Japanilaiskoiria tieteessä, taiteessa, historiassa ja vähän arkielämässäkin. Blogin tekstejä, etenkään Google Lens -tyyppisiä käännöksiä ja nopeasti vanhentuvia genetiikkajuttuja, ei tule käyttää ainoana lähteenä uusille popularisoinneille ilman alkuperäislähteitä ja ajantasaisimpia tutkimusjulkaisuja.
Tässä vähän lisää japanilaisrotujen historiaa lännestä päin katsottuna. Lehtileikkeet ovat peräisin 1930-luvun amerikkalaisista sanomalehdistä. Tiedon hankkiminen on ollut tuohon aikaan jotain aivan muuta. Tekstissä mainittu "Kshino" tarkoittaa koshinoa, joka on ollut todellinen paikalliskoira mutta joka katsottiin lopulta liian roturisteytyneeksi. Suolensa poikki purrut sankarishiba on luultavasti voinut olla minkä tahansa japanilaisrodun edustaja.
Koska muut nihonkenit ovat Shibalogisessa blogissa uusia tulokkaita, ajattelin kirjoittaa muistiin ajatuksia, kysymyksiä ja mielikuvia, joita nämä rodut herättävät nyt, ennen niihin tutustumista. Näitä voi olla viihdyttävää lukea jälkeenpäin. Kaikki kuvat Vanhasta japanilaisen koiran valokuva-albumista.
Kysymys nr. 1: minkä takia Japanin kansallisroduksi valittiin juuri akita? Koska se on kooltaan isoin ja näyttävin? Koska Hachiko oli akita? Akitan historiaan on varmasti kuulunut samat kannanromahdukset kuin shiboilla, ja niiden ulkomuoto on jossain välivaiheessa ottanut enemmän vaikutteita ulkomaisilta roduilta kuin shiballa. Kiinnostaisi tietää, minkälaisia oli ne isot japanilaiskoirat, jotka alkujaan löydettiin Akitan alueelta. NIPPO on ehkä joskus liittynyt jotenkin akitoihin, mutta AKIHO on niiden oman rotujärjestö. Onko modernilla akitalla samanlaista sodan jälkeen vaikuttanutta kantakoiraa kuin shibojen Naka Go? Nykyisistä akitoista tulee ennemmin mieleen ylväs pihavahti ja nallemaisuus kuin alkukantaisuus tai metsästyskoira. Niillä on livenä vielä pitemmät jalat kuin kuvissa. Geenilotossa akitoilla on ollut huonompi tuuri kuin shiboilla, ja niihin on rikastunut jotain ihon autoimmuunisairauksille altistavaa.
Se pitkäselkäinen seesamishiban ja jomonshiban hybridi! Shikokuja on olemassa muissakin väreissä, mutta ilman muuta sudennäköinen yksilö tulee ekana mieleen. Shikoku näyttää vähän karskimmalta ja uskottavasti alkukantaiselta, eikä siitä ole alettu tehdä söpöä. Rotu on rekkausmäärien perusteella kriisissä kotimaassaan. Historiasta ja pullonkauloista ei mitään käryä, mutta oletettavasti kantakoirat on peräisin Shikokun saarelta. Olen nähnyt livenä punaisen shikokupennun. Näytti shibapennulta, mutta oli ikäisekseen isompi ja rauhallisempi.
"Ne sirot valkoiset." Kishu viittaa Kyushun saareen. Ulkomuodon perusteella voisin edelleen kuvitella hyvin metsästyskoiriksi. Historiasta tai muustakaan en tiedä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että kishuja on alkujaan ollut laajempi värikirjo, kunnes valkoisista tuli liian suosittuja ja E-lokuksen värillinen geeni katosi kokonaan. Matagi-elokuvassa (1982) elävää ketjukarhua vastaan usutettu valkoinen nihonken on mielestäni kishu, eli hurjan metsästyskoiran ominaisuudet on säilyneet ainakin siihen asti. En muista, että olisin nähnyt kishua livenä.
Vanhojen koirakirjojen salaperäinen ainu! Jos hokkaido on ainujen koira, niin sillä on pakko olla todella kiehtova historia. Ulkomuoto antaa tosi oudon vaikutelman shibaan tottuneille silmille. Koira on kuin shiba, mutta ei kuitenkaan ole. Korvat on pienet nysät. Valokuvakirjassa lähes joka hokkaidouroksella on hyväntuulinen ja itseensä tyytyväinen ilme. En osaa sanoa, mikä niiden naamassa aiheuttaa tämän ajatuksen verrattuna shiboihin. Ainakin vanhoissa kuvissa sukupuoliero on kaikista nihonkeneistä selkein, urokset on niin karskeja. Kaikki muu on yhtä kysymysmerkkiä, mutta ilmeisesti rekisteröintimäärät Japanissa on samaa tasoa kuin shikokuilla eli pieniä. Olen melko varma, että olen nähnyt hokkaidon livenä, mutta luullut sitä silloin kummallisen näköiseksi shibaksi.
Kainkoiriin ehdin jo vähän tutustua brindlejuttujen yhteydessä. Opin mm. sen, ettei Hopeanuolen "Harmaa tiikeri" olekaan sen värityksen merkitys. Kainkoirien oma rotujärjestö on ilmeisesti jopa NIPPO:a vanhempi (?), joten onko kait koskaan olleet "japanilaisen koiran standardin" ja sen käsittämättömän yksityiskohtaisen tulkinnan ja kielipilkkusäännön alaisina...? Kainkoirat on silmiini mahdottoman kauniita! Niistä ei ole tekemällä tehty söpöjä kuten shiboista ja akitoista. Historiasta ja kantakoirista en tiedä mitään, mutta olen nähnyt kain livenä koiranäyttelyssä. Se kiersi rotukehänsä ryhdikkäästi ja asenteella ja jatkoi samalla itsevarmuudella sijoittumaan ryhmässä.
Tässäpä alkuun. Korjasin jälkeenpäin otsikoihin -koiran. Jossakin vaiheessa rotunimet suomeksi on mielestäni olleet pelkkää kaita, shikokua, hokkaidoa ja kishua. Samalla logiikalla akitan olisi voinut muuttaa akitankoiraksi, höh.
Blogissa on aiemmin käyty läpi shiban värigenetiikan kannalta olennaiset lokukset E (värillinen vai valkoinen), A (perusväri) ja S (pinto ja sukat). Muut tunnetut värilokukset eivät tiettävästi vaikuta shibojen keskinäiseen värivaihteluun, koska kaikilla shiboilla on näistä sama versio. Esimerkiksi tämän postauksen aiheena olevassa K-lokuksessa nykyshiboilla on vain tylsää tavisversiota ky, joka sallii A-lokuksen määrätä värin. Joillakin japanilaisroduilla, kuten akitalla ja kainkoiralla, K-lokuksessa esiintyy myös raidallisen brindlekuvioinnin aiheuttavaa versiota. Tai ehkä on viisainta sanoa, että ainakin nykytiedon valossa brindleväritys yhdistetään K-lokukseen. Jännittävän näköiset tiikeriraidat syntyvät niin erikoisella tavalla, ettei niiden salaisuutta ole vielä saatu selville.
