Siirry sisältöön

Japanin neljä yhä olemassaolevaa shibavarianttia. A) moderni perusshiba B) jomonshiba C) saninshiba D) minoshiba. Kuva (c) "Genetic Diversity and Relationship among Three Varieties of the Shiba Inu Revealed by Microsatellite Markers" (Maki ym., 2008)

Perimätieto kertoo, että modernin shiban kantakoirat edustivat paikallisia pienikokoisia alkuperäiskoiria Japanin eri alueilta. Paikallisia alapopulaatioita kutsuttiin yksinkertaisesti "sen ja sen alueen" koiriksi. Shibojen historian yhteydessä mainitaan yleensä nimeltä kolme paikalliskoiraa: shinshushiba, saninshiba ja minoshiba. Sanojen alkuosat ovat joskus olleet Japanin alueita, jotka tunnetaan nykyisin paremmin muilla nimillä. Modernin shiban kerrotaan vastaavan eniten shinshushibaa, mutta Japanissa on edelleen olemassa myös saninshiboiksi ja minoshiboiksi kutsuttuja koiria. Ne vaikuttavat olevan paikallinen ylpeys, ja niiden säilyttämisen eteen on pienten yksilömäärien takia varmasti tehty todella töitä. Kolmas olemassaoleva shibavariantti, jomonshiba, on poikkeuksellinen erikoistapaus, sillä se on jalostettu muistuttamaan kivikauden metsästyskoiria. Tutustutaan shibavariantteihin vähän tarkemmin. Englanniksi tietoa löytyy vähän, ja japaninkielinen tieto on selaimen käännösten varassa, joten jonkinlainen lähdekritiikki olisi hyvä muistaa tässäkin.

Saninshiban historia ja nykytilanne

Maantiede sanelee saninshiban historian?

  • Sanin (tai oikeastaan San'in) on vanhempi nimitys rannikolla lähellä Korean niemimaata sijaitsevalle alueelle, jolta löytyvät nykyiset Tottorin ja Shimanen prefektuurit.
  • Muita vanhoja mutta shibojen kannalta erittäin merkittäviä paikannimiä Saninista: Sekishuu (eli Iwami) ja Inaba. Alkaako kuulostaa tutulta? Shibojen sukupuusivustolle on listattu sellaisia kantashiboja kuin "Hana of Tottori" ja "Ishi Go Shimane Yamashita". Kyseinen Ishi on tietenkin juuri se Ishi, jolle kaikki nykyshibat ovat vahvasti sukua. Ishi on luokiteltu myös sekishuukoiraksi tarkemman synnyinpaikkansa mukaisesti.
  • Jatkuu maantieteellä: Koreoiden läheisyys ratkaisee, sillä Japanin "toisen aallon" asuttajien ja heidän mukanaan tuomansa yayoi-kulttuurin uskotaan rantautuneen Japanin saarille Korean niemimaan kautta. Samalla Japaniin saapuivat yayoi-koirat, joilla oli enemmän kokoa ja jyrkemmät otsapenkereet kuin varhaisemmilla jomonkoirilla.
  • Sanotaan, että saninshiba on läheisempää sukua korealaisille koirille kuin muut shibatyypit. Vanha tutkimusjulkaisu aiheesta on vielä etsinnän alla.
Saninin alue kattaa nykyisen Tottorin ja Shimanen prefektuurit. Nimi tarkoittaa suunnilleen "vuoriston varjopuolta".

Moderni saninshiba on mäyränmetsästäjien perillinen?

  • Nykyinen saninshiba on luultavasti saatu säilymään yhdistämällä koiria kolmesta Saninin alueen populaatiosta: Tottorin alkuperäisistä koirista, sekishuukoirista sekä mäyränmetsästykseen käytetyistä inabakoirista.
  • Nykyisen saninshiban tärkein suojelija on ollut Mr. Masuzo Ozaki, joka oli myös yksi NIPPO:n perustajajäsenistä. Hänen tavoitteenaan oli säilyttää Tottorin alkuperäinen koirakanta. Sodan, penikkataudin ja Tottorin kaupungin suuren tulipalon takia tehtävä ei ollut aivan helppo.
  • Saninshibojen nykyinen suojeluyhdistys/koulutusyhdistys Sanin Shiba-Inu Ikuseikai on Mr. Ozakin jälkeläisten ylläpitämä. Saninshibojen lukumäärä on ylittänyt tänä vuonna 500 koiran rajan.
  • Ei ole tiedossa, missä vaiheessa saninshibat ovat siirtyneet omaan rekisteriinsä. Rekisteröidäänkö niitä edelleen NIPPO:on? Ainakin varhaisia Mr. Ozakin koiria on aikoinaan palkittu NIPPO-näyttelyissä.

Saninshiban erikoisuuksia

  • Saninshiba on normishibaa lihaksikkaampi ja jäntevämpi mutta muutoin samaa kokoluokkaa. Sillä on suhteessa pienempi pää, jossa korvat ovat asettuneet lähemmäs toisiaan. Korvien kärjet osoittavat hiukan toisiaan kohti. (Mäyränmetsästyksessä ei tarvita turhia ulokkeita!)
  • Saninshiban häntä antaa pitemmän vaikutelman kuin shiboilla ja näyttää osoittavan usein lipun tavoin suoraan ylöspäin. Tällaisen hännän ansiosta metsästyskoiran sijainti on ollut helpompi paikallistaa.
  • Saninshiboissa näyttää esiintyvän vain punaista väriä. Rodun erikoisuutena mainitaan "haalea punainen / usuaka / 淡赤" - hyvin vaalea punaisen sävy, joka ei kuitenkaan näytä vastaavan normishibojen valkoista.
  • Jotain tosi outoa tapahtuu pohjavillalle saninshiban vaihtaessa karvaansa (klikkaa linkitettyyn videoon) : D
  • Saninshibanartut juoksevat harvoin (kolme kertaa kahdessa vuodessa?) ja pentuekoot ovat vielä pienempiä kuin normishiboilla. Tämä ymmärrettävästi tekee pienen kannan ylläpidosta vielä hankalampaa.
  • Geneettisissä sukulaisuustutkimuksissa saninshibat poikkeavat kaikkein eniten muista shibavarianteista.

Shibavarianttien geneettisiä etäisyyksiä. - - - linjan ylä- ja alapuolella on erilaisia "sukulaisuuslukuja", joissa suurempi lukuarvo kuvaa geneettistä erkanemista. Saninshibat näyttävät olevan eniten geneettisesti erillään, kun shibavariantteja on verrattu toisiinsa. Kuva tuunattu värilaatikoilla (c) "Genetic Diversity and Relationship among Three Varieties of the Shiba Inu Revealed by Microsatellite Markers" (Maki ym., 2008)

Pohdintaa saninshiboista

"Yksi kolmesta nykyshiban muodostaneesta shibatyypistä oli saninshiba. Saninshibat olivat nykyshibaa suurempia ja yleensä täysin mustia ilman kunnon nykybläkkärin värimerkkejä." Tämä kuvaus löytyy The Total Shiba -kirjasta sekä monilla nettisivuilla. NIPPO ei kuvaile nettisivuilla vanhojen paikalliskantojen ulkomuotoa sen kummemmin, mutta mainitsee sentään nimeltä shinshushibat, saninshibat ja minoshibat esimerkkeinä. Mikäli juttu on totta ja saninshibat ovat aikoinaan olleet pääosin suuria ja täysmustia, on niiden lookki muuttunut melkoisesti eri pullonkaulojen myötä 1900-luvulla. Entä Ishi? Lasketaanko se sekishuukoirana saninshibaksi?

Nykyisten saninshibojen väri on muutenkin mielenkiintoinen. Oletettavasti niiden geenipoolissa esiintyy vain punaista Ay-geenimuotoa mutta ei valkoista (pikku e, resessiivinen punainen). Useimmat saninshibat näyttävät kuvissa normishiboihin verrattuna aika vaaleilta ja tuovat mieleen akitan punaisen. Sanotaan, että punaisiin shibalinjoihin tulee syöttää x sukupolven välein bläkkäriä, ettei punainen väri haalistu - ovatko saninshibat ja akitat esimerkkejä tällaisesta ilmiöstä? Genetiikasta ei muuten toistaiseksi löydy edes selityksentapaista oletetulle Ay/Ay-haalistumisilmiölle. Tässä tapauksessa se ei liittyisikään valkoisen E-geeniin.

