Japanilaiskoiria tieteessä, taiteessa, historiassa ja vähän arkielämässäkin. Blogin tekstejä, etenkään Google Lens -tyyppisiä käännöksiä ja nopeasti vanhentuvia genetiikkajuttuja, ei tule käyttää ainoana lähteenä uusille popularisoinneille ilman alkuperäislähteitä ja ajantasaisimpia tutkimusjulkaisuja.
Koiran luustokuvauksiin sisältyy nykyisin myös selkäranka. Yksi selkäkuvista näkyvä asia on nikamien synnynnäinen määrä ja laatu. Tässä vinkkejä ruotojen hahmottamiseen omista kuvista.
Sivukuvat kannattaa sulauttaa yhteen ja linjata siten, että koko ranka kaulasta häntään tulee näkyviin samaan kuvaan. Käytän ite Windowsin Painttia tietokoneella.
Laskeminen aloitetaan kaulasta ja edetään kohti häntää.
Kaikissa rajakohdissa, joissa nikaman "laji" muuttuu, on mahdollisuus että edellisen lajin viimeinen tai seuraavan lajin ensimmäinen nikama kärsii identiteettikriisistä ja muistuttaakin viereisen lajin nikamaa. Häiriö syntyy jo sikiöaikana luiden muodostuessa. Kokeile joskus laskea pentujen selkänikamia tiineysröntgenkuvista.
Lasketaan Tiikerin nikamia:
Iso möhkäle on kaulanikama numero 2 ja hyvä maamerkki. Kaulanikamia on oltava 7. Vaikka seiskassa kasvaisi nysät kylkiluut niin se lasketaan silti kaulanikamaksi.
Sitten laskemaan kylkiluita. Kylkiluunikamia on saatava 13, olipa viimeisessä ylimääräisiä tai puuttuvia kylkiluita. Tiikerillä on hyvä esimerkkiruoto, koska siinä on juuri tällainen tilanne.
Eli kaulanikamia ja kylkiluunikamia on "pakko" saada ensin se 7 ja 13, että voidaan sanoa jotain LTV:stä. Niiden jälkeen lannenikamien lukumäärä voi olla 6, 7 tai 8.
Kun huomioidaan tuo yksi nikama kylkiluuttomaksi kylkiluunikamaksi, niin lannenikamia ennen ristiluuta on normimäärä 7. Ristiluussa on normaalisti kolme nikamaa sulautunut yhteen. Joskus kuvassa voi jopa nähdä haamuna niiden kolme harjannetta yläpuolella. Häntänikamia on vaihteleva lukumäärä.
Koska lannenikamia saatiin laskettua 7, voidaan sanoa, ettei ristiluusta ole irronnut nikamaa eikä siihen ole sulautunut lannenikamaa. Pelkkää ristiluuta katsomalla sitä ei välttämättä näe? Tämän takia laskeminen pitää alottaa kaulasta asti.
Systeemi on kyllä itelleni vähän hämärä. Kaikki LTV-jutut liittyy terminsä takia vain ristiluun kohtaan. Jos koiralla on LTV4-lausunto ja 8 lannenikamaa, on se ylimääräinen nikama irronnut ja muuntunut ristiluun etuosasta. Eli vaikka viimeinen kylkiluunikama olisi menettänyt kylkiluunsa ja muuntunut lannenikaman kaltaiseksi ja kasvattanut jopa ne viikinkikypärän sarvet, niin sitä ei kuitenkaan lasketa lannenikamaksi LTV4-lausunnon kannalta. Jos näin on, niin eikö LTV4:n määritelmää voisi tarkentaa muotoon "ristiluusta johtuen 6 tai 8 lannenikamaa". Selkiyttäisi asioita. Mutta mä en ole saanut selville, voiko se viimeinen kylkiluunikama muuttua totaalisesti lannenikamaksi vai näyttääkö se vaan siltä sivukuvassa.
Tässä oli nyt laskemisen esimerkkinä ristiluun osalta normi ranka eli lausuttuna LTV0. Kylkiluuton kylkiluunikama on poikkeava nikama ja saa merkinnän VA1. Kaikki LTV-numerot liittyy jotenkin alueeseen viimeinen lannenikama - ristiluun nikamat - ensimmäinen häntänikama. LTV-aihe muuttuu tosiaan sekavammaksi eikä selkeämmäksi mitä enemmän siihen perehtyy, mutta ehkä vielä joskus LTV-anomalioita päätyy blogiin asti.
Ristiluumysteeri ja pohdintatehtävä samassa. Nuolet osoittaa ristiluun keskiharjannetta. Miksi nikamien välit näkyy selvästi sivukuvassa mutta lonkkakuvan suunnasta otetussa kuvassa viimeinen lannenikama menee limittäin ristiluun päälle. Entä onko kuvassa narttu vai uros?
Muoks: kylkiluunikamat on oikealta nimeltään rintanikamia ja niitä on 13.
Shiba-rotu rantautui Suomeen 1990-luvun taitteessa. Yksi ensimmäisiä suomalaisia shibakenneleitä oli kennel Gravelbay's. Yhä edelleen on olemassa Suomessa syntyneiden shibojen sukulinjoja, jotka johtavat lopulta Gravelbay's-shiboihin ja siten kymmeneen varhaisimpaan tuontishibaan.
Shibojen ja akitojen yhteisen rotuyhdistyksen vanhasta jäsenlehdestä löytyi kennel Gravelbay'sin kasvattajan Leena Hällforsin kirjoitus, joka valottaa suomalaisten shibojen historiaa. Laitan blogiin nyt poikkeuksellisesti 2000-luvun tällä puolella ilmestyneen lehtijutun kameraskannit, koska jokainen tiedonmuru shibojen varhaishistoriasta on tässä vaiheessa jo kullanarvoinen ja varjeltava unohtumiselta. Jutun teksti (c) Leena Hällfors ja kuvat (c) Matti Räsänen. Alkuperäinen julkaisu: Akita & Shiba Uutisia 4/2002.
