen kantauroksen Naka Go Akaishisoun eno. En ollut ikinä ennen nähnyt näitä kuvia. Ja olenko ainoa, jolle Kurosuken turkki tuntuu käsiin kuvasta asti?

Shimayamankoira - japaninsuden sukua?

Näillä paikalliskoirilla on kirjassa oma sivunsa otsikolla 原ニホンイヌ (シマヤマイヌ). Alkuperäinen japanilaiskoira - shimayamankoira? Tekstissä puhutaan japaninsudesta. En osaa kommentoida tämän enempää, mutta lukiessa tulee tunne, että näissä koirissa olisi säilynyt jotain sukupuuttoon kuolleesta japaninsudesta.

Koiraemo kaukaiselta ajalta

Nostalginen kuva pentujaan imettävästä emosta. Kuva saattaa olla peräisin lähes sadan vuoden takaa varhaiselta Showa-kaudelta. Katsoin kuvaa uusin silmin kun opin, että akaginkoirat eivät koskaan selviytyneet sodasta ja katosivat.

Higo Wolf Dog

Laitoin rotunimen poikkeuksellisesti englanniksi, koska tästä epävirallisesta japanilaiskoirasta löytyi yllättäen tietoa netistä. Higoken, higosusikoira, näiden koirien kerrotaan syntyneen risteytymisestä japaninsuden kanssa. Erikoista on tarina higosusikoiran karvan laadusta. Jokin karvan "suomuominaisuus" olisi tyypillistä sudelle, ei kesykoiralle. Pengoin vähän lisää, ja "cuticle scale pattern" näyttäisi todella olevan asia, jolla eri karvojen omistajalajit on mahdollista erottaa toisistaan. Japanin Wikipedian mukaan higosusikoiria on edelleen olemassa.

Ainu ei sittenkään hokkaidonkoira?

Kuvia hokkaidonkoirien päänäyttelystä vuonna 1983. Osasin jotenkin odottaa tätä kommenttia (Google Lens): "Ulkonäkö oli täysin erilainen kuin 1940-luvun ainukoirilla. Mietin, kuinka moni näistä koirista kestää ruskeakarhuja." Jopa omasta mielestäni nämä on tosi shibamaisia, ihan erilaisia kuin näkemäni 70-luvun mustavalkoiset näyttelyhokkaidot, joiden uroksilla on tietty itsevarma ilme, josta olen oppinut pitämään. Onko hokkaidonkoiratkin sitten jakaantuneet eri suojeluyhdistysten alle niin että koirat pystyy erottamaan heti ulkomuodosta?

Hokkaidonkoiran pentutesti

TÄLLÄ pennulla ei ainakaan ole ollut rohkeusongelmaa karhun kohtaamisessa. Karhukoirista puheen ollen, alan uskoa, että Matagi-leffassa valkoinen karhun kimppuun iskevä koira ei sittenkään ole kishu vaan valkoinen hokkaido. Tällainen tieto lukee jossain päin blogia, pitää korjata. Hokkaidonkoira on selkeästi the karhukoira, ja kishut on keskittyneet villisikoihin.

Kainkoirilla on edelleen parhaat hännät

Ei saa unohtaa kainkoiria, vaikka niistä ei löytynytkään tähän triviaan mitään erityistä tiedonmurua. Mistä lie johtunee, mutta mulla on aina ollut tunne, että kait on jotenkin erillään kaikista muista japanilaisroduista. Mistä tuli mieleen -

Japanilaiskoirien lukuisat suojeluyhdistykset (tilanne 80-luvulla)

Kirjan informatiivisin sivu saattaa olla tässä. Se on vieläpä englanniksi. Säkäkorkeuksista näkee, miten kainkoirat ovat väliinputoajia NIPPO:n pienten ja keskikokoisten mitoissa. Olen käsittänyt, että koko oli yksi tärkeimmistä asioista sille, etteivät kait jääneet NIPPO:n alaisuuteen vaan niillä oli ja on edelleen oma suojeluyhdistyksensä.

***

Kolmas historiatrivia päättyy tähän. Blogi saavutti samalla eräänlaisen merkkipaalun, sillä webhotellista loppui kuvia lisätessä tila. : D Joten blogi asustaa nyt hieman isommassa webhotellissa.

0

Julkaistu Kommentoi Shiba geenitestissä: pitkäkarvaisuus
Pitkäkarvainen akita. Kuva: Spalf (CC BY-SA 4.0)

Japanilaisissa alkuperäisroduissa pitkäkarvaisuutta esiintyy ainakin akitalla ja shiballa. Vaikka shibojen turkeissa näkyy muutenkin melkoista vaihtelua, on varsinaisen pitkäkarvashiban karva jo niin pitkää ja hapsuista etenkin hännässä ja korvissa, ettei asiasta voi erehtyä. You'll know it once you see it. Pitkäkarvaisuus liittyy FGF5-geenin mutaatioihin, joita tunnetaan koirilla tällä hetkellä viisi. Ominaisuus periytyy resessiivisesti. Susilla pitkäkarvaisuutta ei ole havaittu, joten mutaatiot on tapahtuneet kesykoirissa.

Kaavakuva koiran karvatupista. Vasemmalla pentuturkin mallinen yksittäinen päällyskarvatuppi, josta kasvaa yksi päällyskarva. Oikealla aikuisen koiran "karvatuppirykelmä", joiden karvat tulevat ulos samasta huokosesta. Yhden pitkän ja paksun päällyskarvan lisäksi rykelmässä on useita pohjavillatuppia, jotka valmistavat ohuempia ja lyhyempiä pohjavillakarvoja. Nämä aiheuttavat shiban karvainfernon. Huomaa kuvassa myös sebaceous gland eli talirauhanen, joka on keskiössä akitojen sebaceous adenitis (SA) -sairaudessa. Yksityiskohta alkuperäisestä kuvasta (c) The Integument1 Pathologic Basis of Veterinary Disease. 2017 Jan:1009-1146.e1. PMCID: PMC7895312.