Brindlevärityksen opiskelu on aloitettava K-lokuksen ominaisuuksista. K-lokus on värigenetiikassa uusi tekijä, sillä sen löytyminen raportoitiin vasta vuonna 2007. Tämä ei koske japanilaisrotuja, mutta K-lokuksessa esiintyy dominoivaa versiota KB, joka saa aikaan täysmustan värityksen. Siksi K-lokus on nimetty sanan black viimeisen kirjaimen mukaan (B-lokus oli jo käytössä brownille.)
Miksi muuten puhutaan välillä lokuksesta ja välillä geenistä? Entä geenimuoto, versio, alleeli? K-lokus havainnollistaa uutuutensa ansiosta hyvin termien käyttöä. Kun K-lokus ensimmäistä kertaa raportoitiin, oli siitä saatu selville vasta sen summittainen sijainti kromosomin numero 16 kärjessä. Lokus tarkoittaa lokaatiota, siis vakiopaikkaa kromosomissa.
Lisäksi risteytysanalyyseistä ja sukupuista oli päätelty, että K-lokuksessa esiintyi kolmea alleelia, jotka saivat aikaan täysmustan, brindlen ja "tavallisen" värisiä koiria tuossa dominanssijärjestyksessä. Vasta tämän jälkeen K-lokuksen kohtaa kromosomissa tutkittiin tarkemmin ja löydettiin sieltä geeni, joka olikin aivan muusta yhteydestä jo valmiiksi tunnettu. Geenin määritelmään kuuluu, että siitä valmistuu jotakin geenituotetta, joko proteiinia tai toiminnallista RNA-molekyyliä. Jos tätä ei ole tutkimuksilla osoitettu, ei oikeastaan voida vielä puhua geenistä. Siispä lokus.
Alleeli ja sen arkikielinen vastine "versio" on saman lokuksen vaihtoehtoisia muotoja. Osoite on sama (kromosomi 1, käsivarsi p, raita 3, alaraita 2 jne. edelleen tarkentuen) mutta siellä sijaitsevan DNA-pätkän kirjaimissa on jonkin verran eroa. Suomeksi alleeli käännetään usein geenimuodoksi... mutta kuten edellä todettua, geenimuodosta voidaan puhua vain jos kyse oikeasti on geenistä. Esimerkiksi monimuotoisuusjuttujen yhteydessä on pakko käyttää alleelia, koska niissä aniharvoin tutkitaan geenejä (pohdintatehtävä: miksi ei järjenvastaisesti tutkita monimuotoisuutta geeneistä?).
Takaisin K-lokukseen ja sen kolmeen havaittuun versioon/alleeliin, jotka ovat:
Yhteen koiraan mahtuu näitä vain kaksi kappaletta, yksi emolta peritty ja yksi isältä peritty alleeli. Ne voivat olla keskenään samanlaiset tai erilaiset. Koko rodussa eri koirilla yhteensä voi sen sijaan esiintyä vaikka kaikki mahdolliset tietyn lokuksen alleelit. Alleelien dominoivuuden ja resessiivisyyden merkityksen voi nyt päätellä, jos se ei ole jo tuttu ilmiö.
Luit oikein. K-lokuksessa sijaitseva geeni on nimeltään koiran betadefensiini 103 (CBD103, canine beta defensin 103). Sen ohjeella valmistetaan erästä defensiiniä, joka nimensä mukaisesti liittyy puolustautumiseen eli immuunijärjestelmän toimintaan. CBD103 on pieni peptidi eli proteiinia lyhyempi aminohappojen ketju. Laboratorio-oloissa on osoitettu, että se pystyy tuhoamaan sellaisia pöpöjä kuin E. coli ja S. aureus.
Miten antibioottina toimiva molekyyli voi värjätä koko koiran mustaksi? Ja minkä ihmeen takia? Vain ensimmäiseen kysymykseen on olemassa vastaus. Dominanttimustilla koirilla K-lokuksen defensiinissä on havaittu mutaatio, jonka uskotaan muuttavan defensiinin käyttäytymistä. Mutanttidefensiini, josta on pudonnut pois yksi ainoa glysiini-aminohappo, sitoutuu nyt hanakasti pigmenttisolujen pigmenttikytkimeen ja kääntää pigmenttituotannon mustalle. Kasvavaan karvaan pakataan mustaa pigmenttiä. Normaalitilanteessa samaa pigmenttikytkintä operoi A-lokuksesta valmistuva pikkupeptidi niin että kytkin on vuoroin mustan pigmentin (eumelaniini) ja vuoroin punakeltapigmentin (feomelaniini) asennossa. K-lokuksen mutanttidefensiini syrjäyttää A-lokuksen pikkupeptidin sitoutumispaikasta samalla ajatuksella kuin häkä syrjäyttää hapen hemoglobiinista. Mutanttidefensiiniä tuotetaan K-lokuksen alleelista KB. Tavallinen defensiini, jota tuotetaan alleelista ky, antaa A-lokuksen säädellä pigmenttikytkintä, jolloin A-lokuksen värit tulevat näkyviin.
A-lokuksen tutkimus muistutti äskettäin, ettei ominaisuuden kanssa yhdessä esiintyvä mutaatio välttämättä olekaan se tekijä, joka ominaisuuden aiheuttaa. Koiran K-lokuksen kopioluvussa on havaittu vaihtelua, eli joillakin koirilla on tästä geenistä useampia kappaleita. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että useammasta geenistä valmistuu enemmän defensiiniä naksauttamaan pigmenttikytkimiä mustalle. Nykyisten geenitestien havaitsema glysiinimutaatio on kuitenkin luotettava markkeri K-lokuksen dominanttimustalle KB-geenimuodolle.... paitsi jos koira on brindle.
Dominanttimustan toimintaidea liittyy brindleen siten, että mustien raitojen kohdalla solut oletettavasti käyttäytyvät KB-geenimuodon mukaisesti. Raidat ilmestyvät (ainakin japanilaisroduilla) A-lokuksen perusvärin päälle siten, että feomelaniinin pigmentoimat punakeltaiset alueet raidoittuvat. Käytännössä tämä tarkoittaa punaisilla koirilla koko koiraa mukaanluettuna urajiro, joka on hyvin vaaleaa punapigmenttiä. Black-and-tan-värisillä koirilla raidat ilmestyvät urajiroon ja punaruskeisiin tan-merkkeihin. Mutta raidoittuuko akitojen urajiro oikeasti? Brindleakitojen kuvissa rinta on usein valkoinen, mutta onko siinä kyse urajirosta vai valkokirjavuudesta eli pigmentin puuttumisesta? Entä erottuuko bläkkärin selän musta brindleraidoitus milloinkaan vielä mustempana kuin selkä muuten on?