Manlöten-shiboja oli kuin olikin käynyt Suomessa näyttelyssä jo 70-luvun puolella! 1977 haastaa jo melkein varhaisimmat tunnetut akitat. Vaikka ensimmäisiin shibatuonteihin kuluikin aikaa vielä vuosikymmen, niin en usko, että vuosiluvussa olisi painovirhettä.
Toisen aikuisen shiban kuva kiinnittää myös huomion. Voisiko se olla punaseesami? Olen ennenkin ajatellut, olisiko Suomessa aikoinaan ollut punaseesamin väriä ja geeniä, sillä Wellshim Yukari näyttää olleen läheistä sukua Euroopan punaseesamilinjan kantaurokselle Vormund Rising Starille. Ultraharvinaista seesamin väriä ei ehkä ole ollut ihan heti vaihtoehtona kun pentuja on rekisteröity, ja punaseesamit näyttävät pikkupentuina punaisilta.
Wellshim Yukarista puheenollen... mitä jos se onkin tuo toinen aikuinen shiba? Punainen se on ollut väriltään, ja kuvittelen näkeväni siinä jotain samaa kuin Shibapedigreessä sen emon kuvassa. Harmi ettei koirien nimiä ole merkitty lehteen. Yukari puuttuu Suomen kymmenen varhaisimman tuontishiban kuvagalleriasta.
Kun ympyrä sulkeutuu on muutenkin hillittömän nostalgista luettavaa. Toisinaan ajattelen tulevaisuutta ja aikaa, jolloin joudun luopumaan omista koiristani, mutta tulee ehkä myös aika, jolloin koirani luopuvat minusta. Kiitos Leena kauniista kirjoituksestasi.
Maailman hitaimmin päivittyvä arkielämäsome on taas ajankohtainen. On toukokuu, joten Tiikeri ja Entsyymi täyttävät 7 ja 5. Tiikeri on alkanut vaalentua silmien ympäriltä. Vuoden päästä se on virallisesti veteraani-ikäinen. Mun pikku Tikru, joka ihan hetki sitten nukkui kopassa kun oottelimme junaa Riihimäen asemalla.
Meijän arkirutiinit on pysyneet ennallaan. Tosin jouduimme muiden tavoin säästämään sähköä ja siirtymään lämpöpuhaltimen edestä peiton alle sohvalle. Tiikerin lämmityspalvelut päivitti bisnesstrategiansa heti. Tiikerillä on tapana keplotella Entsyymi parhaalta paikalta lelun avulla. Tsyymi menee vipuun joka ikinen kerta. Kuka sanoi, että nartut on kieroja ja urokset putkiaivoja? Meillä se on aina ollu toisin päin. No, Tiikeri oli puolivuotias pentu kun mä ite menin toistuvasti vipuun ja syöksyin pelastamaan sitä makuuhuoneen oven takaa, kun se pamautti oven tarkotuksella kiinni ja alkoi huutaa apua. Älä ikinä aliarvioi pienenkään shiban älykkyyttä ja keplottelukykyä.
Toiminimi Kerällä on uus slogan. "Kun peitto ei riitä." Kuva asiakkaan POV.
Entsyymin juoksukierto on kiinnostavaa seurattavaa. Tällä hetkellä nenä vie, rakkauskirjeitä lähtee tiiviiseen tahtiin ja mietimme Tiikerin kanssa päämme puhki, miten viihdyttää hormonien energisoimaa Tsyymiä. Onneksi on Tiikeri ja koirapuisto naapurissa. Entsyymi on mun ensimmäinen narttukoira. Luulin aiemmin, että narttujen luonneominaisuudeksi mainittu ailahtelevaisuus näkyisi saman päivän aikana siten, että koira yhtäkkiä jotenkin diivailee. Se tarkoittaakin juoksukierron vaiheita noin puolen vuoden sykleissä.
Entsyymistä kehittyi nyt 4-5-vuotiaana tuollanen pieni täti. Raajakorkeus onneksi säilyi. Sivuprofiililtaan Tsyymi on välillä aivan kuin japanilainen isoisänsä. Mutta edelleen Tiikeri kierittelee sitä miten haluaa. Tänä vuonna Entsyymi on ollu jostain syystä aiempaakin kiihkeämpi saalistaja. Jyrsijäsaldo pelkillä hihnalenkeillä kaupungissa jotain kymmenen, lumeen peittyneitä nahkahanskoja se saalisti paremman puutteessa, ja jumalauta jos koirapuistossa on illalla jänis! Shibanarttu muuttuu ajokoiraksi. Tiikeri lönkyttelee lopulta periaatteesta jäniksen perässä ja näyttää iloista naamaa, mutta Tsyymi on umpitosissaan. Vielä kotonakaan se ei saa moneen tuntiin jänistä mielestään [puisto on niin iso että pystyn avustamaan etumatkaa kuroneet jänöt portista pakoon] ja huutaa ikkunassa, etenkin jos röyhkeät paistit vielä hengailee syömässä pihanurmikolla. On aika epärealistinen ajatus, että mulla olisi tarjota mitään, mikä saisi sen ulos saalistusmoodista. Mutta ainakin se saa kokea voimakkaita alkukantaisia tunteita.
"En taho vielä sisälle!" Mun pitää vielä kirjottaa erillinen juttu Tiikerin (shibojen?) autistisista piirteistä. Siirtymätilanteiden vaikeus on yks : D Meillä shiban huhuttu kissamaisuus ilmenee mm. pyöreiden mattojen suosimisena. Mutta vain puhtaat matot kelpaavat. Jos matto on ehtinyt karvoittua, se hylätään, kunnes imuroit sen ja lähes varmasti matolle ilmestyy pian shiba.