Karvatupen "elinkierto" määrää karvan pituuden

Karva kasvaa lisää pituutta niin kauan kuin sitä tuottava karvatuppi on aktiivisessa kasvuvaiheessa. FGF5-proteiinin (fibroblastien kasvutekijä 5) tehtävänä on hallita karvatupen aktiivisuutta ja käskeä sen vaipua lepotilaan, jolloin karva ei enää pitene. Jos FGF5-geeniin osuu kriittinen mutaatio, joka heikentää proteiinin toimintaa, pysyy karvatuppi aktiivisena paljon kauemmin ja jatkaa koko ajan karvan puskemista ulos. Kun kaikki karvatupet tekevät samaa, on lopputuloksena pitkä turkki.

Ainakin viisi tunnettua pitkäkarvamutaatiota

FGF5-geenistä on toistaiseksi raportoitu viisi erilaista mutaatiota, jotka liittyvät pitkäkarvaisuuteen eri koiraroduissa. Pitkäkarvaisuus on (ehkä vähän arkijärjen vastaisesti) resessiivinen ominaisuus, eli yksikin normaalisti toimiva FGF5 jaksaa pysäyttää karvan pituuskasvun niin ettei koirasta tule ainakaan selkeästi pitkäkarvaista. Monesti pitkäkarvaisuuden kantajat pystyy silti erottamaan tavallista pitemmästä ja pehmeämmästä turkista.

Varsinainen pitkäkarvashiba voi syntyä kahden pitkäkarvaisuuden kantajan yhdistelmästä, jos pentu sattumalta perii molemmilta vanhemmiltaan mutantti-FGF5:n. Eli periaate ja todennäköisyys on sama kuin valkoisen pennun syntyminen valkoista kantaville vanhemmille. Sinänsä värit ja karvan pituus ei liity toisiinsa. Lista koirilla tunnetuista pitkäkarvamutaatioista, joille ei harmillisesti ole keksitty värigeenien tapaan käteviä lyhenteitä:

Koirien tunnetut pitkäkarvamutaatiot vuonna 2022. Kaikki sijaitsevat samassa FGF5-geenissä.

Pitkäkarvamutaatioiden geenitestit

Lähes kaikki kaupalliset geenitestilaboratoriot tarjoavat pitkäkarvamutaatioiden testejä, mutta mitä mutaatioita etsitään ja millä lyhenteillä niitä kutsutaan riippuu laboratoriosta. Lisäksi sama lyhenne, esimerkiksi numeromerkintä M3 (mutation) tai L3 (long), voi tarkoittaa eri testeissä eri mutaatiota. Ainoastaan pisimpään tiedossa ollut ja useimmissa eri roduissa tavattu Cys95Phe-mutaatio on yleensä merkitty ykköseksi. Samoin vanhemmat geenitestit ilman lisätietoja ovat todennäköisesti etsineet tätä, koska neljä muuta mutaatiota on raportoitu vasta vuonna 2013. Testitulos on mutaatiokohtainen ja näyttää monesti tältä:

L/L = ei ole eikä kanna eikä periytä pitkäkarvaisuutta

L/l = pitkäkarvaisuuden kantaja, periyttää sitä 50 % todennäköisyydellä

l/l = on pitkäkarvainen, periyttää sitä 100 % todennäköisyydellä

"I" luetaan "pikku-L". Testituloksen kirjain voi olla jokin muukin tai esim. plusmerkki.

Toisaalta kannattaa katsoa ennemmin koiraa kuin tuijottaa geenitestiä. Pitkäkarvainen koira on pitkäkarvainen koira, vaikka nykyiset geenitestit eivät vielä osaisikaan tunnistaa juuri sitä mutaatiota, joka sen pitkäkarvaisuuden aiheuttaa. Erilaisia karvanpituusmutaatioita tullaan varmasti löytämään tulevaisuudessa lisää.

Mistä shibojen pitkäkarvaisuus on peräisin?

Mutaatiotaulukosta voi havaita, että shiban ja akitan pitkäkarvaisuus on tullut rotuihin eri kautta. Olisi kiinnostavaa testata enemmän shiboja ja selvittää, onko akitan mutaatio siirtynyt jossain vaiheessa myös shiboille. Shiban pitkäkarvaisuuden lähteeksi esitetään toisinaan kawakaminkoiraa, yhtä niistä paikallisista kyläkoirista, jotka sinnittelevät edelleen erittäin pienilukuisena populaationa Kawakamin kylässä. Vähintään yhtä todennäköinen lähde lienee japaninpystykorva, mikäli juttu valkoisesta väristä sodanjälkeisissä shiboissa on totta (kts. Historiatrivia 2).

Pitkäkarvainen punaseesami(?)shiba. Kuva: Taro The Shiba (CC BY-SA 4.0)

Pitkäkarvaisuus rotumääritelmässä

Shiban varsinainen rotumääritelmä ei listaa pitkäkarvaisuutta hylkääväksi virheeksi, mutta rotumääritelmän tulkinnoissa se on "vakava virhe". Vähän sama juttu kuin valkoisessa värissä. Toisaalta molempia mutaatioita on käytetty buustaamaan koirien ulkomuotoa, valkoisen kantamista räikeisiin urajiroihin ja pitkäkarvaisuuden kantamista ylimääräiseen pörröisyyteen. Kumpikaan tehokeino ei taida enää mennä läpi japanilaisissa NIPPO-näyttelyissä. Näistä ominaisuuksista ja mutaatioista ei ole koirille kuitenkaan terveyshaittoja, ja niistä on ollut apua, kun japanilaisrotuja on haluttu muuttaa pehmolelumaisen söpöiksi seurakoiriksi. Toinen selkeä pitkäkarvakasvatuksen ongelma on se, jos todellisen karvapeitteen heikko laatu ilmenee niissä pennuissa, joista ei geenilotossa tulekaan pitkäkarvan kantajia.