Omasta saninshibasta Suomessa lienee turha haaveilla. Suojeluyhdistyksellä on tarkat kriteerit pentujen kodeille, sillä saninshibojen kasvatusta voi yhä pitää niiden suojeluna sukupuutolta. Lisäksi koiria ei ilmeisesti luovuteta lainkaan sisäkoiriksi. Nyt kuitenkin tiedämme, että Japanin Tottorissa on olemassa saninshiba. Kuvia saninshiboista voi katsella lähdelinkkien sivuilta.

Lähteitä ja luettavaa:

https://www.asahi.com/ajw/articles/14219550 (englanniksi!)

https://dime.jp/genre/1117434/ (kuvia videolla esiintyneestä saninshibasta)

Genetic Diversity and Relationship among Three Varieties of the Shiba Inu Revealed by Microsatellite Markers (Maki ym., 2008) (tutkimusartikkelin abstrakti ja taulukot englanniksi)

http://3inshiba.com/index.html (saninshibojen suojeluyhdistys netissä)

Esihistoriasarjan toisessa osassa tutustutaan muutamiin tutkimusjulkaisuihin, joiden avulla japanilaisen koiran alkuperä on vähitellen tarkentunut. Luita tutkimalla on päätelty paljon, ensin mittailemalla ja sittemmin myös DNA-teknologian avulla. Artikkelit kuvastavat samalla tieteenteon historiaa.

Varhaisimpia avoimeen tietokantaan tallentuneita (vaan tuskin aivan ensimmäisiä) tutkimusjulkaisuja japanilaisista muinaiskoirista ovat professori Kotondo Haseben kaksi artikkelia Journal of Anthropologyssa vuonna 1925. Konekäännösotsikot näille artikkeleille ovat "Tietoa japanilaisista paleoliittisistä koirista (lisätietoja)" ja "Tietoa kivikauden kotikoirasta". Milloin Japanin esihistorian jomonkaudesta alettiin puhua?

Artikkelin "Tietoa japanilaisista paleoliittisistä koirista" (1925) alkua. Japaninkielistä tekstiä luetaan perinteiseen tapaan ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle. Tieteen universaalina kielenä on tuolloin ollut englannin sijasta saksa.

Jää arvailun varaan, minkä arkeologisen kaivauksen luukoiralöytöjä professori Hasebe näissä kuvailee ja minkä ikäisiksi löydöt on arvioitu. Japanilaisen koiran suojeluyhdistys NIPPO perustettiin muutama vuosi artikkelien julkaisun jälkeen, joten on mahdollista, että professori Haseben tutkimukset ovat päätyneet perustajajäsenten luettavaksi.

Varhaisia kuvia muinaisen japanilaiskoiran kallosta. Artikkeli sisältää todennäköisesti mittaustietoja kallon osista. Kallon sivukuva näyttää olevan ylösalaisin. Koiran otsapenger on vaikuttanut jomonkoirille ominaiseen tapaan loivalta.

Hypätään vuoteen 1950, jolloin professori Hasebe julkaisee luokittelunsa japanilaisista kivikauden koirista artikkelissa On a Dog Skull of Stone Age in Japan and its Ancestral Form .Vaikka teksti on edelleen japania - joskin kirjoitussuunta on länsimaalaistunut - sisältää tämä artikkeli jo kullanarvoisen tiivistelmän englanniksi. Professori Hasebe on tutkinut satojen japanilaisten muinaiskoirien kalloja ja havainnut, että kallojen pituudet vastasivat hyvin silloista käsitystä kesykoiran kantamuodoista. Nämä olivat kokojärjestyksessä Canis familiaris palustris, ladogensis, intermedius, inostranzewii ja matris optimae. Vanhimmat japanilaiskoirat olivat olleet palustrisin ja ladogensiksen kokoluokkaa, joskus harvoin intermediuksen kokoisia, mutta eivät niin isoja kuin inostranzewii ja matris optimae. Artikkelin johdannon lopusta löytyy kiinnostava toteamus "Therefor the living wolf kinds have nothing to do with the ancestral forms of the prehistoric dog races." - sillä nykytiede näyttää päätyneen samaan käsitykseen eri menetelmillä.

Canis familiaris matris optimaen ja sen aikalaisten uskottiin aikoinaan olleen kantamuotoja nykyisille roturyhmille. Pronssikaudella elänyt suurikokoinen matris optimae (joka on kuin sekoitus Matrixia ja Optimus Primeä ja siten varsin päheä valinta vaikka pennun rekisterinimeksi!) on latinaa ja tarkoittaa oikeastaan...

Japanilaisten kesykoirien luulöydöistä on julkaistu suuri määrä muitakin artikkeleita. Tyypillisesti tutkimustuloksissa raportoidaan yksityiskohtaisena taulukkona näiden koirien säilyneet luuosat sekä niiden millimetrintarkat mittaustulokset. Tällöin on kuitenkin huomioitava lajin tai populaation sisäinen luontainen vaihtelu. Hypätään nyt vuoteen 1999 ja erilaiseen lähestymistapaan, jossa on hyödynnetty luita geenitutkimukseen.

Variations in Mitochondrial DNA of Dogs Isolated from Archaeological Sites in Japan and Neighbouring Islands raportoi englanniksi tutkimustuloksista, jotka perustuivat 74 muinaiskoiran luista jauhettuihin DNA-näytteisiin. Tutkimuksessa etsittiin jo juttusarjan ekassa osassa puheeksi tullutta "mitokondriogeeniä". Muinaiskoirien mitokondriogeeneistä viittä löytyi myös nykyisin eläviltä koirilta, kun taas 14 mitokondriogeeniä oli todellakin muinaisia eikä enää löydettävissä nykykoirista. Tulosten valossa on pohdiskeltu koirapopulaatioiden levittäytymisen ja yhdistymisen mahdollista historiaa Japanin saarilla. Tutkimuksessa ei kuitenkaan pystytty selvittämään, onko jokin nykyisistä japanilaisroduista "eniten alkuperäinen" eli muita lähempänä japanilaisia muinaiskoiria.

Karttaan on merkitty eri kaivauspaikoilta löytyneiden muinaiskoirien mitokondrio-DNA:n haplotyypit ("mitokondriogeenit"). Kuva (c): Okumura ym., Variations in Mitochondrial DNA of Dogs Isolated from Archaeological Sites in Japan and Neighbouring Islands (1999).

Minikatsaus muinaisiin japanilaisiin koiriin liittyvistä tutkimusjulkaisuista (joita on oikeasti kohtalaisen suuri määrä näiden lisäksi) päättyy tähän. Esihistoriasarjan viimeisessä osassa tutustutaan vielä vähän tarkemmin entisöityyn japanilaiskoiraan eli jomonshibaan.

Shiba luokitellaan yhdeksi Japanin kotoperäisistä roduista. Kun japanilaisen koiran säilyttämisestä viime hetkellä kiinnostuttiin 1900-luvun alussa, luotiin shiballekin imago, joka painotti rodun ikiaikaista historiaa Japanin saarilla. Tässä kolmiosaisessa juttusarjassa matkataan kauas menneisyyteen ajalle, jossa muinaiset alkushibat kenties työskentelivät ihmisten metsästyskumppaneina.

Seitsemän tuhannen vuoden leposija

Vuonna 1961 Shikokun saarelta Japanissa löytyi todellinen arkeologin aarreaitta. Kamikuroiwan kalliosuojaksi nimetyssä paikassa oli ollut esihistoriallista ihmisasutusta. Kalliosuojasta - termi tarkoittaa kallioseinämän syvennystä, joka ei ulotu yhtä pitkälle vuoren sisään kuin varsinainen luola - löydettyjä ihmisjäänteitä ja keramiikkaesineitä on voitu ajoittaa jomonkauden alkuun, jolloin niillä on ikää lähemmäs kymmenen tuhatta vuotta.

Kalliosuojasta löytynyt koiran luuranko. Kaareutunut kylkiasento viittaa koiran asetteluun ja tarkoitukselliseen hautaamiseen. Alkuperäinen kuva (c) Esaka, ym.: "The Rock-shelter of Kamikuroiwa, Ehime Prefecture" (1967)

Ihmisten jäänteiden lisäksi kalliosuojasta kaivettiin vuonna 1962 esiin kaksi lähes kokonaista koiran luurankoa, isompi ja pienempi. Koiria ei jostakin syystä koskaan dokumentoitu kunnolla, mutta niiden arveltiin jo tuolloin edustavan Japanin varhaisimpia tunnettuja kesykoiria. Sitten koirien luurangot salamyhkäisesti katosivat. Kukaan ei pitkään aikaan tiennyt, mitä niille oli tapahtunut. Vasta vuonna 2011 japanilaisen yliopiston varastohuoneen nurkasta tehtiin löytö, joka pystyttiin varmistamaan Kamikuroiwan koirien jäänteiksi. Tunnistuksessa hyödynnettiin mm. luiden pakkausmateriaalina käytettyjen sanomalehtien päiväyksiä. Kiihkeistä etsinnöistä huolimatta nämä shiban prototyypit onnistuivat jotenkin olemaan karussa useita vuosikymmeniä.