Talviaika on ollut yhtä juhlaa, mutta kesän myötä tulevat myös ötökät ja koivun siitepöly Tiikerin riesaksi. Jaksan itekin kesää noin sen ensimmäisen kuuman viikon ajan, joten olen puolitosissani harkinnut muuttoa vaikka Huippuvuorille naalitutkijaksi : D Silloin suurin osa vuotta menisi kätevästi talviajassa. Entsyymillä oli keväällä kummallisia jäykistymiskohtauksia, jotka diagnosoitiin koiran liikehäiriöksi. Jos kesän kuumuus saa niitäkin aikaan, niin syitä alkaa olla riittävästi ja muutamme oikeasti johonkin pohjoisempaan. Kun nimesin Entsyymin niin visioin suuruudenhullusti, että nimi on enne ja siitä vielä saadaan määritettyä jokin shibojen beta-galaktosidaasia vastaava viallinen entsyymi, jolloin shibat saa käyttöönsä uuden geenitestin. Tiikeri on lopputavultaan nimetty mulle tärkeän Lauri, poikani Lauri -kirjan mukaan. Kunpa Tiikerin nimi ei olisi enne.
Esikoululaisten koulukuvat. Tsyymin kuvasta tuli maailman söpöin, mutta mä olen aina ihaillut Tiikerin uhmakasta ilmettä. Have at you! Siinä on yhä jäljellä sitä vanhojen valokuvien jotain, mikä japanilaisroduista on söpöysjalostuksen myötä auttamatta kadonnut.
Suunnitelmana on tämän ikävuoden aikana tarjoilla molemmille päiväkännit ja käydä uudestaan läpi tavanomaiset terveystarkit. Tiikerissä on alkanut arveluttaa iän myötä turhan suorat takakoivet ja omintakeinen raskas kävelytyyli, joka todennäkösesti kuormittaa myös etuosaa. Entsyymi saa samalla varhennetut tarkit, koska haluan tehdä seurantatutkimusta, lähteekö sen aiempien kuvien 1-kyynärä ja C-lonkka missä vaiheessa huononemaan vai pysyvätkö ennallaan. Tsyymi on samalla kätevästi itse oma kontrollinsa toiselta puolelta.
"Ei hätää, orpo rukkanen. Lapas-Rescue on havainnut sinut!"
Fanit, rapsut, lapaset, asfalttipainit ja koirakaverit boostaa edelleen onnellisuutta. Tiikeri on alkanut sanoa lempeästi "vou, vou" jopa mulle, kun pysähdyn lenkillä rapsuttamaan niitä. Aikasemmin vou vou oli varattu suosikkivieraille. Tiikerin onnellisuus tulvii sillon yli.
Japanilainen Gotochi-postikortti. Joka prefektuurilla on omat korttinsa.
Muistan aina sen hetken, kun näin elämäni ensimmäisen akitan livenä. Hopeanuolensa lapsena kahtoneelle kohtaaminen oli shokki. Järkytys. Tuollanenko muka hyppäämässä kevyesti talon katolle?
Joo, se oli järkälemäinen amerikanakitauros.
Eipä sillä, ei japanilainenkaan malli epärealistisen ketterältä vaikuta. Paremminkin mietin, miten ihmeessä ne saavat pitkät kinttunsa pysymään hallinnassa. Myöhemmin selvisi, että Hopeanuolen akitat muistuttaa sporttisia shiboja, koska anime on ottanut vaikutteita Matagi-elokuvasta, jossa karhukoiria näyttelee shibat. Aiheena ei nyt kuitenkaan ole Hopeanuolen akitat vaan pintaraapaisu kahteen eri akitarotuun. Pintaraapaisu sen takia, koska kummankin akitan historiasta ja kehityksestä on varmasti jo kirjoitettu erittäin kattavasti englannin kielellä ja ehkä suomeksikin, eikä ne tunnu riittävän salaperäisiltä. Rodun jakautuminen kahtia sen sijaan on kiinnostava ilmiö.
Alussa oli Hachiko
Hachikon syntymästä on kulunut tänä vuotta 100 vuotta, joten haluan mainita sen. Olihan se aikoinaan japanilaisten koirien keulakuva. Muuten otsikko johtaa harhaan, eikä Hachiko ollut sillä tavalla japanilainen alkuperäiskoira kuin joskus luulin. Sillä oli pystykorvat ja hännänkippura, mutta korkeus ja massiivisuus on ollut länsimaisten koirien geenien vaikutusta. Japanista ei ole löytynyt akitan kokoisen koiran esihistoriallista luurankoa. Eikä Hachikon ns. rotu edes ollut akita vaan odate inu, Odaten kaupungin mukaan. Lähimmäksi niitä alkuperäisiä Akitan prefektuurin metsästyskoiria on luultavasti päässeet matagiakitat:
Aika erilainen kuin kumpikaan akita-niminen rotu nykyisin.
Suuria japanilaiskoiria 1930-luvulta. En osaa sanoa, milloin ja missä yhteydessä niitä alettiin kutsua akitoiksi. NIPPO-dokumenteissa ne on vaan 日本犬大.
Sitten tuli mikawankoirasekoitus
Mikawankoirasekoitus, tuo puhdasveristen japanilaisrotujen kauhu. Akitoihin mikawankoira liittyy siten, etten mä luultavasti pystyisi erottamaan mikawankoirien kuvia saman aikakauden akitoista (ellei näyttely-ympäristö spoilaa akitaa). Jotain eroa niissä on silti täytynyt olla, ainakin livenä. Olen melko varma, että negatiivinen suhtautuminen mikawankoiraan osaltaan "puhdisti" Japanin akitat maskeista. Amerikkaan lähteneille akitoille ja niiden jenkkijälkeläisille jäi maskit naamalle.