Karvaiset mysteerit

  • Mitä pitkäkarvamutaatioita shiboilla esiintyy ja miten yleisesti? Jos geenitestaat shibasi niin valitse sellainen testi, jossa on mukana ainakin taulukon kaksi ekaa mutaatiota!
  • Mistä johtuu shiboissa näkyvä suuri vaihtelu turkin pituudessa BYB-lyhyestä erittäin muhkeaan? Onko kyse oikeasti päällyskarvan pituudesta vai pelkästä kaltevuuskulmasta?
  • Ja miksi BYB-shiboissa turkki näyttää joka kerta ennemmin lyhenevän kuin pitenevän?
  • Mikä mutaatio ylipäänsä selittää koirien älyttömän lyhyet dalmatialaisturkit, jokin turboteholla toimiva FGF5? 😀 Miksi asiaa ei ole jo tutkittu?

Loppuun vielä mielenkiintoinen Google Lens -käännös NIPPO:n vuosikirjasta 1950. Shibojen lyhenevistä turkeista tässäkin on puhuttu ja pohdittu syitä. Otsikossa on oikeasti "?!", joten asia on selvästi ollut tärkeä.

0

Julkaistu Kommentoi Historiatriviaa, osa 1

Shibojen ja muiden japanilaisrotujen historiajuttuja voi seurata nyt myös pienemmissä viikonloppuannoksissa Instatarinoiden puolella. Tässä blogiin muutamia kevään mielenkiintoisista havainnoista.

Alku oli keskikokoisten ylivaltaa.


Asia, jota on nykyään vaikea hahmottaa. NIPPO:n alkuaikoina keskikokoiset japanilaisrodut eli nykyiset shikokut, kishut, hokkaidot kahmivat näyttelypalkintoja. Ekan päänäyttelyn voittaja oli keskikokoinen narttu Hokkaidosta. Koko japanilaiskoiran rotumääritelmä laadittiin keskikokoisten pohjalta niin että akitat ja shibat olivat eräänlaisia poikkeustapauksia. Keskikokoisten rekkausmäärät ylittivät shibojen rekisteröinnit. Vuonna 2022 kaikki on toisin.

Supertärkeä ENPEEKAA!


Varhaisista kenneleistä ja kasvattajista Japanissa on hankalaa löytää juttua (Japanissa tunnutaan menevän koirat eikä ihmiset edellä) mutta tässä on yksi sotaa edeltäneeltä ajalta: Mr. Nakamuran kennel ENPEEKAA. Katakanoilla kirjoitettu nimi tavoittelee toistaiseksi tuntematonta ulkomaalaista sanaa. Kennelin stara on epäilemättä ollut kuvan mustaseesamishibauros Yuwa.

  • Yuwa oli juuri se shiba, jonka muu maailma sai nähdä NIPPO:n laatimassa opetusmateriaalissa 1930-luvulla.
  • Kuvahaussa vastaan tulee kennelin mainos. Huomio kiinnittyy taas kerran 6-7 pennun pentuekokoihin.
  • Mr. Nakamura oli se henkilö, joka löysi vuoristosta Ishin ja lähetti sen kaupunkiin.

Ishin Y-kromosomi on keskuudessamme.


"Ishi on kaikkien sodanjälkeisten shinshushibojen isoisä." Ajattelin alkuun, että tämän on pakko olla liioittelua, mutta apua. Se saattaa olla pitkälti totta. Narttuja kyllä on otettu rotuun pentumaan Ishi-Aka-Naka-linjan uroksille mutta on hankalaa löytää sodanjälkeisiä uroslinjoja, jotka eivät johtaisi Ishiin. Y-kromosomi tekee uroksen ja vaihtaa X-kromosomin kanssa geenimateriaalia ilmeisesti vain kärjistä, kun sukusolut muodostuvat. Tästä seuraa se, että Tiikerilläkin luultavasti on Ishiltä asti kulkeutunut Y-kromosomin keskiosa. Pitää selvittää, onko siellä mitä mielenkiintoisia geenejä.

Japanilainen haamukoira.


Se seitsemäs kansallisaarteeksi nimetty japanilaiskoira, joka ei koskaan selviytynyt yhtenäisenä rotuna sodasta, oli koshi no inu eli koshinkoira. Kyseessä oli kirjava joukko paikalliskoiria Koshin laajalta alueelta. Näitä keskikokoisia pystykorvia kasvatettiin suurriistan metsästykseen. Rotumerkit mätsäsivät muuten japanilaiskoiran standardiin, mutta koshinkoirilla sanotaan esiintyneen pyöreitä silmiä ja mustaa maskia. Google Lens kääntää koshinkoiran kuvauksen valokuvakirjassa toistuvasti haamukoiraksi.

Akitan muodonmuutokset.


Lieneekö maailmassa toista koirarotua, joka olisi käynyt läpi yhtä erikoisen kehityskulun kuin akita. Kun selaa läpi 50 vuoden ajanjakson NIPPO-näyttelyissä menestyneitä akitoja, niin koirat muuttuvat silmien edessä. 60/70-luvuilla jalat alkavat yhtäkkiä venyä. Ehkä raajakorkeus oli tapa säilyttää suuri japanilaiskoira suurena samalla kun massiivisten länsirotujen vaikutuksesta pyrittiin eroon?

Sirpit ja sapelit.


NIPPO:n vuosikirjoihin (1928-1978) tallentuneista kuvista käy ilmi, ettei kippuran käyttö shibojen tai jopa kaikkien japanirotujen synonyyminä ole aina ollut perusteltua. Monella keskikokoisella häntä on joskus ollut toisenlaista mallia. Shiboillakin näkyy sirppejä.

Töpö, vihdoinkin.


Koshinkoirien yhteydessä tapahtui ihme, ja vanhasta valokuvamateriaalista löytyi töpöhäntä. Kuvateksti puhuu vahingoittuneesta hännästä, mutta onko kyseessä oletus vai tieto? Tältä töpöhäntäinen japanilaiskoira joka tapauksessa voisi näyttää. Jopa Suomessa on muistikuvia shibasta synnynnäisesti poikkeuksellisen lyhyellä hännällä. Ehkä harvinaiset rakennuspalikat ominaisuuteen ovat sittenkin säilyneet rodussa.

Shibojen kantaisän junnukuva.