Tutkijoiden on täytynyt olla haltioissaan. Mitä Japanin muinaiset koirat voisivatkaan kertoa menneisyydestä moderneilla tutkimusmenetelmillä? Luurangot koottiin kasaan ja nimettiin virallisesti Koira #1:ksi ja Koira #2:ksi (bloginpitäjän arvio on, että koirilla on melko varmasti ollut tutkimusryhmän sisällä myös persoonallisemmat lempinimet). Kummastakin uhrattiin luunpala radiohiiliajoitusta varten. Ajoituksen perusteella nämä koirat olivat eläneet, ja kuolleet, noin 5 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Tai yli 7 000 vuotta sitten nykyhetkestä laskettuna. (Tätä vanhempana jäänteenä pidetään vain "Natsushiman koiraa", joka on oikeastaan pelkkä alaleuka ilman viitteitä hautaamisesta.)

Jos oletetaan koirasukupolven iäksi kaksi vuotta, voi Kamikuroiwan luukoirien ja tämän vuoden shibapentujen välissä olla 3 500 sukupolven ketju. Vertailun vuoksi: modernin shiban kantaisä Naka Go odottaa useimpien polveutumisketjujen juurella noin 20-30 sukupolven päässä.

Jokainen palkki vastaa tuhatta vuotta, joten shiban olemassaolo kantakirjattuna rotuna on tällä aikajanalla hyvin uusi asia. Kamikuroiwan esihistorialliset kesykoirat uinuivat hautakummussaan pitkän ajan.

Esihistorian kesykoira muistutti urheilullista nykyshibaa - paitsi...

Kamikuroiwan muinaiskoirat analysoitiin nyt perusteellisesti. Ensinnäkin kyseessä oli kaksi aikuista yksilöä, joilla oli lähes täysi pysyvä hampaisto. Luuston koko ja mittasuhteet vastasivat hyvin nykyistä shibaa, sillä säkäkorkeuksien arvioitiin olleen hiukan yli ja alle 40 senttiä. Kallojen pituudet olivat takaraivosta kuonon luuosan kärkeen 14 cm ja 16 cm. Poikkeavaa kalloissa kuitenkin oli kuono-osan ja pääkopan välinen otsapenger, joka oli toisella koiralla hyvin viisto ja toisella hitusen jyrkempi, mutta silti nykyshiban otsaa loivempi. (Tämä anatominen piirre on oleellinen nykyiselle jomonshiballe - aiheeseen palataan esihistoriasarjan kolmannessa osassa.) Silmäkuoppien rakenteen perusteella koirilla oli ollut ennemmin susimaisen mantelinmuotoiset kuin koiramaisen pyöreät silmät.

Koira #1 ja Koira #2 - Japanin vanhimmat tunnetut kesykoirat, jotka ihminen on haudannut. Oletteko te yhä läsnä Tiikerin ja Entsyymin täydellisessä sukupuussa? Alkuperäinen kuva (c) Komiya ym.: "Morphological characteristics of buried dog remains excavated from the Kamikuroiwa Rock Shelter site, Ehime Prefecture, Japan" (2015)

Luista ja nivelistä päätellen Kamikuroiwan koirien lihakset, etenkin puremiseen käytettävät lihakset, olivat voimakkaammat kuin nykyshiballa. Myös raajojen liikeradat ovat voineet olla kehittyneemmät. Hampaat olivat kuluneet huomattavasti jo koirien eläessä - lisäksi muutamia hampaita oli irronnut. Tällaisen on arveltu viittaavan siihen, että nämä koirat olivat hampaillaan toistuvasti tekemisissä suurriistan kuten villisikojen kanssa. Niiden uskotaan olleen kaiken kaikkiaan pienikokoisia mutta tehokkaita ja ketteriä liikkujia, jotka jollakin tavalla auttoivat ihmisiä metsästyksessä. Vastapalveluksena koirat ovat luultavasti saaneet syödä ihmisravinnon tähteitä, sillä isotooppimäärityksessä ilmeni tietty ruokavaliosta kertova ero Kamikuroiwan koirien ja alueen muiden sekasyöjäeläinten välillä.

Japanin Luonnonhistoriallisen museon julkaisema postikortti. Näyttelyn jomonkautta kuvaavaan asetelmaan oli otettu mukaan myös esihistoriallinen kesykoira.

Sammunut emolinja?

Koska molekyyligenetiikka selvittää polveutumista ja sukulaissuhteita tarkemmin kuin luiden ulkonäön vertailu, jauhettiin pienet palaset Koira #1:n ja Koira #2:n luista DNA-näytteiksi. Kummastakin koirasta onnistuttiin eristämään mitokondrion DNA:ta. Mitokondrion DNA on siitä erikoista, että se periytyy äidiltä tyttärelle munasolun mukana (toki myös äidiltä pojalle, mutta poika ei enää itse periytä sitä omille jälkeläisilleen). Näin on mahdollista tutkia äitilinjoja, sillä mitokondrion DNA:ssa tapahtuu vähitellen mutatoitumista. Kyseessä on oikeastaan haplotyypin määritys, mutta yksinkertaisuuden nimissä puhutaan vaikka Kamikuroiwan koirien "mitokondriogeenistä".

Kamikuroiwan kahdella muinaiskoiralla oli keskenään erilaiset mitokondriogeenit. Pohdintatehtävä, mitä sukulaissuhteita tämä rajaa pois? Toisen koiran mitokondriogeeni oli jo tutkijoille tuttu M1, jota on löytynyt nykyisistä japanilaistaroduista shibalta, akitalta ja kishulta... sekä ulkomaalaisilta koiraroduilta. Onkin arveltu, että M1 saattaa edustaa jonkin nykykoiria yhdistävän kantamuodon mitokondriogeeniä. Toinen Kamikuroiwan koira sen sijaan tarjosi yllätyksen: sen mitokondriogeeniä ei ollut aiemmin löydetty yhdestäkään elävästä tai muinaisesta koirasta. Geenille annettiin nimeksi KRA1. Koska KRA1 ei vaikuta olevan läsnä nykykoirissa, on Koira #2:n emolinja aikojen saatossa luultavasti sammunut.

Miltä varhainen japanilainen koira on voinut näyttää?

Vuonna 1972 syntynyt jomonshiba. Kuva kirjasta Japanilaisten koirien suuri valokuvakokoelma, kuvaaja tuntematon (?).

Luiden ja hampaiden perusteella voi selvästi päätellä yllättävän paljon. Pään ja ruumiin mittasuhteet, liikkumistapa, luustovahvuus, lihaksikkuus, jopa silmien muoto - jomonkauden hautalöytöjen anatomian perusteella Japanissa on jalostettu eräänlainen entisöity japanilaiskoira. Näitä koiria kutsutaan epävirallisesti jomonshiboiksi, ja niissä on haluttu painottaa alkukantaisen metsästyskoiran ominaisuuksia. Ehkä Kamikuroiwan muinaiset koirat todella muistuttivat eläessään ylläolevan valokuvan koiraa - vahvaa, ketterää ja yleisolemukseltaan täysin funktionaalista metsästyskoiraa? Toisaalta luut eivät kerro mitään turkin tai värin kaltaisista rotutyypin yksityiskohdista. Kamikuroiwan koirat saattoivat yhtä hyvin olla susimaisen harmaita eli shibakielessä seesameja.

Luista, hampaista ja etenkin hautapaikasta kalliosuojassa voi epäsuorasti päätellä jotain varhaisten japanilaiskoirien luonteenpiirteistä. Jos säkäkorkeudeltaan 40-senttinen koira on ollut apuna suurriistan metsästyksessä, on sen täytynyt ilmentää suurta rohkeutta. Hautapaikan luolassa ansainnut koira on myös oletettavasti muodostanut erityisen suhteen niihin ihmisiin, joiden kanssa se on elänyt. Tämänkertaisen historian oppitunnin myötä on herännyt jonkinlainen käsitys siitä, miksi japanilaisrotujen henkisiä ominaisuuksia - ja näiden ominaisuuksien ilmenemistä koiran ulkoisessakin olemuksessa - on pidetty niin tärkeänä vaalia.