Kinttu pitenee, rakenne kevenee
Oon kirjottanut tästä jo aikasemmin johonkin, mutta nykyisen japanilaisakitan luomista voi todistaa supernopeutetulla vauhdilla kun seuraa, miten suuri japanilainen koira (tähän termiin muuten liittyy yks aika ironinen juttu) muuttuu silmien edessä vuosinäyttelyjen kuvissa. Koska rotumääritelmän säkäkorkeus oli pakko säilyttää vaikka niistä massiivisista länkkärikoirista haluttiin muuten eroon, niin nähtävästi lopputuloksena oli väkisin raajakorkeuden kasvu. Kuvan akita on Japanista 70-luvulta. Jos värejä ei huomioida, niin ihan kuin siinä orastaisi japaninakita amerikanakitan päällä.
Suomen ensimmäiset akitat
Varhaisin mun näkemä kuvatodiste akitasta Suomessa on 1976 koiranäyttelyn osallistuja. Euroopan ensimmäiset shibat saapuivat Ruotsiin kennel Manlöteniin 1972, joten periaatteessa shibakin olisi voinut käydä Suomessa jo 70-luvun alussa. Mutta jos KoiraNettiä plärää riittävän etäs, niin löytyy vuonna 1977 rekattu akitapentue. Emo on tuotu Suomeen 1975 ja villi arvaus, että kuvan Chibata-Hima ja Getsumei-Hime liittyivät jotenkin toisiinsa. Oon aika varma, että akita oli täällä jo ennen ensimmäistäkään ruotsalaista näyttelyshibaa.
Huomionarvoinen juttu: nämäkin on KoiraNetissä akitoja, ei amerikanakitoja. Amerikanakita-rotua ei ollut olemassa vielä pitkään aikaan.
"Akitan kuuluu olla vahva."
Asiat sarjassamme vaikea kuvitella jälkikäteen, mutta se amerikanakitan näkönen on täytynyt olla useimmille länsimaalaisille ainoa oikea akita. Japanilaistyyppinen akita oli jo 90-luvulla kehitetty valmiiksi, mutta missäpä niitä olisi sillon Suomesta käsin nähnyt…? Jos amerikanakitan näkeminen oli järkytys mun akita-mielikuvalle, niin minkälaisia ajatuksia ne ruipelommat japanilaiset versiot on alkuun herättäneet toiseen suuntaan. Koiramme-lehden yleisönosastolta löytyy vuonna 1996 mielipidekirjoituksia liittyen rotujaon käynnistymiseen, ja näissä käsitellään paljon muitakin näkökulmia kuin ulkomuotoa. Olisipa todella kiinnostavaa kuulla, miten rotujako on lopulta vaikuttanut.
Akita jakaantuu
Vuosituhannen vaihteessa se sitten tapahtui. Korkeampi taho eli FCI jakoi akitat virallisesti kahtia. Japaninmalliset pysyivät akitoina ja jenkkimallisia varten keksittiin uusi rotu suurijapaninkoira. Oliko ne oikeasti siihen asti olleet näyttelyissäkin samassa kehässä kisaamassa siitä, kumpi edustaa paremmin samaa rotumääritelmää, kuulostaa nyt jotenkin hullulta? Käytännössä suurijapaninkoirat potkaistiin ulos akitojen näyttelykehistä lisäämällä akitan rotumääritelmään, ettei saa olla maskia eikä pintoväristystä. Omistajat puhuivat silti lämpimään sävyyn "greiteistään" ja olivat niistä ylpeitä.
Akitojen rotuyhdistyksen jäsenlehdessä oli käsitelty historiallista tapahtumaa. Kaikki olemassaolevat akitat tyypistä riippumatta pysyivät rekisterissä akitoina, paitsi jos osallistuit koirasi kanssa rotuunottotilaisuuksiin ja legendaarinen tuomarikolmikko Hans Lehtinen, Rainer Vuorinen ja Marja Talvitie arvioi koiran suurijapaninkoiraksi. En tiiä, onnistuiko rodun vaihto myöhemmin jollain muulla tavalla, jos tilaisuudet meni ohi. Käytännössä tarkottaa sitä, että nykyisiä japanilaisakitoja on ollut Suomessa vähemmän kuin nuo KoiraNetin 1783 rekisteröityä.
Suurijapaninkoira rotunimenä muuttui sittemmin amerikanakitaksi ja unohtui. Syy? Varmaan se, että Hachiko ja nykyiset akitat Japanissa on yhä edelleen kanjimerkeillä suuria japanilaiskoiria. Onnittelut 100-vuotiaalle Hachikolle. Tämä akitajuttu on samalla Shibalogisen blogin 100. artikkeli, mikä oli yksi blogin suurimmista pitkän tähtäimen tavoitteista. Blogin päivitykset jatkuvat harvakseltaan.
Japanilaisten shibakirjojen innoittamana katsaus shiban lyhytvarvasanomaliaan. 80-luvun näyttelyshibojen kuvissa tulee vastaan yllättävän monia etukäpäliä, joissa voi kuvitella näkevänsä lyhentyneitä reunavarpaita. Käpälän asento ja kuvakulma toki vaikuttaa siihen, miltä varpaat näyttää.
Riippumatta siitä onko nämä nimenomaiset varpaat todellisuudessa anomaalisia vai ei, niin shiboissa esiintyy lyhytvarpaisuutta. Myös Suomessa, koska aiheesta oli taannoin juttu Shibasanomissa. Jos nyt on niin, ettei poikkeavat varpaat Japanissa ole estäneet koiran palkitsemista näyttelyssä (ainakin oikean yläkulman käpälä näyttää oikeasti vähän omituiselta) niin onko se ihme, jos lyhytvarpaisuus on säilynyt rodussa.
Lyhytvarpaisuus ja lyhytsormisuus eli brakydaktylia tunnetaan myös ihmisillä ja on hyvin karakterisoitu ilmiö. Jokin varpaan/sormen luuosista ei kasva normaalisti tai puuttuu kokonaan, jolloin varvas/sormi jää muita lyhyemmäksi. Ominaisuutta aiheuttavia geenivirheitä on tunnistettu monia, ja niistä useimmat periytyvät joko dominoivasti tai dominoivasti epätäydellisellä penetranssilla (jolloin voi käydä vaikka niin, että mummolla, isällä ja lapsenlapsella on kaikilla sama peritty geenivirhe mutta vain mummolla ja lapsenlapsella se ilmenee lyhyenä sormena).