Olitko aikaisemmin nähnyt tätä kuvaa Naka Go Akaishisousta? En minäkään. Tällainen 1-vuotias teinipoika se kuitenkin oli tehdessään shibahistoriaa NIPPO-päänäyttelyssä ja voittaessaan jonkin korkeimmista (korkeimman?) palkinnoista.

Kuka oli ensimmäinen japanilaiskoira Suomen maaperällä?

Loogisin vaihtoehto on näyttelyosallistuja Pohjoismaasta, joko akita tai shiba. Vanha Koiramme-lehti aikaistaa ajankohtaa 80-luvun Manlöten-shiboista nyt vuoteen 1976, jolloin ruotsalainen akitauros HIME CHIBATA-HIMA kävi Messarissa voittamassa pystykorvaryhmän.

Historialliset kuvalähteet: NIPPO 50 v. -juhlavuosikirjat, Japanilaisen koiran vanha valokuva-albumi, Koiramme.

0

6

Julkaistu 6 kommenttia artikkeliin Japanilaisen koiran ensimmäinen rotumääritelmä

Koska pääsiäislomalla on hyvin aikaa mutta ei uutta historiamateriaalia, tulee tässä vähän helppolukuisempi suomiversio japanilaiskoirien alkuperäisimmistä rotumerkeistä. Kyseessä oli NIPPO:n itse englanniksi laatima/kääntämä/käännätyttämä rotumääritelmä, joka lähetettiin muun maailman kennelyhdistyksille 1930-luvulla.

Pohdintatehtäviä. Jos et olisi koskaan nähnyt japanilaista koiraa, niin minkälainen mielikuva siitä syntyisi? Entä mikä on pysynyt ennallaan ja mikä selkästi muuttunut pian sadassa vuodessa? Laitan omia ajatuksiani loppuun. Jako koon mukaan vastaa lähinnä nykyistä luokittelua keskikokoiset (shikokunkoira, kainkoira, hokkaidonkoira, kishunkoira), suurikokoiset (akita) ja pienikokoiset (shiba).

Japanilaisen koiran rotumerkit
(Japanilaiskoirien suojeluyhdistyksen mukaisesti) [1930-luku]

1. Keskikokoiset

Luonne ja olemus - Valpas ja kiihkeä koira, joka on hyväntahtoisen mutkaton. Koiralla on erinomainen hajuaisti. Koko olemus henkii eloisuutta. Liikkuu reippaasti ja tyylikkäästi.


Yleisvaikutelma - Tasapainoinen vartalo. Sukupuolileima selkeä. Frame well-knit? Lihakset hyvin kehittyneet. Olkapää(säkä?)korkeus ja vartalon pituus uroksilla 50-59 cm, nartuilla 47-53 cm. Olkapääkorkeuden ja vartalon pituuden suhde uroksilla 100-110, nartuilla vartalo voi olla hieman tätä pitempi.

Korvat - Pienet ja kolmiomaiset. Korvat ovat pystyssä, suippenevat ja kallistuvat hiukan eteenpäin.


Silmät - Varsin kolmiomaiset. Silmän ulkonurkka on korkeammalla. Iiris tummanruskea.


Kuono - Kuononselkä suora, kärki terävä. Kuono on vankka ja kiinteä. Huulet tiiviit ja ohuet.


Pää ja kaula - High-browed merkityksessä hienostunut? Posket hyvin kehittyneet. Kaula voimakas.


Etujalat - Lapa hyvin kehittynyt. Kinner suora ja varpaat tiiviit.


Takajalat - Suorat ja lihaksikkaat. Voimakas kinnenivel.

Rinta - Syvä. Ribs moderately sprung? Rinta hyvin kehittynyt.

Selkä - Suora.

Häntä - Massiivinen ja voimakas. Suora tai kippura. Ulottuu kintereeseen asti.

Loins (?) - Voimakkaat.

Turkki - Päälliskarva jäykkää ja suoraa. Pohjavilla pehmeää ja tiheää. Hännässä karva pörheää.

Väri - Väri voi olla keltainen, valkoinen, vehnänvärinen, musta, brindle, ruskeanharmaa, nokisen harmaa, raudanharmaa, hopeanharmaa tai musta merkkivärinen.

Hylkäävät virheet:

  1. Kaikkien edellämainittujen ominaisuuksien tulisi erottua selkeästi.
  2. Ylä- tai alapurenta.
  3. Perinnöllinen töpöhäntäisyys.
  4. Muut kuin pystyt korvat, paitsi pennuilla.

Pistevähennyksiä:

  1. Kaikenlaiset onnettomuuksista aiheutuneet vammat.
  2. Aliravitsemus.
  3. Vaaleanpunainen tai butterfly (?) kirsu.
  4. Mustavalkoinen tai ruskeanvalkoinen väri.

Huom! Ns. sotakoirilla värin ei tulisi olla valkoinen. Kannukset mieluiten poistettu.

2. Suurikokoiset


(Vain keskikokoisten rotumerkeistä poikkeavat kohdat mainitaan.)


Luonne ja olemus - Valpas ja kiihkeä koira, joka on hyväntahtoisen mutkaton. Käytöksen tulisi mieluiten olla vakava/arvokas.


Yleisvaikutelma - Sukupuolierot selkeät. Tasapainoinen, kiinteä ja tanakka vartalo. Lihakset hyvin kehittyneet. Olkapää(säkä?)korkeus ja vartalon pituus uroksilla 62-73 cm, nartuilla 57,5-65 cm. Olkapääkorkeuden ja vartalon pituuden suhde uroksilla 100-110, nartuilla vartalo voi olla hieman tätä pitempi.


Häntä - Massiivinen ja voimakas, suora tai kippura, ylettyy kintereeseen asti. Pistevähennyksiä muusta kuin kippurahännästä.

3. Pienikokoiset


(Vain keskikokoisten rotumerkeistä poikkeavat kohdat mainitaan.)