Esihistoriallisen juttusarjan seuraavassa osassa perehdytään varhaisimpiin tutkimusjulkaisuihin muinaisista japanilaisista koirista. Aihe ei ole ihan niin tylsä kuin miltä vaikuttaa! : D Samalla selviää, mikä oli komealta rekkarinimeltä kuulostava Matris Optimae.

Lähteitä ja luettavaa

Mitochondrial DNA analysis of Jomon dogs from the Kamikuroiwa Rock Shelter site in Shikoku and the Higashimyo site in Kyushu, Japan (Masuda ja Sato, 2015)

Morphological characteristics of buried dog remains excavated from the Kamikuroiwa Rock Shelter site, Ehime Prefecture, Japan (Komiya ym., 2015)

The Oldest Dog Burial Remains In Japan: https://web.flet.keio.ac.jp/~sato/DogBurials_eng/index.html

Radiocarbon dating of one human and two dog burials from the Kamikuroiwa rock shelter site, Ehime Prefecture (Gakuhari ym., 2015)

Rediscovery of the oldest dog burial remains in Japan (Sato ym., 2015)

Japanin alkuperäisrotujen historiaa on tallennettu vuosikirjoihin jo kauan ennen netin sukupuusivustoja - jotka perustuvat varhaisten koirien osalta luultavasti samaisiin vuosikirjoihin. Kirjasarjassa "Japanilaisten koirien suuri valokuvakokoelma" esitellään suurimmissa näyttelyissä menestyneitä akitoja, shiboja, kishuja, shikokuja, hokkaidoja ja kainkoiria kuvan, perustietojen ja sukutaulun kera. Tässä kirjassa kuvia on otettu ainakin vuosina 1971-1975. Kirjan lopusta löytyy myös muita koiria, joiden valintaperuste jää epäselväksi.

Tämä narttu on voittanut palkinnon. Japanilaisen kalenterin "Showa 46" vastaa vuotta 1971. Mukana on toisinaan myös tuomarin ja omistajan kommentteja.

Kirjassa on lähes 300 sivua mustavalkoisia valokuvia, joita on mukava katsella, vaikka ei osaisi sanaakaan japania. Näissä kuvissa...

  • Akitojen ja jossain määrin myös kishujen kintut ulottuvat taivaaseen asti.
  • Shibat eivät vielä näytä pyöreiltä tai chowimaisilta.
  • Kainkoirat eroavat muodoltaan eniten kaikista muista ollen selkeästi suorakulmion mallisia.
  • Turkit näyttävät ulkokoiran turkeilta.
Toinen palkittu, kaunis, simppeli narttu. Nimen kanjien eräs lukutapa on Suzuyakko Go.
On täällä palkittu myös meitä uroksia!
Tämä prikulleen sama ilme näkyy joissakin bläkkärilinjoissa edelleen (Tiikerin japanisuku esim.) Koiran tuplaisoisä Koronaka Go löytyy shibojen sukupuusivulta: http://www.shibapedigree.com/details.php?id=63622
Keskikokoisia nihonkenejä.

Vanhempiakin shibakirjoja voi nykyään helposti ostaa esim. Yahoo! Japanin huutokaupoista välityspalvelun kautta. Laita hakusanaksi shiban kanjit. Maksaminen onnistuu PayPalilla, ja tullauksen voi hoitaa kokonaan netissä (kirjojen alvi on kohtuullinen, joten tälle yksilölle tuli tullimaksua noin 7 euroa).

Shibat polveutuvat ikivanhoista japanilaisista metsästyspystykorvista. Varsinaisesti rotu määriteltiin vasta alle sata vuotta sitten. Teoksessa Empire of Dogs - Canines, Japan, and the Making of the Modern Imperial World perehdytään yksityiskohtaisesti koiran merkitykseen japanilaisille ja japanilaisuudelle eri aikakausina. Jos kirjasta yhden ydinsanoman voi poimia, niin sen, että japanilaisen koiran arvostus on vaihdellut historian aikana ääripäästä toiseen.

Empire of Dogsin tekijä on historioitsija Aaron Skabelund, joten luvassa on varsin painavaa akateemisen kuuloista tekstiä. Mutta kuinka uskottavasti länsimaalainen tutkija voi käsitellä Japaniin liittyvää asiaa? No, niin uskottavasti, että teos on julkaistu Japanissa japaniksi käännettynä. Mainittakoon tässä kuriositeettina, että Suomen kansalliskoiraa ja sen merkitystä suomalaisille pohtiva Suomenpystykorva, joka Kennelliiton ehdotuksesta julkaistiin juhlistamaan satavuotiasta Suomea ja kotimaisia koirarotuja, on sekin käännösteos brittikirjailijalta.

Tässä joitakin poimintoja Empire of Dogsin sisältämistä mielenkiintoisista ja ehkä vähemmän tunnetuista yksityiskohdista liittyen japanilaisiin alkuperäiskoiriin. HUOM! Kaikki mahdolliset virhetulkinnat ja väärinkäsitykset ovat omiani, eivät kirjailijan.