Sitten koirien varvasanomaliatutkimusten pariin!
...
Joita ei ole olemassa.
Oikeasti. Olisin kuvitellut, että nämäkin koiran luuston osat olisivat olleet kiinnostava tutkimuskohde, etenkin kun niissä selvästi esiintyy sitä houkuttelevaa poikkeavuutta normaalin lisäksi. Harkitsin jo, että laitan aprillipäivänä varvasnivelten röntgenin uudeksi PEVISA-terveystarkiksi. Löytämäni koirien brakydaktyliaa käsittelevät tai edes sivuavat tutkimukset on tässä:
On ollut vuosi 1957, ja lyhytvarpaisten mutanttikoirien stokki on ollut tarjolla tutkimuksiin. Näyttää siltä, ettei näistä koskaan julkaistu tutkimusta. Periytymistavaksi mainitaan resessiivinen, mutta ken tietää. Silti, mielenkiintoinen löytö tieteen historiasta.
Sitten hypätään vuoteen 2021, ja löytyy paperi nimeltä Four Unusual Cases of Congenital Forelimb Malformations in Dogs. Neljä kuvailtua eturaajaa on jo selvästi epämuodostuneita, mutta lyhytvarpaisuus mainitaan yhtänä esimerkkinä asioista, joista on tarjolla surkean vähän tietoa tai tapauskertomuksia. Siis että toissavuonna oli asia vielä näin.
Yksittäinen tapauskertomus Symmetrical brachydactyly in a dog vuodelta 2017 kuvailee Maremmano-abruzzese -rotuisen koiran, jonka käpälistä on lyhentyneet kaikki "kämmentä" ja sormia vastaavat luut.
Ja 2016 oli kuvailtu kolme erilaista käpälän epämuodostumaa Congenital deformity of the distal extremities in three dogs. Yksi epämuodostumista näytti päälle päin vain lyhytvarpaisuudelta mutta röntgenkuvan perusteella olikin kasvanut kaksi varvasta yhteen. Jälleen on korostettu sitä, että käpälän ja varpaiden kasvuhäiriöiltä puuttuu koirilla yhtenäinen ja selkeä nimeäminen ja luokittelu.
Siinä ne taisi olla. Kaikissa on kuvailtu, miltä näyttää yksittäisten koirien epämuodostuneet käpälät röntgenkuvassa. Ei ole olemassa geenitutkimusta, perinnöllisyystutkimusta tai tietyn rodun varvasanomalian yleisyyttä selvittänyttä tutkimusta. Science, you fail. Onko koirien varpaat todella niin mitätön aihe? Tuntuu hölmöltä, että koirien värejä, joilla ei ole yleensä mitään merkitystä niille itselleen, kyllä tutkitaan innokkaasti.
Koska tiede tuotti pettymyksen, niin käännytään varvasanomaliaa nähneiden koiraharrastajien puoleen. Snautsereilla ja pinsereillä lyhyet varpaat näyttää olevan tuttuja. Kääpiöpinserien uusimmassa JTO:ssa mainitaan rodun varvasanomaliasta, että
Luovutusikäisessä pennussa anomalia ei vielä näy vaan käy ilmi 3-6 kk iässä, kun varvas jää kasvussa muista jälkeen.
Anomalian vakavuusaste [tulkitsen, että varpaan lyhyys] vaihtelee ja voi pahimmillaan vaikuttaa koiran liikkumiseen, altistaen myös nivelrikolle.
Pidetään perinnöllisenä mutta periytymistapa ei ole tiedossa.
Ajattelin, että mulla olisi enemmän sanottavaa aiheesta. Mainitut tutkimukset löytyy otsikot googlaamalla, ja lisäluettavaa kannattaa enemmin etsiä eri rotujen kasvattajien ja harrastajien parista. Googlessa short toe anomaly dog toimii paremmin kuin brachydactyly.
Nachin Ichi Go 那智の市号, josta tuli Wakayaman Nachissa syntyneen Kishu-koiran peruskoira.
Isä: Hachi
Emo: Toku
Syntymävuosi: 1944
"Kehittyneet hartiat, todella tummanruskeat vahvat ja syvät silmät, ihana turkki, hieman pitkä vahva ja tiukka kuono, horjumaton henkinen voima, vahva villisikoja kohtaan, loputtoman hyväntahtoinen perheenjäseniä kohtaan. Kaikki nykyiset Kishu-koirat ovat peräisin tästä Nachin kaupungin Ichi Gosta. Ja voidaan sanoa, että monet koirat ylittävät Ichi Gon vartalon muodon suhteen. Nykyisesta Kishu-koiramaailmasta emme kuitenkaan löydä koiraa, joka huokuu tällaista laatua, koiraa, joka on raitis ja yksinkertainen, mutta jolla kuitenkin on vahva luonne. Nachin Ichi Go on koira, joka parhaiten ilmaisi Kishu-koirien tärkeintä "yksinkertaista tunnetta." Ichi Gon lapsista ja pojanlapsista tuli myöhemmin Kishun koiramaailman valtavirtaa ja Nachin linjan nykyinen vauraus puhuu tämän koiran laadusta. Ichi Go oli Kumanon vuoristossa ja toimi villisianmetsästyskoirana yli 10-vuotiaaksi asti. Se oli elämää, joka erosi parrasvaloissa [koiranäyttelyssä] olevasta elämästä."
Japanilaiskoiran valokuvakirja 3, Google Lens -käännös.