...lienee koiran geeneillä mahdottomuus. Sekä akitalla että kainkoiralla on E-lokuksen alleelivalikoimassaan resessiivinen pikku-e. Kuten shiboilla, on genotyypin e/e akita ja kainkoira väriltään valkoinen. Väri on oikeasti punapigmenttiä, mutta sävyltään niin vaaleaa, että näyttää käytännössä valkoiselta. Mustia tiikeriraitoja ei voi ilmestyä valkoisen päälle, koska pigmenttikytkin on rikki ja pysyvästi vaalean punapigmentin tuotannon asennossa. K-lokuksesta valmistuva defensiini ja A-lokuksesta valmistuva pikkupeptidi ovat kyllä valkoisellakin koiralla olemassa, mutta ne eivät pysty sitoutumaan rikkinäiseen pigmenttikytkimeen. Toisin sanoen E-lokuksen ohjeilla valmistetaan toimivia (geenimuoto E) ja rikkinäisiä (geenimuoto e) pigmenttikytkimiä. Joillakin akitoilla brindleväritys näyttää mustavalkoiselta, mutta pohjavärinä on silloinkin hailakka punainen.
Seuraa koko brindleväritykseen perehtymisen hilpein löytö: ilmiö nimeltä Blaschkon linjat. Blaschkon linjoilla tarkoitetaan ihosolujen piilevää kuviointia, joka muodostaa selän puolelle V:n muotoisia raitoja ja muualle loivempia S-kirjaimen muotoisia kiemuroita. Kuvioinnin uskotaan kuvastavan alkionkehityksen aikana tapahtunutta ihosolujen vaellusta, kun ihosolut lähtevät jakaantuen etenemään alkion ympäri. Yksinkertaistettuna kuvioinnin "pohja" on lähtöisin yhdestä kantasolusta ja "raidat" toisesta kantasolusta. Nyt, kuvittele tilanne, jossa toisessa ihosolujen kantasolussa olisi jokin pigmenttiin vaikuttava mutaatio. Raidat tulisivat näkyviin, koska kaikissa tämän kantasolun jälkeläisissä olisi sama mutaatio. Ihmisillä Blaschkon linjat tulevat käytännössä näkyviin erilaisten sairauksien yhteydessä.
Brindleväritykselle Blaschkon linjat tarjoavat yhden mahdollisen selityksen sille, miksi raidat ilmestyvät sinne minne ilmestyvät. Ainakin niiden on katsottu muodoltaan seuraavan Blaschkon linjoja. Asiaa ei kuitenkaan ole sen kummemmin tutkittu tai vahvistettu. Tässä hypoteesissa osa soluista lukittuisi alkiovaiheessa käyttäytymään dominantin mustan KB-alleelin mukaisesti. Miten, sitä ei tarkalleen tiedetä. Ilmiö voi liittyä epigenetiikkaan, jossa solu hiljentää aktiivisia geenejä siten, ettei niistä valmistu proteiinia. Epigeneettiset muutokset eivät näy geenitesteissä, jotka etsivät vain DNA:n kirjaimia. Varsinaista brindlen alleelia (kbr) ei myöskään ole löydetty, vaikka se näyttää periytyvän ennustettavasti. Useimmat geenitestilaboratoriot tunnistavat K-lokuksesta vain KB-alleelin tai sen puuttumisen, mikä tulkitaan ky-geenimuodoksi. Tällaisissa geenitesteissä brindlet koirat näyttävät yleensä olevan genotyyppiä KB/ky. Asiassa riittää tutkittavaa, ja geenitestien kaupallisen suosion tuntien brindlen salaisuus saattaa ratketa nopeasti.
Embark-geenitestin sivustolla on avoin tietokanta testatuista koirista. Kahdentoista kainkoiran perusteella mikään värigeenitesti ei pysty vielä selittämään raidoittumisen astetta. 10/12 kainkoiraa edustaa genotyyppiä E/E ay/ay, ja näihin näyttää kuvien perusteella mahtuvan koko kirjo mustatiikeristä punatiikeriin. Yksi erittäin tumma kainkoira kantaa valkoista (E/e ay/ay) ja yksi tumman punatiikerin näköinen bläkkäriä (E/E ay/at). K-lokuksen osalta testi antaa kaikille kainkoirille tulokseksi KB/ky.
Hopeanuolen katsoneet tietävät, että tiikeriraitaisuus eli brindlekuvio tekee akitasta ylivertaisen karhukoiran. "Tiikeriraitainen on arvokas, parempaa karhunmetsästyskoiraa ei ole olemassakaan!" Väitettä voisi pitää puhtaasti draamallisena tropena. Erikoista kyllä, vuonna 2011 julkaistu tutkimus akitojen androgeenireseptorin muuntelusta ja sen yhteydestä koiran aggressiotasoon yhdistää epäsuorasti brindleväriset akitat ja korkeamman aggressiotason. Ilmiö koskee vain uroskoiria, mikä on loogista, sillä androgeenireseptori havaitsee testosteronin. Tutkimuksessa luonnekysely tehtiin vain punaisille akitoille, ja näillä korkeimmat aggressiopisteet saivat ne koirat, joilla androgeenireseptorista esiintyi ns. lyhyttä muotoa. Brindleillä tätä lyhyttä muotoa esiintyi huomattavasti enemmän kuin pitkiä muotoja. Androgeenireseptori näyttää sijaitsevan X-kromosomissa, joten sen ei pitäisi periytyä yhdessä K-lokuksen kanssa. Eli brindlen aiheuttava alleeli ja androgeenireseptorin lyhyt muoto eivät periydy yhtenä pakettina, mikäli brindle todella sijaitsee K-lokuksessa. Koirien sukulaisuuksista ei ollut tutkimuksissa puhetta. Mene ja tiedä, ehkä Daisuke on oikeassa ja kyseessä on jokin genetiikan vielä tuntemattomien ihmeiden todellinen ilmiö. Kahden punaisen akitan ei muutenkaan pitäisi voida saada keskenään brindleä pentua.
Päivittyy edelleen...