  • Ensimmäisiä vaikutelmia japanilaisista koirista on raportoinut 1800-luvun lopulla englantilainen kirjailija Isabella Bird. Kermanväriset, susimaiset, collienkokoiset elukat, jotka olivat samaan aikaan sekä aggressiivisia että pelkurimaisia, möykkäsivät ja ulvoivat läpi yön. Neiti Bird jatkoi sittemmin matkaansa Korean niemimaalle, jossa sama marmatus alkuperäiskoirista jatkui.
  • Kuvaus on totta puhuen realistinen vaikutelma, sillä nykyisen kaltainen koiranpito oli Japanin kaupungeissa vielä tuntematon käsite. Katuja asuttivat puolivillit kyläkoirien laumat, joita ihmiset saattoivat halutessaan ruokkia. Kukaan ei kuitenkaan "omistanut" näitä koiria. Myös koirien silittely, sisällä pito ja ulkoilutus hihnassa tulivat ilmeisesti länsimaalaisten mukana.
  • Koiran omistamiseen poikkeuksena oli japanispanieli, arvokas statussymboli. On epäselvää, pidettiinkö ko. rodun edustajia koirina lainkaan, sillä niistä ei käytetty inu-nimitystä (ja japaninspanielit saavat itse päättää, oliko kyseessä kunnianosoitus vai pöyristyttävä loukkaus.) Japaniin kauppasuhteet avannut amiraali Perry sai vuonna 1854 lahjaksi neljä japaninspanielia.
  • Ensimmäiset piirroskuvat japanilaisista koirista länsimainen yleisö näki hyvin mahdollisesti Sieboldin Fauna Japonicassa, joka käsittelee Japanin eläimiä. Kuvassa (alla) esiintyy pystykorvainen ja kippurahäntäinen metsästyskoira sekä rotevampi, lurppakorvainen kyläkoira. Fauna Japonican nisäkäsosa on luettavissa nettiarkistossa.
Oletko sinä varhainen shiba?
  • Koirat olivat symboli tai suoranainen väline kolonialismin aikakaudella. Ihan sama mihin maailman kolkkaan eurooppalaiset koirineen työntyivät, olivat heidän koiransa sivistyneitä, tottelevaisia, puhdasverisiä ja kaikin tavoin ylivertaisia verrattuna paikallisiin koiriin, joita maasta riippumatta kuvailtiin pitkälti neiti Birdinkin käyttämillä sanoilla. Alkuperäiskoirien kohtaloksi tämä uhkasi koitua siinä vaiheessa, kun paikalliset ihmiset itse omaksuivat saman näkemyksen. Näin uskotaan tapahtuneen monien ihmisten osalta myös Japanissa.
  • Länsimaisista koirista tuli 1800-luvun lopun japanilaisille luksustuote, johon vain rikkaimmalla eliitillä oli varaa. Tavallinen kansa alkoi yhdistää länsimaiset rodut ja koiranpitotavan ulkomaalaisten lisäksi japanilaiseen yläluokkaan.
  • Samaan aikaan aloitettiin myös Japanin alkuperäiskoirien, villikoirien ja susien järjestelmällinen tuhoaminen. Virallisia perusteita olivat rabieksen uhka sekä lihakarjan joutuminen irtokoirien suihin. Vähemmän virallisia syitä olivat oletettavasti näiden eläinten "sivistyksenvastaisuus" sekä eurooppalaisiin syvään juurtunut susiviha. Kirjassa käytetään paikoin ilmaisua 'slaughter', teurastus. Uuden asetuksen mukaisesti koiraa ei kuitenkaan saanut tappaa, mikäli sillä oli panta ja siinä eräänlainen veromerkki.
Kuvataitelija Georges Bigot ikuisti japanilaista elämänmenoa satiirin keinoin. Hädissään pakeneva koira voisi ulkomuotonsa puolesta olla vaikka Tiikeri.
  • Kaikki eivät sentään hyväksyneet luontokappaleiden tolkutonta teurastusta. Eräs alkuperäiskoirien puolestapuhuja oli kirjailija Uchida Roan, joka julkaisi vuonna 1901 novellin nimeltä Inu monogatari (Koiran tarina). Novellin kertojana toimii Japanin alkuperäiskoira nimeltä "Taron koira", joka huutaa hätäänsä alkuperäiskoirien kohtelusta. Samainen koira esittää mielenkiintoisen ajatuksen, että se ja kumppaninsa polveutuisivat intialaisesta dhole-vuoristosudesta.
  • Vuosisata vaihtui ja ajat tulevat muuttumaan, sillä kohtaamme seuraavaksi erään Hachikon sekä miehen nimeltä Hirokichi Saito.
Dhole. Oliko Taron koira oikeassa? Onko japanilaisissa alkuperäiskoirissa vuoristosuden verta? Kuva: Julielangford, https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0, via Wikimedia Commons
  • Hachikon merkitys Japanissa oli perustavanlaatuisesti enemmän kuin itkettävät elokuvat. Kyse ei ollut pelkästä koirasta, koska koko kansallisaatteen herääminen ja leviäminen vaikutti kiteytyvän Hachikoon.
  • Tunnemme Hachikon tarinan siksi, että alkuperäisroduista kiinnostunut Dr. Hirokichi Saito keksi vihjata Asahi-sanomalehden toimittajalle hyvästä tarinasta. Dr. Saito oli itse aikaisemmin tavannut Hachikon aseman lähellä. Hachikon suosio räjähti uskomattomiin mittoihin artikkelin julkaisun jälkeen. Alkuperäisrotujen (ja siinä samalla kansallistunteen) promoaminen onnistui täydellisesti.
  • Alkujaan Dr. Saito lähti etsimään alkuperäiskoiria, jotka vastaisivat muinaisissa kirjakääröissä esitettyä kuvausta. Kaupungista hän ei löytänyt etsimäänsä. Tilanteesta huolestuneena Dr. Saito perusti japanilaiskoirien suojeluyhdistys NIPPO:n vuonna 1928.
  • Promoamistyö ulottui jopa ulkomaille, koska American Kennel Gazetten toukokuun numerossa 1930 esiteltiin "puhdasveriset japanilaiset rodut". Kyseinen juttu on melko varmasti ollut ensimmäinen lehtiartikkeli japaniroduista länsimaissa.
  • Helen Keller (kyllä, juuri hän) tutustui Japanin-matkallaan Hachikon tarinaan ja halusi oman akitan. Kyseessä oli ilmeisesti USA:n ensimmäinen akita, Kamikaze Go. Se tosin kuoli pian penikkatautiin, mutta Helenille lähetettiin Japanista Kamikazen pentuesisarus.
  • Kirja kannattaa lukea itse jo melkeinpä monipuolisten Hachiko-juttujen takia. Hengailiko se asemalla ehkä vain ruoan toivossa... ja oliko se todella niin perso kanakebabtikuille kuin huhutaan?
Hachikon luppakorva oli suuri huolenaihe. Kuuluihan japanilaisella koiralla olla terhakkaat pystykorvat osoittamassa puhdasverisyyttä! Korvan lupottamisen syyksi ehdotettiin mm. ihotulehdusta. Kuolemansa jälkeen Hachiko täytettiin - ja korva nostettiin pystyasentoon.
  • 1930-luvun lopulle tultaessa japanilaisen koiran imago oli kokenut täyskäännöksen. Kaikki halusivat hurjan ja alkukantaisen eläimen, joka oli kuitenkin kesy ja tottelevainen. Parjatuista ja vainotuista koirista oli tullut (rotu)puhtauden, uskollisuuden ja urheuden ilmentymiä. Japanilaisen koiran erotti muista alkukantaisista koirista se, että ne ovat eläneet vuosituhansia japanilaisten kansan henkisen vaikutuksen piirissä. Koirien kauppa alkoi olla hyvää bisnestä, eikä japanilaisrotuja enää pidetty uhanalaisina (paitsi joidenkin mielestä ne menisivät pilalle eläessään kaupungeissa).
  • Dr. Saito promosi japanilaisrotuja lehdistön lisäksi radiossa. Kansalaiset oppivat radiopuheesta vuonna 1937, että japanilaisella koiralla tuli ehdottomasti olla "pienet, kolmionmuotoiset pystykorvat" ja "suuri ja vahva kippurahäntä".
  • Shibakin on tässä vaiheessa nimetty. Shiba saa myös erillismaininnan, sillä kaikista japanilaiskoirista nimenomaan shiban "vigorin" (puhti/tarmokkuus) katsottiin selvästi ylittävän länsimaisten koirien vastaavan.
  • Kansallisaarteiksi julistettiin alkujaan seitsemän rotua. Näistä "koshino" todettiin pian hävinneeksi liiallisen risteytymisen takia.
  • Ensimmäinen kaupallinen alkuperäisrotuja kasvattanut kenneli oli nimeltään Mikado Kennel. Voiko kyseessä olla sama Mikado House, joka esiintyy Suomen ensimmäisten tuontishibojen sukutauluissa...?
  • Toisen maailmansodan ollessa päällä länsimaisia koiria kasvatettiin ja lahjoitettiin armeijan leipiin. Sittemmin koiranpidon luksusta sota-aikana paheksuttiin. Paheksunta ei kuitenkaan koskenut japanilaisia alkuperäisrotuja. Ilmeisesti kannan romahdus sodan aikana johtui enemmän pommituksista ja ruokapulasta kuin siitä, että shibat olisivat päätyneet turkiksiksi. Kirjassa ei osunut ensilukemalla silmiin mainintaa sodanjälkeisestä penikkatautiepidemiasta.
  • Sodan jälkeen koko Japanin suosituimmaksi koiraroduksi nousi yht'äkkiä japaninpystykorva. Kirja ei enää käsittele sen enempää japanilaisrotujen sodanjälkeistä elvyttämistä.
  • Ennen kuolemaansa Dr. Saito on kirjan mukaan itse muistellut, että hänellä oli kansallismielisiä tai ultrakansallismielisiä taipumuksia 1930-luvulla.

Fiilikset historian oppitunnin jälkeen

...on kieltämättä vähän ristiriitaiset. Jostakin syystä alkuperäisrotujen vaarantumisen syyksi mainitaan harvemmin koirien massatuhoaminen. Myös shiban luonnetta kuvaavat ylevät termit, kan'i, ryosei ja soboku merkityksineen, vaikuttavat nyt hyvinkin tuoreelta keksinnöltä ja kenties kansallistunteen nostattamiseksi tekemällä tehdyiltä. Toisaalta kirjasta näyttää harmillisesti puuttuvan se shibojen kannalta mielenkiintoisin osa, eli metsästyskäytössä olleiden alkuperäiskoirien historia kaupunkien ulkopuolella (toki ymmärrettävää, että historiaa on tallentunut paljon enemmän kaupungeissa). Millainen suhde niillä oli ihmisiin? Missä määrin niillä oli isäntiä tai kasvattajia? Ilmensivätkö ne kan'ia, ryoseita ja sobokua, vaikka kukaan ei ollut asiaa erikseen hoksannut ajatella? Vai onko sittenkin parempi niin, että shibojen historia jää osittain salaperäisyyden peittoon?

"Nukahdin jo sen naurettavan japaninspanielin kohdalla."

Ensimmäiset shibat - tai shibat inut, kuten niitä tuolloin kutsuttiin - muuttivat Suomeen vuonna 1988. Ruotsalaisten shibojen näyttelyaktiivisuuden ansiosta rotu ei ollut aivan tuntematon sitä ennenkään, ja 1970-1980-lukujen Koiramme-lehdistä voi harvakseltaan bongata mainintoja ja jopa kuvia shiboista. Tekstit ja kuvat ovat (c) tekijöidensä. Lehtileikkeiden palat julkaistaan tässä historiallisen arvonsa takia.