Värikarttasarjan päättää shiban värigenetiikan kummallisin ilmiö. Voiko kahdelle bläkkärille shiballe, tai ainakin bläkkäriltä näyttävälle shiballe, syntyä punainen jälkeläinen? Bläkkärihän ei voi nykyisen värigenetiikkaopin mukaan kantaa punaista, joten lähtökohtaisesti kyseessä on ns. käräytysväri. Jokin toinen uros on ollut salaa asialla. Tai emo on adoptoinut paperilla toisen emon pennun, joskin ensinnä mainittu lienee se yksinkertaisin selitys.
Kaunis punainen sashige-shiba 80-luvun Japanista. Kuvituskuva, ei liity asiaan (c) Japanilaiskoiran valokuvakirja 3.
Näistä mahdottomista punaisista kuulee toisinaan. Ja siitä, että polveutumismääritykset olisivat silti täsmänneet. Olisin taipuvainen ajattelemaan, ettei niin ilmiselvää ja epäilyksiä herättävää asiaa pentutuotannossa möhlitä, jos koirat kuitenkin rekisteröidään. Jossakin kohdassa shibojen sukupuusivustolla on joskus ollut sukulinja, jonka useammassa sukupolvessa on ilmestynyt mahdoton punainen. Muistan tähän liittyen seesamishibojen ryhmästä kommentin, että jonkin japanilaiskasvattajan mukaan (= nähnyt varmana valtavan määrän pentueita) joskus, hyvin harvoin, syntyy bläkkärivanhemmille punainen pentu.
Punainen shiba 80-luvun Japanista. Kuvituskuva, ei liity asiaan (c) Japanilaiskoiran valokuvakirja 3.
Edelleen se luonnollinen selitys on myös todennäköisin selitys, mutta mitä jos kaksi bläkkäriä voi oikeasti saada punaisen jälkeläisen, koska geeneissä on meneillään jotain omituista? Pohditaan tätä optiota. Lähtökohdat on seuraavat:
Punaisessa pennussa pitää olla vähintään yksi A-lokuksen geeni, jota luetaan niin aktiivisesti, että geenituotetta syntyy niin paljon, että pigmenttikytkin on yleensä punapigmentin asennossa.
Ikinä ei saa aliarvioida A-lokusta tai luulla, että nykyinen geenitietämys olisi tässä. Koko A-lokuksen luokittelusysteemi muuttui äsken, ja sekin on vaan tämän hetken luokittelusysteemi.
Puhun punaisesta, mutta molemmat seesamit on samalla idealla mahdottomia värejä kahdelle bläkkärille.
Ilmiön pitää olla yleistettävissä muidenkin koirarotujen värigenetiikkaan.
"Geeni" tarkottaa tässä yleensä geenimuotoa/alleelia.
No niin, pentulaatikkoon ilmestyy punanen pentu, vaikka emo ja isä on bläkkäreitä. Polveutuminen täsmää tuhannen markkerin tarkkuudella, joten emo ja isä todella on bläkkäreitä. Mitä tapahtui?
Pennussa tai toisen vanhemman sukusoluissa on tapahtunut mutaatio, joka muuttaa A-lokuksen bläkkäristä punaiseen
Tämä tietty tulee ekana mieleen. Selitys mallia teoriassa mahdollinen. Ongelmana on se, että bläkkäri on "rikki" ja punanen "ehjä". Bläkkäri on mennyt rikki, kun geenistä on pudonnut pois pätkä DNA:ta. Korjaavan mutaation pitäisi kai sattumalta lisätä juuri se DNA takaisin juuri siihen kohtaan. On aina helpompi rikkoa millä tahansa tavalla kuin korjata tietyllä tavalla.
Erittäin epätodennäköinen selitys.
Bläkkärivanhemman genotyyppi on punainenbläkkäri/bläkkäri
…ja toisen vastinkromosomin punainenbläkkäri erkaantuu sukusolujen muodostuessa siten, että tuloksena on punaista ja bläkkäribläkkäriä eri sukusoluihin. Ilmiö ei ole IHAN hatusta vedetty, koska vanhalla A-lokuksen markkerisysteemillä oikeasti löydettiin samoista koirista punaisen ja bläkkärin markkerit yhdessä (peräkkäin?) siten, että genotyypin merkintä oli esim. outo Ayt/at. Yhellä kainkoiralla näin moisen testituloksen, eli esiintyi myös japanilaisroduissa. Mulle jäi epäselväksi, mikä tämän käytännön merkitys lopulta oli, ja miltä vanhat markkerifuusiot näyttäisi, jos niistä katottaisiin uusia käynnistysalueita.
Sukusolujen muodostuessa vastinkromosomit myös vaihtavat osia, joten. Periaatteessa. On olemassa biologinen mekanismi, jolla se fuusiopunabläkkärin punainen voisi joskus (hyvin, hyvin harvoin) irrota sukusoluun itsenäiseksi. Sitten sen pitäisi vielä olla ehjä toimiva geeni, ja vapautua siitä lukituksesta, mikä sitä onkin estänyt toimimasta ja näkymästä siinä bläkkärivanhemmassa. Niin ja juuri siitä uniikista sukusolusta pitäisi vielä kehittyä se pentu! : D
Olin aiemmin sitä mieltä, että jos jokin selitys mahdottomille punaisille pennuille oli, niin se liittyi jollakin tavalla näihin fuusiojuttuihin. Harmi jos promoottoritutkimus nyt torppasi koko lähestymistavan ja projekti on pistetty jäihin.
Periaatteessa ehkä oikeilla jäljillä.
Punainen shiba 80-luvun Japanista. Jo toinen kerta, kun lyhytvarvasanomalialta näyttävä varvas esiintyy näyttelyshibojen valokuvakirjassa. Kuvituskuva, ei liity asiaan (c) Japanilaiskoiran valokuvakirja 3.