Yleisvaikutelma - Selkeät sukupuolierot. Tasapainoinen ja jäntevä (?) vartalo. Lihakset hyvin kehittyneet. Olkapää(säkä?)korkeus ja vartalon pituus uroksilla 38-42,5 cm, nartuilla 35-39,5 cm. Olkapääkorkeuden ja vartalon pituuden suhde uroksilla 100-110, nartuilla vartalo voi olla hieman tätä pitempi.


Häntä - Tiheä ja vahva. Kintereeseen ulottuva häntä voi olla suora tai kippura. Lyhyt häntä muistuttaa töpöhäntää, mutta ei ole aivan samanlainen.

Huom! Vain pienellä japanilaiskoiralla perinnöllinen lyhyt häntä ei ole hylkäävä virhe.

Munkeilla paluu nykyisyyteen ja vähän väriä blogipostaukseen.

Ihan ekana: ylläoleva rotumerkkien kuvaus oli yksi suomenkielinen käännös englanninkielisestä käännöksestä. Anatomisia osia lukuunottamatta olikin yllättävän vaikea valita sanoja. Esimerkiksi avauslause japanilaiskoiran olemuksesta "Sharp and fierce, with good-natured simplicity and excellent scenting power." --> "Valpas ja kiihkeä koira, joka on hyväntahtoisen mutkaton. Koiralla on erinomainen hajuaisti." Joku muu olisi voinut saada tästä jotain ihan muuta, etenkin kun kirjaimellisesti käännettynä kuulosti siltä, ettei koira pelaa täysillä valoilla.

Itse rotumääritelmästä loistaa minimaalisuus ja ennen kaikkea se, että yksi ja sama jäntevä, pystykorvainen, hiukan korkeuttaan pitempi japanilaiskoira on NIPPO:ssa alkujaan kattanut kaikki nykyiset japanilaisrodut. Vain säkäkorkeus vaihtelee. Ja se, että shiboilla on joskus ollut niitä töpöhäntiä. Selkeimmät erot rotumerkeissä muun maailman pystykorviin verrattuna löytyvät varmaankin korvien kallistumisesta eteenpäin sekä silmän kolmiomaisuudesta ja viistoudesta. Mielenkiintoista, että vain isoilla koirilla mainitaan luonteenpiirteenä "grave", jonka käänsin vakavaksi/arvokkaaksi. Nykyisin shiboiltakin edellytetään "rohkeaa arvokkuutta". Mutta voiko sama koira ilmentää sekä kiihkeyttä, valppautta että arvokkuutta? Mitenkä nämä on tarkoitus tulkita?

Koska rotumerkkien luettelo on niukkasanainen, on sen tueksi laadittu paljon kattavampi rotumääritelmän tulkinta. Tässä oli mielestäni aiemmin omituinen ristiriita: alkukantaiset japanilaiskoirat olivat sukupuuton partaalla, niiden tuntemus perustui vanhoihin piirroskuviin ja luihin, ja silti jollain perusteella on päätetty, että shiban silmän kaltevuuskulma ja suhde korvan ulkoreunaan on oltava tasan x jne. ynnä muuta todella yksityiskohtaista. Mutta rotumerkeistä tällaisia yksityiskohtia ei alkujaan sentään löytynyt. Oma aiheensa on se, että miten tarkkaan ihmisen päättämään muottiin mikään eliölaji tai sen alapopulaatio on järkevää edes yrittää saada. Kasvattelen soluja laboratoriossa ja niiden perusteella oon auttamatta biased ja vähän epäileväinen kaikenlaisen elämällä taiteilun suhteen. Shibojen ylipienet pentueet ja 28% allergisten osuus terveyskyselyssä ei kuulosta lupaavalta.

Enivei. Ensimmäinen rotumääritelmä ratkaisi kaksi mysteeriä: maininnan töpöhäntäisistä shiboista vanhassa koirakirjassa sekä ristiriidan liittyen tarkkoihin yksityiskohtiin. Ratkottavaksi jää vielä ainakin seuraavat mysteerit:

  • Milloin ja miksi ja miten kokoluokittelu muuttui nykyiseksi rotuluokitteluksi?
  • Milloin päätettiin, ettei shiballa voikaan olla töpöhäntää? Tarvitsemme myös välttämättä kuvan töpöhäntäisestä shibasta!
  • Milloin nykyiset värit "lukittuivat"?
  • Milloin shibalta alettiin vaatia urajiroa?
  • Ja mihin ne rotumääritelmän tulkinnan yksityiskohdat perustuvat? Mikä tulkinta on oikea tulkinta?
  • Jne.

0

Julkaistu Kommentoi ”Japanilaiset koirat ja sudet” eli unohda hetkeksi kaikki näkemäsi shibat (osa 1/?)

Nihon no inu to ookami (Japanilaiset koirat ja sudet, 1964) on NIPPO:n perustajan tohtori Hirokichi Saiton viimeinen tutkimusteos. Kirja on selvästi erilainen kuin blogin aiemmat shibakirjat. Se ei keskity nykyisiin japanilaisrotuihin vaan niiden taakse, siihen, mihin nykyiset japanilaisrodut perustuvat. Vastaavasti moderni valokuvamateriaali on hyvin vähäistä. Painopisteet on historiallisissa teksteissä ja piirroksissa sekä muinaiskoirien arkeologisissa luujäänteissä.

Seuraa häkellyttävä oivallus. Muinaiset piirroskuvat ja luujäänteet oli kai lähestulkoon kaikki, mitä japanilaiskoirista oli kaupunkilaisen näkökulmasta 1920-luvulla jäljellä. Olet saattanut nähdä tänäänkin netissä enemmän shiboja kuin Dr. Saito yhteensä perustaessaan NIPPO:n. Kirja on miljoona kertaa mielenkiintoisempi tutkittava, jos oman ajattelun pystyy nollaamaan tuohon pisteeseen.

Esipuheessa varmistuu jokin, mistä heräsi epäilys jo Hachiko-kirjan yhteydessä. Hachin luujäänteet olivat Dr. Saiton hallussa, mutta tuhoutuivat Tokion massiivisessa ilmapommituksessa vuonna 1945. Samalla menetettiin ainutlaatuista materiaalia NIPPO:n varhaisilta ajoilta. Arvokasta tutkimustyötä japanilaiskoirista on haluttu tallentaa tähän kirjaan.  