Linkage and Segregation Analysis of Black and Brindle Coat Color in Domestic Dogs (Kerns ym., 2007)
A β-Defensin Mutation Causes Black Coat Color in Domestic Dogs (Candille ym., 2007)
Mapping DNA structural variation in dogs (Chen ym., 2009)
Mutations in the Melanocortin 1 Receptor, Beta-Defensin103 and Agouti Signaling Protein Genes, and Their Association with Coat Color Phenotypes in Akita-Inu Dogs (Oguro-Okano ym., 2011)
Androgen receptor gene polymorphisms are associated with aggression in Japanese Akita Inu (Konno ym., 2011)
Exploring Pleiotropic Functions of Canine β-Defensin 103: Nasal Cavity Expression, Antimicrobial Activity, and Melanocortin Receptor Activity (Aono ym., 2019)
Embark-tietokannan kainkoiria: https://embarkvet.com/resources/dog-breeds/kai-ken/
Suomenkielistä tietoa ja värivalokuvia kainkoirien erilaisista raidoituksista: https://gekkoono.weebly.com/kainkoiranvarit.html
Shibaloginen blogi täyttää ensi helmikuussa kolme vuotta. Kolmivuotias blogi on siinä vähän erikoisessa tilanteessa, että shibojen osalta alkaa olla hankalaa keksiä uusia tiedejulkaisuihin tai historiaan perustuvia juttuaiheita. Koska nimessä on tuo -loginen, niin painopisteen siirtäminen arkielämään ei tunnu oikealta. Yleinen koirablogi taas on ihan liian laaja alue. Ratkaisu löytyy näiden ääripäiden väliltä. Shibalogiseen blogiin ilmestyy jatkossa vierailevina tähtinä muitakin japanilaisia alkuperäisrotuja ja niitä käsitteleviä juttuja. Akitat, kait, shikokut, kishut ja hokkaidot, tervetuloa. <3
Historiasta on opittu, että shiba ja muut kansallisaarteet on jo lähtökohtaisesti täysin sidoksissa japanilaisuuteen. Sekalainen mikawankoira kertoi omalla tavallaan jotain siitä, mitä ulkomaalainen veri tekee japanilaiskoiralle. Toisaalta eri rotunimet ei ole aina olleet niin kiveen kirjoitettuja, koska japanilaiset koirat rekisteröitiin alkujaan koon mukaan isoiksi, keskikokoisiksi ja pieniksi, kotoisin piirikunnasta x. Jos populaatiogeneetikkojen synkät ennusteet suljetun kantakirjan koiraroduista ja niiden tulevaisuudesta alkavat ennen pitkää toteutua, voi olla ihan hyvä tutustua japanilaiseen koiraan kokonaisuudessaan.
Entsyymin kainalossa on kuvassa pieni Kaito, työnimeltään Kai Kainkoira, joka näytti eräässä vaiheessa hämmästyttävästi brindleväriseltä ja oikeastaan antoi orastavan idean blogin aihealueen laajentumiselle. Kuva (c) Marjo Puranen.
Pieni japanilainen alkuperäiskoira määriteltiin Japanissa roduksi 1920-luvulla. Aiemmin länsimaalaiset olivat voineet lukea Japaniin perehtyneen von Sieboldin teoksesta Fauna Japonica - Mammalia (1842) erilaisista koiratyypeistä, joita hän maassa tapasi. Metsästyskoiraa ja katukoiraa esittävässä kuvassa molempia kutsutaan latinankielisellä nimellä Canis Familiaris Japonicus.
Yksi ensimmäisistä ellei aivan ensimmäinen englanninkielinen esittely shibasta shibana julkaistiin vuonna 1930 The American Kennel Gazettessa. Kyseinen perinteikäs lehti on amerikkalainen vastine Suomen Kennelliiton Koiramme-lehdelle.
Kennel Gazetten toukokuun numero vuodelta 1930 on osittain luettavissa Google Booksissa. Jos onnistut saamaan käsiisi jostain koko lehden tai artikkelin, niin jaa rotuhistoriallinen löytösi. Juttu vaikuttaa mielenkiintoiselta ja saattaa sisältää jopa kuvia.
Vuosi 2021 jää historiaan koronapandemian takia, joten vuoden viimeisen blogipostauksen aiheeksi valikoitui eräs koirien virus. Kyseinen virus on läheistä sukua tuhkarokolle ja kuuluu siten morbillivirusten perheeseen. Tämä virusperhe tunnetaan äärimmäisen tehokkaasta kyvystään tarttua ja levitä aerosolina, joka jää ilmaan leijumaan niin että tartunta näyttää tulevan tyhjästä. Blogipostauksen virus hyökkää koiran elimistössä immuunijärjestelmän soluihin, kudosten pintasoluihin ja pystyy tunkeutumaan jopa aivoihin. Oirekuva on pahimmillaan ihottuman, kuumeisen flunssan ja rajun vatsataudin yhdistelmä, joka huipentuu epilepsian kaltaisiin hermosto-oireisiin. Koska immuunijärjestelmä on ajettu alas, käyttävät muut pöpöt herkästi tilaisuutta hyväkseen ja aiheuttavat päälle keuhkokuumeen. Toisen maailmansodan jälkeen tämä virus tappoi sukupuuton partaalle lunnikoirat Norjassa ja verotti rajusti myös sodasta selvinneitä shiboja Japanissa.
Niin että ota koirallesi se penikkatautirokote.
Ensimmäiset penikkatautiin sopivat kuvaukset ovat peräisin 1730-luvulta Etelä-Amerikasta. Eurooppaan virus ilmestyi vasta 20 vuotta myöhemmin. Oirekuvan perusteella penikkatautivirus yhdistettiin jo tuolloin ihmisten tuhkarokkoon, ja taudin arveltiin hypänneen ihmisestä koiriin. Tuhkarokko ja penikkatauti ovat nopeasti mutatoituvia RNA-viruksia, joten niiden historiaa on vaikeaa selvittää kovin pitkän ajan takaa. Osa nykyaikaisista molekyyligenetiikan tutkimuksista tukee silti hypoteesia, että penikkatautiviruksen esi-isänä olisi ollut ihmisen soluihin sopeutunut virus. Muutama kriittinen mutaatio tuhkarokkoepidemian aikana on oletettavasti muuttanut virusta siten, että uudet virukset ovat tunnistaneet kohteekseen ihmisen sijasta koiran. Loikkaus voi siis tapahtua yhtä hyvin ihmisestä eläimeen päin.
Yleisin tartuntatapa on se, että tartunnan saanut koira yskäisee tai aivastaa virusta ulos hengitysteistään. Lähellä oleva tai samassa kohdassa seuraavaksi nuuskiva koira imaisee ilmassa hengailevan viruksen omiin hengitysteihinsä. Tartunnan voi saada myös minkä tahansa muun eritteen (sylki, rähmä, virtsa, ulosteet...) mukana kosketustartuntana tai esimerkiksi vesikupin välityksellä. Tartunnan saanut koira levittää virusta jo ennen oireiden alkamista, ja kaikille tartunnan saaneille oireita ei edes tule. Taudin itämisaika on 1- 4 viikkoa ja riippuu virusvariantista, koiran iästä ja luontaisesta vastustuskyvystä. Elimistön ulkopuolella viruspartikkeli kuivuu ja inaktivoituu huoneenlämmössä melko nopeasti. Koska penikkatautiviruksella on ympärillään lipidikalvo, jota se tarvitsee soluun tunkeutumiseen, voi penikkatautiviruksen desinfioida pinnoilta ja esineistä etanolin avulla.
Kaikki sairastuneet koirat eivät sentään saa ekan kappaleen mässäilevää versiota penikkataudista. Kuten koronassa, tartunta voi olla myös oireeton. Varsinaiseen penikkatautiin liittyy noin 50 % kuolleisuus aikuisilla koirilla. Pennuilla lukema on tätä korkeampi. Ensioireina on yleinen apaattisuus, ruokahaluttomuus ja kuumeilu. Flunssaoireet, suolisto-oireet, silmätulehdus, ihomuutokset ja aivotulehduksen oireet seuraavat viruksen levitessä elimistöön. Harvinaisempi ja erikoinen oire on polkuanturoiden ja kirsun liikakasvu ja kovettuminen ylimääräisen keratiinintuotannon takia. Aivoihin edennyt virus voi jäädä lymyämään hermosoluihin krooniseksi penikkataudiksi, vaikka koira selviytyisi taudin akuutista vaiheesta. Pikkupentuikäisillä toipujilla penikkatauti voi jättää jälkensä pysyvien hampaiden hammaskiilteeseen, joka on ollut kehittymässä taudin aikana. Lääkettä tai parannuskeinoa ei vielä ole, joten suonensisäisellä nesteytyksellä ja muulla hoidolla pyritään tukemaan elimistön toimintaa ja estämään bakteeri-infektiot, kunnes elimistö saa viruksen kuriin.