Bläkkärivanhempi onkin geneettisesti punainen - jokin blokkaa punaisen käynnistysalueen
Tällaiseen skenaarioon viittasi alun tai ainakin näyttävät bläkkäreiltä. Jos punaiselle ominainen käynnistysalue on pinnallisesti lukittu (solussa on oikeasti tällekin mekanismi), A-lokus voisi ehkä toimia puoliteholla kuin bläkkärillä. Mutta lukituksen pitäisi purkautua sukusolujen muodostuessa, että punainen voisi ilmetä pennussa. Miksi niin ei tapahtunut jo silloin, kun bläkkärivanhempi itse oli vasta muodostumassa?
Erittäin epätodennäköinen selitys.
Punainen pentu on oikeasti valkoinen
Shibat ja muut japanilaiset on omituinen poikkeus siinä, että resessiivinen punainen näyttää niillä valkoiselta. On olemassa rotuja, joissa ei pysty punaisen sävystä erottamaan, onko ne E-lokuksen resessiivisiä punaisia (e/e) vai A-lokuksen dominanttikeltaisia (DY/mikätahansa). Opin taannoin että Koiraperheen elämää -kirjassa ne Honeyn "keltaiset" pennut on molempia. Jos bläkkärivanhemmat shibat on ollu valkosen kantajia ja niillä on jokin resessiivisen punasen sävyn punaseen muuttava geeni, niin valkonen pentu syntyy punaisena. En tiiä, voiko urajiroa muodostua resessiiviseen punaiseen etenkään jos A-lokus on pelkkää bläkkäriä, ja tämmösellä punaisella ei sitten voi olla turkissa yhtään mustaa pigmenttiä. Geenitestissä se olisi e/e BB/BB.
Eli tässä tapauksessa lähtökohta nr. 1 olisi väärä eikä A-lokus liity asiaan.
Plausible?
Bordercolliepentuja, jotka olisivat shiboina punaisia ja valkoisia. Kuvaesimerkki kirjasta Koiraperheen elämää (c) Jane Burton ja Michael Allaby.
Jokin muu, mikä?
Samalla linjalla kuin edellinen. A-lokus ei koskaan korjaudu bläkkäristä punaiseksi, mutta jokin toinen tekijä muuttuu ja alkaa säädellä pigmenttikytkintä samalla tavalla. Dominantin mustan aiheuttaja on yks tällanen kytkinmaanikko, joten miksi niitä ei voisi olla enemmänkin. Ongelmaksi nousee se, että mutaation pitäisi tapahtua joka kerta uudestaan, kun bläkkäri x bläkkäri johtaa punaiseen jälkeläiseen. Toisaalta geeneissä voi olla epätavallisen mutaatioherkkiä alueita.
Tunnetuista värilokuksista B-lokus voisi saada aikaan mustan pigmentin muuttumisen ruskeaksi, jolloin bläkkäripentu voisi näyttää punaiselta. Tällöin molempien vanhempien pitäisi olla resessiivisen ruskean geenin kantajia (genotyyppi B/b), jolloin pikku-b olisi kulkeutunut jostain muusta rodusta shiboihin, tai vaihtoehtoisesti olisi tapahtunut uusi mutaatio, joka muuttaa B-geenin toiminnan. Ruskean pennun molemmissa vastingeeneissä pitäisi olla mutaatio, mikä komplisoi tilannetta epäuskottavaksi. Lisäksi (maksan)ruskeat koirat muissa roduissa vaatii mielikuvitusta, että niitä oikeasti voisi sekoittaa punaiseen.
En keksi just nyt muita selityksiä. Vähiten järjetön on mielestäni tuo punainen valkonen, koska ne sentään tunnetaan muissakin roduissa. Saako muiden rotujen bläkkärit ikinä punaselta näyttäviä pentuja, joita E-lokus ei selitä? Kannattaa kiinnittää huomiota myös brindleen. Se on oikeasti vielä hämärämpi kuin merle. Siinä vaiheessa kun brindleen saadaan vihdoinkin selvyys, saattaa ratketa muutama muukin erikoinen genetiikan ilmiö.
Päivitys: Mitä jos rodussa on aiemmin ollut melko yleisenäkin punainen e/e-väri, joka selittäisi ne vaaleanpunaiset (usuaga) shibat? Jos sävy näyttää vaalealta punaiselta shibalta, niin se selittäisi samalla ehkä myytin, jossa valkoiset jalostuskoirat haalistavat punaisia shiboja. Ne ei ole ollukaan oikeasti haaleita punaisia vaan geneettisiä valkoisia, mutta niitä on syntynyt useammin.
Väriristeytykset jatkuvat. Miten suuri todennäköisyys jokaisella yksittäisellä pennulla on olla tietyn värinen, kun vanhempien E-lokus ja A-lokus tunnetaan? A-lokuksen osalta kartassa on käytössä uudempi luokittelu, joka erottaa punaseesamit punaisista.
E-lokus: E = värillinen, e = valkoinen
A-lokus: DY = punainen, SY = punaseesami, AG = mustaseesami, BB = black & tan
Viimeisessä värikartassa bläkkäriristeytyksiä. Japanilaisen sanonnan mukaisesti "mustat ja valkoiset on lähimpänä toisiaan." Shiballa bläkkäri voi kantaa vain bläkkäriä ja valkoista, joten jälkeläisten värivaihtoehtoja on tasan ne kaksi.
Kaksi tummaa bläkkäriä saa 100% tummia bläkkäripentuja. Valkoisen shiban yhteydessä sivuttiin S-lokusta ja valkokirjavuutta eli pintoväritystä, joka johtuu pigmentin puuttumisesta. En ole huomioinut sitä värikartoissa muuten, mutta kahden tumman bläkkärin epäilyttävän valkolaikkuiset pennut johtuisivat pintogeenien esiintulosta kuten muillakin väreillä. Rintaan osunut pigmentitön valkoinen laikku voi näyttää urajirolta.Tumma bläkkäri ja valkoista kantava bläkkäri saa 50/50 tummia ja "valkoisempia" bläkkäripentuja. Valkoisen kantaminen ei oikeasti vaikuta bläkkärin mustan värin mustuuteen kuten esimerkkikoirien kuvissa on epähuomiossa tapahtunut, vaan valkoisen kantajalla on pennusta asti isommat valkoiset alueet.Kaksi valkoista kantavaa bläkkäriä saa tummia bläkkäreitä, "valkoisempia" bläkkäreitä sekä valkoisia pentuja. Valkoinen on geneettisesti bläkkäri valkoisensa alla.