1980-luku

Manlötens Tomodati (varmana yhteiskunnan silmäätekevä :D), Turun koiranäyttelyn BIS vuonna 1982.
Tomodatin esiintyminen on tehnyt vaikutuksen.
World Dog Show pidettiin vuonna 1982 Tokiossa. Jutussa esiteltiin hiukan japanilaisia alkuperäisrotuja.
Pieni shibaisa tietoisku vuonna 1983. Onko tässä kuvassa sama Tomodati kuin edellä..?
Vuoden 1984 Voittaja-näyttelyssä pystykorvaryhmän ykkönen oli shibanarttu Manlötens Umareru-Misoka (jää arvoitukseksi, miksi Koiramme-lehdessä Manlötenin shibat esiteltiin japanilaiseen tapaan ilman kennelnimiosaa).
Manlötens Ichiban Shogun, Voittaja-näyttelyn RYP todennäköisesti joskus 80-luvun loppupuoliskolla. Shiba on siis voittanut Voittajassa pystykorvien ison ryhmän ainakin kahdesti. Ichiban Shogun oli myös Suomen ensimmäisen tuontishiban isä. (Kuvan löytämisestä kiitokset Erjalle.)
Koiramme-lehteen on aikoinaan voinut ilmoittaa uudet tuonnit ja viennit. Tässä saapuivat Suomen ensimmäiset shibat.
Kenties ensimmäisten tuontien inspiroimana löytyy vuoden 1988 lehdestä myös shiban kuvaus. Jutussa käydään läpi rotumääritelmää ja mainitaan haasteiksi liian suuret koot sekä heikot alaleuat. Kennel Madason on/oli brittiläinen kenneli.

1990-luku

Voittaja-näyttelyn ROP vuonna 1993. Taketorami (Fuki) oli myös Suomen ekan shibapentueen emo.
Voittaja-näyttelyn ROP 1995 oli Suomessa syntynyt shiba.
Fuki jälleen Voittaja-ROP 1996.
Shiba kadotti inun jossain vuosien 1995 ja 1996 välillä.
Shibapentuja kansikuvassa vuonna 1998. Koirien nimiä ei mainita, mutta kuvaaja on ollut Åsa Lindholm.
Myöhemmin vuonna 1998 jutun kuvituskuvana on myös shiba. Kuvaaja sama kuin edellä, voisiko olla tummempi pentukin sama isoksi kasvaneena?
Shiboja? 😀
Onko Netta shibapentu vai valkokirjava suomenpystykorva? Sattumaa tai ei, samalla nuortenpalstalla (1998) eräs Netta saa hyvänjouluntoivotukset, murheen läpi sinne vihreämmille niityille.

Postaus päivittyy harvakseltaan, jos uusia vanhoja vuosikertoja löytyy.

Vuoristokoira Hama Go, yksi shibojen kantaäideistä. Kuva (c) Shibapedigree.com (?) / Nihon Ken Hozonkain arkistot (?) /tekijä tuntematon.

Tämä blogimerkintä on omistettu shibahistorian nartulle nimeltä Hama Go. Nimen kanjimerkeistä 浜 (hama) tarkoittaa rantaa ja 号 (go) on japanilaisten koirannimien perään yleisesti liitetty markkeri. Hama Gon kerrotaan olleen vuoristokoira Yamanashin alueelta, joka tunnetaan paremmin kainkoirien syntypaikkana. Näin sivuhuomiona sen häntä muistuttaa kuvassa enemmän kainkoirilla yleistä sirppiä kuin shiban tyypillistä kippuraa. Juuri muuta tietoa tästä nartusta ei englanniksi löydy, mutta se on ollut aikuisen shiban kokoinen vuonna 1951.

Tässä vanhassa dokumentissa modernit kantashibat esittelivät shibanassun mittasuhteita ja korvan kaltevuuskulmia. Hama Gon nimi mainitaan muualla dokumentissa, mutta onko se tässä kuvassa keskimmäisenä? Jos ko. koira on jokin muu, niin Entsyymillä on menneisyydessä sitten toinenkin look-a-like. Kuva on saatu blogiin FB-tililtä 柴犬 安曇之華號香港研究及保存會 shiba inu .

Hama Go on ollut yksi moderneja alkushiboja toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka shibojen sukupuusivustolla sille listataan vain kaksi tunnettua jälkeläistä, narttu ja uros - molempien isänä on shibojen kantaisä Naka Go Akaishisou -, ulottuvat niiden polveutumisketjut kaikkiin neljään suureen verilinjaan (Korotaman tapauksessa Ichisuke Go Inoguchin kautta). Gen-linjan kantauroksen takaa Hama Go löytyy sekä emon että isän puolelta yhteensä seitsemän kertaa.

Entsyymin iloinen ja superfeminiininen hymy tuo joskus mieleen Hama Gon aikojen takaa.

Lähteitä, luettavaa ja katsottavaa

Shibapedigree.com - shibojen sukupuusivusto, erittäin suositeltavaa tutkittavaa shibahistoriasta kiinnostuneille

柴犬入魂 shiba inu全港愛柴同盟 shiba inu hong kong - YouTube-kanava, jossa mielenkiintoisia opetusvideoita shiban historiasta ja rotumääritelmästä

Shiban verilinjalla (engl. bloodline) tarkoitetaan peräkkäisten sukupolvien ketjua, jossa tietyt ominaisuudet periytyvät vahvasti ja ilmentyvät monella seuraavankin sukupolven pennulla. Samaan verilinjaan kuuluvilla koirilla voi olla esimerkiksi tietynlainen ulkomuoto tai luonne. Shibakasvattaja Nobuo Atsumi (kennel Yokohama Atsumi) on kirjoittanut nettisivuilleen Nippo-tuomari Mitsuharu Kanahashin laatimasta tutkielmasta, joka käsittelee shibojen neljää tärkeintä japanilaista verilinjaa. Vaikka tutkielma on jo vuosikymmeniä vanha, pidetään näitä verilinjoja pohjana myös nykyisille linjoille.

Matsumaru Go Shinshuu Nakajima - yksi vanhoista kantauroksista. Matsumaru-linjan vahvuuksiin sanottiin lukeutuvan hyvä rakenne, väri ja rohkea luonteenlaatu.

Shibojen neljä suurta

Jokaisen verilinjan juurella on ollut jokin erityislaatuinen shibauros, jonka hyviä puolia on haluttu vakiinnuttaa jälkeläisiin sukusiitoksen eli lähisukuisten koirien risteyttämisen avulla. Linjojen nimet - Gen-linja, Korotama-linja, Matsumaru-linja ja Tenkou-linja - ovat peräisin näiltä uroksilta. Hyvien ominaisuuksien ohella linjoilla on omat periytyvät rasitteensa. Rotutyypilliseen ulkomuotoon pyrittäessä eri linjoja edustavien shibojen yhteensopivuus on vaihdellut. Kun sukupuussa kuljetaan taaksepäin, polveutuvat kaikki neljä verilinjaa silti myös samoista kantakoirista, joiden avulla rotu luotiin uudestaan toisen maailmansodan jälkeen.

Ichisuke Go Inoguchi. Korotama-linja kulki Ichisuken kautta, sillä Ichisuken on sanottu perineen hyvät ominaisuutensa isoisältään Korotamalta.

Historia elää nykyshiboissa

Linjat ovat luonnollisesti kehittyneet ja ristenneet vuosikymmenten aikana, eikä moni nykyinen shiba enää kuulu selkeästi yhteen tiettyyn linjaan edes Japanissa. Suomessa Kennelliiton jalostusstrategia pyrkii nykyisin turvaamaan koirien geneettistä monimuotoisuutta, joten voimakkaan sukusiitoksen käyttöä ei enää suositella. Shibojen klassiset verilinjat ovat kuitenkin olleet tärkeä osa rodun historiaa ja kehitystä. Näiden linjojen geenit ovat monistuneet ja säilyneet rodussa samalla kun monet muut geenit ovat voineet pudota pois. Löytyykö oman shibasi jalasta esimerkiksi valkoinen sukka? Sukka, tai paremminkin sen aiheuttava geenimuoto, on hyvinkin voinut kulkeutua shiballesi kymmenien koirasukupolvien kautta aina legendaariselta Korotamalta asti.

Lähteitä ja luettavaa

A Journey Beyond Shiba II (Nobuo Atsumi) http://yokohamaatsumi.the-ninja.jp/page002.html

The Total Shiba -kirja (Gretchen Hasket ja Susan Houser, 1997)

Kennelliiton yleinen jalostusstrategia 2018-2022 https://www.kennelliitto.fi/en/media/1029

Shibani Tiikerin (Inaridou Kotarou) emo Harumi (Ura No Namihime Go Asahi Keisukesou) on syntyjään japanilainen. Se saapui Suomeen lähes vuosikymmen sitten, ja kielimuurin vuoksi sen sukulaisista tiedettiin hyvin vähän. Ne olivat vain nimiä sukutaulussa, eikä niiden googlaaminen länsimaisella kirjoitusasulla tuottanut hakutuloksia.