Suomalaiseen rokotusohjelmaan penikkatautirokote kuuluu osana kolmoisrokotetta (tai nelosrokotetta), joka annetaan pennuille kolmen ja neljän kuukauden iässä. Rokotetun emon maidosta imettyjen vasta-aineiden uskotaan suojaavan pikkupentua tartunnalta. Emolta saadut vasta-aineet katoavat jossakin vaiheessa luovutusiän jälkeen, mutta ajankohtaa ei voi tietää tarkasti. Kolmen kuukauden ikäinen pentu voi olla jo suojaton, jolloin rokotus aktivoi sen oman immuunijärjestelmän. Joillakin pennuilla emon vasta-aineita voi olla yhä jäljellä, jolloin ne hoitelevat rokotteen eikä rokotuksesta ole pennulle hyötyä. Neljän kuukauden iässä emon vasta-aineet ovat hävinneet, joten kaikki pennut immunisoituvat viimeistään "tehosterokotuksella".
Rokotteen keksimisestä huolimatta penikkatautivirus ei ole hävinnyt maailmasta, sillä rokotuskattavuus vaihtelee maittain. Lisäksi koiran penikkatautiviruksen on havaittu tartuttavan muita koiraeläimiä, näätäeläimiä, pandoja, kädellisiä ja nyt ilmeisesti myös isoja kissaeläimiä. Nämä villieläimet voivat toimia penikkatautiviruksen varantoina luonnossa ja palauttaa viruksen kesykoirille, kenties jälleen hieman muuntuneena. Korona on opettanut paljon virusten uskomattomasta kyvystä mutatoitua sekä sen seurauksista. Penikkatauti on laajan isäntälajikirjonsa ja etenkin voimakkaan tartuttamiskykynsä takia tarkan silmälläpidon alaisena. Ihmisten onneksi tuhkarokolta suojaava immuniteetti antaa ainakin osittaisen suojan myös muita morbilliviruksia vastaan.
No, kerrotaan, että postauksen alussa tavattu pentu sairastui ja poti penikkatautinsa niin vaikeana, että selviytyminen vaati ympärivuorokautista hoitoa. Se kuitenkin toipui, eli lopulta lähes 16-vuotiaaksi, voitti ensimmäisenä shibana NIPPO:n kansallisen koiranäyttelyn ja nimettiin koko rodun ideaaliksi, jollainen syntyy vain kerran vuosisadassa. Jos penikkatauti olisi vienyt Naka Go Akaishisoun, näyttäisi modernin shiban sukupuu hyvin, hyvin erilaiselta kuin nyt.
Cross-species transmission of canine distemper virus—an update (Beineke ym., 2015)
Morbillivirus Infections: An Introduction (de Vries ym., 2015)
New world origin of canine distemper: Interdisciplinary insights (Uhl ym., 2019)
Outbreak of canine distemper in vaccinated dogs in Finland (Ek-Kommonen ym., 1997)
Pathogenesis and immunopathology of systemic and nervous canine distemper (Beineke ym., 2009)
The Total Shiba (Haskett ja Hauser, 1997)
Wildlife Reservoirs of Canine Distemper Virus Resulted in a Major Outbreak in Danish Farmed Mink (Neovison vison) (Trebbien ym., 2014)
Shibojen historiaa käsittelevissä koirakirjoissa ei voi välttyä 三河犬 :lta eli mikawankoiralta. Tarkka ilmaisu on yleensä "sekalainen mikawankoira", ja tekstin sävy on tällöin poikkeuksetta negatiivinen. Vaikuttaa siltä, että tätä koiratyyppiä on pidetty huomattavana uhkana japanilaisille alkuperäiskoirille, mutta mistä siinä oikeasti oli kyse? Tähän blogimerkintään on koottu sekalaisia mainintoja tästä mystisestä mikawankoirasta.
Genetiikkafanin mielipide? Kiinnostavinta on tietenkin maininta hybridin elinvoimaisuudesta ja tähän viittaava mikawankoirasekoituksen nopea leviäminen. Japanilaisessa koirassa karsaasti katsotut ominaisuudet eli musta maski ja kielen pigmenttiläiskät, tai ainakin niiden välttely, selittyvät ehkä juuri mikawankoirasekoituksen vaikutuksella. Voi samalla kysyä, onko chowimaisen pörröturkin tavoittelu nykyshibassa historiallisesti sen järkevämpää. Mikawankoiran nimi sen sijaan näyttää kaipaavan puhdistusta, mistä johtuen otsikkoon on lisätty jälkikäteen lainausmerkit. Nythän alkuperäinen paikalliskoira on saanut niskaansa suotta negatiivisen latauksen siksi, että kaupallisen sekoituskoiran luominen sattui tapahtumaan Mikawan alueella. Nimitys sanshu on ehkä otettu käyttöön juuri sen takia.
Lähteet: "Vanha japanilainen koira -valokuva-albumi" -kirja (Google Lensin läpi) sekä Japanin ja Suomen Wikipediat (jossa lähteenä Desmond Morrisin suuri koirarotukirja).
Japanilaisen Shiba Inu -tietokirjan (1974) viimeinen kolmannes sisältää tekstejä liittyen shiban kasvatukseen, shibamuistoihin, rodussa tavattuihin sairauksiin ja näyttelyyn osallistumiseen. Lisäksi esittelyssä on nykyiset saninshibat, minoshibat ja shinshushibat. Kirjaa on katseltu Google Lensin läpi. Muista edelleen lähdekritiikki.
Erinomainen shiba inu - luomisen salaisuus -osio näyttää korostavan seuraavia asioita:
Saninshibojen osiossa kerrotaan saninshiboista ennen ja jälkeen sodan sekä läpi tämän shibatyypin lähihistorian tärkeimmät yhdistelmät. Modernin perusshiban kantakoirat Ishi ja Aka on muuten listattu tähän osioon. Saninshiba on konekäännöksen mukaan vähäeleinen, ei riehu eikä metelöi, eikä ole sellainen koira, joka tekee välittömän vaikutuksen viiden minuutin aikana koiranäyttelyssä. Mutta saninshiban hienous avautuu silloin, kun siihen tutustuu ajan kanssa. [Ilmeisesti ajalla ennen sotaa:] "Suurin osa koirista oli tuolloin keskipitkiä, noin 40-45 cm ja hyvälaatuisia, ja monilla heistä oli syvempi turkin väri kuin nykyisillä." Tämä voisi selittää kuvauksen Saninin alueen vanhemmista shiboista suurina ja mustina.