Shibat ovat nyt risteytyneet A-lokuksensa tunnettujen värien osalta kaikilla mahdollisilla tavoilla. Värivaihtoehdot löytyvät värikartat-kategoriasta.
Tumma bläkkäriä kantava punaseesami ja bläkkäri saa 50/50 itsensä kaltaisia punaseesameja ja bläkkärejä pentuja.Mustaseesamia kantava punaseesami ja bläkkäri saa 50/50 punaseesameja ja mustaseesameja pentuja. Kaikki pennut kantavat bläkkäriä.Taikaristeytys, jossa vaalea tuplapunaseesami ja bläkkäri saa 100% tummia punaseesamishiboja.Yleinen risteytys, jossa bläkkäriä kantava mustaseesami ja bläkkäri saa 50/50 mustaseesameja ja bläkkäreitä pentuja.Tuplamustaseesami ja bläkkäri saa 100% mustaseesamipentuja, jotka kantavat bläkkäriä.
Kun toinen vanhempi kantaa valkoista (genotyyppi E/e)
A-lokuksen värit säilyvät ennallaan, mutta joka pennulla on 50% todennäköisyys olla myös valkoisen kantaja. Mustaseesamilla ero on yleensä selvä ja näkyy laajempana urajirona. Valkoisen kantamisen vaikutus punaseesamiin on vielä huonosti tunnettu.
Kun molemmat vanhemmat kantavat valkoista (E/e x E/e)
A-lokuksen värit säilyvät ennallaan, mutta joka pennulla on 50% todennäköisyys olla valkoisen kantaja, 25% todennäköisyys olla olematta valkoisen kantaja ja 25% todennäköisyys siihen, että A-lokuksen väri peittyy valkoisen värin alle.
Väriristeytykset jatkuvat. Miten suuri todennäköisyys jokaisella yksittäisellä pennulla on olla tietyn värinen, kun vanhempien E-lokus ja A-lokus tunnetaan? A-lokuksen osalta kartassa on käytössä uudempi luokittelu, joka erottaa punaseesamit punaisista.
E-lokus: E = värillinen, e = valkoinen
A-lokus: DY = punainen, SY = punaseesami, AG = mustaseesami, BB = black & tan
Vitososassa seesamien keskinäiset suhteet. Vaaleampi punaseesami periytyy vallitsevasti. Tosielämässä näistä risteytyksistä on varmaan aika vähän kokemusta.
Kun kumpikaan vanhempi ei kanna valkoista
Kaksi "tavallisinta" punaseesamia, jotka kantavat molemmat bläkkäriä, saa tummempia ja vaaleampia punaseesameja sekä bläkkäreitä pentuja. Kaksi punaseesamia eri kantajuuksilla (bläkkäri ja mustaseesami, näitä ei ilmeisesti voi erottaa päälle päin) saa tummempia punaseesameja, vaaleampia tuplapunaseesameja sekä mustaseesameja pentuja.Bläkkäriä kantava tummempi punaseesami ja vaaleampi tuplapunaseesami saa vain 50/50 kaltaisiaan pentuja. Sama tässä, eli mustaseesamia kantava tummempi punaseesami ja vaaleampi tuplapunaseesami saa 50/50 kaltaisiaan pentuja. Mustaseesamia kantavat punaseesamishibat saavat tummempia punaseesameja, vaaleampia tuplapunaseesameja sekä tuplamustaseesameja pentuja.Kaksi vaaleaa tuplapunaseesamia saa vain kaltaisiaan tuplapunaseesameja pentuja. Punaseesamin ja mustaseesamin risteytys, kun molemmat kantavat bläkkäriä, tuottaa tummia punaseesameja, mustaseesameja sekä bläkkäreitä pentuja.Bläkkäriä kantava punaseesami ja tuplamustaseesami saa 50/50 punaseesameja ja mustaseesameja pentuja.Mustaseesamia kantava punaseesami ja bläkkäriä kantava mustaseesami saa 50/50 punaseesameja ja mustaseesameja pentuja.Vaalea tuplapunaseesami ja bläkkäriä kantava mustaseesami saa 100% tummia punaseesamipentuja.Kaksi eri lajista "superseesamia" saa 100% tummia punaseesameja pentuja, jotka kaikki kantavat mustaseesamia. Kahden mustaseesamin risteytys, kun molemmat kantavat bläkkäriä, tuottaa mustaseesameja ja bläkkäreitä pentuja.Kaksi mustaseesamia, kun toinen kantaa bläkkäriä ja toinen mustaseesamia, saa 100% mustaseesameja pentuja.Kaksi supermustaseesamia saa 100% kaltaisiaan pentuja.
Kun toinen vanhempi kantaa valkoista (genotyyppi E/e)
A-lokuksen värit säilyvät ennallaan, mutta joka pennulla on 50% todennäköisyys olla myös valkoisen kantaja. Mustaseesamilla ero on yleensä selvä ja näkyy laajempana urajirona. Valkoisen kantamisen vaikutus punaseesamiin on vielä huonosti tunnettu.
Kun molemmat vanhemmat kantavat valkoista (E/e x E/e)
A-lokuksen värit säilyvät ennallaan, mutta joka pennulla on 50% todennäköisyys olla valkoisen kantaja, 25% todennäköisyys olla olematta valkoisen kantaja ja 25% todennäköisyys siihen, että A-lokuksen väri peittyy valkoisen värin alle.
