Päivä vain ja hetki kerrallansa

Kahdeksan vuotta sitten Tiikeri tuli mun elämään. Miten nopeasti vuodet on menneet, ja mä havahdun huomaamaan, että jokin Tiikerissä muuttunut. Siitä on tulossa vanha koira. Nytkö jo?

On tullut aika alkaa keräillä pieniä hyviä hetkiä Tiikerin kanssa. Ei vaadi paljoa, mutta miten helposti se arkielämässä unohtuu. Mun oma onnellisuus on viimeiset kahdeksan vuotta ollut sidoksissa Tiikerin onnellisuuteen. Ääripäästä toiseen. Tiikeri on ollut niin kiihkeä koira. Liian vaikea koira, mutta enemmän elossa kuin kukaan. Mä en koskaan halua nähdä sen kipinän sammuvan.

Mä halusin Tiikerille arvokkaan elämän. Edes arvokkaan lopun, jos sen peloille on jo riittävästi naureskeltu. Mutta Tiikeri on ollu kesän ell-käynnin jälkeen isomman kortisoniannoksen lisäksi hermokipulääkityksellä ja lihotuskuurilla kuin ikäloppu pappa hoivakodissa. Harkitsin vain puoliksi huumorilla, että hankkisin sille oman dosetin.

Ehkä se johtuu noista lääkkeistä, liian kuumasta kesästä tai ehkä Tiikeri on oikeasti alkanut väsyä… ensimmäistä kertaa mä mietin, onko sen päivissä yhä riittävästi sitä hyvää. Kyllähän mä muistan edelliseltä kierrokselta koiranomistajana, että siinä hetkessä oli lopun alku. Sitä kiitollisempi olen meijän edellisestä vuodesta. Siitä mitä ihmelääke kortisoni teki. En koskaan saa tietää, mitä se tarkalleen teki, mutta sen ansiosta Tiikeri sai lähes kokonaisen vuoden ajan olla se koira, jonka sen olisi aina pitänyt olla.

Päivä vain ja hetki kerrallansa laulettiin kolme vuotta sitten mun äidin hautajaisissa. Se on mulle lapsuudesta niin tuttu. Nyt siitä on tullut Tiikerin laulu.  

0

0