Olisiko silti mahdollista jäljittää Tiikerin japanilaiset isovanhemmat? Olisiko jossain netissä niistä kuva? Olisiko niissä jopa samaa näköä kuin suomalaisessa tyttärenpojassa? Tehtävä tuntui sekä kiehtovalta että pähkähullulta, sillä japaninkielen taitoni rajoittui no-tavun tunnistamiseen. Käytössäni oli kuitenkin netin nykyaikaiset käännöskoneet - ja mukana enemmän kuin hiukan hyvää tuuria.

Pari ratkaisevaa kanjimerkkiä

Kävi ilmi, että Tiikerin isovanhempien erikoinen kennelnimi kääntyi kanjeiksi tasan yhdellä tavalla - asia, joka ei liene japanilaissanojen kohdalla mikään itsestäänselvyys. Jännittynyt googlaus näillä copypastetuilla kanjeilla heitti uuteen maailmaan, josta en ollut tiennyt mitään: valtavalle japanilaiselle shibasivustolle, jolle oli listautunut Japanin eri prefektuurien shibakasvattajia ja heillä parhaillaan myynnissä olevia pentuja.

Tiikerin emonpuolen japanilainen sukuhaara Kennelliiton rekisterikirjassa.

Katselin Touyou No Yakata -kennelin edustussivulla valokuvia pihasta ja rakennuksista. Tuolla Tiikerin isovanhemmat siis olivat syntyneet ja kirmanneet pikkupentuina. Katselin myös kennelin komeita edustuskoiria, etenkin bläkkäriurosta, jonka kaarihännässä oli jotakin tuttua. Olin tietämättäni törmännyt Tiikerin isoisoisään.

Palasin hakutuloksiin, jossa onnenpotkut jatkuivat. Touyou No Yakata -nimi tarkoittaa itämaista paviljonkia. Kennel on yksi varsin harvoista japanilaiskenneleistä, jolla on netissä omat kotisivut. Kaiken huipuksi tarjolla oli kuvasivu, jossa esiteltiin tärkeimmät jalostuskoirat kennelin historian ajalta.

Nimien konekäännökset olivat koomisia, mutta niiden perään oli lisätty kaikkein paras johtolanka: koirien universaalit NIPPO-rekisterinumerot. Jo alkoi polttaa! Mutta mätsäisivätkö numerot yhteenkään esivanhempaan Tiikerin sukutaulussa? Ja milloin viimeksi olin löytänyt netistä mitään näin jännää? Vertaileva analyysi tuotti nopeasti huikean tuloksen. Kumpikin aiemmin näkemistäni edustusuroksista oli Tiikerin japanilainen isoisoisä. Oudot nimet sukutaulussa muuttuivat Matsuyoshiksi ja Daigoksi, jotka olin nyt nähnyt kuvassa omin silmin.

Ei mikä tahansa isoisä - The Boss

Entäpä seuraava sukupolvi eli Tiikerin omat isovanhemmat? Niiden nimiosien kanjit eivät olleet tiedossa. Koska Tiikerin emon kennelnimi ei ole sama kuin vanhemmillaan, on ne luultavasti myyty pentuina toiselle kasvattajalle. Yritykset kääntää isovanhempien nimiä kanjeiksi eivät tuottaneet tulosta. Vaihtoehdoksi jäi hakuammunta japanilaisten Touyou No Yakata -koirien joukosta. Ehkäpä jokin niistä osoittautuisi kaivatuksi isovanhemmaksi.

Tehtävä oli lopulta naurettavan helppo. Päädyin Instagram-tilille, jonne eräs japanilainen shibanomistaja oli postannut kuvan ja nimitiedot shibansa sukutaulusta. Taro-shiban isä oli sama koira kuin Tiikerin isoisä! Lisäksi Taro-eno muistutti jo itsekin Tiikeriä. Sain tietää, että isoisän kutsumanimi oli Oyabun, siis englantilaisittain The Boss. Hiukan myöhemmin Taron omistaja ilokseni latasi Instagramiin Oyabunin kuvan. The Boss oli vaikuttava näky. Se katseli suoraan kameraan itsevarma virne naamallaan, enkä myöhemmin hämmästynyt, että sillä oli ollut kysyntää sikäläisten shibaneitojen keskuudessa. Kuvatekstissä puhuttiin punaisesta sukulaisesta kaukana Suomessa. Olin saanut Tiikerin yhdistettyä emonsa ja kaikkien shibojen kotimaahan Japaniin.

Mutta missä japanilaiskasvattajien nartut?

Tiikerin japanilainen isoäiti on edelleen arvoitus. Jossakin vaiheessa sukututkimusta aloin aavistella, että koirankasvatus japanilaisittain poikkeaa osin siitä, mihin olen Suomessa tottunut. Siinä missä nykyisten suomalaisten kasvattajien nartut ovat yleensä pääosassa, ja pentuja toivotaan nimenomaan tietyltä nartulta, vaikuttaa narttujen tehtävä Japanissa olevan pentujen synnyttäminen voitokkaille uroksille. Kasvattajien sivut ovat järjestää urospainotteisia, enkä kovasta yrityksestä huolimatta löytänyt tietoa saati kuvaa yhdestäkään Tiikerin japanilaisen sukupuun esiäidistä. Onneksi koiranomistajien blogeja sentään on perustettu yhtä lailla kotikoirina eleleville nartuille kuin uroksillekin.

Sukututkimus oli kaikkiaan hauska ja koukuttavakin kokemus. Japaniin syntyy vuosittain monta kymmentä tuhatta uutta shibapentua. Näin jälkeenpäin kolmenkin sukupuukoiran löytyminen siitä koiramäärästä tuntuu saavutukselta. Ehkä vielä joskus pääsen japanilaisten shibanomistajien avulla puuttuvan isoäidin jäljille.

Shibaa pidetään yhtenä maailman vanhimmista ja alkukantaisimmista koirista. Kuinka sudesta kehittyi peloton metsästyskoira, joka sittemmin päätyi suosituksi nettimeemiksi? Entä miltä modernin shiban sukupuu näyttäisi, jos eräs 1940-luvulla syntynyt urospentu ei olisikaan selviytynyt penikkataudista? Rodun historia on täynnä kiehtovia juonenkäänteitä.   

Historian hämärissä

Kesykoiran synty on eräs ihmiskunnan historian suurista mysteereistä. Toistaiseksi ei ole yksimielisyyttä siitä, missä, milloin ja kuinka moneen kertaan koira on kesytetty. Jopa suden asema koiran esi-isänä on alkanut horjua - on arveltu, että sekä kesykoirat että moderni susi polveutuisivat samasta susimaisesta kantamuodosta, joka on sittemmin kadonnut.

Varhaisimmat tunnetut ihmiset asuttivat Japanin noin 10 000 vuotta sitten. Heidän mukanaan Japaniin saapuivat myös ensimmäiset kesykoirat. Haudoista löytyneiden luurankojen perusteella koirat muistuttivat suuresti shibaa kokonsa ja perusrakenteensa puolesta, joskin niillä oli enemmän raajakorkeutta ja lähes olematon otsapenger. Ne olivat metsästäjä-keräilijöiden kansalle todennäköisesti arvokkaita vahteja ja metsästyskumppaneita. Japanin esihistorian jōmon-kulttuurin mukaisesti koiria kutsutaan jōmonkoiriksi, ja niitä pidetään kaikkien japanilaisten alkuperäisrotujen varhaisimpina esi-isinä.

Saarivaltion koirakanta muodostuu 

Seuraava aalto uudisasukkaita - ja heidän uudenlaisia koiriaan - saapui luultavasti meren ylitse Korean niemimaalta hiukan ennen ajanlaskun alkua. Nämä yayoi-kulttuurin koirat olivat jomonkoiria suurempia, ja niillä oli selvästi erottuva otsapenger. Toisin kuin hartaudella haudatut jōmonkoirat, olivat yayoikoirat ilmeisesti käytössä myös ravintona. Japanilaisten alkuperäisrotujen kantamuodot syntyivät vähitellen jōmonkoirien ja yayoikoirien risteytyessä keskenään. Osansa on saattanut antaa myös sukupuuttoon jo kuollut japaninsusi. Tämän jälkeen alkuperäisrotujen ja ulkomaailman koirien välinen geenivirta pysyi varsin vähäisenä vuosisatojen ajan, joskin rikkaan eliitin ulkomaiset metsästyskoiratuonnit sekoittuivat toisinaan japanilaisiin koiriin suuremmissa kaupungeissa.        