Kirjan minoshibojen osiota on käsitelty jo blogin minoshibapostauksessa.
Shinshushiboista ei kirjoiteta niiden omassa osiossa kovinkaan pitkästi, sillä suurin osa kirjasta liittyy joka tapauksessa nykyisiin shinshushiboihin. Sen sijaan löytyy yllättävä maininta ympäristötekijöistä, jotka osaltaan saattoivat johtaa siihen, että shibankasvatus keskittyi juuri Shinshun alueelle? "Onneksi Shinshu on kylmä alue, jossa on voimakkaat ultraviolettisäteet, vähän hyttysiä kesällä ja siksi vähän filariahyönteisiä, joten se on ihanteellinen paikka koiran ystäville. Shinshu Shiba Inu näyttää tehneen nykypäivän mainetta." Filariahyönteisillä tarkoitetaan luultavasti koiriin sydänmatoa levittäneitä hyttysiä. Ehkä hyönteisistä järkyttyvät nykyshibat ovatkin vaistomaisen viisaita ja yrittävät välttää filariatartunnan?
Muistoja Shiba Inusta -osiossa palataan uudestaan minoshibojen pariin. Kertomus sisältää koko kirjan ylivoimaisesti huikeimman käännöksen shiban olemuksesta: "Silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia, ikään kuin katsojan keuhkot olisivat iskeytyneet kaulaan." Tästä henkeäsalpaavasta koirasta ei harmillisesti ole kuvaa, mutta sen nimi on ollut 第一千光号.
Muisteluosiossa kohtaamme Korotaman. Siitä puhutaan kauniiseen sävyyn, harvinaisena ja arvokkaana verenä, jota käytetään shinshushiban parannukseen.
Kirja sisältää myös katsauksen shiboissa tuolloin tavattuihin terveyshuoliin. Polvien sijoiltaanmeno ja lonkkanivelen epämuodostumat mainitaan havainnollistavien röntgenkuvien kera. Vaikka kyse on ollut oireilevan koiran kuvaamisesta, niin käännöksen mukaan "Tähän synnynnäiseen sairauteen ei ole muuta parannuskeinoa kuin tiukka päätös olla kasvattamatta tällaisia alttiita sukutauluja." Suomessa korostuu usein positiivisesti innokkuus tutkia ja kuvata koiria, mutta ehkä jonkinlaista PEVISA-periaatetta on osattu noudattaa muuallakin jo viisikymmentä vuotta sitten.
Tietyt suolistoloiset, turkin sisällä märkivät akuutit haavat ja, erikoista kyllä, silmän muoto riskitekijänä mainitaan myös. Viisto, kolmiomainen silmä on metsästystilanteessa villisikaa vastaan vähemmän altis vaurioitumaan, mutta äärimmäisyyden tavoittelulla voi olla ikäviä seurauksia.
Lisääntymisasioihin on kiinnitetty huomiota jo kauan sitten. Kirja puhuu kivesviasta ja narttujen tapauksessa jonkinlaisesta huonosta kiimasta. Vaikuttaa siltä, että kivesvika on ollut läsnä modernissa rodussa aina. Lisäksi terveysosion kirjoittaja näyttää olleen huolissaan hedelmällisyyden laskusta ja pienistä pentueista, vain 2-3 pentua, ja muistelee, että 15-20 vuotta sitten (kirjan ensipainos on vuodelta 1968, tämä painos vuodelta 1974) pentueluvut olisivat olleet seitsemää ja kahdeksaa pentua.
Lopussa kirja ohjeistaa vielä NIPPO-näyttelyyn ilmoittautumisessa ja osallistumisessa. Mielenkiintoista on erilaiset näyttelytyypit - ilmeisesti näyttely on voinut olla ennen kirjaimellisesti myös pelkkä näyttely ilman arviointia (ehkä Suomessakin?), jossa kiinnostuneille esitellään jo aiemmin palkittuja, standardinmukaisia "referenssikoiria".
Suomalaisesta näkökulmasta erikoisinta oli ehkä se, miten paljon Japanissa painotetaan maan jakautumista eri alueisiin. Niillä oli omat paikalliskoiransa, jalostusurokset ja NIPPO:n haarakonttorit. Blogitekstistä jäi sitä paitsi puuttumaan monia historiallisia "aluekoiria" tai "alueshiboja". Suomessa on helpompaa siirtyä maakunnasta toiseen (ja kuka niitä edes muistaa...), kun Japanissa välissä on arvatenkin ollut eristävä vuoristo. Ennen kuin shiba on virallisesti keksitty, voi Japanin kartalle kuvitella monia pienten metsästyspystykorvien erillisiä populaatioita.
Ja sitten tuli standardi. Alueiden shiboja on alettu tarkotuksella jalostaa kohti ihanteellista japanilaista koiraa. Oikeastaan koko rotumääritelmä tuntuu vähän paradoksaaliselta. Minkä perusteella se on laadittu ja vielä niin yksityiskohtaisesti, jos koiria on laatimishetkellä ollut 1) vähän ja 2) iso osa jäljellä olevista koirista ei ole ollut hyviä suhteessa rotumääritelmään...? Ja jos tavoitteena on ollut muinaisen japanilaiskoiran säilyttäminen, niin miksi luulöytöjen matalaa otsapengertä alettiin tavoitella vasta SHIBAHO:n ja jomonshiban myötä? Päivitys: Shiban yksityiskohtainen määrittely ei olekaan peräisin vuoden 1934 alkuperäistä japanilaiskoiran rotumääritelmästä vaan sen myöhemmin tehdystä tulkinnasta. Itse rotumääritelmä oli hyvin niukkasanainen, mikä käy järkeen. Kysymys muuttuu muotoon "Minkä perusteella shiban rotumääritelmää on myöhemmin tulkittu?". Pienelle japanilaiskoiralle eli shiballe sallittiin muuten alkuperäisessä rotumääritelmässä jonkinlainen lyhyt häntämalli. NIPPO:n rotumääritelmistä lisää myöhemmin omassa blogimerkinnässään.
Aiheeseen saattaa liittyä sivuilla monen monta kertaa eteen hypännyt "sekalainen mikawankoira", jossa vaikutti ulkomaalaisten koirien veri. Mikawankoiran käsite on niin epämääräinen (ja sitä mielenkiintoisempi), että se vaatii kokonaan oman blogimerkintänsä.
Onko "suomalainen shiba" muuten jo lähtökohtaisesti mahdottomuus? Entä kumpi on lähempänä ihanteellista shibaa, kirjan kuvien vanhat shibat, joita ei ole vielä ehditty jalostaa kovin pitkään, vai nykyiset, joita on ehditty jalostaa sukupolvissa pidempään... mutta onko se välttämättä hyvä asia?