Kirjaa on katseltu jälleen Google Lensin läpi. Muista lähdekritiikki.


Pystykorvat ja pystyhäntä

Suurin osa muinaisesta koiramateriaalista on peräisin Edo-kaudelta (1600-1868). Kirjassa puhutaan keisarillisista hoveista ja salaisista kirjoituksista, jotka liittyvät "haukkakoiriin" eli linnunmetsästyskoiriin. Näin vanha japani on Google Lensille liikaa, eikä tekstistä saa juuri tolkkua. Parempi turvautua kuviin.

Kaaviokuva koiran tärkeistä ruumiinosista. Kuvasta erottuu hyvin japanilaiskoirille ominainen eteenpäin kallistuva pystykorvan muoto. Häntä on harvinainen Japanissa arvostettu sapeli. Perustuuko sapelihännän arvostus tämänkaltaisiiin kuviin?
Toinen kaaviokuva linnunmetsästykseen käytetystä koirasta. Tällä kertaa häntä on erittäin selkeä kippura. Huomaa myös koiran valjaat. Kirjassa puhutaan paljon erilaisista pannoista, hihnoista ja solmuista, jotka on ilmaisseet koiran arvoa.
Tämä koira on esiintynyt blogissa jo aikaisemmin. Mittasuhteet näyttävät realistisemmilta.
Tästä kuvasta hyppää omaan silmääni koiran ryhdikkyys, vaikka se on istuma-asennossa. Hihnakiinnityksellä lienee jokin symbolinen tarkoitus.

Yläluokan metsästyskoiriin on liittynyt oma sanastonsa, jota rahvas ei ole tuntenut (hanatsu = koira haistelee linnun hajua jne.). Jopa koiran ruumiinosille on ollut erikoiset terminsä, jotka poikkeavat nykyjapanilaisesta ja kansainvälisestä sanastosta. Tällaisen tiedon merkityksellisyys voi piillä siinä, miten paljon japanilaisia metsästyskoiria on aikoinaan arvostettu.

Sopimus koiran kaupasta?

Kirjasta löytyy 12-osainen kuvasarja, jossa kaksi miestä neuvottelee jostakin. Keskustelun aikana pieni valkoinen pystykorva ilmeisesti vaihtaa omistajaa. Herää kysymys, miksi asia on ollut niin merkittävä, että taiteilija on nähnyt vaivaa tilanteen ikuistamiseen. Myydäänkö koira vai onko se lahja?

Loppukumarrukset, kun homma on jo hoidettu. Kippurahäntäinen pystykorva on noin polvenkorkuinen. Onko kyseessä shiba vai pentukoira?

Metsästyskoiran hoidosta ja koulutuksesta

Tästä aiheesta on vanhoissa kirjoissa ollut paljon asiaa, mutta käännökset eivät ole kovin järkeviä. Lintujen lisäksi saaliseläiminä mainitaan (myös kuvina) villisiat ja peurat. Todella erikoinen on "ankkakoiriin" liittyvä kappale. En ole varma, onko kyseessä alkuperäinen Edo-kauden kuvitus vai Dr. Saiton piirtämä havainnollistava kuva, mutta tässähän...

...japanilainen koira toimii kuin novascotiannoutaja eli tolleri ja houkuttelee ankat rannalle. Paras väri tällaiselle koiralle on kuulema ollut syvä punaruskea (viittaus minoshiboihin?). Pikainen perehtyminen novascotiannoutajan historiaan kertoi, että niiden punainen väri on kehitetty, koska koira muistuttaa silloin enemmän kettua, joka huiputtaa ankkoja samalla tavalla. Onko shibojenkin punaturkit ja kettumaisuus seurausta uteliaista ankoista? : D

Perinteisemmän lintukoiran koulutusta siipirikolla linnulla.

Vielä vanhempia koirakirjoja

Dr. Saito esittelee muutamia varsinaisia koirakirjoja historiasta. Allaoleva 犬狗養畜伝 kääntyy jotakuinkin koirankasvatuksen elämäkerraksi. Onko kyseessä varhainen koiranjalostuksen opas? Jollakin tavalla kirjan täytyy olla merkityksellinen, koska kansikuvan kolme pentua on lainattu myös Saiton kirjan kanteen.

Seuraava koirakirja 犬の草紙 (Inu no soushi, kääntynee lähinnä "koirakirjaksi") on ollut kuusiosainen teos, joka sisälsi tarinoita ja legendoja uskollisista koirasta sekä ohjeistusta koiranhoitoon ja lääkintään.

Inu no shoushin kuvituksessa esiintyy jälleen kippurahäntäisiä pystykorvia.

Varhaista värikirjoa

Vanhassa japanilaisessa kuvataiteessa koirilla esiintyy myös piirteitä, joiden ei enää nykyään katsota hyvällä ihanteellisessa japanilaiskoirassa. Voi tietysti kysyä että miksi.

Pystykorvat, kippurahäntä ja laikukas kuviointi. Väritys syntyy erilaisista pintogeeneistä. Tällainen kuvio oli yksi niistä asioista, joka jakoi japanilaistyyppiset ja amerikkalaistyyppiset akitat omiksi roduikseen 2000-luvun alussa.

Kerrotaan, että Dr. Saito halusi itselleen koiran, joka muistuttaisi muinaisten kirjoitusten kuvia. Kaupungista hän ei sellaisia löytänyt. Miten olisit lähtenyt pelastamaan japanilaisia alkuperäiskoiria, jos käsityksesi japanilaiskoirista perustuisi näihin vanhoihin kuviin? Mitkä asiat olisivat tärkeitä? Ei tarvii laatia vastausta, mutta ajatusleikkinä tämmösiäkin voi shibafanina pohtia.