Pieni pensaskoira

Shibaa lukuunottamatta japanilaiset alkuperäisrodut on nimetty esiintymisalueidensa mukaisesti. Shibat (sanan merkityksinä on pidetty pientä kokoa tai punertavaa pensaikkoa) olivat alkujaan heterogeenisempi joukko pienikokoisia koiria Japanin eri puolilla. Shiban käyttötarkoitus eli pienriistan metsästys vuoristoisessa maastossa edellytti kestävyyttä ja ketteryyttä. Toisaalta villisian tai karhun kohtaaminen vaati koiralta pelottomuutta, toimintakykyä ja nopeita itsenäisiä päätöksiä. Shibat kehittyivät näitä metsästyskoiran ominaisuuksia vaalien. Metsästyksestä koirien avulla tuli suosittu harrastus myös samurai-soturiluokan keskuudessa aiempaa rauhanomaisemman Edo-kauden aikana.     

Japani avautui muulle maailmalle 1800-luvun puolivälissä. Muun kaupankäynnin ohessa maahan saapui suurin joukoin myös länsimaisia koiria, joita alettiin arvostaa vaurauden ja kehityksen symboleina. Länsimaiset koirat syrjäyttivät suosiossa Japanin alkuperäiskoirat ja risteytyivät näiden kanssa. Kun huoli japanilaisen koiran säilyttämisestä heräsi 1900-luvun alussa, oli puhdasverisiä alkuperäiskoiria jäljellä enää vain syrjäseutujen metsästäjillä.

Japanilaisen koiran suojeluyhdistys

Vuosituhansia vanha japanilainen koira siirtyi nykyaikaan pitkälti professori Hirokichi Saiton ansiosta. Professori Saito matkusti ympäri Japania etsien ja tutkien alkuperäiskoiria. Hän nimesi eri alueilla tavatut suuret ja keskisuuret koiratyypit paikan mukaisesti – näin syntyivät esimerkiksi akitana ja shikokuna tunnetut rodut. Pienikokoisimmat koirat, jotka esiintyivät lukumääriltään pieninä ryhminä useilla eri alueilla, niputettiin samaan ja nimettiin shibaksi. Modernit shibat polveutuvat lähinnä shinshu-shiboina, mino-shiboina ja sanin-shiboina tunnetuista koirista, joiden eroavaisuuksien ajatellaan näkyvän rodun yksilöissä vielä nykyäänkin.    

Japanilaisten alkuperäisrotujen säilyttämistä edistävä yhdistys Nihonken Hozonkai eli Nippo perustettiin vuonna 1928. Nippon varhaisiin saavutuksiin kuuluivat shiban asema kansallisaarteensa, Japanin alkuperäisrotujen virallinen rotumääritelmä, koirarekisteri sekä ensimmäinen kansallinen koiranäyttely vuonna 1932. Merkittävä ero Suomen Kennelliittoon verrattuna on Nippon vahva kytkös Japanin hallintoon. Esimerkiksi päänäyttelyn korkeimmat palkinnot ovat edelleen eri ministeriöiden myöntämiä.  

Nykyshiban alkujuurilla

Koska shiboja oli jäljellä kovin vähän ja vielä harvempien katsottiin edustavan rotumääritelmän mukaista ihanteellista japanilaista koiraa, olivat ensimmäiset Nippo-näyttelyissä menestyneet shibaurokset erittäin suosittuja siitoskoiria. Näistä keskeisimpiä olivat Aka Go Fukogu (isänä punainen Ishi, emona black & tan Koro) ja aivan erityisesti Aka Gohon voimakkaasti linjattu Naka Go Akaishisou.

Toinen maailmansota teki koiranpidosta lähes mahdotonta. Shibojen lukumäärä romahti sodan aikana, ja viimeisetkin säilyneet koirat uhkasi tuhota penikkatautiepidemia. Tautiin sairastui – ja siitä selviytyi - myös neljän kuukauden ikäinen Naka Go. Vuoden ikäisenä Naka Go sai pahasti selkäänsä naapurin isommalta koiralta, mutta toipui lopulta vammoistaan. Ehkä näin sisukas shiba on ansainnutkin paikkansa rodun kulmakivenä. Naka Go oli ensimmäinen shiba, joka voitti muut alkuperäisrodut Nippon kansallisessa päänäyttelyssä. Koska shibojen tyyppiä vakiinnutettiin sodan jälkeen kertaamalla Naka Gon ylistettyjä ominaisuuksia, esiintyy tämä lähes 16-vuotiaaksi elänyt uros käytännössä jokaisen nykyshiban sukupuun juurella moneen kertaan.

Naka Go shibojen sukupuusivustolla.

Shibat lähtevät maailmalle 

Sodan jälkeen 1900-luvun puolivälissä yksittäisiä shiboja saapui sotilaiden ja merimiesten mukana perheiden lemmikkikoiriksi ainakin Yhdysvaltoihin, Norjaan ja Tanskaan. Ensimmäiset kasvatuskäyttöön tuodut shibat ovat tiettävästi vaikuttaneet italialaisessa Del Wasabi -kennelissä aivan 1970-luvun alussa, mutta näistä koirista on hankalaa löytää lisätietoja. Shibojen hyvin tunnettu historia Euroopassa alkaakin vuodesta 1972, jolloin kaksi pientä narttupentua – rekisterinimiltään Akiwaka Hime ja Sachijishi Hime – saapui lentokoneella Japanista Ruotsiin Inga ja Bror Carlssonin omistamaan kennel Manlöteniin.

Kennelin ensimmäinen shibapentue syntyi vuonna 1973. Pentueeseen kuului kaksi punaista ja kaksi valkoista pentua. Japanilaisen koiran rotumääritelmän käännökset sisälsivät myös valkoisen, joten kyseinen väri pidettiin alkuaikoina mukana shibojenkin kasvatuksessa sekä näyttelyissä. Manlöten-shiboja syntyi kolmen vuosikymmenen ajan, joten kennelillä oli erittäin merkittävä asema pohjoismaisen shibankasvatuksen edelläkävijänä.

Shiba saapuu Suomeen

Suomen maaperällä shiba on astellut ensi kerran hyvin todennäköisesti suuren koiranäyttelyn osallistujana. Ajalla ennen internetiä koiranäyttelyt toimivatkin yhdessä koirakirjojen ohella tilaisuutena tutustua uusiin rotuihin. Ensimmäiset varsinaiset tuontishibat, Manlötens Beni Hime ja Manlötens Yusho, saapuivat Ruotsista vuonna 1988. Myöhemmin samana vuonna saapuivat myös ensimmäiset Japanin-tuonnit Sekiryu of Dairy Farm ja Taketorami of Dairy Farm Riitta Viitalan Silences-kenneliin. Näiden kahden shiban vuonna 1990 syntynyt pentue oli samalla Suomen ensimmäinen shibapentue. Vuoteen 2020 mennessä 64 kennelnimellistä kasvattajaa on rekisteröinyt yhden tai useamman pentueen, ja kokonaisrekisteröintien määrä ylittänee tänä vuonna 1400 koiran rajan. Shiba on tällä hetkellä Suomessa valtavan haluttu rotu, eikä omaa pentua löydy hetkessä kaikille kiinnostuneille.                        

Shibojen historian seuraavaa lukua kirjoitetaan parhaillaan. Kun rodun alkuperäistä käyttötarkoitusta halutaan kunnioittaa, on shiban säilytettävä alkukantaisen metsästyskoiran ominaisuutensa mutta toimittava samalla seurakoirana yhä hektisemmässä kaupunkielämässä. Liioittelematon pystykorvan ulkomuoto, omistajien kertomukset itsepäisistä mutta hurmaavista shiboistaan sekä rodun suuri suosio viittaavat siihen, että shiba on toistaiseksi selvinnyt tästäkin murroksesta varsin hyvin.  

Lähteitä ja luettavaa:

A Journey Beyond Shiba II (Nobuo Atsumi) http://yokohamaatsumi.the-ninja.jp/page002.html

Ancient DNA suggests modern wolves trace their origin to a Late Pleistocene expansion from Beringia (Loog ym., 2020)

Phylogenetic studies of dogs with emphasis on Japanese and Asian breeds (Tanabe, 2006)

Shibaens Historie (Christen Lang) http://www.enerhaugen.net/shiba1.html

The Total Shiba -kirja (Haskett ja Houser, 1997)