Toinen tosi selkeä ero suomalaisiin nykyshiboihin on koirien nimissä. Merkittävistä shiboista käytetään yleensä pelkkää "etunimeä" vaikka niillä on tiettävästi ollut myös kennelnimiosat. Joskus etunimen perässä on suluissa vanhempien etunimet, Nakamidori (Naka x Hama). Ja yhä edelleen NIPPO rekkaa koirat siten, että kennelnimi on viimeisenä. Koira itse on tärkeämpi kuin sen kenneli tai kasvattaja. Muutenkin kirja esittelee merkittävät shibat koirakohtaisesti eikä sen ja sen kennelin mukaan ryhmiteltyinä. Tämä on tosi kiinnostava näkemysero verrattuna länsimaihin.
Mainitaan vielä yllättävänä lopun terveysosio. Aina kuulee, miten "Japanissa ei terveystutkita koiria", mutta tietoisuus patellaluksaatiosta ynnä muusta sielläkin täytyy olla. Ja onko shiboilla oikeasti ollut ennen yli tuplaten isommat pentueet, jotka pienentyivät sodanjälkeisen pullonkaulan myötä? Tästä ainakin saa hyvää ja kehityskelpoista ajateltavaa.
Pohdintaosiota estää nyt karkaamasta käsistä mielikuva vuoriston shibasta, jonka silmät sisälsivät upeaa villiä valoa ja olivat täynnä charmia. Kiitos jos jaksoit lukea shibojen historiasta 😀
Japanilaisen Shiba Inu -tietokirjan (1974) käsittely jatkuu tässä blogimerkinnässä jalostusaiheisilla osioilla. Kirjaan on koottu mielenkiintoisia jalostus- ja rekisteröintitilastoja NIPPO:n tietokannoista. Taiteltavana liitteenä löytyy modernin shiban sukupuukaavio, johon on koottu merkittävimmät ja palkituimmat shibat sekä shinshushiban että saninshiban "järjestelmistä".
Kirjan perusteella moderni nykyshiba on yhtä kuin shinshushiba, koska shibojen kasvatus keskittyi sodan jälkeen Naganoon Shinshun alueelle. Saninshiba sellaisena kuin se nykyään tunnetaan ei näytä enää liittyvän tavallisen shiban sukujuuriin. Blogin vanhat historiajutut menevät samalla uusiksi. Käännösten mahdolliset omituisuudet Google Lensistä (muista aina lähdekritiikki), mutta idea tulee toivon mukaan riittävän hyvin esiin.
Jälkeläistilastoissa listataan ne urokset ja nartut, joilla on eniten NIPPO-näyttelyissä palkittuja pentuja. Osallistujien määrä on näissä kisoissa ollut valtava suhteessa jaettujen palkintojen määrään, joten vertailu Suomen rotukehiin ei aivan toimi. Urosten TOP 5: Koroou Go, Nakamidori Go (joka on muuten Nakan ja ihanan Hama Gon poika), Naka itse, Koronaka Go ja Beniou Go. Nimistäkin voi päätellä, että samat geenit on kiertäneet näissä uroksissa ja päätyneet näyttelymenestyksen seurauksena positiivisen valinnan kohteeksi. Samalla on varmaankin tapahtunut se, mitä tuolloin on haettu, eli shiban olemusgeenit on vakiintuneet. Mitä näissä Naka-koirissa on geneettisesti ollut on rikastunut ja säilynyt rodussa, kun taas monet muut perustajakoirien geenimuodot on voineet harvinaistua tai pudota kokonaan pois. Narttujen TOP 5:n nimet ei ole yhtä tuttuja käännettäviä, mutta kolmella viidestä näyttää niilläkin olevan isän nimenä Naka-jotain.
"Ja mikä koira on paras koira, joka haastaa seniorien ennätyksen ja tekee uuden ennätyksen? Jatkuvasti eteenpäin menevän Shiba Inun tulevaisuus on todella mielenkiintoinen."
Rekisteröintimäärien nousu osoittaa, että shibat ovat toipuneet sota-ajan kurimuksesta. Samoin penikkatauti ja sydänmato on saatu hallintaan. Lukumäärien nousu on hyvä, mutta tarkoittaa toisaalta sitä, että näyttelyvoittajan kasvattaminen on nyt erittäin epätodennäköistä. Kansallisissa näyttelyissä kahdesti vuodessa jaetaan joka kokoluokan koirille kolme erilaista "ministerin palkintoa", eli shiboille yhteensä kuusi palkintoa vuodessa. Mutta vuonna 1967 shibaosallistujia olisi ollut 8 300. Voiko tämä oikeasti tarkoittaa vain kahden näyttelyn osallistujamäärää...?
Jalostuskoiran valinnasta kirja näyttää kertovan seuraavaa: 50 päivän ikäisistä pennuista 10 % valitaan jalostuskoiriksi, loput vahtikoiriksi (kotikoiriksi?) ja metsästyskoiriksi. Kasvatuksen painopisteet on tähän aikaan olleet muualla kuin geneettisessä monimuotoisuudessa, joten jalostuskoirien kriteerit on asetettu korkealle. Sen lisäksi...
"Shiba Inu on ollut ylpeä metsästystaidoistaan metsästyskoirana muinaisista ajoista lähtien. Nykyisen Shiba Inun esi-isät selvisivät epämukavilla vuoristoalueilla säilyttäen puhtaan veren, eikä heidän suorituskykynsä ole muuttunut ollenkaan."
Metsästysesimerkkinä kirjassa on karhu. Tämä myytti on siis totta, ja shibaa on käytetty karhunmetsästyksessä. Pesäkarhujen etsimiseen ja ilmaisuun vuoristossa rohkea, pienikokoinen ja ketterä shiba on hyvä. Alla havainnollistava kuva:
Jalostusosion lopussa kirja näyttää puhuvan monipuolisesta Shiba Inusta, jossa yhdistyvät kuuluisan jalostuskoiran, kuuluisan metsästyskoiran ja kuuluisan vahtikoiran ominaisuudet.
Kirjan keskiosiosta löytyy vanhanajan puhelinluettelon Keltaiset Sivut. : D Sivut ovat oikeasti keltaista paperia, ja niissä käydään läpi shibojen historia, nykytilanne ja tulevaisuus Japanin eri alueilla. Käytännössä näihin on listattu kunkin alueen merkittävien shibankasvattajien ja koirien nimiä sekä koirien menestyksen taso paikallisissa näyttelyissä. Otetaan esimerkiksi Chubun/Yamanashin alue, joka sijoittuu Keski-Japaniin:
Muutamia muita alueen shiboja eri aikakausina. Ajanlasku on jotakuinkin muotoa "ennen ja jälkeen Benimarun".
Muista alueista erityisen kiinnostava on Shikoku, sillä sieltä löytyy kokonaan oma shibatyyppinsä, jota kutsutaan kirjassa awashibaksi (Awan provinssi on entinen nimi Tokushiman prefektuurille Shikokussa).