Yksi kirjan harvoista koiravalokuvista, mutta erittäin kiinnostava sellainen. Kuvatekstien perusteella vasemmanpuoleinen koira on matagi inu Akitasta. Eli nykyisen japanilaisen akitan esi-isiä? Oikealla on villikoira.
Entsyymi keräilee ja kuljettaa mielellään kadulta löytyviä lapasia. Sillä on epäilemättä "pehmeä suu", jollainen Edo-kauden lintukoiralle on pitänyt opettaa.

0

Julkaistu Kommentoi Hachista shibablogiin

Maailman kuuluisimman akitan, Hachin, syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Kaikki japanilaisrotujen harrastajat länsimaissa tuntevat Hachikon tarinan ja ovat ehkä nähneet Hachiko-elokuvista ainakin yhden. Mutta Hachi oli luonnollisesti muutakin kuin "Chuken Hachiko", isäntäänsä odotteleva hiljainen hahmo juna-asemalla.

Hachiko-raamattu "Hachiko - Solving Twenty Mysteries About The Most Famous Dog In Japan" (Mayumi Itoh) kertoo Hachin elämänvaiheista ja Hachiin liittyvistä ihmisistä ja koko Hachiko-ilmiöstä varjopuolineen todennäköisesti kaiken sen, mitä sata vuotta sitten eläneestä koirasta enää voidaan saada selville. Hachin syntymä ja kuolema, luonteenpiirteet, jälkeläiset, terveyshuolet, ihmisten asenteet, korvagate, käsittämätön kebabgate ja mitä seurauksia yhdellä sanomalehtiartikkelilla voikaan olla. Todellinen Hachi Hachiko-kunnianimen takana löytyy hyvin yhdestä kirjasta. Suosittelen lämpimästi.

En halua spoilata kirjan koko sisältöä blogiin, joten otan käsittelyyn vain erään sivujuonteen, joskin erittäin merkityksellisen sellaisen. Hachi ja Japanilaisten koirien suojeluyhdistyksen NIPPO:n perustaja Dr. Hirokichi Saito tunsivat toisensa, ja me tunnemme Hachikon siksi, että Dr. Saito antoi hyvän juttuvihjeen tokiolaiselle sanomalehdelle. Ja siinä samalla saattoivat pelastua sukupuutolta kaikki muutkin japanilaiset alkuperäiskoirat. Vielä Hachin syntyessä japanilaiskoirien arvostus oli ollut aallonpohjassa.

Tapahtui niin, että...

  • Marraskuussa 1923 Odaten kaupungissa Akitassa nartulle nimeltä Goma Go syntyy neljä urospentua. Pennut ovat odate inuja, koska rotunimeä akita ei vielä käytetä. Goman omistaja kuuluu vauraaseen Saiton klaaniin… joka ei nimestä huolimatta ollut sukua tohtori Hidekichi Saitolle. Yksi pennuista matkustaa junalla Tokioon professori Hidesaburo Uenon koiraksi. Se saa nimen Hachi.
  • 1924-1925: Hachi ja professorin kaksi muuta länsimaista koiraa ottavat tavaksi saattaa professorin aamuisin joko läheisen yliopiston porteille tai toisinaan Shibuyan juna-asemalle. Iltaisin ne palaavat samaan paikkaan odottamaan, milloin professori tulee töistä.
  • 1924: Taidealan opiskelija Hirokichi Saito on ratsastamassa tovereidensa kanssa ja näkee yliopiston lähellä suuren, kermanvärisen koiran. Koiralla on japanilaiskoiran tunnusmerkit, eli pystykorvat ja kippurahäntä. Saito pysähtyy ihailemaan koiraa ja ajattelee, että jos ottaisi itselleen koiran, sen tulisi olla samanlainen.
  • 1925: Hirokichi Saito näkee saman koiran uudestaan, tällä kertaa yliopiston portilla, kuin odottamassa jotakuta. Tässä vaiheessa Hachin isäntä on vielä elossa.
  • 1925: Hachin isäntä, professori Ueno, menehtyy kesken työpäivän. Hachi on oppinut, että pitempien poissaolojensa jälkeen professori palaa Shibuyan aseman kautta, joten se kehittää tutuksi tulleen rutiininsa. Hachi lähtee aamuisin asemalle ja palaa iltaisin kotiinsa.
  • Valmistumisensa jälkeen Hirokichi Saito sairastuu ja päättää toipilasaikanaan ottaa itselleen koiran, sellaisen pystykorvaisen ja kippurahäntäisen japanilaiskoiran, joita kuvataan vanhoissa kirjakääröissä. Kaupungin eläinkaupoista ja kasvattajilta löytyy kuitenkin vain luppakorvaisia länsimaiskoiria.
Dr. Hirokichi Saito.
  • Saito vierailee Odatessa, jonka pormestarilla on muutamia pystykorvaisia odate inuja. Pormestari Izumi on perustanut odate inujen suojeluyhdistyksen keväällä 1927, mutta kukaan ei ollut liittynyt mukaan toimintaan. (Yhdistyksestä tuli sittemmin nykyinen AKIHO.)
  • Toukokuussa 1928 Hirokichi Saito perustaa japanilaisen koiran suojeluyhdistyksen eli NIPPO:n. Hän alkaa koota yhteen jäljelläolevia japanilaiskoiria lehti-ilmoitusten perusteella ja kierrellen itse ympäri maata. Koirista muodostetaan rekisteri niin että niiden omistajat saavat yhteyden toisiinsa ja pystyvät kasvattamaan japanilaiskoirien pentueita.
  • Heinäkuussa 1928 Saito näkee jälleen Hachin Shibuyan aseman lähellä. Koira ei antaudu kiinni, mutta johdattaa Saiton nykyisen omistajansa taloon. Saito kuulee Hachin tarinan. Samana kesänä Saito julkaisee tavoittamiensa japanilaiskoirien ensimmäisen rekisterin. Hachi on mukana tässä rekisterissä parin-kolmenkymmenen muun koiran joukossa.
  • Hirokichi Saito alkaa pitää kirjaa Hachin elämästä ja käy toisinaan tapaamassa sitä asemalla. Hän ostaa Hachille kebabvartaita, ja Hachi tekee sellaisia temppuja kuin "istu" ja "anna tassu". Saito panee merkille, että Hachia kohdellaan asemalla kaltoin. Sitä potkitaan, sen päälle kaadetaan vettä ja sen naamaa jopa töhritään musteella. Mutta milloinkaan Hachi ei sano ihmisille vastaan.
  • Syksyllä 1932 Hirokichi Saito julkaisee NIPPO:n jäsenlehdessä tarkan elämäkerran Hachista. Hän antaa myös isolle tokiolaiselle sanomalehdelle vihjeen hyvästä juttuaiheesta siinä toivossa, että ihmiset alkaisivat osoittaa myötätuntoa vanhenevaa koiraparkaa kohtaan ja kohtelisivat sitä ystävällisemmin.
  • Lokakuun alussa 1932 Hachista julkaistaan sanomalehtiartikkeli. Jutun kirjoittanut toimittaja tosin kutsuu Hachia sekarotuiseksi akitaksi, sillä Hachin toinen korva on alkanut roikkua puremavamman ja ihotulehduksen takia.
  • Hachista tulee sanomalehtijutun myötä uskomattoman suosittu. Se opitaan tuntemaan Chuken Hachikona, uskollisena koirana. Faneja virtaa asemalle, ja Hachikon ympärille muodostuu kaupallinen ilmiö. Samalla sukupuuton partaalla olleet akitat ja muut japanilaisrodut saavat kaipaamaansa mainosta ja nostetta.
  • Marraskuussa 1932 Hachi osallistuu kunniavieraana ensimmäiseen NIPPO-näyttelyyn, joka pidetään Ginzassa tavaratalon katolla. Julkisuuskohu Hachikon ympärillä jatkuu. Hachikon kunniaksi tehdään patsaita. Hachiko esiintyy jopa elokuvassa. Koko tämän ajan Hachi kuitenkin saapuu aamuisin Shibuyan asemalle palaten illaksi nykyisen hoitajansa luokse.
Japaninkielinen taulukko Hachin ruumiinosien mitoista. Päivämäärä 3.11.1933 viittaa toiseen NIPPO-näyttelyyn, johon Hachi myös osallistui. Koiria mittailtiin rotumääritelmän laatimista varten.
  • Maaliskuussa 1935 vanhuuden, sydänmatojen ja syöpäkasvainten heikentämä Hachi löydetään kuolleena Shibuyan asemalta. Hachin muistoksi järjestetään rukoustilaisuus, jonka jälkeen Hirokichi Saito toimittaa Hachin ruumiin yliopiston eläinlääketieteelliseen laboratorioon kuolinsyyn selvittämistä varten. Hachin turkki täytetään museoon ja luut jäävät Saitolle tutkimuskäyttöön. Hachin luujäänteet tuhoutuvat toisen maailmansodan aikana Tokion ilmapommituksessa, mutta tarina uskollisesta akitasta jää elämään.

***

Oliko Hachi ratkaisevan tärkeä japanilaisrotujen uudelle suosiolle ja elpymiselle? Olisiko mikä tahansa koira voinut nousta samalla tavalla ikoniksi, vai olisivatko japanilaiskoirat selviytyneet ilmankin? Entä kuka olisi pelastanut shibat, jos ei Dr. Hirokichi Saito ja hänen perustamansa NIPPO? Koska historia meni kuten meni, lienee turvallista sanoa, että Hachin olemassaolo vähintäänkin myötävaikutti shibojen ja muiden japanilaisrotujen säilymiseen. Tuntuu hauskalta ajatella, että kauan sitten Dr. Saito pyysi Hachia antamaan tassua kebabherkkua vastaan Shibuyan asemalla, ja osittain sen ansiosta minulla voi olla Suomessa vuonna 2022 oma shiba sekä shiba-aiheinen blogi.

Nuori Hachi. Kumpikin korva on ollut alkujaan urheasti pystyssä.

0

Julkaistu Kommentoi Oman aikansa meemidoge

Liikuttava tarina vanhasta koirasta - odottanut edesmennyttä isäntäänsä seitsemän vuotta


Toyoko Electric Railwayn Shibuyan asemalla (Shibuya-ku, Tokio), jonka kautta monet matkustajat kulkevat aamuisin ja iltaisin, on vanha koira odottavin ilmein. Koiran nimi on "Hachi". Se on noin 9-vuotias akitasekoitus, jo vanha koira. Hachin huolella kasvattanut Tokion keisarillisen yliopiston maataloustieteellisen tiedekunnan professori Hidesaburo Ueno kuoli toukokuussa 1925. Hachi on odottanut isäntänsä paluuta seitsemän vuoden ajan, vanhoin ja utuisin silmin, satoi tai paistoi.


Hachi ei voi uskoa isäntänsä kuolleen. Jotkut ohikulkijoista tietävät tämän, säälivät Hachia ja antavat sille kaupasta ostettua lihaa. Aiemmin eräs Asakusassa asuva henkilö yritti ottaa Hachin koirakseen, mutta Hachi oli kiintynyt Shibuyaan ja karkasi saman tien takaisin. Sanotaan, että lähellä asuva puutarhuri on nyt Hachin omistaja, ja koiran hautausmaksukin on jo maksettu etukäteen.


On toinenkin syy, miksi Hachi on niin suosittu. Se toimii erotuomarina riidoissa. Jos jokin koira kiusaa heikompaansa, Hachi menee hiljaa väliin valtavan vartalonsa kanssa. [それでもきかない強気な犬には「ガブリ」とひとかみ…?] Hachi on kuitenkin poikkeuksellinen johtaja eikä koskaan jahtaa koiraa, joka laskee häntänsä ja juoksee karkuun.

4. lokakuuta 1932, Tokyo Asahi -sanomalehti


Korjaus. Tarina vanhasta koirasta -artikkelissa väitettiin, että Hachi on akitasekoitus. Hachi on oikeasti puhdas akita.

8. lokakuuta 1932, Tokyo Asahi -sanomalehti

(Vapaa konekäännöksiin perustuva suomennos.)

Lähteitä ja luettavaa

http://www.asahi.com/special/kotoba/archive2015/mukashino/2010100200002.html

0