Tällä kertaa käsittelyssä on vanha japanilainen shibakirja Shiba Inu. Tekijäksi on merkitty "Lemmikkikoiran ystävien" toimitus. Käytännössä kirja sisältää eri shiba-asiantuntijoiden kirjoittamia tekstejä. Kyseessä on kahdeksas painos vuodelta 1974, kun ensipainos on julkaistu vuonna 1968. Kirjaa on siis päivitetty ahkerasti. Kirjan koko "konsepti" poikkeaa todella paljon nykyisistä koirakirjoista. Se on ollut samaan aikaan sekä tietokirja, yhteiseen tavoitteeseen kannustava opas että tietokanta. Kansipaperia lukuunottamatta kahdeksas painos on mustavalkoinen. Google Lensin avulla japaninkielistä tekstiä voi nykyään suuntaa-antavasti "lukea" (muista silti lähdekritiikki). Minkälaisia shiba-asioita on viisikymmentä vuotta sitten painotettu?
Alussa esitellään NIPPO-näyttelyissä palkittuja shiboja viiden viimeisimmän vuoden ajalta. Mukana on sekä NIPPO- että SHIBAHO-shiboja (=jomonshiboja). Japanilaiseen tapaan koirien kennelnimiä ei mainita. 70-luvun alussa SHIBAHO-shibat eivät poikenneet normishiboista niin paljon kuin nykyään. Tällä sivulla näkyy harvinaisempi black&tan -jomonshiba.
Seuraava mielenkiintoinen sivu alussa on oikeastaan mainos, joka lupaa shibafaneille historiatietoutta. Mainos saa pohtimaan kansallisrotujen merkitystä eri kulttuureissa. Onko suomenpystykorvan kantakoirien valokuvakirja koskaan ollut suomalaisen pystykorvaharrastajan perusteos? Showa-kausi tarkoittaa japanilaisessa keisarikalenterissa keisari Hirohiton valtakautta ja kattaa vuodet 1926-1989.
Kirjan esipuheen on kirjoittanut mies, joka hankki kahdenkymmenen vuoden koirattoman tauon jälkeen jälleen shiban. Miksi hän päätyi japanilaiseen koiraan eikä länsimaalaiseen koiraan? Esipuheessa muistellaan ennen sotaa elänyttä Toma-shibaa, jonka mies sai ollessaan yläkouluikäinen. Toma oppi kaikki mahdolliset temput ja esiintyi NIPPO-näyttelyn yhteydessä tottelevaisuusnäytöksessä yleisölle, saaden koulutuspalkinnon. Näyttelyssä se sai "puolisuositellun koiran" arvosanan. Kirjoituksessa muistellaan "tempaan" kuolleita koiria ja sitä, miltä ne lopulta näyttivät. Kyseessä on todennäköisesti ollut (dys)temper eli penikkatauti. Kokemuksen on täytynyt olla kauhistuttava.
Sotamuistoista mainitaan shikoku, jolle kehittyi pommitusten jylystä niin voimakas pelkotila, että eutanasia oli välttämätön. Tällaista asiaa ei helposti tule nykyään ajatelleeksi. Kahdenkymmenen vuoden aikana shibojen taso oli parantunut eli näyttelyissä palkittiin useampia koiria kuin ennen. Samoin arviointi oli muuttunut "suositellun" ja "puolisuositellun" koiran arvosanasta nykyiseen "erinomainen, erittäin hyvä, hyvä, jne." -käytäntöön.
Seuraavana kirjassa on käytännön osio, jossa ohjeistetaan oikeanlaiseen shibanpitoon. Nykyisistä koirakirjoista poiketen yllättävän monet asiat tähtäävät siihen, että pentu voisi kasvaa täyteen potentiaaliinsa ihanteellisena japanilaiskoirana.
Terveysosiossa ensimmäisenä korostetaan penikkatautirokotteen tärkeyttä. Ota se rokote. Get vaxxinated! Eipä ole ajat paljoa muuttuneet. Toinen huomattava terveysuhka on olleet loiset, joita kehotetaan tarkkailemaan ja tarvittaessa antamaan koiralle loishäätö... kunhan hoito ei ole vaivaa pahempi.
Seuraava osio käsittelee shibapennun valintaa (yläkuvan pennun valkokuonoisuus johtuu pintovärityksen valkokirjavuudesta). Tärkeimmät kriteerit ovat olleet seuraavia:
Vuorossa on rotumääritelmäosio. Vaikka japanilainen koira on ikivanha ilmiö, on sen "standardi" uusi keksintö. Vaikka asia on nykyään itsestäänselvyys, on sitä painotettu kirjassa monet kerrat. "On sanottava, että tämä oli täysin käänteentekevä asia japanilaisille koirille. Siksi tässä standardissa ei ole esitelty vain japanilaisen koiran olemus ja niiden ilmeet, vaan myös kehon muoto, ja tulevat japanilaiskoirat jatkavat tämän standardin mukaisesti." Määritelmän mainitaan pohjautuvan japanilaiskoirien muinaisiin esivanhempiin. Ennen mitään mittasuhteita määritellään se tärkein eli japanilaiskoiran yleisolemus ja sen ilmaisu. Esimerkkeinä:
Mittasuhdeosiosta voi kysyä, että lieneekö mitään muuta koirarotua koskaan mallinnettu niin matemaattisen tarkasti kuin japanilaista shibaa. Kirjasta löytyy kaaviokuva lähes jokaisesta koiran ruumiinosasta ja sen ihanneversiosta. Ylhäällä kuvissa legendaarinen Naka Go sekä ihanteellisen japanilaiskoiran mittasuhteita kuvaava kaaviokuva. Jompi kumpi kuva on taatusti tehty toisen perusteella!
Väriosio on erittäin kiinnostava, sillä siinä listataan varsin eksoottisiakin vaihtoehtoja. Näitä ovat:
Konekäännöksessä jää epäselväksi, onko kyseessä japanilaisen koiran värivaihtoehdot yleensä vai nimenomaan shiban värit. Toisaalta käännöksessä...
Kuitenkin Shiba Inun etymologiasta jotkut ihmiset sanovat, että hiusten väri on todella nurmikonvärinen, mutta tämä ei ole selvää. Muinaisista ajoista lähtien punaisten tiikerien, mustien seesaminsiementen ja valkoisten ns. cibakoirien (eli pieniä) uskotaan olleen maassamme. Shiba Inun viimeaikaista trendiä tarkasteltaessa suurin osa näyttelyissä näytteillä olevista koirista on kuitenkin punapäitä. Tämä tarkoittaa, että Shiba Inun ainoa yhdistys, Japan Dog Preservation Society, yrittää yhtenäistää Shiba Inun turkin väriä.
Tiikeri viittaa brindleen, jota näkee nykyäänkin kainkoiralla ja akitalla. Ruohonväri on ties mitä, mutta sisältää shiban kanjin 芝草色 . Päivitys: sisältää _eri_ kanjin, joka tarkoittaa ruohikkoa ja joka luetaan myös 'shiba'. Myöhemmin kirjassa mainitaan, että rodun nimen alkuperä on voinut tulla kuivuneesta ruohikosta, kenties värin mukaan.
Sivuilla vilistää pieniä piirrosshiboja. Nämä kaksi ovat nauttineet liikaa marjamehua ja alkaneet nähdä ruohonvärisiä rotutovereita, joten ensimmäinen osa shibakirjan käsittelyä päättyy tältä erää tähän.
